lauantaina, lokakuuta 27, 2012

Pyöräilyä Moselin ja Reinin rannoilla (osa 2)

Pari viikkoa sitten päättyneellä pyöräilymatkallamme oli selkeästi kahdenlaisia pyöräilijöitä: niitä, jotka hehkuttivat mahdollisuutta ajaa joenvarren tasaisissa maastoissa ja niitä, jotka hakivat lisäksi mäkiosuuksia varsinaisen päivämatkan ulkopuolelta. Luulin kuuluvani ensimmäiseen joukkoon - ja varmasti taitojen ja jaksamisen puolesta siihen kuuluinkin. Onhan ihan eri asia ajaa sata kilometriä tasamaalla kuin testata lihas- ja hapenottokuntoaan kilometrikaupalla ylämäissä ja laskutaitojaan alamäissä.

Nautinkin parista ensimmäisestä ajopäivästä, jolloin reitit kulkivat enimmäkseen varsin lähellä joenrantaa. Jos vauhti ei ollut kyvyilleni liian kova (25-28 kilometriä tunnissa on sopiva, välillä jouduin sinnittelemään jopa 32 tuntia tunnissa ajavan porukan joukossa), ehdin katsella maisemia niin rannassa kuin joellakin.

Kuva: Timo Heikkinen
Asuimme Koblenzissa Moselin rannassa sijaitsevassa hotellissa, noin kilometrin päässä Deutsches Eckistä eli kulmasta, jossa Mosel ja Rein kohtaavat. Kulma on ollut varmasti jo luonnontilaisena vaikuttava, mutta totta kai saksalaiset hallitsijat ovat halunneet entisestään korostaa paikkaa rakennetuilla monumenteilla. Mekin kävimme tietysti kuvauttamassa itsemme keisari Wilhelm I:n ratsastajapatsaan juuressa, joka näytti muutenkin olevan pyöräilijöiden suosiossa.

Kaksi jokea ovat muuten varsin erilaisia niin maisemiltaan kuin käytöltäänkin. Moselin varressa huomion kiinnittivät etenkin lukuisat viiniviljelmät, joista moni sijaitsi hyvin jyrkässä rinteessä. Joen yli meni myös tiheästi siltoja, joista muutaman ylitimmekin sekä pyörällä että kävellen. Jokilaivat kuljettivat niin risteilyturisteja kuin lastiakin aina Hollantiin asti. Pyöräteitä ja muuten sopivia väyliä tuntui riittävän joen rannassa aika hyvin, tosin varsinainen pyöräväylä vaihtui yleiseksi ajotieksi aina kylien ja kaupunkien kohdalla. Ensimmäisenä ajoimme noin 50 kilometriä joen etelärantaa länteen ja menimme yli hieman ennen Cochemia, jossa myös söimme. Paluu kulki pohjoisrantaa.

Kuva: Timo Heikkinen
Kuva: Timo Heikkinen
Kakkospäivänä ajoimme Reinin rannoilla astetta juhlallisemmissa maisemissa, sillä Oberes Mittelrheintal eli 65 kilometriä jokivartta etelään kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin - me ajoimme siitä noin 50 kilometriä suuntaansa. Koblenzin kaupungin jälkeen ei vastaamme tullut enää siltoja, vaan ylitykset tehtiin jokilautoilla. Mutta liikenne oli silti ajoittain aika hurjaa, etenkin kun aina ei löytynyt turvallisen oloista tai kunnossa olevaa pyöräväylää rannasta. Ajoimme joitain kilometrejä myös normaalin maantien reunassa, mikä oli tosi ikävää puuhaa rekkojen huristaessa melkein hipoen ohi.

Reinin maisema oli hyvin pitkälti sitä, mitä moni meistä on tottunut lapsena näkemään vaikkapa Grimmin satukirjoista: linnoja ja linnoituksia ja niiden ympärillä kaupunkeja eli aikansa pikkuvaltioita. Toki myös luonto on juuri tuolla Reinin osuudella monessa kohdassa henkeäsalpaavan kaunis, kuuluuhan siihen mm. kuuluisa Loreleyn kallio. Ei yhtään ihme, että lokakuussakin juuri tuolla osuudella riitti risteilylaivoja, jotka näyttivät kuljettavan varakkaita turisteja mm. Sveitsin lipun alla. Ja kyllähän Reinillä liikkuu myös tavaraa aivan koko ajan, jokilaivoissa näkyi kulkevan hyvin monenlaista materiaalia hiilestä koneiden osiin.

Kahden sadan kilometrin jokivarsipäivän jälkeen olin siis sitä mieltä, että kyllähän minä tasaisella jaksan ajaa moisia kilometrimääriä, mutta jyrkät nousut ja laskut eivät ole minua varten. Vaan kuinkas sitten kävikään - siitä ehkä seuraavassa merkinnässä.

sunnuntaina, lokakuuta 21, 2012

Sairaana

Oli tarkoitus kirjoittaa jo viime viikolla vähintään pari uutta merkintää Saksan pyöräreissustamme, mutta terveys saneli toisin. Pyöräilyporukkamme joukossa kiertänyt flunssa osoittautui erittäin sitkeäksi tapaukseksi, joka iski minuun uudestaan viime tiistaina.

Olen niistänyt, nukkunut, niistänyt, yskinyt ja kärsinyt ihan hirveistä lihassäryistä. Pallealihakset ovat aivan hellät yskimisestä. Jotain olen jaksanut lukeakin mutta vain pätkittäin. Tv:n ääressä olen nuokkunut. Koiria on ollut pakko viedä ulos, onneksi nekään eivät vanhuuttaan jaksa kovin montaa askelta lähipuistossamme aivan ikkunan alla.

Tänään tuntuu ja näyttää ehkä jo vähän paremmalta, mutta vielä äskenkin kävin hakemassa apteekista särkylääkettä ja nuhasumutetta. Haluan nukkua ensi yön kunnolla, koska huomenna pitää tehdä edes vähän sovittuja töitä - onneksi vain kotikoneen ääressä.

Puoliso - joka on ollut vähintään yhtä kipeä kuin minä - jo sadatteli, ettei enää koskaan lähde matkoille. Onhan se totta, että matkustaminen aina rasittaa. Vielä todempaa on se, että teimme töitä hullun lailla aivan viime hetkille ennen matkaamme. Myös ajopäivät olivat pitkiä mutta eivät mielestäni ylettömän rasittavia.

Vielä enemmän uskonkin siihen, että meillä vain sattui olemaan huono tuuri. Flunssapöpöjä on aina ympärillämme, mutta tämä oli tosi paha. Kaksi ryhmämme jäsentä joutui lääkäriin jo Saksassa.

maanantaina, lokakuuta 15, 2012

Pyöräilyä Moselin ja Reinin rannoilla (osa 1)

Kirjoittaja ja Moselin viiniä.
Viime vuodenvaihteessa ostimme lentoliput Saksaan ajatuksella osallistua tässä lokakuussa järjestettävään pyöräilymatkaan Moselin ja Reinin rannoilla. Innostuin ajatuksesta, koska se oli sytyttänyt jonkin kipinän matkailua inhoavan mutta pyöräilyä rakastavan mieheni kanssa. Olipahan pitkästä aikaa tiedossa yhteinen matka.

Talvella vielä kuvittelin, että lähden matkalle joko ilman pyörää tai sitten otan mukaan tyttäreltä perimäni hybridin. En ollut koskaan ajanut metriäkään maantiepyörällä, ellei sellaiseksi lasketa tandemia, jolla ajoimme miehen kanssa muutaman vuoden vähän pidempiä matkoja kymmenisen vuotta sitten. (Se ON maantiepyörä osiltaan ja varusteiltaan, mutta toki raskas kuin rekka verrattuna oikeisiin kilpureihin.)

Koitti kevät ja aloin harjoitella ajamista. Heinäkuussa taivuin siihen, että minulle ostetaan maantiepyörä. (Näistä vaiheista on lisää tässä blogissa pyöräily ja kotiseutu -tunnisteiden alla). Reilu viikko sitten lauantaina huomasin kuuluvani viidentoista hengen porukkaan, jonka tarkoitus on ajaa noin sadan kilometrin päivämatkoja uppo-oudoilla reiteillä.

Ennalta en pelännyt kilometrejä, sillä luotin pohjakuntooni. Sen sijaan jännitin 1) ryhmässä ajamista, 2) jyrkkiä ylä- ja alamäkiä, 3) ajamista osittain liikenteen seassa saksalaisen liikennekulttuurin seassa, 4) omaa pyöränhallintaani, johon liittyy aivan vastikään hankittu taito ajaa lukkopolkimilla.

Ryhmässä ajaminen osoittautui sekä helpommaksi että vaikeammaksi kuin kuvittelin. Odotettua helpompaa oli omaksua varoituskäsimerkit (joita en tosin aina pystynyt välittämään eteenpäin, kun piti kaksin käsin hallita pyörää) ja opetella lukemaan muutenkin edellä ajavan käytöstä. Vain kerran tönäisin edellä ajavan takapyörää omalla etupyörälläni - onneksi pysyimme molemmat pystyssä. Vaikeata sen sijaan oli pysyä ryhmän vauhdissa silloin, kun kurvin tai ylä- tai alamäen jälkeen piti kiihdyttää nopeasti. Suurin osa ryhmämme jäsenistä oli ajanut pyörää vuosikausia ja hallitsi sitä huomattavasti paremmin myös vähän vaativimmissa maastonkohdissa kuin minä. Vauhti oli tasaisella kovimmillaan reilusti yli kolmekymppiä tunnissa, mutta pyrkimyksenä oli pitää se 25-28 kilometrissä, jossa minä ja muut vähemmän harjoitelleet pysyimme hyvin mukana.

Varsinaisia ylämäkiä ei osunut kohdalle kuin yksi, kun osallistuin lenkille jokivarresta 400 metriä ylemmäs maastoon. Ensin oli viitisen kilometriä loivaa ylämäkeä, jossa joukkoa johtanut nuori aktiivipyöräilijä neuvoi pyörittämään hyvin hitaasti. Jaloissa olikin ihan reippaasti voimaa, kun tulimme jyrkempään kohtaan, mutta en silti jaksanut tiukinta muutaman sadan metrin pätkää. Kaksi meistä naisista jäi taluttamaan, molemmat pienessä flunssassa. Kun jyrkin kohta oli ohi, nuoret miehet kehottivat meitä nousemaan takaisin satulaan. Edessä oli vielä reilut pari kilometriä nousua, jossa sain osittain työntöapua. Kieltämättä ylhäällä puuskutin. Enkä muistanut ottaa edes kuvaa maisemista alas laaksoon.

Puoliso puolimatkassa Cochemissa, ensimmäinen retki Moselin rannalla.
Noin viiden kilometrin lasku takaisin jokivarteen oli sittenkin vielä pahempi. Tie kiemurteli alas kuulemma aika helponlaisesti, mutta minä puristin jarrukahvoja lähes koko ajan. Onneksi ei ollut nopeusmittari sillä kertaa pyörässä kiinni, joten en tiedä omaa nopeuttani. Muut (lukuun ottamatta perääni ystävällisesti jääneitä omaa miestä ja yhtä vetäjää) olivat tietenkin alhaalla jo odottamassa, he olivat iloisesti painelleet alas seitsemääkymppiä ja ajoittain varmaan kovempaakin.

Saksalainen liikennekulttuuri oli pääosin hurjan paljon ystävällisempi pyöräilijöille kuin suomalainen. Vain pari kertaa rekat tööttäilivät, kun joukkomme ei halunnut kaikissa kohdissa ajaa kevyen liikenteen väylällä hitaampien pyöräilijöiden, lastenvaunujen työntäjien ja koiranulkoiluttajien joukossa. Pelottavinta on se, että autoja on todella paljon, ja ohi huristaviin rekkoihinkin on vain totuttava.

Kirjoittaja Cochemissa
Omasta pyöränhallinnastani olenkin jo sanonut aika monta asiaa. Joukossa ajaminen tuo hyvää harjoitusta kiihdytyksissä, hidastuksissa ja jopa äkkipysähdyksissä. Suurin puutteeni (ja ehkä myös pelastukseni) on liika varovaisuus: kun hidastan joka mutkassa, en tahdo millään saada kiinni joukkoa, joka uskaltaa ajaa tiukatkin paikat kovaa. Mutta toisaalta haluan hallita pyörän vielä paremmin, ennen kuin laskettelen tuntemattomaan kurviin viittä- tai edes kolmeakymppiä.

Olin ensimmäisen päivälenkin jälkeen vähän epävarma siitä, kuulunko joukkoon ollenkaan. Kun sitten seuraavan reissun kahvipödässä tuli puhetta ihmisten ajamista vuosista/kuukausista/kilometreistä, lyhyt ajokokemukseni tuli ilmi. Muutama muukin oli aloittanut kilpurilla ajamisen vasta vuoden sisään, mutta ei kukaan muu vasta keskikesällä. Sain niin monta kannustavaa ja jaksamistani ihailevaa kommenttia, että päätin jaksaa. Taitavaa psykologiaa ajokavereilta!
 
Seuraavassa postauksessa enemmän ajatuksia Moselin ja Reinin rantamaisemista.