Korvasieniyllätys

Sain tänään sen verran innostavaa sähköpostia korvasieni- saaliista, että päätin itsekin kurkata metsään piipahtaessani illansuussa maalla. Ensimmäinen hakkuuaukea upeine perkuukasoineen oli pettymys, mutta kotimatkalla sitten tärppäsi. Lähes takapihallamme melkein kävelin ensimmäisen hyvin vaalean korvasienen päälle ja vähän matkan päässä niitä oli kolme lisää. Löytöpaikka ei ole mikään tyypillinen rikottu mäntymetsä, vaan pikemminkin lehdon ja kuusimetsän rajavyöhyke, jonka vierestä on muutama vuosi sitten kaadettu iso haavikko. Ehkä sienet siis ovat lehtokorvasieniä, keltainen värikin siihen viittaisi. Tarkempi määritys tosin jää tällä kertaa tekemättä, sillä pilkoin sienet ja jätin ne maalle ritilän päälle kuivumaan.

Mutta nyt on pakko mennä nukkumaan, sillä aamuinen vesijumppa (kevätkauden viimeinen), pitkä lounas ja kaikenlaiset pienet lomapuuhastelut illan sienireissuineen veivät minusta mehut täysin. Aamulla on vielä suhteellisen aikainen herätys, sillä pitäisi ehtiä seitsemän lentokenttäbussiin. Pikku matka odottaa.

Pyörän päällä

Reissu pyörän päällä alkoi hyvin: heti kotiovella bongasin pappamopoilijoiden eskaaderin, josta tässä vain osa. Itse lähdin ajelemaan Vesijärvenkatua vastakkaiseen suuntaan eli Sibeliustalolle, jossa kävin tsekkaamassa Koulutuskeskus Salpauksen laadukkaan kevätnäyttelyn (mm. koruja, vaatteita, vene, kehyksiä - monenlaisia kädenammattien taidonnäytteitä siis).

Satamassa riitti väkeä ja tunnelma oli hyvä, kunnes palasin parkissa olleen polkupyöräni luoksi. Juuri aamulla pumpattu rengas oli surkean litteä, ja kotimatkalle oli lähdettävä kävellen. Eihän sitä taluttamista tullut kuin reilu kilometri, mutta toki olisin toivonut kevään avausmatkasta vähän laajempaa rundia Lahden kevätnähtävyyksiä katsomaan. Vaikutti siltä, että rengas on todella entinen, mikä edellyttää toimia lähipäivinä.

Kotimatkalla kumminkin todensin myös aitoa puistojuhlintaa. Pikku-Veskun puistossa oli sekä ihan asiallisen näköisiä piknik-seurueita että edellisten roskia kertomassa suomalaisten tavasta hyödyntää keväistä puistoa. Olisihan se mukavaa, että osattaisiin tuoda roskat kotiin ja jopa lajitella ne oikeisiin jäteastioihin. Odottelen juuri tyttäriä eväsretkeltä ja aion tarvittaessa vähän kysellä, mitä juoman ja ruuan kääreille on tapahtunut.

Ensimmäiset vappuhulinat

Kävin hakemassa polkupyörän entisen kotimme kellarista ja katselin samalla aamuista vappupäivän aloitusta torilla. Kovin oli vielä krääsävoittoista ja vähän kulkijoita, varsinaisia ohjelmia vasta valmisteltiin ennen yhdeksää. Kun palasin pyörän kanssa, oli helatorstain aamuhartaus alkanut.

Puolueiden vapputilaisuuksia en hirveästi edes kaipaa, mutta erilaisia kuoroja on toki hauska kuunnella. Tori on nyt kuitenkin nähty ja koettu, pyörällä olisi tarkoitus suunnistaa johonkin vähän keskustaa kauemmaksi. Katsotaan, mitä retkeltä tarttuu mukaan.

Vuokkokävelyillä

Maanantaina bussin ikkunasta jo huomasin sen sivusilmällä: aivan aniliininpunaisena hohtavan rinteen Lahden Salpausselän koulun vieressä. Piti käydä ensin maanantai-iltana tsekkaamassa ne kävelylenkillä yhden ystävän kanssa. Sinivuokkoja ovat, mutta harvinaisen laajalla alueella täysin punakukkaisia.

Eilen illalla tein yli kahden tunnin sauvakävelylenkin toisen ystävän kanssa Salpausselän maastoissa ja huomasin osan rinteestä olevan taas muutoksessa: nyt valtaa saavat jo valkovuokot. Niitä ei tosin taida olla yhtään näissä kuvissa, joihin yritin vangita tuota hienostunutta punaa.

Tehokas sauvakävely muuten tuntui todella tehokkaasti jo illalla monissa lihaksissa lapaluiden kohottajista pohkeisiin. Kummasti se vain tehostaa hommaa, kun on sopivan tasoisen ystävän kanssa liikkeellä. Hengästymisen huomaa vasta ylämäissä, kun kumpikin puuskuttaa. Sääntöhän on, että pitäisi pystyä puhumaan puuskuttamatta, mutta sitä ei voi täysin soveltaa Lahden Intiaanikukkulan kaltaisissa paikoissa. Jyrkät nousut nostavat sykkeet ihan kenellä tahansa. Mutta tasaisella ja alamäessä syke taas tasaantuu sen verran, että juttu voi jatkua.

Sekin ilo eilisestä kävelystä oli, että kuulin ystäväni käyvän juuri sillä liikuntatunnilla, jolle menemistä olen pohtinut. Hän vakuutti, että liikuntakeskus ja vetäjä ovat ensiluokkaisia. Sinne siis kokeilemaan jo ensi viikolla!

Sinivuokkoja ja poronpaistia

Muutaman viikon töiden paahtamisen jälkeen tuntuu aina erityisen hyvältä päästä ulos hyvässä säässä. Aurinko paistaa nyt niin upeasti, että uskon myös saksalaisten vieraidemme nauttivan päivästään Hollolan kirkonkylässä. Meillä on ollut torstaista lähtien pari Lahden ystävyyskaupungin, Suhlin, musiikkikoulun oppilasta majoituksessa. Torstaina kävin heidän kanssaan Sinfonia Lahden konsertissa Sibeliustalossa, ja eilen illalla tyttäreni edusti perhettämme musiikkikoulujen konsertissa ja Lahden kaupungin vastaanotolla. Mutta tänään Hollolaan päästin vieraat retkelle ilman perhettä, sillä pitää hoitaa välillä omaa kuntoa ja käydä pyykkituvassa. Minähän vierailen Hollolassa muutenkin pitkin kesää, koska kesäpaikkamme on viereisessä kylässä.

Osittain saksalaistyttöjen ansiota kuitenkin on, että tajusin lähteä tänään kuvaamaan sinivuokkoja sauvakävelyn ohessa. Olen ollut viime viikot niin työpöydän vanki, etten olisi ilman torstai-illan kävelyä Sibeliustalolle hoksannut käydä tsekkaamassa vuokkotilannetta Kariniemen mäellä. Ja siellähän ne suosikkikukkani loistivat jälleen lähes koko etelärinteen laajuudelta. Lahden seudulla ikäni asuneena pidän juuri sinivuokkojen sinistä kevään merkkinä. Totta kai keltaiset leskenlehdet (joita en ole vielä nähnyt missään, koska en ole kolunnut ojanpenkkoja) ja valkovuokot voivat myös olla etappeja, mutta eivät minulle. Sinivuokkojen bongaamisessa on sekin jännitys, että joukkoon mahtuu aina myös muutama lähes punainen ja violetti yksilö. Väriyhdistelmä vielä ruskean lehtometsänpohjan kanssa on aika silmiä hivelevä.

Rauhallisen luontopäivän kunniaksi päätin myös lopulta kaivaa pakastimesta poronpaistin, jonka Lapissa osan vuotta asuva ystäväni toi jo viikkoja sitten. Lihansyöntiä viikonloppuisin rajoittaa yleensä se, että perheessämme on kasvissyöjä, mutta tänään hän on taideretkellä Espoossa ja Helsingissä. Nyt siis päätin hyödyntää tilanteen paistoin saamieni neuvojen mukaan lastuiksi leikatun poron pannussa ja maustoin hieman suolalla ja pippurilla. Oheen valmistin vanhanaikaisen perunamuusin voilla ja kermalla höystettynä. Höysteinä söimme karpalososetta, herneitä, etikkakurkkuja ja -punajuuria sekä tomaattia. Ja oli ihan hirveän hyvää.

Kohta saksalaiset palaavat retkeltä ja alamme valmistautua viimeisen yhteisen illan konserttiin ja illanviettoon. Luulenpa, että tytöt ja muut saksalaisvieraat ovat ohjelman jäljiltä jo aika väsyneitä. Huomenna he lentävät takaisin Saksaan.

Roskahiihtoa ja blinibrunssi

Tänä aamuna mittarissa oli +4,6, kun lähdimme hiihtämään. Luntahan on viime viikon lumimyräkän (kuva viime keskiviikolta) jäljiltä vaikka kuinka, mutta toki kevään tulo näkyy ladulla. Suurin haitta ovat puista tippuneet "roskat", siis neulaset, pienet oksat ja kävyt. Vielä ei tökkäissyt missään kohtaa pahemmin suksen alla, mutta sekin on ensi viikon aikana varmasti edessä. Paitsi että minä tuskin enää ehdin tänä talvena hiihtämään, sen verran tiiviisti on elämä ohjelmoitu ihan muilla tavoilla pari seuraavaa viikkoa. Mies todennäköisesti hiihtää sohjossa ja roskienkin keskellä tasan siihen viimeiseen päivään asti, jona ladut ovat edes jotenkin kuljettavassa kunnossa. Hän katseli vähän pettyneenä sitä, ettei latukone ollut käynyt ainakaan tänään, tuskin eilenkään, yleensä loistokunnossa olleella Hollolan Heinsuon ja Hälvälän välisellä reitillä. Hiihtäjiä kuitenkin riitti, joten huolto olisi ihan tervetullutta. Roskatkin saa tässä vaiheessa vielä pysymään siedettävissä määrissä, kun latukone myllää niitä reunaan ja syvemmälle lumipatjassa.

Hiihtolenkin jälkeinen sunnuntain brunssimme taisi olla myös talven viimeinen bliniateria, minkä vuoksi lisukkeetkin olivat aika luovasti monikulttuuriset. Eilen havaitsin pari kypsymässä ollutta avocadoa, joista tein guacamole-tahnaa. Kaupan valmisruokatiskillä näin valmista rosollia kermavaahdon kanssa ja tartuin siihen kiinni. Mäti ja kalatahna ovat perinteisempiä lisukkeita, joista jälkimmäistä tein tavan mukaan savustetusta kirjolohesta, creme fraichesta, tillisilpusta, tomaattipuresta ja mausteista. Suolasienet ovat loppu, joten haudutin pakastetuista herkkutateista, purjosta, kermasta ja mausteista muhennoksen. Ja juomana meillä oli vettä, kivennäisvettä ja valkoviiniä.

Lönkyttelyä suksilla

Eilen jätin hiihtämisen väliin, mutta tänään hyppäsin taas miehen kyytiin ja pääsin ladulle. Sovimme jo ennalta, että otamme "palauttavan harjoituksen", mikä käytännössä merkitsee lönkyttelyä. Yhtä matkaa emme silti voi hiihtää, sillä miehen kilpaladuilla ja -radoilla hankittu on jotain ihan muuta kuin minun "ikäisekseni naiseksi hyvä kunto". Mutta tämäkin järjestely sopii, yleensä tulemme autolle ihan muutaman minuutin sisällä.

En ole kovin hyvä varioimaan vauhtia ja rasitusta, mutta jotenkin taisin hommassa onnistua, koska en missään vaiheessa tarvinnut nenäliinaa tai rykinyt maalissa kurkusta noussutta limaa. Olin silti nopeampi kuin kuvittelin, joten olin autolla kymmenen minuuttia etuajassa. Harkitsin jo pientä lisäkierrosta, kun onneksi järki voitti ja maltoin tehdä jalkavenytykset. Etenkin kireät pohkeet ovat oireilleet, minkä sitten huomaan viimeistään muutaman päivän päästä ihan selässä asti. Istumatyöläisen ei ole järkevä hankkia yhtään ylimääräistä jumia mihinkään, sillä ainakin minun selkäni onnistuu muuttamaan minkä tahansa kireyden viikossa kokovartalojomotukseksi. Ja sitä kakkosnelosen tunnetta selässä on todella vaikea purkaa.

Katselin muuten taas lenkillä näitä keltaisia tauluja, jotka ilmoittivat sotilasalueesta. Talvella latu kulkee Hälvälän sotatantereiden läpi ihan laillisesti, eikä armeija siellä yleensä mitenkään näy tai kuulu. Tänään kuulin ensimmäistä kertaa laukauksia ampumaradan suunnasta, joten todennäköisesti jonkin tien päässä on myös vähän tehokkaampi stoppi kuin pelkkä ilmoitustaulu. Toivottavasti.

Mopsinkarva korvassa

Tänä aamuna tuntui todella hyvältä päästä ladulle, sillä eilen vielä pelkäsin olevani tulossa kipeäksi. Järjestin itseni jopa lääkäriin, kun korva alkoi oireilla joko tulehdukseen tai allergiseen reaktioon viittaavasti. Vaan sielläpä olikin vieras esine eli jäykkä ja juuri sopivan pitkä karva kiinnittyneenä tärykalvon ja korvakäytävässä olleen vahaklöntin väliin. Naureskelin asialle, mutta lääkärin mielestä karva oli todellakin syytä poistaa ennen pyhiä, muuten se voisi aiheuttaa tulehduksen tai ainakin ärsyttää sitä vielä kiusallisemmin kuin oli jo ehtinyt tuntua.

Olin ilmiselvästi kiirastorstain viimeinen potilas työterveysasemalla, mutta sekä lääkäri että hoitaja säilyttivät hyvin huumorinsa sen puolen tunnin aikana, jona korvaa imuroitiin ja huuhdottiin. Ja yhteisesti vielä määrittelimme ulos tulleen karvan mopsille kuuluneeksi. Piti kysyttäessä myöntää, että koira nukkuu vierelläni tyynyllä. Tosin karvoja on löytynyt aivan kaikkialta muualtakin riippumatta eläimen makuupaikoista - parhaita esimerkkejä ovat juuri avatut tuorejuusto- ja voipurkit tai paketista puhtaana otetut sisareni lasten vaipat.

Hiihtämässä siis kävin, ehkä peräti ensimmäistä kertaa tänä vuonna kunnon pakkasessa (lähtiessä n. -9). Aurinko ja pitkäperjantai olivat houkutelleet yllättävän paljon muutakin väkeä laduille, jotka nyt ovatkin aivan loistavassa kunnossa Lahden ja Hollolan maastoissa. Ihan huippu (ei tänä aamuna vielä koneen ajama, mutta selvästi jo monen hiihtämä ennen minua) on minusta oheinen, suon ympäri kulkeva latu, joka on ajettu Hollolan Tiilikankaan koulun lapsille. Siellä voi noin kolmen kilometrin lenkillä harjoitella aivan tasaisella, jos mäet eivät vielä ole hallussa. Mielenkiintoinen paikka, märät suonsilmäkkeet näkyvät hyvin pakkasellakin, vaikka tänään olivatkin aamulla jäässä.

Ylimmäisen kuvan kukat eivät muuten ole varsinaisia pääsiäiskukkia vaan tyttäreni keskiviikkona saamia ensi-iltakukkia. Lahjoittajat tai kukkakauppiaat elivät kuitenkin jo sen verran pääsiäistunnelmissa, että saimme samalla ruokapöytään kelta-oranssi-vihreän värimaailman. Sen verran piti "pääsiäisruohoja" kasvattaa, että kukkien takana minulla on myös lautaselliset sinimailasen ja herneenversoja.

Edit 23.4: vaihdoin toisen kuvan kokonaan ja toisen paikkaa. Ensimmäinen kukkakuva oli liiaksi toisinto yhdestä äskettäisestä pöytäkuvastani, maisema taas asemoitui rumasti tähän sivulle.

Innostavat aamut

En ole syntyjäni aamuihminen, mutta olen sopeutunut varhaisiin heräämisiin miehen ja viime vuosina myös mopsin tahdissa. On suorastaan harvinaista, jos jompikumpi heistä ei ala pyöriä ennen kuutta - ja luksusta, jos jonain aamuna saa nukkua seitsemään asti.

Viimeistään näin maaliskuussa on jo inspiroivaakin herätä siihen, että ulkona itse asiassa on valoisaa. Ja tiistaisin tuntuu aika virkistävältä marssia aamuseitsemältä uimahalliin vesijumppaamaan. Yhdeksältä olen sitten jo takaisin kotona ja valmiina aloittamaan päivän työt.

Hauska aamuväylä on juuri kuvasssa näkyvä Paasikivenkatu, joka kulkee Fellmannin puiston reunaa pitkin Lahden keskustasta Urheilukeskukseen. Sitä pitkin marssin siis tiistaiaamuisin uimahalliin ja torstaisin illansuussa italian tunnille. (Tiiviissä Lahdessa en juuri koskaan tarvitse autoa, sen verran lähellä kaikki palvelut ovat.) Ja Urheilukeskukseen plus vieressä sijaitseviin messurakennuksiin on tietysti asiaa milloin mistäkin syystä,viimeksi sunnuntaina suuntasin aamukymmeneltä töihin Lahden kirjamessuille. Kuva on otettu silloin, ja bonukseksi sain maisemaan kuorrutuksen vastasataneesta lumesta.

Ylikuntoa ja pahoinvointia

Oheisen kuvan piti kertoa sunnuntain hiihtolenkin ajatuksistani, kun seurasin ladulla kulkevia koiranulkoiluttajia. Ensin tuli vastaan hiihtäjää vetävä iso nelijalkainen, joka selvästi osasi pysyä väylän sivussa eikä kovasta juoksuvauhdista huolimatta taatusti aiheuttanut muille vaaraa. Ja sitten näin tämän parin, naisen ja ladun sivussa kulkevan pienehkön koiran. Kumpikaan pari ei todennäköisesti kuulunut niihin haastajiin, joiden mielestä hiihtäjät varastavat heidän väylänsä talvella. Koirat eivät seilanneet irrallaan alamäessä tai muutenkaan aiheuttamassa vaaratilanteita. Ja ladunvarressa oli vain yksi ruskea läjä, joka oli jäänyt latukoneen alle... Koiranomistajana en todellakaan suhtaudu negatiivisesti yhteenkään eläimeen, mutta muistuttaisin kuitenkin niiden ulkoiluttajia: törmäys kovaa laskevan hiihtäjän kanssa voi olla kohtalokas molemmille osapuolille. Minä en altistaisi mopsia tai mäyräkoiraa moiselle kohtalolle enkä haluaisi vastuuta jonkun hiihtäjän katkenneista luista.

Tänä aamuna ajattelen kuitenkin jo ihan muuta. Viikonlopun monen tunnin hiihdot ja tanssiharjoitukset (siivouksen, pyykkivuorten käsittelyn ja saunomisen päälle) olivat hyviä harjoituksia mutta ehkä sittenkin turhan kova rasitus yhteensä. Olin jo sunnuntai-iltana aivan raato ja eilinen työpäivä meni pahanolon tunnetta vastaan taistellessa. Toki tässä voi olla takana jotain alkavaa flunssaa tms., mutta nyt otan hetken vähän rauhallisemmin. Jätän ainakin tämän aamun vesijumpan väliin ja kuulostelen tuntoja. Töitä on valitettavasti paahdettavaksi asti, joten nyt on keskityttävä niihin ja harjoitettava vain "palauttavia harjoituksia" - siis kävelyä kaupungilla ja pysähtymistä vaikka kahvilassa.

Hiihtourheilua

Kotikaupungissani Lahdessa on tänä viikonloppuna hyvät mahdollisuudet nähdä sekä hiihtoturisteja että urheilijoita. Itse en Salpausselälle viitsi lähteä vaan menen säiden salliessa mieluummin metsään.

Ja tänään kannatti tosiaan valita hiihtolatu katsomon sijasta, sillä sekä keli että sää suosivat hiihtoa maan pinnalla paremmin kuin mäkihypyn seuraamista - mäkikisat jouduttiin taas kerran perumaan tuulen takia. Nollan vaiheilla oleva latu luisti ja valkoinen hanki hohti ihan riittävästi, vaikka aurinko ei ollut näkyvissä.

Menin miehen mukana ja neuvosta hiihtämään Hollolan puolelle laduille, jotka oli saatu kuntoon lumettamalla ja talkoolaisten voimin viime viikonlopun Finlandia-hiihtoja varten. Luonnonluntakin on sen jälkeen tullut sen verran mukavasti, ettei jää paista tai sora töki missään muualla kuin tien ylityksissä, joissa jokainen suksenpohjia säälivä riisuu sukset jalasta.

Välillä maisema oli suorastaan talvinen; olemmekin huomanneet, että Salpausselän harjulle länteen Lahdesta sataa aina vähän enemmän lunta (ja kesällä vettä), ja lämpötilakin on harjun päällä vähän talvisempi. Kilometrejä näille Hälvälän laduille ei ole Lahdesta kuin reilut toistakymmentä.

Oma hiihtoni on kaukana takavuosien harjoittelemalla saavutetusta menosta, mutta hauskaa ja virkistävää sivakointi on silti. Illansuussa tosin väsytti hiihtämisen, syömisen, siivouksen ja saunomisen jälkeen niin pahasti, että olin jo menossa seitsemän maissa sänkyyn. Sinnittelin kuitenkin lauantai-illan tv:n poliisisarjan avulla näin pitkälle - nyt jaksan ehkä bloggaamisen jälkeen vielä hetken lukea jotain kirjaakin.

Lumi innostaa

Pakkanen ja auringonpaiste pelastivat lauantain Finlandia-hiihdon, joka saatiin eilen hiihtää hienoissa olosuhteissa tämän talven olosuhteisiin nähden. Tänään oli jo ihan eri säätyyppi päällä, kun täällä Lahdessakin saatiin kunnolla lunta. Kävimme tyttären kanssa kävelyllä ja törmäsimme Vesijärven satamassa näin hauskaan valjakkoporukkaan. Emäntä oli kuulemma totuttanut parivuotiaan Siiri-koiran maksamakkaralla ensin valjaisiin ja sitten vetämään ahkiota. Meno vaikutti hyvin vakaalta ja turvalliselta myös kyytiläisille.

Satamasta jatkoimme Urheilu- keskuk- seen, josta kuuluivat Finlandia- hiihdon kakkos- päivän kuulutuk- set. Maaliin tulivat tänään luisteluhiihtäjät, joilla oli ollut todennäköisesti todella rankka lenkki pyryn ja ladulle paakkuuntuvan lumen keskellä. Osa maaliin asti päässeestä väestä näyttikin varsin kaikkensa antaneelta. Sekä kuulutuksista että hiihtäjien ulkonäöstä päätellen liikkeellä oli aika paljon kansainvälistä porukkaa.

Jo viime viikolla ulkomaa- laisia hiihto- turisteja näki paljon kaduilla (matkalla lähiho- telleista hiihtoladulle, oletan) sukset kädessä ihmettelemässä tätä pohjoista maata, jossa lämpimimmillään hikoiltiin seitsemän asteen päivälämmössä, auringossa ehkä kovemmissakin lukemissa. Eivätkä hiihtomatkailijat tähän lopu, sillä ensi viikolla ovat vuorossa Salpausselän kisat. Vaikka en kisoista välitäkään, toivon ihan tämän seudun hiihtolomalaisten puolesta: kun nyt pysyisi tämä lumi ja edes pikkupakkanen.

Missä jäät?

Eilen mies kysyi, tiedänkö missä jäänaskalini ovat. Ehdin jo vähän innostua ajatuksesta lähteä kokeilemaan retkiluistimia Vesijärvelle. Erinäisten eteen tulleiden kiireiden takia homma kuitenkin jäi, ja tänään taas lauhtui ja satoi lunta. Turvallisuus olisi jäälle menossa numero yksi, lumeton jää se kakkonen. Ei ole mitenkään sanottua, että mekään olisimme löytäneet sekä kestävää että luisteluun soveliasta jäätä. Mutta henkeämme emme toki olisi riskeeranneet vaan aloittaneet tutusta rannasta kaikkien turvavälineiden kanssa. Jossittelu kuitenkin jääköön, kun emme päässeet edes kokeilemaan sauvalla rantajäitä.

Olen viime viikot kerännyt ympärilleni kiirettä ja nyt elän kiihtyvässä syöksykierteessä kohti sen silmää. Koko ajan tiedän, mitä pitäisi tehdä, mutta aika menee aivan johonkin muuhun. Perjantaina vietin puoli päivää eläinlääkärissä virtsaamisvaikeuksista ja kipukohtauksista kärsivän mäyräkoiran kanssa. Monenlaisten kokeiden tulokset eivät olleet huolestuttavia, mutta hoidettavaa ja seurattavaa löytyi. Ja yksi sovittu homma jäi kummittelemaan alkuviikolle. Äsken taas tuli tekstiviesti, jossa sairastunut tuttava perui huomisen työhön liittyvän tapaamisen. Muuten ihan OK, mutta juuri sen tapaamisen tulosten pitäisi olla valmiina torstaina - eikä ensi viikolla ole yhtään tyhjää hetkeä, johon työn voisi siirtää.

Sen olen kuitenkin oppinut, että viikonloput pitää yrittää levätä, virkistyä ja kuntoilla. Vaikken eilen päässytkään luistimille, kävin edes kävelyllä pyykinpesun, siivouksen ja ruuanlaiton välissä. Urakoin sen verran paljon ruokaa (uunilohta suppilovahveroilla, tomaattisilakoita ja ison kattilallisen keitettyjä perunoita), että siitä riitti vielä tällekin päivälle. Tänään oli vuorossa lähes maratonpitkä tanssiharjoitus, kaksi ja puoli tuntia nautinnollisen tiukkoja vatsatanssiliikkeitä. Ja kohta lähdemme elokuviin katsomaan romanialaista elokuvaa 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää. Näillä ruiskeilla pitäisi jaksaa vähintään tiistaiaamun vesijumppaan asti...

Sisäviikonloppukin voi virkistää

Sumuinen sää ei tietenkään ole mikään syy vältellä ulkoilua, mutta tämä viikonloppu on kyllä kulunut pääosin sisällä. Eilen kuuntelin Mika Waltaria käsitteleviä inspiroivia luentoja Historiapäivillä, tänään kävin Lahden Musiikkiopiston nuorten säveltäjien konsertissa ihmettelemässä, miten jo alle 10-vuotiaat saavat aikaiseksi oikeaa musiikkia.

Lukeminen, radion kuuntelu ja kahvinjuonti ovat täyttäneet ne kolot, jolloin en ole pyykännyt, laittanut ruokaa tai serustellut perheen kanssa. Vähän on fyysisesti nuutunut olo, mutta onneksi kohta alkaa venyttely. Mutta joskus on mukava nauttia vain lähikulttuurista tai oman kodin tarjoamista mahdollisuuksista. Sekä luennot että konsertti olivat ilmaisia kokemuksia, samoin viikolla näkemäni näyttelyt Galleria Nuovossa ja Kehystämö/Galleria Aila Seppälässä.

Sienisalaatti-inspiraatio

Mrs Morbidi oli innostunut kokeilemaan Australiassa viljeltyjä sieniä salaattiin, koska ei pääse nykyisessä kotimaassaan käsiksi rouskuihin. Kannatettavaa innovatiivisuutta, sillä näinhän sitä on jo vuosisatoja jäljitelty hyväksi havaittuja makuja, joiden aineksia ei ole saatavissa kotimaisemista. On se tosin murheellista, että täältä Pohjolastakin alkaa saada lähes mitä tahansa itämaisia mausteita ja raaka-aineita, mutta Ausseihin ei voi lähettää kuivattuja tai ryöpättyjä suomalaisia metsäsieniä heidän tiukkojen säännöstensä takia. Mutta korvikkeistakin siis saa makuja, jotka ainakin muistuttavat alkuperäistä.

Meidän tämän päivän sienisalaattimme oli myös variaatio, vaikka sen perusta olivatkin kangasrouskut (aika mitättömän makuiset rouskut siis). Normaalin sipulin ja kerman (tällä kertaa creme fraichea) lisäksi maustoin salaattia kesäisen säilykepurkin pohjalle jääneillä pikkukanttarelleilla ja parilla öljyyn säilötyllä aurinkokuitavatulla tomaatilla, jotka tietenkin myös silppusin. Olen huomannut, että sienisalaatissa on hyvä olla pikkuisen öljyä ja etikkaa, mutta niiden lisääminen pullosta on vaikeaa; helposti tulee liikaa. Siksi suosin öljyn ja etikan itseensä jo imeneitä aineksia (joskus myös maustekurkkua). Rouskuissa oli itsessään jonkin verran suolaa, mustapippuria lisäsin myllystä. Tärkeää on myös antaa salaatin hetken tasoittua. Minä tein sekoituksen jo eilen illalla, joten se oli tänään lounaalla parhaimmillaan. Sopi todella hyvin uunilohen ja perunoiden kanssa.

Ulkoilun kanssa voi olla tänään vähän niin ja näin - ulkona riehuu talvimyrsky, joka kuulemma on jättänyt joitain alueita täällä Päijät-Hämeessäkin sähköittä ja ilman tietoliikenneyhteyksiä. Sen verran kävin koiraa pissattamassa, että kerrostalojen keskellä pääsin kokemaan pari tuulitunnelia. Kuva on näkymä ikkunastamme edellisen lumisateen jäljiltä, kun tuuli tai sade ei vielä ollut pudottanut maisemaa kaunistavaa valkoista oksista.

Sunnuntain keittoateria

Sain ilokseni tänään koko perheen koolle syömään. Kun joukossa on kasvissyöjä ja erilaisia allergioita, on pehmeä kasviskeitto aina hyvä vaihtoehto. Ja oheen kuuluvat lämpimät voileivät, jotka tällä(kin) kertaa olivat hyvin italialaisvaikutteisia tomaatin, basilikan ja pecorino-juuston makuineen. Osassa oli mukana myös pikkelssikanttarelleja.

Kasviskeittoon pilkoin tänään porkkanaa, purjoa, valkosipulia, palsternakkaa, pienen palan paprikaa, kesäkurpitsaa ja ruusukaalia. Muut vihannekset keitin ja soseutin, ruusukaalinpuolikkaan kypsensin joukossa kokonaisena. Mausteita oli monenlaisia, ja keitto tarjoiltiin smetanan kanssa. Juomaksi vichyä ja valkoviiniä.
Ruuan pitää olla hyvää, mutta eivät edullisuus ja terveellisyyskään haittaa. Jos itse ruoka syntyy edullisista vihanneksista, raaskii ostaa vähän kalliimpaa juustoa ja sitä viiniäkin. Vatsa tulee täyteen mutta voi silti hyvin.

Viikonloppu päättyi syvävenyttelyyn, joka teki todella hyvää eilisen hiihtolenkin jälkeen ja ennen työviikkoa. Nyt väsyttää!

Ihan puhki, hyvällä tavalla

Kun lauantai-iltana väsyttää hiihdon, imuroinnin, hyvän syömisen ja pyykinpesun jäljiltä, tuntuu hyvältä. Juuri sellaiselta, että mieluiten käpertyisi sohvaan viinilasillisen kanssa ja katsoisi jotain laadukasta krimiä tai elokuvaa. Nyt sellaista ei ole tarjolla, joten kohta tartun johonkin viikolla tulleeseen lehteen ja koetan sinnitellä iltauutisten jälkeen hetken hereillä lukemisen kanssa. Kuulostaa keski-ikäiseltä ja sitä onkin. En jaksa innostua viihdetarjonnasta, joka näkyy ja kuuluu aivan meidänkin ikkunoidemme alla kadulla etenkin viikonvaihteessa. Aamulla taas koirien kanssa pitää olla tarkkana, etteivät pääse syömään kovin monia oksennettuja pikaruoka-annoksia. Mutta onneksi talossa on paksut seinät, joten nukkuminenkin on mahdollista.

Keittiössä odotti tänä aamuna hauska näky, ensimmäinen avautunut kiinanruusun kukka tässä asunnossa. Viikko sitten sumutin kasvin aika epäortodoksisesti kaapista löytyneellä hyönteismyrkyllä, kun se oli yhtäkkiä aivan täynnä joitan vähemmän terveellisen näköisiä asukkaita. En ole mitenkään innostunut myrkyttäjä (enkä edes omista oikeita myrkkyjä - tämä oli jostain syystä muutossa säästynyt ikivanha "tappaa talossa ja puutarhassa", jonka alkuperäistä käyttöä en edes muista), mutta en myöskään halua otusten leviävän vuosia ja jopa vuosikymmeniä eläneisiin viherkasveihimme. Olohuoneen iso kiinanruusupuu on sentään säästynyt hyökkäykseltä - toisaalta siinä ei näy myöskään merkkejäkään nupuista.

Sisäliikuntaa koko päivä

Illan sääennusteet antoivat pienen toivon siitä, että ensi viikolla nähtäisiin sekä pakkasta että aurinkoa. Tuulinen ja tihkusateinen viikonloppu on varmasti vienyt aika monilta innon harrastaa ulkoliikuntaa. Minäkin pysyin sisällä: eilen remontti- ja siivoushommissa maalla, tänään kahdessakin liikuntasalissa. Sunnuntain päiväohjelmaan kuului kahden ja puolen tunnin itämaisen tanssin koreografiaharjoitus, illansuuhun taas puolentoista tunnin syvävenyttely.

Venyttelyssä moni osanottaja huomasi, miten tiukkoina pohkeet, lonkat ja jopa varpaiden lihakset ovat. Venyttelyn vetäjä, tanssija Mauri Mettovaara, oli tunnistanut oireet jo parin viikon aikana venyttelyryhmissä. Kävely osin jäisillä poluilla ja kaduilla on jäykistänyt kaatumista varovien lihakset. Hiihtämään ei monikaan ole päässyt, mutta myös harvoilla huonokuntoisilla laduilla saa nyt nilkat, polvet, lonkat ja alaselän kipeiksi.

Ehkä näillä keleillä pitäisi vain maata sohvalla huovan sisällä ja lukea kirjaa. Mutta kyllä tanssitunnillakin on nautinnollista, etenkin jos osaa nauraa ikuiselle osaamattomuudelleen. Erityiskiitos opettajallemme, tanssija Kaija Lipiäiselle, jonka mielestä me kaikki olimme taas suurenmoisia. Ihan itse kyllä huomasimme, miten se onkin aina niin vaikeaa yhdistää yksi käsi, toisen puolen jalka ja ehkä vielä joku päännyökytys mukaan! Hiki tulee pelkästä ajattelusta, puhumattakaan vatsalihasten rullauksesta. Mutta nyt kihelmöi ihanasti, joten jotain elämää siellä lihaksissa on (ainakin ollut)!

Tihkusateinen hiihtosunnuntai

Suoranainen vesisade on vienyt innon omalta hiihdolta, mutta Lahden urheilukeskuksessa riitti silti käyttäjiä koko viikonvaihteen, osittain Mini-Salpausselän takia. Nuoriso selvitti "kaameat" ylämäet kahdehdittavan kevyesti ja hyppyrimäissäkin oli ohjelmaa useaan otteeseen viikonvaihteessa.

Tämän aamun kävelylenkin aikana en tosin ehtinyt nähdä ketään mäessä, mies sen sijaan kertoi oman eilisen hiihtolenkkinsä aikana seuranneensa tulevaisuuden ahosten loikkia mäkimontun ja Karpalon mäistä.

Pyykkipäivä on saavutettu etu

Tämän päivän Hesarin asunto- osiossa (E) on kaksikin juttua, joiden kanssa olen harvinaisen samaa mieltä. Emmi Sjöholm kehuu taloyhtiön omaa pyykkitupaa, Jaana Savolainen taas haluaa keskustella, mitä järkeä on rakentaa sauna joka ikiseen, pieneenkin, kerrostaloasuntoon.

Muutimme joulun alla 1941 rakennettuun taloon, jossa on kohtalainen pyykkitupa: yksi hyvä pesukone ja iso kuivaushuone, jossa puhaltaa (aika tehoton) puhallin. Yhdessä huoneessa on vielä tunnelmanluojana ja koriste-esineenä upea vanha mankeli, jota ei enää käytetä. Sen viereiset pitkät pöydät sen sijaan käyvät erittäin hyvin lakanoiden ja pyykin viikkaamiseen.

Peseminen on ainakin tällä hetkellä ilmaista, joten se on selvä vähennys vuokraan, etenkin jos itselle ei ole tarvinnut hankkia konetta ollenkaan. Pyykkitupa onkin erittäin tarpeellinen talon pienissä asunnoissa asuville (useimmat opiskelijoita tai muita nuoria perheitä), joilla todennäköisesti ei ole edes konetta tai ainakaan tilaa kuivattaa pyykkejä. Meillä on keskimääräistä isompi asunto ja entisestä asunnosta mukana tullut pesukone kylpyhuoneessa, mutta ei se ole monta kertaa tänä aikana pyörinyt. Keskitämme pyykkäykset yhdelle päivälle viikossa ja unohdamme homman muuksi ajaksi. Suurin osa lakanoista ja pyyhkeistä ehtii kuiviksi varatun päivän aikana, joten joka paikassa ei enää roiku isoja tekstiilejä. Kaksi pientä kuivaustelinettä riittävät käsipyykille ja viimeisten koneellisten jälkikuivaukselle.

Nyt vain toivomme, että tämä autuus jatkuu. Edullisuuden ohella homma on varmasti myös ekologista ja sekä talon että ihmisten kannalta terveellistä: pyykit pestään yhdellä hyvällä koneella ja kuivataan niille erikseen varatuissa tiloissa.

Pidän myös talo- yhtiömme vanhan- aikaisesta saunasta, vaikka yksi aikaan sidottu vuoro viikossa ei aina elämänrytmiin sovikaan. Mutta en missään tapauksessa haluaisi luopua asuntomme isosta vaatehuoneesta tai makuuhuoneena toimivasta entisestä palvelijanhuoneesta oman saunan vuoksi! Mieluummin lojun pari kertaa viikossa hyvällä omallatunnolla kylpyammeessa, mitä myös aika usein pidetään energian tuhlauksena. Epäilen silti, että ammeen täyttäminen lämpimällä vedellä kuluttaa vähemmän energiaa kuin pienenkin saunan lämmittäminen - pitäähän saunassakin peseytyä.

Teholiikuntaa

Alun perin haaveilin tälle viikolle lomaa. Ei ole onnistunut aikaan sidottujen töiden takia, mutta olen harrastanut liikuntaa myös keskellä päivää. Eilen oli varsinainen tehopäivä: aamupäivällä puolitoista tuntia hiihtoa Vierumäellä, illalla puolitoista tuntia itämaista tanssia paikallisessa Wellamo-opistossa. Sykemittari kertoi, että liikuin ladulla vähän liian kovilla tehoilla, mikä johtuu osittain hiihtotyylistä. En kertakaikkiaan osaa hiihtää luistelutyylillä tarpeeksi hitaasti, ja tässä vaiheessa kautta tekniikka ja lihakset ovat vielä kovin tottumattomia.

Vierumäellä on kuitenkin aika armollinen maasto, enimmäkseen tasaista golfkentän laitaa, joten hetkittäin onnistuin hiihtelemään ihan rennostikin, ihmeemmin runttaamatta sauvoilla eteenpäin. Kiitos vain Vierumäelle taas hyvistä laduista, jotka tässä lumi- tilanteessa ovat maksullisia! Yläkuvassa ainakin toinen hiihtäjää suihkii ladulla työkseen. Alakuvassa oma mies aina yhtä trendikkäässä hiihtoasussaan, jonka sisässä on ponnisteltu varmasti tuhansia kilometrejä...

Tanssipedagogi Kaija Lipiäinen veti illan itämaisen tanssin tunnin myös vauhdikkaasti ns. lomanjälkeisellä kinkunsulattelumeiningillä. En ollut päivän lenkin jälkeen juuri venytellyt, mikä alkoi tuntua tanssilattialla pohkeissa noin kolmen vartin jälkeen. Onneksi tanssituntiin kuuluvat lopuksi myös venyttelyt syvään hengittämisen tahdissa, joten tänään ei jalkalihaksia säre. Vatsassa on sen sijaan juuri sopivasti sellainen tunne, että lihaksia on rääkätty. Tänään olen levännyt - tai pikemminkin kirjoittanut koko päivän - aivan hyvällä omallatunnolla. Ulkona sataa vuoroin räntää ja vettä, edes koiria ei huvita mennä lenkille.

Hiihtokausi avattu ruuhkassa

Kävimme eilen miehen kanssa keskustelun, jonka jälkeen minun kertakaikkiaan pakko ilmoittautua mukaan tämän aamun hiihtolenkille. Minun kun oli myönnettävä, etteivät hiihtämättömyyden tekosyyksi riitä a) lumettomuus, b) muutto, c) työkiireet, d) sairastelu jouluna. Jos aikoo hiihtää, ladulle on mentävä odottamatta aurinkoisia kevätjäitä. Nyt alkavat olla kriittiset hetket sen suhteen, että yleensä saa jonkinlaisen hiihtokunnon vielä kehitettyä tälle talvelle.

Lumettomuutta lukuun ottamatta kaikki mainitsemani syyt kuitenkin painoivat kauden ensimmäisellä hiihtolenkilläni kaikkialla kropassa jaloista keuhkoihin, kun kiipeilin Lahden urheilukeskuksen kohtalaisen vaativia mäkiä ja yritin selvitä vastavuoroisesti ihan riittävän liukkaista laskuista kaatumatta. Tekolumella lumetettu latu on nimittäin tehty suurmäen kentän ja Teivaanmäen välille - parin kilometrin kiekalle saa hyvinkin mahdutettua kaksi pahaa nousua ja muutamia normaaleja mausteeksi. Ja kyllä sen huomasi hiihtäjistäkin, millainen on latuprofiili on. Ohitseni suihki erinäisiä hiihtoseurapuseroita Lammin Säkiästä Porvoon Akillekseen. Ruuhka oli jo kymmenen aikaan aamulla aikamoinen, joten ladulle ei kehdannut oikein jäädä lepäilemään tai sykettä tasottamaan. Onneksi sentään kaikki muut hiihtäjät eivät olleet himoharrastajia tai kilpavalmennettavia - oli siellä muutama lapsi ja kaltaiseni keski-ikäinen nainenkin. Ja todella monta veteraani-ikäistä herrasmiestä, joilla taatusti on jo sadan hiihtokilometrin raja rikki.

Onhan se aika surullista, että koko Etelä-Suomen hiihtäjien pitää ajaa autoilla ja tunkea samoille tekolumille tai hiihtoputkiin, joihin valkoista tuotetaan sähkövoimalla - ja luultavasti vauhditetaan samalla ilmastonmuutosta. Lahden hiihtokeskuksessa homma näyttää jotenkin perustellulta, kun tykit lumettavat kuitenkin hyppyrimäkiä ja koko aluetta talven tulevia kilpailuja varten. Samalla sitten pääsemme me muutkin nauttimaan lajista, jota vielä kymmenen vuotta sitten harjoitimme ihan luonnonoloissa hyvinkin marraskuulta huhtikuulle. Pakkaspäivän auringossa sivakoiminen virkistää ihan toisella tavalla kuin sauvakävely tihkusateessa.

Joulussa parasta on valmistelu

En ole koskaan ole ollut erityisen paha stressaamaan joulun takia etukäteen, mutta kyllähän valmistelut aina kasaantunut.
Tällä kertaa haastekerrointa on nostanut muutto, joka on mm. pakottanut siivoamaan ihan toisella tavalla kuin olen tottunut. Normaali joulu ei saa minua koluamaan kaappeja tai tomuttamaan kaikkea irtonaista, mutta nyt on ollut imuroida jatkuvasti porauspurua, pestä lattioita remonttimiesten jäljiltä ja siirrellä loputtomasti tavaroita, joilla vielä ei ole paikkaa. Itse asiassa syksyn aikana kerätyt pikkulasten joululahjatkin ehtivät olla pahasti hukassa pari viikkoa. Tänään ne löysin maalta juuri siitä paikasta, johon ne muistin jättäneenikin. Lahjakassi oli vain eri näköinen kuin muistin, päällimmäisenä joitain asiattomia esineitä.

Minun vahva puoleni joulussa on aina ollut ruoka, lähinnä alkuruuat ja muu ns. suolainen. Tytär paistaa ja koristelee pipareita lahjaksi, muuten meillä ei leivota. Paitsi tietysti hyvin säilyvää perunaita joululimppua, jota urakoin tusinan satsin toissapäivänä lahjaksi. Samana iltana muunsimme broilerinmaksat konjakilla liekitetyksi pasteijaksi, eilen olivat vuorossa sienisäilykkeet (kuivatuista suppilovahveroista), tänään lanttulaatikot ja graavilohi. Kinkkua tai muuta lihaa ei hankita, mutta viikonvaihteen aikana aion paistaa vielä ainakin yhden punajuuripateen ja silputa rosollin. Mies ostaa juustoja, lahjaksi on tullut jo useita viinipulloja, joten siinä se sitten onkin. Jos jaksan, teen vielä piparkakkujäädykkeen tai sitten vain otamme pakastimesta jäisiä karpaloita ja lämmitämme niiden päälle valmista kinuskikastiketta. Suklaarasioitakin tulee aina, joten muuta makeaa ei tarvita. Sitä paitsi olemme jo joulupäiväksi saaneet kutsun äitini joulupöytään, jossa taas varmasti on lihojakin monta sorttia.

Ruoka- ja lahjavalmisteluja tärkeämpää ovat ystävien ja sukulaisten tapaamiset, joita joulun alle on ehtinyt osua jo monta. Helsingissä piipahdimme iäkkään tädin luona, ystäväni kuljetin pakettiautolla hakemaan kuusta Hollolasta. Meillä on puolestaan käynyt lähes ex tempore paljon tyttären ja muutama meidän aikuistenkin ystävä. On itse asiassa mukava istua hetki kaiken kiireenkin keskellä. Joulu tulee, olemme valmiita tai emme. Kunhan nyt saan vielä työkalulaatikot siivottua olohuoneen lattialta.

Jäätymistä katsellessa

Muuton jälkeen olin kuusi päivää kuntoutuksessa Imatralla, jossa yksi suurimmista huveistani oli seurata Saimaan jäätymistä. Tässä suhteessa uskon eroavani kylpylän keskivertoasiakkaista, joista moni pani etusijalle lillumisen porealtaissa tai perjantai-iltaisen Danny-shown ravintolassa. Kylpylän altaissa kävin muutaman kerran jumppaamassa ja kerran kokeilemassa "vesiaktiviteetteja" - jälkimmäinen annos oli ihan riittävä.

Ravintolan kiersin kaukaa aina ilta-aikaan, sillä valitettavasti pikkujouluajan tanssikulttuuri on jotain ihan muuta kuin liikuntaa. Kyllä minäkin juhlimisesta pidän, mutta nyt kestokyky oli tosi alhaalla kaikenlaisen örveltämisen suhteen. Mieluummin kävin iltaisin kävelemässä tai istuin hotellihuoneessa lukemassa.

Ja perjantaina tein todella viisaasti, kun hankin viime hetken peruutuslipun Teatteri Imatran Tähdet tähdet -esitykseen, joka kertoo Rauli Badding Somerjoen elämästä. Suosittu musiikkinäytelmä ei ehkä ole teatteritaiteen suuria voittoja, mutta kuitenkin elävää teatteria, jossa lauletaan paikoitellen hyvin ja tavoitetaan hyvin Somero ja Suomi 1950-luvulta 1970-luvulle. Niin hyvin näytelmä on uponnut Kaakkois-Suomen teatteriyleisöön, että siitä järjestetään keväällä vielä ylimääräisiä esityksiä.

Kuntoutus toimi pysähdyksenä ja toi tälläkin kertaa pari uutta ajatusta liikkumiseen. Onnistuin ravistamaan pelkoni spinningiä kohtaan, vaikka tuskinpa siitä minun lajini tulee. Mutta ainakaan sisäpyörän selässä rehkiminen ei tuntunut aivan mahdottomalta lajilta. Tosi hauskaa oli latinotanssien tunnilla, mutta sehän onkin jo paljon lähempänä aivan normaaleja tanssiharrastuksiani.

Pulkkamäessä

Lasin takana ropiseva sade sulattaa kovaa vauhtia suomalaislasten parasta talvi-inspiraatiota: lunta. Päivällä kuitenkin ehdittiin kaivaa maalla esille pulkat, kelkat ja luikurit. Sisaren nuorimmainen ja mäyräkoira tosin luottivat enemmän jalkoihinsa - kumpikin sai mielettömän treenin juostessaan alas ylös ainakin toistakymmentä kertaa, kun isommat käyttivät toiseen suuntaan liukua ja painovoimaa. Tuo meidän mäkemme ei ole ihan niistä lyhyimpiä ja loivimpia.

Ainokin tietenkin nauttii lumesta, onhan se alppimaastoihin jalostettu. Bernin otteet vain ovat vielä pentumaisen hurjat kokoon nähden, joten se joutui seuraamaan touhua köytettynä johonkin aikuisista. Vähän hurjanlaisen leikin päätteeksi siskonmies päätti kellistää koiran kunnon lumipesulle, josta se selvästi piti.

Osa päivästä kului tietenkin taas siivousta ja muuttoa edistäessä. Nyt saimme tyttärelle pari kaappia pystyyn ja vähän lisää tavaroita järjestykseen. Mies nikkaroi myös jotain verstaassa, todennäköisesti keittiönpöytää kaupunkiasuntoon. Minä ompelin siivouksen ja järjestelyn lomassa verhojen päärmeitä.

Täällä kaupungissa piti illansuussa taas täyttää muutama muuttolaatikko, jotka käydään huomenna tyhjentämässä kohteessa. Vähän alkaa muistuttaa ikiliikkujaa tämä roudaus, mutta pientähän se on sen rinnalla, että esimerkiksi rakentaisimme talon. Tajusin muuten tänään, että olen asunut puolet elämästäni tässä kaupunkiasunnossa, jonka ensi perjantaina jätämme. Maalle on toki pidemmät siteet, sillä muutimme sinne ollessani 10-vuotias. Kirjoilla en kuitenkaan ole ollut missään näin pitkää aikaa. Enkä mihinkään muualle ole ehtinyt kerätä niin hirveästi tavaraa kuin tänne.

Joulukukka ehti ensimmäisenä

Lokakuun loppupuolella osuimme tutun torikauppiaan kojulle viimeisenä päivänä ennen hänen talvitaukoaan. Karpalolaatikollisen päälle kauppias pisti painoksi sipulin ja kehotti kasvattamaan joulukukan. Muuttohulinoissa en ajatellut ajoitusta sen kummemmin, vaan pistin sipulin ruukkuun ja aloin odotella. Viikon alussa alkoi näkyä punaista, eilen aukesivat ensimmäiset kukat sopivasti ennen adventtia. Mitään muita jouluvalmisteluja emme olekaan aloittaneet, sattuneesta syystä. Tai itse asiassa meillä on kyllä sekä partiolaisten joulukalenteri että käsityömessuilta ostettu saksalainen kalenteri, joka vaatisi vähän askartelua. Valitettavasti se on juuri väärässä paikassa eli uudessa kodissamme odottamassa hyllyn päällä...

Tämä kaunistus ei kestä jouluun asti, mutta vieressä on kasvamassa jo toinen nuppu. Kokemuksen perusteella jouluamaryllis intoutuu usein vielä kasvattamaan kolmannenkin kukkavanan joskus viikkojen kuluttua - yleensä siis tammi-helmikuun iloksi. Punainen väri piristää kummasti muuton hulinassakin, kukkii sen antaja minkä ehtii ja jaksaa.

Talvi kävi kylässä

Lauantaisen pakkasaamun valo oli aivan omaa luokkaansa, kun tytär, mäyräkoira ja minä päätimme hetken luistaa hyötyhommista ja käydä kävelyllä. Kariniemen mäki ja Pikku Vesijärven puisto oikein säteilivät tuoreen lumen ja matalalta paistavan auringon vaaleutta.

Lopun päivää sitten "nautiskelimmekin" valosta vintillä, jossa piti käydä läpi tyttärien lelut, koulutavarat ja taideteokset aina kuvataidekoulun esiluokilta ja päiväkodista asti. Kummallakin on aika pitkä kuvallinen tuotanto, josta ei ole helppo karsia oikein mitään hävitettäväksi. Kaikenlainen muistojen perkaaminen onkin sekä työlästä että tunteita rassaavaa, hyvässä ja pahassa. Monelle vanhalle lelulle tosin pidettiin ensin muistopuhe, jonka jälkeen esine siirrettiin roskis-tai kierrätyspussiin.

Siitä pidin kiinni, etteivät nuoret naiset heitä pois mitään itse tehtyä vain siksi, että jokin työ näyttää vain lapsen tekemältä. Aika monessa perheessä ne parhaat taideteokset löytyvät sieltä uran alkuvaiheilta, kun ei vielä olla turhan itsekriittisiä. Toki upeita töitä on syntynyt myös myöhemmin opiskelun ja harjoittelun tuloksena. Mutta näköinen mäyräkoira ei välttämättä ole yhtä hellyttävä kuin taivutettua ilmapalloa muistuttava kiekura, jolla on tunnistamisen helpottamiseksi luppakorvat ja pitkä häntä...

Tänään oli sitten jo paljon synkempi sää, joten se oli huomattavasti helpompi käyttää maalla seuraavassa raivauspaikassa. Säästetyt teokset löysivät paikkansa vintin hyllyiltä ja säilytyskorista. Lisäksi piti tyhjentää yksi huone sinne tuotavaa isompaa sänkyä ja uusia kaappeja varten. Roudaus tuntuu tällä hetkellä aika ikuiselta projektilta.

Flunssa on menossa ohi, mutta niska- lihakset ilmoit- televat taas. Oikeasti kipeänä ei saisi rasittua. Vaikea yhtälö, kun muuttaa pitäisi vajaan parin viikon kuluttua. Paljon on tehty mutta ihan hirveästi on vielä kesken. Ja ensi viikko on tosi tiukka töidenkin puolesta. Latasin alemman kuvan koneeni taustakuvaksi, että pääsen nauttimaan talvisesta pakkasmaisemasta edes välillisesti. Nyt sataa vettä ikkunan takana sen verran tehokkaasti, että aamulla tuskin on valkoista maassa ainakaan keskellä kaupunkia.

(Ylempi kuva: Hilda Ruokolainen)

Kaikki muuttuu - tai sitten ei

Kun koko ajan pakataan, puretaan, revitään ja muutetaan, mopsi yrittää pysäyttää edes jotain. Kassin matot joutuivat nekin kuitenkin uuteen osoitteeseen.

Syysflunssa ja muutto ovat pitäneet niin tarkasti sisällä viime viikkoina, etten ole juurikaan ehtinyt tarkkailla luonnon muutoksia. Kiinanruusu sentään sitkeästi jatkaa sisätiloissa kukkimista, jonka se aloitti jo keskikesällä parvekkeella. Saa nähdä, selviääkö ikkunalaudan vaihdoksesta...

Edit: Luonnon voimaa tuli kokeiltua sen verran, että toissa yönä lääkitsin kipeytyvää korvaa ja tukkeutuvaa nenää nenäliinanpalaan käärityllä valkosipulilla. Hyvin puudutti ja avasi - haju tosin oli sen mukainen. Aamulla siirryin taas apteekkitavaraan, kun pääsin sellaista hankkimaan. Mutta ehkä juuri valkosipulin ansiosta flunssa ei ole päässyt ihan täysillä päälle.

Aina ei voi olla hyödyllinen

Viime viikonlopun mittavan kanto-operaation jäljiltä tuli oikein roppakaupalla takapakkia. Niska meni ensin pahanlaisesti jumiin ja muutaman päivän päästä vielä niksahti jossain mitättömässä taivaalle vilkaisussa. Kipu yltyi perjantaina niin pahaksi ja lamautti osittain oikein käden, että oli pakko käydä hakemassa lääkärin mielipide. Vaihtoehtoja on pari, mutta ensisijainen hoito sama: lepo ja voimakkaat särkylääkkeet. Ei siis siivota, kanneta, pureta, remontoida, kyykitä tai ojennella. Onneksi muuttoon on vielä reilu kuukausi aikaa.
Kävellä ja hiota kuitenkin saa, kunhan tekee sen omaan tahtiin. (Eilen harkitsin hetken tanssitunnille menoa, mutta onneksi valitsin iltapäiväunet. Tanssinopettajani lähetti terveisiä, että olisi heittänyt niskapotilaan ilman muuta ulos tunniltaan...) Kävimme aamulla miehen kanssa jatkamassa projektia, jossa otamme haltuun tuntemattomia lähinurkkia. Autolla ajaessa monet kohdat vain vilahtavat ohi. Enpä ollut ennen havainnut, että Lotilan koulun ja vilkkaan Mannerheiminkadun (siis Lahdessa) välillä kasvaa tällainen lehtikuusirivistö. Silmät ovat tietenkin aina hakeutuneet vain mainostauluihin. Tuli tsekattua myös yksi omakotialue, joka ei osu normaaleille ajo- tai kävelyreiteille.

Ahkera viikonloppu

Viikonloppu ja tämä maanantaipäivä ovat olleet niin upeita, että jokainen täysijärkinen viettäisi aikansa vain ulkona. Lauantaina onnistuinkin toteuttamaan sienireissun, mutta eilinen meni kokonaan suurisuuntaisen muutto- ja remonttioperaatiomme yhdessä nurkassa. Siivosimme maalla vinttiä ja rakensimme sinne varastohyllyjä, jotta voimme siirtää osan kaupunkiasunnon säästettävistä tavaroista säilöön. Ja meillä on todella tehty jo karsintaa, sillä kukaan ei halua raahata turhakkeita ensin neljää korkeaa kerrosta (huonekorkeus 310) kantaen alas (ei hissiä) autolle ja yhtä erittäin (340) korkeaa kerrosta niin ikään käsipelillä loppusijoitukseen. Mutta kuka silti haluaisi luopua 30 vuoden keräilyn tuloksena kertyneistä äänilevyistä, kirjoista ja sarjakuva-albumeista?

Ihan täysin alusta emme miehen kanssa hyllyjä rakentaneet, sillä löysimme viisi oikein hyvää valkoista hyllykköä viidenkympin yhteishintaan Patina-kierrätyskeskuksesta. Sillä samalla reissulla tosin kaatui unelmani uudesta tammisesta ruokapöydästä, sillä mies löysi jatkettavan puuviiluisen kierrätyspöydän, jonka hän osti viidelläkympillä. Sain sen verran pidettyä puoleni, että tingin mukaan yhden pinnatuolin, joka sopii hyvin aiemmin hankkimiin Tapiovaaran keittiöntuoleihin.

Lauantain sienireissulla oli taas todellinen sadonkorjuutunnelma, sillä tuttu mäenrinne ei tahtonut tyhjentyä ollenkaan suppilovahveroista. Sormet kohmeessa koukin, noukin ja poimin pari tuntia -vasta kotona huomasin, että myös alaselkä ja takamus olivat jäässä pitkästä kyykkimisestä. Jopa kuivatusalustat loppuivat kesken, kun asettelin saalistani kuivumaan. Osan sienistä tietenkin käytin heti kalaruuan lisukkeena.

Muutoksia ja muuttoja

Lauantaisessa metsässä oli vielä pakkasta ja siellä täällä luntakin Salpausselällä Lahden korkeudella. Tänään sadesää on vuoren- varmasti pyyhkinyt kaiken valkoisen ja muuttanut maiseman harmahtavan ruskeanvihreäksi. En ole itse käynyt tänään metsässä, sillä joulukuulle sovittu muuttomme värittää nyt vapaa-aikaamme.

Olen tyhjennellyt vaatekaapeista toivottomia tapauksia jätteisiin ja jollain lailla siedettäviä kierrätykseen. Kirjahyllystä olen pakannut romaaneista aakkosten alkupään H-kirjaimeen asti. Valokuva-albumit ja irralliset, järjestämistä odottavat, valokuvat lähtivät tänään välivarastoon maalle, jossa olen suunnitellut järjestäväni menneet vuodet lapsia varten kansien väliin. Homma taisi taas siirtyä vuodella... Samaan paikkaan päätyivät myös miehen pyöräily- ja venelehdet joita hän aikoo kuulemma lukea vielä eläkkeelläkin.

Ihan vielä ei ole paniikki päällä, mutta työhön on hyvä ryhtyä ajoissa. Olen luvannut huomenna käyttää osan päivästä oikean muuttofirman etsimiseen. Jotain rajanvetoja on silti tehtävä, jotta saan myös varsinaisen työni hoidettua. Vaikka olenkin yrittäjänä oman aikatauluni vartija, pitää sitoumuksista pitää kiinni. Puolitoista kuukautta tuntuu yhtäkkiä kovin lyhyeltä ajalta, kun koko ajan pitäisi myös tehdä vähintään 90-prosenttista työviikkoa.

Ympäristörikos ja kaupunkikulttuuria

Aika surkealta tuntui tänään aamu- päivällä, kun törmä- simme ympäristö- rikokseen Lahden Tapanilan maastossa. Mitä ihmettä on liikkunut patjan, tv:n, tietokoneen, akun ja rautaromun metsänreunaan hylänneen kansalaisen päässä? Ihan siitä lenkkipolun alusta ja sammalmättään vierestä on sitten löytynyt hyvä paikka tyhjentää autonsa?

Paljon iloisempi tunnelma oli eilen lahtelaisen kerrostalon pihalla, kun oikein taloyhtiön luvan kanssa pidimme Lahden Runomaratonin kirppistä. Soitto ja runonlausunta vetivät ihmisiä penkomaan kirjapinoja ja piipahtamaan kahville. Iloisia ilmeitä näkyi paljon, eikä kellekään tullut mieleen heittää vaikkapa pahvimukia asiattomaan paikkaan. Päinvastoin: kirjahyllyistä "siivotuista" teoksista moni löysi uuden kodin.