Laakakorvasieniä

Tänään yritin viimeistä kertaa tänä vuonna löytää korvasieniä, sillä huomenna olen jo lentokoneessa. Helteet pitävät varmasti huolen siitä, että mahdollisesti jossain vielä lymyävät sienet pahentuvat seuraavan viikon aikana.

Ei auttanut edes biologisukulaisen tarkka silmä; emme löytäneet yhden yhtä korvasientä aamun kolmen tunnin lenkillämme, jonka aikana katsastimme ainakin viisi isompaa hakkuuaukkoa ja muutaman sorakuopan ja polun reunustan. Lopulta yksi iso puupino tarjosi meille kohtalaisen esiintymän laakakorvasieniä, joista tosin on todisteena vain yksi huonohko kuva.

Viime viikonlopun lenkillä tulos oli yhtä huono, löysin silloin yhden pienen yksilön vajaan parin tunnin vaelluksen aikana. Täytyy myöntää, että molemmilla kerroilla on hakkuuaukkojen välillä käytetty autoa, mikä ei tietenkään ole kovin ympäristöystävällistä. Mutta sikäli kierros ehkä kannatti, että bongasimme ainakin pari isoa hakkuuta, jotka saattavat ensi keväänä olla parhaimmillaan.

Vanha mäyräkoiramme oli taatusti myös viimeisellä sieniretkellään, sillä siitä ei ollut enää kävelijäksi oikein edes polulla. Sainpa lihaskuntoharjoitusta, kun kannoin sitä epätasaisessa maastossa! Koira jää hoitajien kanssa kotiin ja saa toivottavasti viettää leppoisia päiviä parvekkeella.

Toistaiseksi ainoa korvasieni

En ole ollut onnekas korvasienten kanssa tänä keväänä, vaikka moni muu on ollut. Tänään otin työvoiton kiertämällä iltapäivällä Lahden keskustan ympärillä olevia harjuja. Jäähallin takaa lopulta löysin yhden korvasienen.

Vähän saaliin niukkuutta kompensoi sienen koko, yli 200 grammaa. Sen sisällä oli aika paljon pieniä muurahaisia, mutta halkaisin sienen ja puhdistin tarkkaan. Nyt palat ovat kuivurissa. Ehkä niistä yhden kastikkeen saa kahdelle hengelle.

Viikonloppuna etsinnät jatkuvat, mutta vielä en ole päättänyt, missä. Nyt on kuitenkin jo vähän toiveikkaampi olo.

Mäyrä metsäpolulla

En löytänyt aamun metsäretkellä korvasieniä, mutta sainpa hienon luontohavainnon. Mäyrä käveli vastaan Tiirismaan luontopolulla ihan kirkkaassa päivänvalossa.

Herra tai rouva Mäyrä lönkötteli polkua pitkin alle kymmenen metrin päähän, kunnes joko haistoi tai kuuli minut seisomassa risteävällä väylällä - sitten nosti katseensa ja teki päätöksen kääntyä ensin takaisin ja kohta puikahtaa polulta sivuun. Ei se hirveästi pelästynyt, koska vauhti pysyi varsin verkkaisena.

Sienten sijasta keräsin kieloja maljakkoon ja nuoria horsmanvarsia parsan tapaan keitettäväksi. Oikein virkistävä lenkki juuri ennen äsken Lahden päällä käväissyttä ukkosta.

Ei minun korvasienikevääni

Olen käynyt etsimässä korvasieniä tänä keväänä kolme kertaa, käytännössä nollatuloksella. Tänään tein perinteisen retken miehen biologiveljen kanssa Hollolan metsiin.

Tsekkasimme lähes kymmenen hakattua tai myllerettyä mäntymetsän plänttiä, joista neljässä oli mielestämme ihanteelliset olosuhteet. Biologi löysi yhden etanansyömän itiöemän, minä en mitään.

Lähes kolmen tunnin retki ei tietenkään mennyt hukkaan, sillä nyt meillä on muistissa ainakin pari sellaista paikkaa, joissa ensi vuonna voi olla sieniä. Ja näimme toki paljon kaunista kevään ja alkukesän luontoa. Mäyräkoirakin nautti koluamisesta.

Yhdeltä hakatulta pläntiltä löysin kaatuneen kuusen, jossa oli vielä ihan tuoreen oloisia kerkkiä oksissaan. Kuusenkerkkiähän ei saa kerätä ilman lupaa elävistä puista, mutta tässä tapauksessa kyllä hyödynsin kuolemaantuomittua puuta. En ole koskaan tehnyt kuusenkerkistä mitään, mutta ajattelin kokeilla siirappia.

Se ainut löytynyt korvasieni pääsi jo aamulla tekemäni korvasienikastikkeen jatkoksi - toki asianmukaisesti kahteen kertaan keitettynä. Onneksi on vielä kuivattuja korvasieniä kaapissa. Täytynee kuitenkin käydä torilta katsomassa, saisiko sieltä täydennystä varastoihin.

Miten pääsen maalle ilman autoa?

Autoni hajosi, ilmeisesti lopullisesti. Asun keskellä kaupunkia, joten tavallinen arki sujuu oikein hyvin ilmankin. Pyörällä pääsee useimpiin sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei ihan viitsi tai jaksa kävellä. Ruokakassit jaksaa kantaa naapurikorttelista.

Mutta, mutta. Meillä on maapaikka naapurikunnassa, paikassa, johon ei juuri kulje busseja. Mies ja minä jaksaisimme kyllä ajaa vajaan kahdenkymmenen kilometrin matkan polkupyörälläkin, mutta koiria emme voisi niin kuljettaa. Lähimmältä bussipysäkiltä on koiravanhuksille liian pitkä kävelymatka.

Tänään koirat ja minä pääsimme muutamaksi tunniksi maalle tyttären kyydissä. Ryntäsin perillä heti tontin reunoille keräämään nokkosia ja nopean lounaan jälkeen etsimään metsästä korvasieniä.

Oli muuten sikälikin yhden ajanjakson loppu, että mäyräkoira kieltäytyi lähtemästä mukaani. Se ja mopsi jäivät tyttären kanssa ensin pihalle ja sitten sisään lepäämään.

Sienten kanssa kävi niin kuin usein käy: ensin kiersin pari lähimetsää ja löysin vain yhden lehto- korvasienen. Sitten palasin omalle tontille ja satuin vilkaisemaan metsänreunaan. Sienikaunottaret kasvoivat siellä melkein kaikki yhdessä ryppäässä. Yksi yksinäinen löytyi vielä aivan äitini olohuoneen ikkunan takaa.

Mutta takaisin vielä autopohdintoihin. Tämän päivän reissu ei olisi onnistunut mitenkään ilman joko omaa autoa tai tuttua kyytiä. Tytär suostui tekemään pari ylimääräistä ratinkäännöstäkin, sillä piti ensin käydä pesulakeikalla ja sitten anopin luona auttamassa häntä parissa pikku asiassa. Ja koirat pääsivät mukaan ja samalla nauttimaan kesäsäästä.

Maalla käynnin lisäksi käytämme autoa talvella siirtyes- sämme hiihto- laduille ja kesällä mennessämme melomaan. Mies kuljettaa myös kilpapyöriään kilpailumatkoille. Ensi viikonlopuksi olemme tässä tilanteessa vuokranneet pakettiauton, sillä mies aikoo osallistua Vaasassa vanhojen pyörien Retrokilpurit-ajoon. Samalla reissulla aiomme käydä muutaman tutun luona muualla Pohjanmaalla. Vuokra-auto käy tällaiseen erityistilanteeseen, mutta ei ratkaise jatkuvaa tarvetta. Kallistakin se on.

Toisaalta omankin auton pito on ihan hirveän kallista. Maksamme verojen ja käyttökulujen lisäksi myös keskustan parkkipaikasta. Ihan totta puhuen meillä ei olisi mitenkään rahaa ostaa uutta tai edes "uutta" vanhaa autoa. Päätöksestä ei tule helppo.

Laakakorvasieniä ja virtuaalisienestystä

Tämänpäiväinen korvasienireissu sai hetkessä virtuaalisia piirteitä, kun puhelin piippasi taskussani. Itä-Suomeen mökille lähtenyt ystävä lähetti kuvan korvasienistä, jotka hän oli poiminut myrskytuhometsästään.

Olin vilpittömän iloinen viestistä, sillä eilen vielä hän pohti, mahtaako löytää sieniä. Mukaan oli kuulemma tarttunut myös saunayrttejä ja villivihanneksia. Minä lähetin vastavuoroisesti kuvan pienenpienestä sienikaunottaresta, joka juuri silloin osui eteeni.


Minun tämänpäiväinen saaliini ei ollut suuren suuri, mutta ilokseni törmäsin myös muutamaan laakakorvasieneen. Kovin usein en ole niitä löytänyt, viimeksi tosin viime vuoden korvasienireissullamme. Sitä edellinen havainto taisi olla jostain 1980-luvulta, jolloin muutamana keväänä keräsin niitä maalta naapurin maatalon purukasasta.


Tänään nautin erityisesti päivän lämmöstä. Tunne oli jopa hieman hämmentävä, sillä menomatkalla metsään sain polkea pyörälläni ihan tosissani ylämäkeen ja kovaan vastatuuleen. Tullessa taival taittui sitäkin leppoisammin, melkein polkematta.

Älä tallaa korvasieniä!

Enpä ole tällaista korvasienikevättä kokenut täällä Lahden leveysasteilla! Tänään noudatin taas periaatetta lähisienestyksestä ja polkaisin pyörällä noin kilometrin keskustasta länteen. Ei tarvinnut kiivetä kuin parikymmentä metriä, kun löysin ensimmäiset yksinäiset nököttäjät.

Olin hyvin tyytyväinen saaliiseen jo rinteen puolivälissä, mutta harjun laella odotti vielä isompi yllätys. Joissain kohdissa sieniä oli niin tiheässä, että itse asiassa onnistuin jopa astumaan yhden itiöemän lyttyyn. Oli oikein sadonkorjuutunnelma.

Katselin harjun laelta kaupunkia ja tyytyväisenä ihmettelin sitä, ettei sadantuhannen asukkaan kaupungissa kukaan muu ollut osunut ainakaan juuri tuolle paikalle. Ei silti, en minäkään ole aiemmin tajunnut herkkujen kasvavan aivan kävely- ja pyörämatkan päässä kaupunkikodista.

Perustin sienten kuivausaseman vierashuoneeseen, jolle ei onneksi ole muuta käyttöä lähipäivinä. Korvasienistä nouseva höyryhän on varsin vahvaa ja myrkyllistä, joten ainakaan pitkiä aikoja ei kannata viettää samassa huoneessa.
 
Pieniä määriä olen kuivattanut ihan sanomalehden päällä pöydällä. Kaappeja kolutessa löysin kuitenkin viinipullotelineen, josta tein hieman ilmavamman ratkaisun virittämällä kerrokset sanomalehteä jokaiseen väliin. Kyllä ilma nyt kiertää, kun huoneen ikkunakin on auki ja puhaltaa varsin kuivaa kesäilmaa sisään.

Toinenkin lähiharju antoi korvasieniä

Ihana tämä Lahden kaupungin sijainti harjujen kattilassa! Tänä aamuna oli vuorossa lähiharju numero kaksi, josta sieltäkin sain mukaani ihan mukavan pikku saaliin korvasieniä. Tummanruskeita ja kiinteitä, täydellisiä kaunottaria.

Käyskentelin metsäpläntillä, jossa oli melko säännöllisen välimatkan päässä toisistaan noin neliön kokoisia matalia kuoppia. Tällaisten kaivantojen reunalta löysin useimmat korvasienet, siis aivan kuin suoraan oppikirjasta. Missään ei kuitenkaan ollut isoa rypästä, vaan kuvan kaksikkoa lukuun ottamatta kaikki muut itiöemät kasvoivat yksin.

Tulomatkalla pääsin vielä todistamaan oravien ja räkättirastaiden vihaista taistelua yhden puun ympärillä. Kuvassa näkyy tarkasti katsottuna rungolla kasi oravaa, linnut ovat tässä vaiheessa hakemassa vauhtia yläilmoista.

Korvasienessä keskellä kaupunkia

Ystävä vinkkasi, että hänen miehensä oli löytänyt korvasieniä koiralenkillä yhdestä kaupunkimme puistoista. Päätin lähteä iltakävelylle samalle harjulle, joka tosiaan on aivan Lahden keskustan kupeessa. Eikä tarvinnut ottaa kuin muutama askel sivuun varsinaiselta polulta, niin siinä niitä oli. Muutaman kymmenen neliön alueelta harjun reunalta keräsin heti litran, tipotellen pitkin metsäistä puistoaluetta toisen mokoman.

Onhan se vähän nurinkurista, että käytin viikonloppuna puoli päivää ajelemalla ympäri maakuntaa autolla ja etsimällä sopivia hakkuuaukkoja löytämättä mitään. Herkut odottivat samaan aikaan aivan kotinurkilla, josta sain ne mukaani reilun tunnin iltakävelyn aikana.



Löytö innostaa koluamaan lähimetsiä nyt ihan toisella asenteella. Kiirastorstaina otan pyörän alle ja laajennan reviiriä sentään muutaman kilometrin päähän.

Ei tarvita mitään metsänhakkuita; riittää että on mäntykangasta, jossa ilmeisesti ihmiset ja koirat rikkovat maanpintaa sopivasti. Täytyy erikseen kiittää ystävää vinkistä, joka sai minutkin katsomaan taas ympäristöä uusin silmin.

Voihan korvasieni sentään!

Pohjoismainen kauppasienityöryhmä esittää Kalevan uutisen mukaan korvasienten kauppaamisen kieltämistä. Ei siis enää korvasienikastikkeita tai -keittoja ravintoloissa eikä korvasieniröykkiöitä toripöydillä. Ei mahdollisuutta ostaa herkkua mistään, jos itse ei löydä korvasieniä tai kerta kaikkiaan pääse metsään. Eikä tuloja poimijoille!

Onhan se sieni myrkyllinen, mutta Suomessa osataan sitä käyttää. Meidän perheessämme syötiin vuosikymmenet pelkästään kuivattuja korvasieniä, eikä siitäkään kukaan sairastunut. Uusiin suosituksiinkin on taivuttu ja ruvettu ryöppäämään vielä kuivatutkin sienet - vaikka siinä häviääkin osa mausta.

Miten turvalliseksi maailma pitää tehdä, jotta jostain ei aina löytyisi joku huolestunut virkamies tai vastaava? Alkoholikin on myrkkyä, kun sitä riittävästi nauttii. Olen nuoruuden kokeiluvuosina tullut huomattavasti kipeämmäksi viininjuonnista kuin ikunaan sienistä.

Enkä ollenkaan vähättele sitä, etteikö myrkkysienet pitäisi tuntea ja niitä visusti välttää. Paitsi tietenkin, jos ryöppäämällä myrkkysienestä saa gourmet-herkun kuten korvasienestä.

Perinteinen korvasieniretki, osa n

Pääsin kuin pääsinkin korvasieneen! Miehen biologiveli tuli onneksi sopivasti anoppilaan Hollolan maastoihin, joten pääsin hänen kyydissään eilen metsään. Tällä kertaa mukana oli enää yksi sienikoira, sillä appivanhempien ja langon lemmikki Pulla kuoli korkeassa viidentoista vuoden iässä loppuvuodesta.

Lähes kolmetoistavuotias Doriskin vaikutti retkeemme sillä tavalla, että valitsimme vain tieltä näkyvät hakkuuaukot, joihin ei tarvinnut kävellä kovin pitkiä matkoja. Varsinaista autosienestystä siis - tosin kilometrejä tuli yhteensä vain nelisenkymmentä.

Hyvän näköisiä hakkuuaukkoja bongasimme puolenkymmentä, mutta vain kaksi niistä antoi satoa. Syykin on aika selvä, sillä Päijät-Hämeessä on vieläkin voimassa metsäpalovaroitus. Ei metsä ihan rutikuivalta vaikuttanut, mutta silti oli köyhää. Minä löysin koiran narun päässä vain pari sientä, sillä Doris ja minä kykenimme etenemään myllätyssä maastossa paljon huonommin kuin lankomies. Olin kuitenkin onnellinen niistä paristakin, sillä suurin nautinto tulee sienen löytämisestä ja keräämisestä. Seuralainen löysi pari rypästä hakkuuaukon reunoilta, joissa oli vähän enemmän kosteutta kuin itse rikotussa maastossa. Minunkin sieneni tulivat vastaan tien ja aukon välisellä kaistaleella.

Lanko halusi välttämättä jakaa saaliin kahtia, joten sain mukaan suunnilleen yhden kastikkeen ainekset. Muutakin "saalista" retkeltä irtosi, sillä jäin korvasieniretken jälkeen vielä anoppilaan vähän auttamaan puutarhahommissa. Lankomies käänsi äitinsä kasvimaata ja nosti ylös maa-artisokat, minä valikoin niistä isoimmat käyttöön ja pienimmät palautettavaksi maahan kasvamaan. Lisäksi nyhdin mukaani mehukkaat nokkoset kasvimaan reunalta.

Sienessä torilla

Mies palasi eilen torilta kassi täynnä korvasieniä. Ilmassa oli hieman vahingoniloa, sillä hän oli jo useita kertoja kysynyt minulta, olisiko korvasieniä jo noussut. Yhtä monta kertaa olin vakuuttanut, että on a) liian kylmää, b) liian kuivaa.

Ei ollut ainakaan Iitissä, josta sienet kuulemma on kerätty. Kerääjä ja myyjä ei kuulemma ollut kauhean halukas kertomaan edes paikkakuntaa, mutta tässä se nyt sitten kerrotaan laajemminkin. Tuskinpa tällä perusteella kukaan osaa vielä hänen apajilleen.

Kun eilen kävimme anoppilassa, katselin taas uusin silmin maastoja matkan varrella. Ei auton ikkunasta tietenkään korvasieniä näe, mutta sopivia hakkuuaukeita kyllä. En vain taida ehtiä etsintöihin ennen ensi viikonloppua, sillä tänään oli ihan pakko siivota ja tehdä muita huoltohommia, huomenna taas on tiedossa isot syntymäpäivät. Tosin voin sillä reissulla kyllä piipahtaa oman maapaikkamme metsänreunassa, josta useina vuosina olen löytänyt joitain korvasieniä. Jos siellä on jotain, kannattaa kiiruhtaa muuallekin maastoon. Ja kannattaa kyllä siinäkin tapauksessa, että sieltä ei löydy mitään.

Enää en suhtaudu niin, ettei sieniä saisi ostaa torilta - ja mitäpä se kannattaisikaan, jos puoliso on jo hankinnan tehnyt. Aiemmin olin vähän loukkaantunutkin siitä, jos hänelle eivät riittäneet minun kotiin tuomani saaliit. Nyt tajuan käyttäytyneeni kuin muinaiset metsästäjämiehet. Pääasia, että kotiin tuotu tai ostettu ruoka saadaan syötyä tai vähintään säilöttyä. Nämä ostetut korvasienet kuivatamme, jolloin ne säilyvät pitkään.

Sitä paitsi Lahden kauppatori on elämyksellinen paikka, josta ainakin kesällä on ihana tehdä välillä heräteostoksiakin. Tänään ostin sieltä varovasti ensimmäisiä hyötykasvien taimia parvekkeelle: amppelitomaatin, persiljan ja ruohosipulin. Vielä pitää vähän vahtia yölämpötiloja, joten laitoin nyt tomaatin ensin kokonaan keittiön ikkunalle ja varaudun nostelemaan yrtit yöksi parvekkeen tuulikaappiin. Kukkia parvekkeella on ollut pari viikkoa, ihan tavallisia helppoja orvokkeja ja narsisseja.

Korvasieniajasta myöhästymisen lisäksi harmittaa toinenkin laiminlyönti. Aamulla imuroidessa ihmettelin höytyviä, joita löytyi yhden huonekasviasetelmamme alta. Kun nostin vähän katsetta, tajusin, että anopinkielessä oli kukkavana ja jo kuihtuneita kukkia. Ainakin toistakymmentä vuotta minulla ollut kasvi on kukkinut ensimmäistä kertaa, enkä minä ole huomannut mitään! Sikälikin ruoskin itseäni, että ihmettelin asunnossamme leijunutta voimakasta tuoksua tässä päivänä muutamana. Kuvittelin vain, että puiston kevättuoksut tunkeutuvat sisälle, vaikka vähän ihmettelinkin, mikä kasvi se voisi olla. Vastaus olisi ollut nenän edessä.

Se virallinen kevään korvasieniretki

Viisikymppisellä ihmisellä alkaa olla jo aika paljon perinteitä, vaikka niitä ei olisi tietoisesti rakentanutkaan. Yksi parhaista on toukokuinen korvasienireissu, jolle olen päässyt jo vuosia miehen biologiveljen, muutaman suvun koiran ja muuten vaihtuvan seurueen kanssa. Tänään mukaamme tuli myös miehen sisar, joka on sieniharrastaja hänkin. Koiraporukkamme muodostivat 12-vuotias mäyräkoira ja 15-vuotias noutaja.

Jo lähtöhetkillä näimme, että kohta ennustukset toteutuvat ja alkaa sataa. Onneksi oli vielä niin lämmin, ettei se lannistanut intoa. Metsässä tosin huomasi varsin nopeasti, miten pian märkien vaatteiden alla alkaa palella. Ja minulla sentään oli sadetakkikin - se tosin on juuri sen verran lyhyt, että housut takin ja saappaiden välillä kastuivat litimäriksi. Mutta kun tarpomista oli takana puoli tuntia, kehon lämpö alkoi vaikuttaa.

Tsekkasimme nopeasti pari hakkuuaukkoa, jotka osoittautuivat vielä liian nuoriksi - palaamme niille siis ensi vuonna. Kun sade vain jatkui, päätimme suunnistaa kohti muutaman viime kevään "varmoja paikkoja", jotka siis alkavat jo olla yli-ikäisiä. Mutta onneksi niissä metsissä aina sen verran kuljetaan ja rikotaan maata, että metsäteiltä löytää yleensä jotain. Niin tälläkin kertaa: suurin saalis oli putkahtanut meitä odottamaan muutaman sadan metrin tienpätkälle, pariin kolmeen paikkaan. Loput löydöt olivat yksittäisiä.

Viikon helle ei välttämättä ollut ihan hyvä pohjustus sienireissullemme, vaikka korvasienet lämpöä kaipaavatkin. Kuivuus vaivasi osaa paikoista, jotkin sienistä olivat jo ehtineet kypsyä melkein yli. Huhtasieniä ei näkynyt ainuttakaan, vaikka muutamassa edellisvuosien paikassa oli sopivasti myös hirvimiesten nuotiopaikkoja.

Tärkeintä ei tietenkään ole saalis, mutta löytämisestä saa iloa! Luonnossa näkee aina paljon muutakin, etenkin biologin ja luontoharrastajien seurassa. Metso oli jättänyt korvasientä imitoivat jätöksensä metsään, mikä oli minulle hieno elämys. Ja monenlaista kevät- ja kesäkukkaa puski esiin vauhdilla, joka voisi saada murehtimaan jo kesän ohimenoa. Mutta nautitaan tästä nyt kuitenkin vielä täysillä, niistä verenhimoisista metsän hyttysistäkin!

Kuvissa käly, metson merkit ja korvasieniä korissa sekä yksi sieni kasvupaikalla etana-asukkaineen.

Perinteinen korvasienireissu

Olin eilen perinteisellä korvasieniretkellä, jonka elementit ovat kaksi biologia, yksi muuten vain sieni-intoilija (minä), kaksi koiraa ja hyväksi havaittu lehtokorvasienimaasto Hollolassa. Perinteinen on myös kuvakompositio saaliista, korit vierekkäin.

Perinteiset kuviot ovat sikäli hyviä, että ne saattavat yhteen kolme aika kiireistä ihmistä ja ne kaksi koiraa edes yhtenä päivänä vuodessa vaeltamaan ilman kelloa. Eilenkin konsepti toimi sikäli oikein hyvin, että toinen ihmisretkikumppaneistani ryhtyi kyselemään kelloa vasta vartin yli 12, kun olimme lähteneet aamulla yhdeksän maissa liikkeelle. Ei olisi kuulemma kysynyt ollenkaan, jos ei olisi ryhtynyt pohtimaan, kuinka monta tuntia jo 14-vuotias noutajavanhus mahtaa metsässä jaksaa.

Hyvin meni vielä tunti sen jälkeenkin, vaikka ajoittain kävelyvauhti hidastui aika merkittävästi. Sikäli hyvä, että minullakin selkä alkoi oireilla kolmen tunnin paikkeilla, sillä olin sadesäässä lähtenyt liikkeelle kumisaappaissa. Kosteudelta ne tietenkin suojaavat, mutta kovin ergonomisiksi jalkineita ei voi sanoa. Kun alaselkä oli jo valmiiksi jäykkä, saappailla lontustelu myllätyillä hakkuuaukeilla alkoi jossain vaiheessa tuntua.

Sienisato oli kohtalainen odotuksiin nähden, sillä Hollolassa on muutamaa kuluneen viikon sadepäivää lukuun ottamatta ollut hyvin kuivaa. Isoimmat esiintymät eivät kuitenkaan olleet niillä hakkuuaukeilla vaan useimmiten joissain reunoissa: metsäteiden urissa, teiden ja ojien leikkauksissa ja ojanpenkalla. Parista kuorijätekasasta löysimme isohkot laakatorvisieniesiintymät ja kosteista metsänreunoista ryppäittäin lehtokorvasieniä. Minä en onnistunut saalistamaan kuin yhden "tavallisen" tummanruskean korvasienen, biologit muutaman lisää.

Keskustelimme metsässä aika pitkään siitä, miten hölmöä on edes suunnitella sienten tai marjojen keruun laittamista verolle. Meidän saaliimme oli niin pieni - vajaat kolme kiloa yhteensä - ettei siitä olisi missään tapauksessa riittänyt myytäväksi. Mutta vaikka olisimme tuoneet metsästä ämpärikaupalla satoa, ei nykyisillä kilohinnoilla pääsisi rikastumaan. Jos myyntivoitosta pitäisi vielä maksaa veroa, kerääjä tuskin voisi nostaa samassa suhteessa myyntihintaa. Siinä vaiheessa kun sato päätyy kuluttajalle, siinä on jo monen muunkin portaan kuluja välissä. Ja kuluttajahan ei tunnetusti halua maksaa "ilmaisista" luonnontuotteista juuri mitään, vaikka ei itsekään sinne metsään vaivaudu. Jos koko homma pilataan pistämällä homma verolle ja hinnoittelemalla tuotteet saavuttamattomiksi joistain kateussyistä (ulkomaalaiset poimijat tulevat meidän metsiimme tienaamaan rahaa), kohta sinne metsään eivät mene enää kuin muutamat perinteen vaalijat. Kannattaa jo ihan terveyssyistä tukea sitä, että marjaan ja sieneen menee mahdollisimman moni. Samalla reissulla saa sekä liikuntaa että terveellistä ravintoa!

Biologien kanssa emme tällä kertaa pohtineet myrkkyjä sen syvällisemmin kuin muistelemalla, että laakakorvasieni on kai periaatteessa myrkytön. Ei meistä kenelläkään ole halua kokeilla sienen käsittelyn kanssa, vaan kaikki lajit menivät ainakin minulla ensin ritilälle kuivumaan ja ryöpätään myöhemmin ihan suositusten mukaisesti vielä pari kertaa.

Myrkyistä kuitenkin keskus- tellaan aina jossain. Sain tänään viestin Ruotsissa asuvalta tuttavalta, jonka mukaan Dagens Nyheter olisi päivän lehdessä varoittanut syömästä korvasieniä ollenkaan. Taas kerran siis joku asiantuntija on todennut, etteivät myrkyt poistu millään menetelmällä kokonaan. Todennäköisesti siis minunkin elimistössäni on jäämiä myrkystä, jota olen vapaaehtoisesti nauttinut ainakin neljäkymmentä vuotta muutaman kerran vuodessa.

Ennen 1980-lukua söimme hyvällä halulla korvasieniä pelkän kuivauksen jäljiltä (tietenkin liotimme ne ja heitimme liotusveden pois, mutta emme siis ryöpänneet). Mieheni haluaisi syödä herkut edelleen liikoja käsittelemättä, sillä kyllähän keittokertojen myötä aina häviää myös makua. Minä ryöppään ja suren - ja yritän lisätä sen verran voita ja kermaa, että rasva houkuttaisi aromit kunnolla esille.

Ruokaa ja virkistystä

Ensin pikku tehtävä: etsi metsästä marmorinvärinen mäyräkoira... Sieltähän se kaartaa saniaisen takaa jatkamaan omia etsintöjään.
Eilisellä metsäretkellä muistin taas, ettei saalis (kaksi korvasientä, pieni ja vielä pienempi) ole useinkaan pääasia.
Olimme itse asiassa, mäyräkoira, mopsi ja minä, kaikki kolme varsin täpinöissämme keväisen metsän tunnelmista.
Koirilla homma painottuu pohjakerrokseen, jota toki minäkin pyrin tarkkailemaan sienien toivossa. Väkisin kuitenkin silmä karkasi yläilmoihin, kun oksistosta ja taivaalta kuului ties mitä sirkutusta, räkätystä, ujellusta, kirkunaa ja ryskettä. Ja hajuja, niitä aistii ihminenkin, saati sitten varsinaiset nuuskimisen ekspertit.

Pieni sienisaalis ei harmittanut, sillä itse asiassa olin jo ennalta päättänyt hakea myös muita aineksia päivän ruokaan ja jatkojalostukseen. Ensin puin käsineet käteen ja lähdin kokemaan nokkosapajiani seinänvierillä. Juuri sopivan kokoisista lehdistä kertyikin sen verran, että eilisillan piirakan lisäksi saamme joku päivä vielä toisenkin ruuan. Toinen keruu- urakka oli helpompi, sillä raparperit ovat nyt muhkeimmillaan. Illalla keitin sadosta hilloa, josta saan vaihtelua aamuviilin päällä syömälleni karpalososeelle. Mustaherukkahillo kun loppui jo talvella.

Apropos, viinimarjapensaissa oli enemmän kukkia kuin muistan vuosiin nähneeni. Toivottavasti kylmät yöt eivät nyt verota satoa. Kirsikkakin kukki jo täysillä, ja äitini mukaan siinä on viikon lopulla nähty pölyttäjiä pörräämässä. Eilisessä koleudessa en kyllä tavannut minkään lajin hyönteisiä.

Toimeliaan maaseutupäivän jälkeen koiria väsytti aika lailla, eikä emännänkään jaksaminen ollut huippua, etenkin kun lihaksissa painoi lauantain tandempyörälenkki, kauden ensimmäinen. BodyBalanceen piti kuitenkin päästä venyttämään kireydet pois, joten tein komromissin ja ajoin vajaan parin kilometrin matkan jumppakeskukseen autolla. Huono omatuntohan siitä vähän tuli, mutta toinen vaihtoehto olisi saattanut olla sohvalla nuokkuminen.

Korvasieniyllätys

Sain tänään sen verran innostavaa sähköpostia korvasieni- saaliista, että päätin itsekin kurkata metsään piipahtaessani illansuussa maalla. Ensimmäinen hakkuuaukea upeine perkuukasoineen oli pettymys, mutta kotimatkalla sitten tärppäsi. Lähes takapihallamme melkein kävelin ensimmäisen hyvin vaalean korvasienen päälle ja vähän matkan päässä niitä oli kolme lisää. Löytöpaikka ei ole mikään tyypillinen rikottu mäntymetsä, vaan pikemminkin lehdon ja kuusimetsän rajavyöhyke, jonka vierestä on muutama vuosi sitten kaadettu iso haavikko. Ehkä sienet siis ovat lehtokorvasieniä, keltainen värikin siihen viittaisi. Tarkempi määritys tosin jää tällä kertaa tekemättä, sillä pilkoin sienet ja jätin ne maalle ritilän päälle kuivumaan.

Mutta nyt on pakko mennä nukkumaan, sillä aamuinen vesijumppa (kevätkauden viimeinen), pitkä lounas ja kaikenlaiset pienet lomapuuhastelut illan sienireissuineen veivät minusta mehut täysin. Aamulla on vielä suhteellisen aikainen herätys, sillä pitäisi ehtiä seitsemän lentokenttäbussiin. Pikku matka odottaa.

Korvasieniä, huhtasieniä ja muita luontoelämyksiä

Kahdesta biologista, minusta ja kahdesta koirasta koostunut sienijoukkueemme kävi tänään metsässä toteamassa sen, mitä jossain tiedotusvälineissäkin on uumoiltu: korvasienisato on runsas. Tosin sienet eivät tietenkään löytyneet aivan juuri sieltä, mistä aiempina vuosina, vaan hieman tuoreemmilta hakkuulaikuilta vierestä, mutta kuitenkin.

Ensimmäinen aukko oli hyvin lupaava säännöllisin välein vastaan tulevine tummanruskeine korvasienineen, toisessa koimme pettymyksen, mutta kolmannen ja neljännen reunoilla odotti yllätyksiä.
Ensin minä sain penkassa silmiini isohkon huhtasieniesiintymän (elämäni ensimmäisen - muistan joskus löytäneeni jonkin yksittäisen huhtasienen), sitten toinen biologi löysi tutusta ojanreunasta todellisen lehtokorvasienien esiintymän. Huhtasienikuvat eivät nyt ole kummallisia, mutta oikealla olevassa pystykuvassa kuitenkin luuraa yksi...

Sienidiversiteettimme oli siis varsin hyvä keväiselle reissulle: kolmea eri lajia syötäviä sieniä (korvasienet tosin vasta ryöppäämisen jälkeen). Kolmen tunnin aikana keräsimme kaksi korillista, joista vielä yhteiskuva alla.

Muutenkin luontoretkemme oli varsin antoisa. Menomatkalla metsään näimme pellonreunassa hieman hölmistyneen näköisen ketun, yhden supin ja pari jänistä, ja keväisistä linnuista silmiimme osui joutsenia, kurkipari, valkoposkihanhia ja mm. töyhtöhyyppiä. Metsätiellä oli nähtävissä sekä metson että teeren jätöksiä.

Kateutta!

Sain toissailtana järkyttävää sähköpostia Sallassa asuvalta ystävältäni. "Korvasienet kasvavat runsaina joka puolella - tulen kohta hulluksi niiden kanssa", hän kirjoitti. Minun teki mieleni huutaa Suomen läpi: kerää ne kaikki heti, kuivata ja lähetä tänne!

Toinen ystäväni kertoi eilisiltaisella lenkillä sieniretkestään kuopiolaisella metsäautotiellä, jossa terhakat ruskeat möykyt kököttivät rivissä odottamassa ottajaa. Onneksi hän oli ne kerännyt.

Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden keväänä eräs tuttava kertoi häntä kohdanneesta onnettomuudesta. Hän oli onnistunut kasvattamaan pihassaan korvasieniä tunnetulla sanomalehtitempulla eli kaivamalla kuopan, täyttämällä sen Hesareilla ja lapioimalla maata päälle. Sato oli siis runsas, mutta kertoja ei ollut uskaltanut syödä niitä ydinlaskeuman vuoksi, vaan oli jopa hävittänyt kasvattamansa itiöemät. Olin silloin itse juuri kriittisillä kuukausilla raskaana, mutta huokasin raskaasti. Varmasti olisin uskaltanut käydä käsiksi herkkuihin, jotka joka tapauksessa olisi pitänyt ryöpätä myrkkyjen poistamiseksi.

Saalistajan elämään kateus kuuluu vääjäämättömästi. Suon upeat sienisaaliit ihmisille, jotka osaavat niitä arvostaa. Ymmärtämättömiä en halua edes ajatella. Mutta kunpa kerran osuisin itse kunnon korvasienisaaliin äärelle!

Ensimmäinen saalis

Avasin sienikauden eilen virallisesti, jos mittarina on kerätty saalis. Koriin kertyi kymmenkunta korvasientä, joista kaksi varsinaisia jättiläisiä; ilman vaakaa arvelen niiden painaneen ainakin 200-300 grammaa kappaleelta. Ensimmäinen jättiläisistä oli niin vaaleankeltainen, että se oli jäädä kokonaan löytymättä. Seuranani ollut biologi määrittikin yksilön ensin innoissaan lehtokorvasieneksi (gyromitra gigas), mutta tarkemmissa tarkasteluissa päädyimme sittenkin pitämään sientä yleisempänä korvasienenä (gyromitra esculenta).

Sieniretkeilimme yli kolme tuntia hollolaisissa metsissä, joista seuralaiseni oli aiempina vuosina onnistunut löytämään runsaitakin satoja. Nytkin haravoimme tarkasti jokaisen ojanpenkan ja metsäautotien, joissa oli lupaavia puupinoja ja rikottua maanpintaa hiekkapohjineen. Yhtään rypästä ei kuitenkaan osunut silmiin, vaan jokainen sieni oli yksittäinen löytö. Kosteutta oli mielestämme tarpeeksi, vastaan tuli useitakin solisevia puroja. Ja lenkkarit kastuivat.

Luontoelämysten kannalta reissu oli muutenkin antoisa. Metsäviklopariskunta pelästyi ilmeisesti mukanamme ollutta Pulla-noutajaa ja Doris-mäyräkoiraa ja teki huomattavan taidokkaita syöksyjä harhauttaakseen meidät syrjään kostean hakkuuaukion keskeltä sijaitsevalta pesältään. Aivan tien vieressä olleen männynkolosta onnistuimme ensin äänen perusteella bongaamaan palokärjenpoikaset, jotka sitten myös iloksemme roikkuivat pesästään harvinaisen uhkarohkeasti huutaessaan ruokaa. Valtavan siirtolohkareen alta aukeavat kolot puolestaan kiinnostivat Dorista ja Pullaa siinä määrin, että uskomme löytäneemme mäyränpesän. Ja oli lähistöllä ilmeisesti isompaakin riistaa, sen verran terhakkaasti Pulla yritti vetää meitä hirvenpapanoiden ja syötyjen pihlajanlehvistöjen läpi metsästämään.

Tällä kertaa sienet jäivät seuralaisen haltuun, joten mausta en osaa sanoa mitään. Rakastan sieniruokia ja niiden valmistusta, mutta minulle tärkeintä on sittenkin itse sienestys.

Sitä paitsi kaapissani on runsaasti kuivattuja korvasieniä, joiden myrkyttömyydestä kiistelen jatkuvasti mieheni kanssa. Hän olisi valmis syömään kuivatut korvasienet ilman suurempia käsittelyjä, jotta maku säilyisi paremmin - niin teimmekin vuosikausia ilman myrkytystä. Itse olen viime vuosina ryöpännyt vielä kuivatutkin sienet kertaalleen, ainakin silloin, kun tarjoan niitä muille. Tästä saimmekin aikaan pitkän keskustelun, kun palasimme retkeltä keskelle sukulaiskahveja. Aika moni oli valmis vähän riskeeraamaan hyvän maun vuoksi. Mutta tästä lisää ehkä joskus myöhemmin...