lauantaina, syyskuuta 25, 2010

Kuulaiden sienipäivien koukussa

Olen monta kertaa miettinyt, miksi minun on syksyllä päästävä sienimetsään ihan joka ikisenä vapaahetkenä. Mania on melkeinpä vain pahentunut vuosien myötä. Tänäkin syksynä olen monesti juossut, ajanut ja pyöräillyt sienestämään illalla töiden jälkeen, vaikka olisi ihan kohta hämärää, käyttänyt tuntikausia viikonlopuista samoiluun ja jopa siirtänyt töitä eteenpäin voidakseni nauttia sammaleen ja itiöemien tuoksusta keskellä työviikkoa. Eikä siksi ole ollut aikaa tätäkään blogia päivittää, siksi siis pitkä hiljaisuus.

Yhtä syytä ei tietenkään ole. Keräily tietenkin vetoaa tietynlaisiin ihmisiin, mutta en minä mitään muuta niin kauheasti himoitse. Pidän kyllä kuivattuja suppilovahreroita, torvisieniä ja herkkutatin viipaleita sisältävästä purkkirivistöstäni, mutta niitäkään en jatkuvasti ihaile.

Ravinto ja kulinarismi ovat arvoja nekin. Olen oikein iloinen siitä, että tietyissä sienilajeissa on paljon d-vitamiinia ja lopuissakin valkuaista, mutta enpä muutenkaan intoile ravintoasioiden kanssa. Se on jo vähän tärkeämpi asia, että sienet ovat ns. ilmaista ruokaa (jos ei laske työtunteja ja mahdollisia matkakuluja), mutta vielä enemmän arvostan alkuperän merkitystä. Tunnen maastot ja vältän likaisimpia paikkoja (tosin keräsin sieniä myös Tshernobylin laskeuman aikaan, vaikka juuri tätä Päijät-Hämettä pidettiin yhtenä saastuneimmista alueista Suomessa). Ja sillä alkaa jo olla ihan huomattavan paljon väliä, että metsästä löytää paljon useampia lajeja kuin torien sienimyyjiltä, marketien sienivalikoimista puhumattakaan. En saisi ikinä leppärouskusoosia tai mustarouskusalaattia, jos olisin ostosienten varassa. En pääsisi kokeilemaan kaikenlaisia hassujakin reseptejä, jos maksaisin kalliin hinnan litrasta sieniä ja tekisin siitä aina vain sitä takuu- varmasti onnistuvaa ruokalajia.

Perimmäinen syy sienimetsässä viihtymiseen on sittenkin vielä jotain muuta. Olen ehdottomasti syysihminen, joka aktivoituu aina siinä vaiheessa, kun lämpötila vaihtuu rantakeleistä jonnekin +10:n ja +20:n välimaastoon. Nautin sammaleisessa kuusimetsässä samoilusta saappaat jalassa, ihailen syksyn merkkejä metsäluonnossa. Vaikka keltaiset lehdet piilottavat kanttarellit ja mustuneet lehdet muistuttavat torvisientä, ei haittaa! Rakastan haasteita, innostun ihan hirveästi, kun löydän aarteita sammalen tai heinän seasta. Suunnittelen joka kerta metsään mennessäni, mitä sieltä etsin - ja palaan melkein joka kerta aivan erilaisen saaliin kanssa. Olen melkein pettynyt, jos päädynkin vain tyhjentämään tutun kanttarellipaikan.

Pitkään minulla oli tavoitteena oppia joka vuosi yksi uusi laji, jota uskaltaisin varmuudella kerätä. Olen joskus laskenut ravinnoksi käyttämieni lajien määrän ja päätynyt yli viiteenkymmeneen. Tietenkään en näe niistä joitain kuin kerran tai pari elämässäni (esimerkiksi huhtasieniä olen päässyt keräämään vain yhtenä keväänä), mutta uuden tilaisuuden tullen voisin taas iloisesti tervehtiä tuttua. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin vähän taantunut. Joka ikisellä sienireissulla tulee eteen tuntemattomia lajeja, mutta ei oikein sellaisia, joista uskoisin minulle olevan iloa joko ravintona tai jossain muussa puuhassa, vaikkapa värjäyksessä. Tällä hetkellä vain ei oikein ole aikaa harrastaa mitään käsitöitä, sienestys ja ruuanlaitto vievät kaiken liikenevän ajan.

Olen haaveillut sienineuvojakoulutuksesta tai jostain muusta, joka nostaisi minut asteen korkeammalle tasolle harrastuksessani. Voisin toki yrittää etsiä sieniä myyntiinkin, mutta siihen pitäisi olla ihan eri lailla aikaa. Toistaiseksi olen halunnut itse käyttää kaikki herkkutatit ja suppilovahverot itse tai antaa ne lahjaksi.

Ehkei harrastuksen kanssa olekaan pakko päästä loputtomasti kehittymään, pääasia on virkistyä. Aika usein vain katson ympärilleni ja ihailen eri värisiä ja muotoisia sieniä, joista en tiedä yhtään mitään. Kauniit myrkkysienetkin ilahduttavat maiseman kaunistajina.

Paras seuralaiseni, 12-vuotias Doris-mäyräkoirakaan ei enää jaksa liikkua ihan missä tahansa maastossa. Olen nyt antanut itselleni luvan käydä Doriksen kanssa leppoisilla retkillä, joilta keräämme kohtuullisen määrän sieniä ja mahdollisimman paljon muita elämyksiä. Joskus vähän kinastelemme polun haarassa siitä, minkä reitin valitsemme. Joka kerta tulemme kuitenkin kotiin onnellisina. Reissun jälkeen Doris menee lepäämään, minä jatkan usein vielä keittiön pöydän ääressä saalista peraten. Aika usein saan vielä miehen avuksi, ihan pyytämättä.

torstaina, syyskuuta 09, 2010

Mustia torvisieniä lenkkipolkujen vierestä

Meillä on kaksi iäkästä koiraa (mopsi, 13 ja mäyräkoira, 12), joiden liikkuminen metsässä alkaa olla jo vähän niin ja näin. Mäyräkoira kyllä lähtee sieneen mielellään, mutta osoittaa aika pontevasti, että mieluummin sittenkin kulkisi tiellä tai vähintään polulla kuin yrittäisi pomppia mättäillä tai varsinkaan kaatuneiden runkojen yli. Sillä tuntuu olevan pettämätön sisäänrakennettu kompassi, jonka neula aina osoittaa joko kotiin tai metsänreunaan parkkeerattuun autoon päin. Mopsi taas seuraa hissuksiin emännän kannoilla ja odottaa, että joku nostaa sen taas kohta autoon tai sohvalle.

Tänään iltapäivällä halusin kuitenkin ehdottomasti hyödyntää +19 asteen lämmön ja päätin, että nyt sitten sienestetään Lahden Tapanilan hiihtomajan maastoissa, joissa voisi kulkea pääväyliä vaikkapa rollaattorilla tai pyörätuolilla. Halusin ottaa kummatkin koirat mukaan, jotteivät ne joutuisi jäämään yksin (kaksin) kotiin muiden ollessa töissä.

Ja sujuihan se, vaikka silloin tällöin haastoinkin seuralai- siani hieman polusta sivuun. Mm. yläkuvan mustat torvisienet löytyivät noin viisi metriä polusta ja parinkymmenen metrin päässä yhdestä käytetyimmästä päälenkkiväylästä. Useimmat ulkoilijat tuntuivatkin olevan taas liikkeellä kuntoaan hoitamassa, joten sain ihan yksinoikeudella kerätä saaliin talteen. Yksi pariskunta suorastaan ihmetteli, että metsästä löytyy sieniä. Heidänkin jaloissaan oli tuolloin juuri ihan mittava rykelmä limanuljaskoita (toinen kuva). Mutta sienestys ja sienten havaitseminen tietenkin vaatii sekä kiinnostusta että joka reissulla kehittyvää sienisilmää.

Kotona seuralaisiani sitten väsytti ihan reippaasti, ja keittiön matolla oli hyvä ottaa päiväunet samalla, kun minä perkasin sieniä. Torvisienistä saa keiton huomiseksi, muutamat haperot ja yhden pienen herkkutatin paistoin jo tänä iltana leivän päälle. Ja ne limanuljaskat sopivat joko risottoon tai pastakastikkeeseen, katsotaan nyt.

maanantaina, syyskuuta 06, 2010

Tattisyksy jatkuu ja toivottavasti paranee

Pistäydyin tänä aamuna Lahden kauppatorilla, jossa tutulla vihanneskauppiaalla oli myynnissä herkkutatteja. Läheisen thai-ruokapaikan ahkerat naiset olivat kuulemma keränneet oman työnsä ohessa. Koska tänään ei ollut omassa firmassa ihan pakollisia töitä, innostuin lähtemään metsään itsekin (tutulle kauppiaalle saatoin sanoa, että palaan hänen tiskilleen huomenna tarkistamaan tilanteen, mikäli en itse löydä mitään).

Mies oli menossa muutenkin maalle päin rakennusprojektin takia, joten koirat ja minä pääsimme samassa kyydissä. Tai itse asiassa kuvio meni taas niin päin, että minä ajoin pakettiauton tarvikkeineen maalle, mies hoiti päivän kuntoilut ajamalla sinne jotain sopivaa kiertotietä maantiepyörällä. Takaisin tullessa nostimme pyörän tavaratilaan.

Tapasin ensin appivanhempia ja keräsin heidän pihastaan omenoita, sen jälkeen lähdin tsekkaamaan lähimetsiä mäyräkoiran kanssa. Ensimmäinen kohde oli täysin kuiva ja sadoton, mikä hetkeksi masensi. Mutta kun kerran olin autolla liikkeellä, päätin tsekata pari muuta metsätien vartta. Jo auton ohjaamosta näin, että tatit alkoivat lisääntyä ojissa. Suurin osa niistä oli ylikypsiä punikki- tai lehmäntatteja, mutta yleensä niiden perässä tulevat myös herkkutatit.

Ja löytyihän niitä, kun ehdin parkkeerata auton metsätien varteen ja lähteä tarkistamaan jalan sen reunoja. Ensin löytyi muutama ylikypsä, sitten pieniä ja vähän isompia kiinteitä yksilöitä karikkeen seassa. Aika paljon ihan valkoisia pillejä, jokunen jo helmoistaan kellertävä ja vihertävä. Useimmat ihan puhtaita sienisääskistä, jokunen kuivumassa pystyyn. Äkkiä ne pitää nyt kerätä, jotta päätyvät pannulle tai ritilälle kuivumaan!

Mäyräkoira ja minä saimme saaliiksi myös vähän kanttarelleja, limanuljaskoita, koivuhaperoita ja sen verran kauniita haavanpunikkitatteja, että viitsin ottaa niistä pienimmät mukaan. Käsivaralla punnittuna kahteen koriin keräsin ainakin viisi kiloa sieniä, joista valtaosa herkkutatteja. Ei ihan huono saalis.

Ja jos jotakuta kiusaa autoilu ns. ekologisessa harrastuksessa (minua itseäni aika paljonkin), niin tiedoksi: kilometrejä kertyi alle 40, ja samalla reissulla kävin tervehtimässä sekä appivanhempia että äitiä ja sisarta. Autossa kulkivat myös tarpeelliset rakennustarvikkeet ja miehen varavaatteet. Metsään enää kykenettömille appivanhemmille vein myös tuliaisiksi osan herkkutateista, jotka paistettiin iltapäiväkahvien aikaan leivän päälle. Samalla tuli ulkoilutettua koiratkin kunnolla: mäyräkoira pääsi metsään, mopsi sai viettää laatuaikaan anopin inspiroivassa puutarhassa. Oikein hyvä päivä.