Vuodenaika vaihtuu myös urheiluvälinevarastossa

Kun harrastaa liikuntaa edes jonkin verran säännöllisesti, on urheiluvälineitä pakko siirrellä varastoihin ja sieltä ulos aina vuodenaikojen vaihtuessa. Tänään kävimme hakemassa puolison kilpasoutuveneen varastosta, jonka kohta menetämme ja kuljetimme sen auton katolla anoppilan saunan seinälle. Sitä ennen piti etsiä auton kattotelineet ja kaikenlaista muuta välineistöä ja palauttaa mieleen, miten ja missä järjestyksessä kuljetus ja siihen liittyvät asiat sujuvat.

Muutama tunti siihen meni, mutta vene on saunan seinustalla odottamassa vähän lämpimämpiä vesiä. Jääthän lähtivät Vesijärvestä jo viime viikolla, mutta hyytävä tuuli ja aika kovat laineet kyllä pitävät soutajan vielä maissa.

Samalla reissulla järjestelimme yhdessä varastossa suksia sisään ja pyöriä ulos. Puoliso oli jo aiemmin rakentanut suksien kuljetusta varten hienon telineen, joka osoittautui myös hyväksi säilytysvälineeksi. Kun nostimme telineen sopivan parrun päälle, saimme kaikki sukset sen avulla pieneen tilaan pois viemästä lattiapinta-alaa. Vielä pari naulaa seinään ja saimme myös sauvapussin nostettua pois jaloista.

Polkupyöriin mies lisäsi ensiapuna vain polkimet, jotka oli ruuvattu pois talven ajaksi helpottamaan säilytystä. Pyörät ovat tällä hetkellä eteishallissamme, sillä hän halusi ennen kaupunkivarastoon viemistä pestä ja kuivattaa ne kylpyhuoneessa. Totta kai pyörät pestiin ja huollettiin myös syksyllä ennen talvisäilytystä, mutta taisimmepa joutua ajamaan vielä muutaman kilometrin hiekkatiellä ennen varastoon viemistä.

Säät vaihtelevat vielä rajusti, mutta kesälajeihin on kiva valmistautua vähintään huoltamalla välineitä ja varusteita. Hybridipyörä on ollut allani jo viikkoja, ja lenkkitossuja olen kuluttanut pikaisilla juoksupyrähdyksillä ja sauvakävelylenkeillä.

Vesillä sienestyksen sijasta

Näin poikkeuksellisena kesänä ei enää kannata edes valittaa. Kuumuudessa ja kuivuudessa ei sieniä ole noussut muutamaa yksittäistä (löytöhetkellä jo pilalle kuivunutta) tattia ja haperoa lukuun ottamatta. Luontokokemukset on haettava muualta.

Takavuosina halusin aina valita purjehduksen sijasta metsissä samoilun, mutta nyt ei siis ollut valinnan vaikeutta, kun perheemme pitkästä aikaa sai vanhan puuveneen retkikuntoon ja vesille Helsingin, Porvoon ja Sipoon vesille. Itse asiassa kyseessä oli laajennettu perhepurjehdus, sillä saimme mukaan myös ystäväpariskunnan ja yhdelle etapille kokeneen purjehtijaystävän, joka on purjehtinut veneemme kilpailumiehistössä lähes kaksikymmentä vuotta.

Olihan meitä väkeä, vanhassa 8mR- eli kasi- veneessä kuusi ihmistä ja kaksi koiraa. Itse purjehduksen aikana väkeä ei ollut yhtään liikaa, sillä kilpailumiehistöönkin voi kuulua kuusi henkeä. Mutta retkipurjehdukseen kuuluu myös majoittuminen, mikä on aikamoinen haaste kapeassa ja matalassa puuveneessä. Ratkaisimme pulman niin, että retkimiehistömme kaksi pariskuntaa otti mukaansa teltat. Mies, koirat ja minä majoituimme veneessä. Ensimmäisessä saaressa tosin oli luksustason sisämajoitus ystäväpariskunnan mökissä saunoineen, suihkuineen ja kunnon keittiöineen. Ja tietenkin tarjolla oli myös se ihanan lämmin - ja yllättävän levätön - merivesi.

Olimme vesillä samoihin aikoihin, kun kaksi isoa myrskyä parturoi metsiä idässä, ja kyllähän ukkospuuskaiset tuulet tuntuivat hieman meidänkin kulkemisissa. Emme halunneet ottaa riskejä, joten jätimme purjehduksen väliin parina pahimpana tuulipäivänä ja vietimme päivät saaritalkoissa ja lepäillen. Kummasti sitä irtaantui jo viidessä päivässä normaalista arjesta, vaikka kännykät olivatkin mukana.

Suurimmaksi haasteeksi osoittautui tällä kertaa ruokahuolto, sillä 1921 rakennetussa aluksessamme ei ole mitään systeemiä ruokien viilentämiseksi. Normaaleina kesinä merivesi on usein sen verran viileää, että pilssissä eli käytännössä vesilinjan alla pohjalla ruuat pysyvät hyvinkin viileinä. Mutta nyt sai todella miettiä, mitä uskaltaa syödä enää toisena päivänä. Ja kun on koko ajan kuuma, vettä ja muutakin juotavaa kului normaalia enemmän.

Alkuperäinen ideamme oli olla vesillä viikko. Säätiedotukset, kaksi sydänsairasta koiraa ja kylmäsäilytysongelmat saivat meidät palaamaan pari päivää aiemmin kotiin pahemmin asiaa edes miettimättä. Ihan hyvä ajoitus, sillä jo laiturilla saimme niskaamme ensimmäisen sadekuuron. Eihän vesi sinänsä haittaa oikeissa varusteissa, mutta seuraavana päivänä ukkoskuurot olivatkin jo aika paljon kovempia.

Harjoittelureissu antoi paljon ideoita siihen, miten varustamme itseämme ja venettä ensi vuotta ajatellen. Yhteen asiaan emme kuitenkaan välttä- mättä pääse vaikut- tamaan: kovin monessa paikassa on telttailu kielletty. Syynä voi olla luonnonsuojelu, mutta ihan kaikkialla en sitäkään niele. Isoa ongelmaa tuskin asiasta edes tulisi, sillä kovin monet veneet ovat nykyään liikkuvia kesämökkejä, joissa on kaikki mukavuudet netistä pakastimiin ja riittävästi tilaa myös kaikille miehistön jäsenille. Mutta jos halutaan kannustaa ihmisiä retkipurjehtimaan myös vaatimattomamman kokoisilla veneillä, pitäisi heidän kai johonkin majoittuakin. Kaikkialla ei ole tarjolla mökkejä tai hotellihuoneita, eikä kaikilla ole niihin varaakaan. Ja lämpimässä säässä teltta (tai lämmittämätön purjevene) on ihan riittävän suojaisa nukkumapaikka.

Kylmän kiven odotuksessa

Tällä viikolla ovat tuttavapiirissä alkaneet taas "leikkimieliset" puheet siitä, miten kesä on puolessa eli käytännössä ohi. Viikon kuluttua on se Jaakon päiväkin, jonka jälkeen uimavedet kansanperinteen mukaan viilenevät kylmän kiven kertaheitolla. En halua mennä mukaan voivotteluun, sillä oma lomani on vasta alkamassa tiistaina 28.7.

Häpeäkseni täytyy myöntää, että uin eilen ensimmäistä kertaa tänä kesänä luonnonvesissä eli Vesijärvessä. Ihan riittävän virkistävää oli, joten uiminen jäi lähinnä kastautumiseen. Lisäksi rannan lähistöllä uiva joutsenpari vartioi poikasiaan sen verran tarkkaan, etten halunnut niitä laiturille uhittelemaan - sitä on sattunut, ja vieläpä ison koiran nenän edessä. Toinen rajoittaja oli sukulaistytön sekarotuinen koira, joka koko ajan poukkoili laiturin tikkailla sen näköisenä, että se halusi komentaa minut ylös.

Voi olla, etten olisi eilenkään innostunut menemään järveen, ellen ensin olisi pyöräillyt anoppilaan hikoiluttavassa säässä. 13 kilometrin matka ei kilometreissä ole paha, mutta nousu Lahden keskustasta ensin Kankolanmäelle ja sitten Messilän hiihtomäkien korkeuteen on ihan keskitason urheilusuoritus. Vaikka pyöräilen säännöllisesti hyötyajoja kaupungissa, huomasin maantiekuntoni olevan aika surkea. Niin vaihdepyörää kuin ajelenkin, pakko oli nöyrtyä sekä mennessä että tullessa pahimmassa nousussa hetkeksi pyörää taluttamaan. Tulipa katsottua samalla vähän tarkemmin pientareiden kasveja. Ja tuli tarve pulahtaa veteen.

Hieman se vaivaa, että vuosien mittaan olen muuttunut kovin araksi luonnonvesissä uimariksi. Lapsena kuitenkin uimme ja leikimme sisarusten ja kavereiden kanssa tuntikausia vedessä viimeistään kesäkuun alusta asti. Hiekkarantaelämästä ja auringonotosta en tosin ole välittänyt koskaan, joten siksi ehkä vieraannuin säännöllisistä rantaretkistä teini-iän jälkeen. Toinen syy on siinä, etten ole koskaan omistanut omaa rantapaikkaa. Onneksi on anoppilan ranta, johon pääsee aika lailla rajoituksetta.

Aika monta kertaa silti olen tänä kesänä uinut avoimen taivaan alla, sillä olen vuosien tauon jälkeen löytänyt Lahden Urheilukeskuksen maauimalan hyppyrimäkien juurella. Eihän se mitenkään kaunis tai inspiroiva paikka ole, ellei sitten ole turistien tapaan kiinnostunut mäkihyppääjien ja uimareiden epäkonventionaalisesta yhdistelmästä. Mutta viidenkymmenen metrin altaassa on hyvin tilaa ja lämmin vesi. Olen altaassa yleensä tunnin, josta yritän vesijuosta tehokkaasti vähintään neljäkymmentä minuuttia ja venytellä tai uida hitaahkosti lopun ajan. Vesi kohtelee lihaksia lempeästi ja ulkona on hyvin tilaa hengittää.

Lomailua rutiineista

En ole vielä kovinkaan lähellä todellista lomaa, mutta lohdutan itseäni rikkomalla rutiineja. Liikunnoissa se on jopa helppoa, sillä kesällähän ovat tarjolla mm. puistojumppa ja melonta. Mutta jotain uuttakin on kiva ottaa haltuun: tänä kesänä se on vesijuoksu ja uinti maauimalassa, jossa olen edellisen kerran käynyt säännöllisesti tai ylipäänsä ollenkaan ehkä kymmenen vuotta sitten.

Uimala sijaitsee Lahden Urheilukeskuksessa hyppyrimäkien juurella, jossa olen päässyt joka kerta seuraamaan samaan aikaan mäkihyppääjien harjoituksia. No, eivät he altaaseen hyppää vaan viereen, sillä allas on suurimman mäen montussa ja siinä sivussa on siis käytössä kahden mäen alastulorinteet. Ei homma lahtelaisesta enää kovin eksoottiselta tunnu, mutta ainakin iltapäivisin hommaa ohjataan seuraamaan ulkomaisten turistien ryhmiä, jotka näpsivät innoissaan kuvia ja usein myös aplodeeraavat hyppääjille. Kasvattaa kyllä nuorehkojen poikien luonnetta, kun he joutuvat tällä lailla yleisön eteen myös aivan tavallisissa harjoituksissa.

Vaikkei maauimala vastaa elämyksiltään luonnonvesiä, vesijuoksu altaassa on ollut yllättävän mukavaa. Allas on täyspitkä, eikä siellä ole vielä kertaakaan ollut minkäänlaista ruuhkaa. Erityisen hauskaa on liikkua avoimen taivaan alla ja nauttia joko auringosta tai edes suuresta määrästä hapekasta ilmaa ympärillään. Äänimaailmakin on mukavampi kuin kaikuvissa halleissa, vaikka jostain kumman syystä maauimalassa soitetaankin suht. kovalla kaupallista paikallisradion kanavaa.

Yhtään kuvaa minulla ei tästä kesäharrastuksesta ole, sillä uimaan mennessä en yleensä viitsi kuljetella kauheasti ylimääräistä elektroniikkaa mukana. Kyllähän siellä altaalla kuvia näpsitään, tänäänkin seurailin erittäin kauniiden thaimaalaisnaisten poseerauksia toisilleen. Ladyt olivat edustavia uima-asuissaan sinivihreää vettä vasten, mutta ehtivät kyllä aika vähän uida.

Oheiset pari ovat kuvaa viime viikon työkeikalta, joka suuntautui luonnonveden ääreen eli Enonsaareen keskellä Vesijärven Enonselkää. Tarjolla oli pari laivamatkaa yhteysaluksella, kävelyä rantahiekalla, kahvit vanhassa huvilassa ja keskustelua saaren käyttäjien kanssa. Ihan rentouttava työtehtävä, etenkin kun sääkin vielä suosi kohtalaisesti.

Lopuksi vielä sienipäivitys. Keskiviikkoiltana kävin lenkillä Urheilukeskuksen takana Salpausselän maastossa, jossa ei näkynyt ainuttakaan itiöemää, vaikka kurkistin pariin supan pohjaankin (ja altistin itseni pahasti hyttysille). Useilta tuttavilta olen kuullut yksittäisistä hapero- ja tattilöydöistä, joten kyllä niitä varmasti jo metsissä on. Tänään näin torilla myynnissä virolaisten kanttarellien ohella röykkiön erittäin muhkeita keltavahveroita henkilöllä, jonka tiedän itse keräävän myymänsä sienet. On siis aika lähteä katsomaan apajat. Huomenna en pääse sosiaalisten velvoitteiden takia, mutta maanantaina taidan tehdä lyhyen työpäivän ja matkata koirien kanssa yöksi maalle. Illalla ehtii tsekata hyvin alle kilometrin päässä pihastamme sijaitsevan herkkutattipaikan, ja pihasta näkee heti, ovatko kanttarellit tulollaan.

Juhannuksen kunniaksi...

... avasin aamupäivällä melontakauden miehen kanssa.
... kiinanruusu avasi kukan pitkästä aikaa.
... söin ensimmäistä kertaa tänä kesänä uusia siikliperunoita.
... join perunoiden, sillin ja muiden herkkujen keralla pullollisen kuohuviiniä yhdessä miehen, tyttären ja tämän ystävän kanssa.
... katson kohta teeveestä Hercule Poirotin seikkailuja, vaikka elokuva onkin uusinta.
... otan rauhallisesti.

Omenailtoja ja vesijumppaa

Mies kysyi tänään, olenko jotenkin menettänyt innostukseni sieniin. Oikeutettu kysymys, kun edellisestä sieniretkestä keskellä parasta suppilovahveroaikaa on jo kaksi viikkoa. Juuri tuon edellisen tarpomisen jäljiltä kärvistelin ärtyneen kantapään ja akillesjänteen kanssa sen verran pitkään, että viime viikolla sain lopulta mennyksi lääkäriin. Ohjeena lepoa, kantapäätyynyt ja oikeanlaista jumppaa - ei siis nilkan vääntelyä epätasaisessa metsämaastossa ja tuntikausien jalkojen päällä rymistelyä muutenkaan. Tanssi ja sauvakävelyt ovat nekin siis pannassa.

Henkisesti tällainen ei tietenkään sovi minulle yhtään eikä oikein fyysisestikään. Perjantaina järjestin itseni vesijuoksemaan uimahalliin saadakseni edes jotain liikuntaa, ja olihan se aika kokemus. Ruuhkaa ja meteliä, aikamoinen vastakohta metsän tarjoamille elämyksille. Mutta kieltämättä kolmen vartin "juoksu" käsiliikkeineen avasi vähän kroppaa. Tänä iltana kokeilen jalan kestokykyä vielä Bodybalancessa, tosin pahimpia nilkan vääntöjä vältellen.

Kun en ole saanut sienisaalista, olen yrittänyt jalostaa omia ja muilta saamiani omenoita säilöttävään muotoon. Makeita lajikkeita syön loppusyksystä tuoreena niin paljon kuin maha vain sietää (ja vähän enemmänkin), loput yritän siivuttaa kuivattaviksi. Lämmitettävää kuivaustilaa vain saisi olla paljon nykyistä enemmän, sillä omenat eivät kuivu ihan vain ilmassa ainakaan syksyn kosteudessa. Happamista omenoista teen omenasosetta sen, mitä jääkaappeihin ja pakastimiin mahtuu. Onneksi tytär taas vei Helsinkiin lähtiessään yhden purkin mukanaan aamupuuron mausteeksi.

Lopuksi vielä yksi iltaruskokuva viime viikolta maaseutukotimme pihalta. Nämä punaiset taivaat - silloin kuin niitä syntyy - tulevat nyt todella aikaisin, taisi olla viiden maissa illansuussa. Nyt on jo ihan pimeää.

Maisemataidetta melojan näkökulmasta

Olimme jo eilen illalla päättäneet, että tänään yritetään lähteä melomaan puolen päivän aikaan. Hyvä, että päätös oli tehty ennalta, muuten vajaa tunti aiemmin koettu raekuuro olisi saattanut lannistaa. Mutta tänä kesänä on kyllä jo opittu ottamaan kiinni hetkestä. Siispä suuntasin miehen kanssa Lahden Kahvisaareen, jossa otimme käyttöön kahden hengen kajakin ja lähdimme katsomaan Vesijärven Rantagallerian teoksia Enonsaareen. Torstainahan näimme teokset jo risteilyalukselta eli useita metrejä korkeammalta sekä paljon kauempaa rannasta. Osa teoksista näyttää selvästi paremmilta läheltä, osassa ei juuri eroa huomaa parempaan tai huonompaan suuntaan.

Aallokko oli meidän melontataidoillemme hieman haastava, mikä tarkoittaa kaikkea peilityynestä kovempaa veden liikehdintää. Aaltojen keskellä sai hetkittäin tehdä ihan töitä sekä päästäkseen eteenpäin että pitääkseen kajakin vakaana. Ei reitille mitään vaaranpaikkoja osunut, mutta muutaman kerran risteilylaivojen nostamat aallot tai pelkkä tuuli nostivat ihan reilun vesikerroksen aukkopeitteen päälle. Jännitystä lisäsivät Lahden keskustan yläpuolelle nousseet pilvet, joiden odotimme tiputtavan niskaamme taas jotain ennen rantautumista. Ilmeisesti kohtalainen tuuli kuitenkin vei pilvet kauemmaksi, sillä nyt auringonpaistetta on saatu jo useita tunteja.

Tuleehan kierrokselle jonkun verran matkaakin - kartalta arvioiden lyhimmillään kahdeksan yhdeksän kilometriä. Luultavasti teimme noin kymmenen kilometrin lenkin, sen verran aina tulee kajakilla kaarrettua lähemmäksi rantaviivaa. Reilu puolitoista tuntia saimme matkaan kulumaan.

En kuvannut taideteoksia nyt uudestaan, sillä kameran kuljettaminen ja esiin kaivaminen märissä oloissa on aina pieni riski. Kännykkä oli kumminkin vedenkestävässä pussissa mukana, ja sillä nappasin oheisen ulpukkakuvan Kahvisaaren laiturin vierestä. Kyllä ne ulpukan kukat siellä luonnossa ihan keltaisilta näyttivät...

Vesielämää ja lintuhavaintoja

Tänään jos koskaan harmitti, kun en viitsinyt pakata kameraa vesitiiviisti ja ottaa sitä mukaan kevään ensimmäiselle melontareissulle. Järvellä ja sen tuntumassa suorastaan kuhisi tapahtumia: vesilintujen taitolentoa, h-veneiden purjehduskisaa, kalastajia, kautensa aloittaneita leirintäalueen asukkeja, Vesisamoilijoiden perhemelontakurssia.

Omalta kannalta on tietenkin tärkeintä, miltä melonta jäsenissä ja mielessä tuntui. Lihakset ovat ensimmäisellä kerralla aina tottumattomuuttaan kovilla, minkä vuoksi olimmekin järvellä vain reilun tunnin. Siinä ajassa ehdimme Kahvisaaresta Paimelanlahdelle ja kierrellen takaisin. Koska meloimme aika lailla rantoja pitkin, koimme periaatteessa tyynellä järvellä useita tuulensuunnan muutoksia. Äänimaailma oli rikas hiljaisesta liplatuksesta moottorien jyrinään ja lokkien rääkymisestä hiljaisempiin varoitushuutoihin. Taas kerran kiittelimme miehen kanssa toisiamme, kun saimme lähdettyä yhteiselle retkelle.

Korvasieniyllätys

Sain tänään sen verran innostavaa sähköpostia korvasieni- saaliista, että päätin itsekin kurkata metsään piipahtaessani illansuussa maalla. Ensimmäinen hakkuuaukea upeine perkuukasoineen oli pettymys, mutta kotimatkalla sitten tärppäsi. Lähes takapihallamme melkein kävelin ensimmäisen hyvin vaalean korvasienen päälle ja vähän matkan päässä niitä oli kolme lisää. Löytöpaikka ei ole mikään tyypillinen rikottu mäntymetsä, vaan pikemminkin lehdon ja kuusimetsän rajavyöhyke, jonka vierestä on muutama vuosi sitten kaadettu iso haavikko. Ehkä sienet siis ovat lehtokorvasieniä, keltainen värikin siihen viittaisi. Tarkempi määritys tosin jää tällä kertaa tekemättä, sillä pilkoin sienet ja jätin ne maalle ritilän päälle kuivumaan.

Mutta nyt on pakko mennä nukkumaan, sillä aamuinen vesijumppa (kevätkauden viimeinen), pitkä lounas ja kaikenlaiset pienet lomapuuhastelut illan sienireissuineen veivät minusta mehut täysin. Aamulla on vielä suhteellisen aikainen herätys, sillä pitäisi ehtiä seitsemän lentokenttäbussiin. Pikku matka odottaa.

Innostavat aamut

En ole syntyjäni aamuihminen, mutta olen sopeutunut varhaisiin heräämisiin miehen ja viime vuosina myös mopsin tahdissa. On suorastaan harvinaista, jos jompikumpi heistä ei ala pyöriä ennen kuutta - ja luksusta, jos jonain aamuna saa nukkua seitsemään asti.

Viimeistään näin maaliskuussa on jo inspiroivaakin herätä siihen, että ulkona itse asiassa on valoisaa. Ja tiistaisin tuntuu aika virkistävältä marssia aamuseitsemältä uimahalliin vesijumppaamaan. Yhdeksältä olen sitten jo takaisin kotona ja valmiina aloittamaan päivän työt.

Hauska aamuväylä on juuri kuvasssa näkyvä Paasikivenkatu, joka kulkee Fellmannin puiston reunaa pitkin Lahden keskustasta Urheilukeskukseen. Sitä pitkin marssin siis tiistaiaamuisin uimahalliin ja torstaisin illansuussa italian tunnille. (Tiiviissä Lahdessa en juuri koskaan tarvitse autoa, sen verran lähellä kaikki palvelut ovat.) Ja Urheilukeskukseen plus vieressä sijaitseviin messurakennuksiin on tietysti asiaa milloin mistäkin syystä,viimeksi sunnuntaina suuntasin aamukymmeneltä töihin Lahden kirjamessuille. Kuva on otettu silloin, ja bonukseksi sain maisemaan kuorrutuksen vastasataneesta lumesta.

Jäätymistä katsellessa

Muuton jälkeen olin kuusi päivää kuntoutuksessa Imatralla, jossa yksi suurimmista huveistani oli seurata Saimaan jäätymistä. Tässä suhteessa uskon eroavani kylpylän keskivertoasiakkaista, joista moni pani etusijalle lillumisen porealtaissa tai perjantai-iltaisen Danny-shown ravintolassa. Kylpylän altaissa kävin muutaman kerran jumppaamassa ja kerran kokeilemassa "vesiaktiviteetteja" - jälkimmäinen annos oli ihan riittävä.

Ravintolan kiersin kaukaa aina ilta-aikaan, sillä valitettavasti pikkujouluajan tanssikulttuuri on jotain ihan muuta kuin liikuntaa. Kyllä minäkin juhlimisesta pidän, mutta nyt kestokyky oli tosi alhaalla kaikenlaisen örveltämisen suhteen. Mieluummin kävin iltaisin kävelemässä tai istuin hotellihuoneessa lukemassa.

Ja perjantaina tein todella viisaasti, kun hankin viime hetken peruutuslipun Teatteri Imatran Tähdet tähdet -esitykseen, joka kertoo Rauli Badding Somerjoen elämästä. Suosittu musiikkinäytelmä ei ehkä ole teatteritaiteen suuria voittoja, mutta kuitenkin elävää teatteria, jossa lauletaan paikoitellen hyvin ja tavoitetaan hyvin Somero ja Suomi 1950-luvulta 1970-luvulle. Niin hyvin näytelmä on uponnut Kaakkois-Suomen teatteriyleisöön, että siitä järjestetään keväällä vielä ylimääräisiä esityksiä.

Kuntoutus toimi pysähdyksenä ja toi tälläkin kertaa pari uutta ajatusta liikkumiseen. Onnistuin ravistamaan pelkoni spinningiä kohtaan, vaikka tuskinpa siitä minun lajini tulee. Mutta ainakaan sisäpyörän selässä rehkiminen ei tuntunut aivan mahdottomalta lajilta. Tosi hauskaa oli latinotanssien tunnilla, mutta sehän onkin jo paljon lähempänä aivan normaaleja tanssiharrastuksiani.

Melontaa kipeälle kädelle

Avasimme melontakauden vasta tänään, sillä olen jo viikkoja kärsinyt kirjoittajan vaivoista oikeassa kädessäni. Fysioterapialla, särkylääkkeillä tai omaehtoisella liikunnalla vaivat eivät juuri ole helpottaneet.

Upean sunnuntaiaamun kunniaksi päätin kuitenkin ottaa riskin ja kestää mahdollisen yöllisen säryn sillä ajatuksella, että selän ja käsien treenaaminen on hyvästä. Ja nyt onkin aika hyvä tunne, ei pahimmin oireillut olkapään tienoo ainakaan huonommalta tunnu. Tosin lenkkikin oli varovaisen maltillinen, reilu tunti kiertelyä Lahden satamien (Niemi, matkustajasatama ja Teivaa) välillä. Koko ajan yritin meloa enemmän selällä kuin käsillä.

Sunnuntaiaamupäivän Vesijärvi tarjosi täydelliset olosuhteet melonnalle. Vesi oli lähes tyyni, lämpötila +22 ja taivaalla pilvipouta. Kahvisaaressa oli kaikenlaista kesän viettäjää onkijoista päivälenkkeilijöihin ja varsinaisiin melojiin. Mutta kovin rauhallista siellä tietenkin on varsinaisiin satamiin ja niiden kaljaterasseihin verrattuna. Nyt ukostaa - tyyneys oli siis vain alkusoittoa jollekin.

Uimaterapiaa

Onneksi tämä sunnuntai on ollut täydellinen vastakohta eiliselle. Pääsimme pakoon kaupungin melua ja pölyä anoppilaan, jossa oli mahdollisuus pitää koiria irti monta tuntia. Doriksesta näki, miten onnellinen se oli juostessaan (!) pihalla vapaana ja nuuhkiessaan kesää. Alamäessä takapää vippasi muutaman kerran sivuun, mutta onneksi edessä ei ollut mitään vaarallista.
Sain jopa houkuteltua mäyräkoiran uimaan, puuhaan, josta se ei erityisemmin välitä. Uiminen on ihan virallista terapiaa, sillä takajalat jaksavat potkia vedessä ihan toisella lailla kuin kuivalla maalla. Itsekin oli siksi pakko kastautua ensi kertaa tänä kesänä. Tai itse asiassa kävin koiran kanssa vedessä kolme kertaa ja uin jonkin verran vielä itseksenikin. Veden lämmöstä ei ole mitään mittarilukemia, mutta kyllä sen täytyy nahkatuntuman perusteella olla lähellä kahtakymmentä.
Tehdään nyt poikkeus ja julkaistaan kuva myös itsestä, sillä yksin koira ei veteen mennyt. (Ja uimapuvuttomuus on osa rannan etikettiä, jota odotamme myös ohi veneilevien kalastajien kunnioittavan.)

Vetistä harjoittelua

Kasteltuani viime viikolla muutaman kerran jalkani päätin, että tänään urheillaan sisällä. Tosin märissä olosuhteissa, sillä päätin pitkästä aikaa lähteä päivittämään uintikuntoani Hollolan uimahalliin. Uinti on niitä lajeja, joihin olen hurahtanut muutaman kerran aikuisiällä (lapsenahan oltiin järvessä kaikki vapaa-ajat toukokuusta syyskuuhun), mutta aina lopettanut muutaman kuukauden jälkeen jonkin lajin lieveilmiön vuoksi. Ihoni ja silmäni oireilevat kloorin vuoksi, uimahalleissa on välillä käyty valtataisteluja kuntoilijoiden ja lillujien välillä, joskus on muuten vain ollut liian paljon ihmisiä pienessä tilassa - mitä milloinkin.

Mutta tänään siis pääsin halliin asti, josta poistui samalla ovenavauksella iso liuta uimakouluun osallistuneita lapsiperheitä. Ensin harmittelin, kun huomasin kanssauiskentelijan vesijuoksuvyön, sillä olin unohtanut omani kotiin. Hallissa odotti iloinen yllätys, sillä vöitä oli kaiteella pitkä rivi odottamassa ja toinen mokoma jo virkeän näköisten käyttäjien päällä. Hallissa oli selvästi jo totuttu vesijuoksijoihin, joille oli erotettu pari rataa ihan omaan käyttöön. Uutta olivat myös omat radat hitaille ja nopeille kuntouimareille. Erinomainen uudistus, sillä kukapa ei olisi lukenut lehtien tai netin keskustelupalstoilta rutinaa, joka johtuu eri tahtia etenevien kuntoilijoiden törmäyksistä.

Uin hitaalla radalla ensin 750 metriä, jonka jälkeen poljin vettä puolisen tuntia noin kymmenen muun harrastajan kanssa. Lopuksi vielä kävin kauhomassa sen viimeisen varttikilometrin. Altaasta noustessa oli selvästi hiki, mikä taas yllätti pitkän tauon jälkeen! Nyt odottelen, tulevatko reidet, hauikset tai vatsalihakset kipeiksi, sillä vyön kanssa oli tietenkin ihan pakko nostella polvia mahdollisimman korkealle ja vahvistaa harjoitusta tehokkaan tuntuisilla käsiliikkeillä.

Kuivalla maalla

Kuivalla maalla
Originally uploaded by InaRuo.

Se on ihan hirveän pitkä ja kuivalla maalla hankala kuljetettava. Mutta tyynessä vedessä se menee tosi lujaa ja vieläpä melkein ilman ääntä, jos airoissa on oikea ihminen. Nyt on miehen soutukausi ohi, mikä merkitsi taas venhon kuskaamista pakettiauton katolla varastoon. Saihan siihen yhden aamupäivän kulumaan.

Joskus sitä tulee laskeneeksi, miten hirveän paljon aikaa menee kaikenlaiseen urheiluharrastusten oheistoimintaan, ennen kuin edes pääsee yrittämään hien hankintaa tai lihasten kasvattamista. En valita muutamasta kuljetuskeikasta, jos kuitenkin saan koko talven voitelupalvelun suksille. Ja onneksi perheessä ei ole jääkiekkoilevia lapsia tai muita varustehuollettavia. Tai miten sen nyt ottaa - kuntoa vaatii välillä myös istuminen katsomossa, kun jälkipolvi harrastaa tanssia, soittoa ja teatteria. Vaikka olisi miten iloinen ja ylpeä.

Sade kuulostaa hyvältä

Ruskotatit
Originally uploaded by InaRuo.

Parvekkeen oven takana rapisee, välillä jopa ryöppyää, ja se kuulostaa hyvältä. Sienisyksy näyttää sittenkin koittavan, edes jonkinlaisena.

Toissailtapäivänä hyppäsin hetkeksi irti töistä ja ajoin miehen kyydissä maalle, jossa hän kävi soutamassa. Mäyräkoira ja minä kipaisimme tunnin lenkille metsänläntille, josta useasti olen löytänyt vähintään kohtalaisesti herkkusieniä. Tuttu metsänreuna ei ollut antoisa, mutta poluilla ja ojanpenkoilla näkyi sentään joitain lajeja: myrkyllisiä pulkkosieniä, arvottomia valevahveroita, jo vanhaksi ehtineitä kuukusia, muutamia tunnistamattomaksi jääneitä lilliputtilajeja ja sitten lopulta nämä kaksi tattia.

Tatit häkellyttivät, sillä eiväthän ne sitten olleetkaan herkkutatteja tai muita tuttuja lajeja. Kolmen sienikirjan voimalla oli pakko uskoa, että olen löytänyt jonkin verran harvinaisina pidettyjä ruskotatteja. Määritystä puolsivat mm. pieni vaalea rengas jalan yläosassa, jalan väritys, mattapintainen lakinpinta ja keltaiset, kosketuksesta sinistyvät pillit. Ei varmaan ensimmäinen kerta, mutta nyt löytöön tuli kiinnitettyä huomiota. Ennen olen ehkä kerännyt moiset yksilöt joko kivi-, lehmän- tai herkkutatteina - vähän kasvupaikasta ja säästä riippuen sekoittaminen on juuri ja juuri mahdollista.

Onneksi sekaannus ei ole vaarallinen, sillä Suomessa esiintyvistä lajeista muut kuin sappitatti ovat syötäviä. Ja se sappitattihan on tosi helppo erottaa muista vaaleanpunertavien ja pullistuvien pilliensä ansiosta. Siis jos joskus hetkeksi erehtyy luulemaan sappitattia herkkutatiksi, viimeistään kääntäminen paljastaa oikean lajin. Maistamallahan homma viimeistään varmistuu. Kokemusta ei tosin ole, sen verran hyvin olen perkausvaiheen määrityksissä onnistunut, vaikka koppaan asti toki joskus joku sappitattikin on päätynyt.

Helteisiä liikuntaelämyksiä

Meni yli kesäkuun puolivälin, ennen kuin tajusin siirtyä liikuntaharrastuksissa kesäaikaan. Viime viikolla olin vielä kahtena iltana syvävenyttelyssä, joka siis normaalisti kuuluu talvikauteen. Kolme tuntia kerrallaan oli kyllä tarpeeksi hikistä touhua työpäivän päätteeksi. Tilaisuus olisi ollut viiteen peräkkäiseen iltaan, mutta kyllä minulle kaksi kertaa riitti aivan hyvin, sen verran on vielä pakkotahtista töissä, ettei liikuntoihin jaksa keskittyä ihan viittätoista tuntia viikossa.

Sunnuntaina tajusimme miehen kanssa suunnistaa ensi kertaa Lahden Kahvisaareen, josta jo vuosikausia olemme käyneet satunnaisesti melomassa Vesijärvellä vuokraamalla kaksikkokajakin Vesisamoilijoiden kalustosta. Tai homma menee siis niin, että keväällä maksetaan jäsenmaksun yhteydessä kalustonkäyttömaksu, joka muuttuu edulliseksi, kunhan nyt edes muutaman kerran pääsee vesille. Toissa kesänä taisi mennä kalustomaksu ihan hukkaan, mutta jäsenmaksusta oli se ilo, että pystyin vuokraamaan seuran huvilan puoleen hintaan syntymäpäiviä varten.

Melontaolosuhteet olivat sunnuntaina aika ihanteelliset, vaikka iltapäivällä tuuli yltyikin hieman kovaksi. Eihän se oikeasti paha ollut, mutta kesän ensimmäisellä kerralla oli taas tekniikka hukassa ja kädet maitohapoilla. Selästähän sen liikkeenn pitäisi lähteä, mutta minkäs kirjoitustyöläinen väärille asennoilleen helposti tekee. Meloimme vain puolitoista tuntia, joten seuraavana yönä ei onneksi ravistellut lihaksissa. Hirveitä kramppejakin olen joskus kokenut, kun olen tehnyt ensimmäisellä kerralla liikaa ja unohtanut juomisen.

Tänään oli vuorossa vielä hikisempi kesäponnistus, ensimmäinen puistojumppa Fellmanin puistossa ihan keskellä Lahtea. Aurinko paistaa räkitti, asteita oli melkein 30, mutta onneksi sentään vähän tuuli ja pensaat antoivat varjoa. Aika hyvin jaksoimme askeltaa, punnertaa ja rääkätä kylkiä tunnin verran, mutta nyt kieltämättä käsiä täristää. On kuitenkin autuaallisen raukea olo, eikä taatusti tee mieli enää ajatella työasioita.

Kuvia en kummastakaan paikasta ottanut. Järvelle arastelin ottaa kameraa kastumisen pelossa, eikä jumpparyhmässä viitsi ruveta lintsaamaan ja kuvaamaan muita.

Vesialus Myllysaaressa

Vesialus Myllysaaressa
Originally uploaded by InaRuo.

Kävin tsekkaamassa Lahden Purjehdusseuran junnukauden avausta, jossa pääosassa olivat tietenkin nuoret purjehtijat jollineen. Paluumatkalla sattui kuitenkin silmiin alus, jonka olen nähnyt aiemmin ihan muualla kuin venelaiturissa. Vai onko Vesijärvelle ilmaantunut useita vesitasoja? Itse asiassa olen nähnyt niitä aiemminkin ainakin pari, toisen Hersalan Laasonpohjassa, toisen aivan Myllysaaren naapurissa manterieen puolella. Ehkä tämä on jälkimmäinen.

Soutaja valmistautuu kesään

Soutuveneen valmistelua vesille
Originally uploaded by InaRuo.

Yllätys oli melkoinen, kun näimme tänään kilpasoutuveneen kiitävän anoppilan rannan ohi. Tähän asti miehen vene on ollut ainoa näillä rannoilla. Pakkohan se oli sitten hakea kilpuri varastosta, asentaa siihen hankaimet ja viedä saunan seinustalle paikalleen. Veteen mies ei alusta vielä laskenut, sillä tuuli ehti muuttaa aallokon vähän turhan teräväksi iltapäivällä. Keveä ja kapea paatti on varsin kiikkerä, eikä kesän ensimmäisellä kerrlla ole kiva kaatua ja kastua. Laituri on kuitenkin jo tarkistettu ja soutukuume nousussa.

Syksyn kaunein sunnuntai

Syyskuu on vasta alussa, mutta veikkaanpa kuluneen viikonlopun olleen säiltään yksi parhaista. Tänään sienestys tuppasi jäämään lähes sivuosaan, vaikka kaksi ja puoli tuntia metsässä vietinkin ja lisäksi perkasin ja säilöin rouskut, suppilovahverot, metsäherkkusienet, herkkutatit ja muutamat muut satunnaiset sienet.

Iltapäivällä aurinkoinen ja kohtalaisen tyyni Vesijärvi houkutti miehen ja minut melomaan. Homma on kesän aikana jäänyt tosi vähiin, mikä sitten tuntuikin sekä selässä että käsissä. Mutta onneksi illansuussa oli syvävenyttely, jonka jälkeen kroppa oli ihanan raukea. Kun kylvyn jälkeen nautin vielä lasillisen valkoviiniä paistettujen sienten kanssa, oli kiusaus jättää jopa blogi hunningolle. Mutta tässä tämä merkintä nyt kuitenkin on - ilman kuvaa.