Sadonkorjuukiireitä

Onneksi en viljele mitään, sillä muutenkin ovat tahtoneet kaikki vapaahetket kulua sadonkorjuussa ja säilönnässä. Olen nimittäin myös sikäli onnekas, että olen saanut ystäviltä marjoja ja omenoita, joita ei ole omasta takaa. Ja sattuipa yhdestä tuttavapuutarhasta löytymään kriikunoitakin, siis niitä hieman luumua pienempiä mutta suunnilleen saman makuisia hedelmiä.

Viime viikonloppu kuluikin melkein kokonaan omenoiden ja kriikunoiden jalostuksessa. Omenoista siivutin osan kuivumaan, osan lohkoin piirakkaan, pakastimeen, sosekattilaan ja vieläpä mehukeittimeen.

Kriikunoihin pääsin testaamaan keväällä ostamaani kivenpoistajaa, joka siis on tarkoitettu kirsikoille, oliiveille ja näköjään myös kriikunoille. Toimi kyllä, tosin aikamoista sotkuahan tummanpunavioleteista hedelmistä silti tuli. Niitä sormenjälkiä löytyi myöhemmin mm. valkoisesta seinästä kylpyhuoneen vierestä. Kriikunoista tein mehua, hilloa ja sekahilloa omenoiden kanssa.

Ja tietenkin olen myös sienestänyt, vaikka töiden vuoksi olen päässyt vain parin tunnin reissuille. Ihan hyvä niin, koska joka kerta sieltä on jotain löytynyt. Eniten on viime päivinä löytynyt lampaankääpiä ja kangasrouskuja. Ensimmäiset olen siivuttanut kuivuriin, jälkimmäisten kauneimmista olen tehnyt pikkelssiä ja lopuista suolasieniä salaatteja varten.

Tänään oli muuten aika mielenkiintoinen sienireissu, sillä keskikaupungin näkökulmasta koko ajan satoi. Maastossa sade ei kuitenkaan juurikaan haitannut (oli minulla sadetakki ja saappaat), tuskin huomasin tihkua. Sienet tietenkin olivat vähän märkiä, mutta oikeastaan vain herkkutatit olivat ehtineet kärsiä likoamisesta. Löysinkin muuten nimen omaan männynherkkutatteja, olinhan mäntykankaalla Lahden ja Hollolan rajalla Päijät-Hämeen keskussairaalan takana.

Sen verran huonosti olen ehtinyt viime aikoina keskittyä ajatukseen kuvaamisesta blogia varten, että nopeat kännykkänäpsyni ovat suoraan sanoen surkeita. Sekin alkaa näkyä, että metsässä on jo päivälläkin etenkin sadesäällä hämärää. Mutta ohessa silti muutama kuva edes todistusaineistoksi.

Niin ja alimmainen kuva taas kertoo sienestäjän painajaisesta, herkkusienistä, jotka putkahtivat keskelle Lahden ehkä vilkkaimman kadun, Lahdenkadun, keskikoroketta. Vaikka polttoaineessa ei enää juuri lyijyä olekaan, en silti kerää noita komistuksia ruokapöytään.


Huomenna aion sienestää Helsingissä eli käyn kyläreissun alla tsekkaamassa Sienipäivän Kellohallissa. Toivottavasti siellä on vähän enemmän uusia näkökulmia kuin elokuun lopun Lahden sieninäyttelyssä, johon Itä-Hämeen Martat olivat keränneet sieniä. Siellä kun oltiin tiukasti sitä mieltä, ettei mustarousku ole syötävä sieni.

Menkää nyt hakemaan niitä herkkutatteja!

Vajaan tunnin iltasienestys antoi tänään kaksi korillista saalista, pääasiassa herkkutatteja. Sienet poimin Hollolasta kahden pikkutien varresta, metsän reunasta, sillä olin liikkeellä 15-vuotiaan mäyräkoirani kanssa. Aivan valehtelematta herkkutatteja kasvoi vähintään joka toisella askeleella.

Parikymmentä pientä tattia oli jälleen ykkösluokan kaunottaria, jotka siirsin suoraan jääkaappiin kokonaisina odottamaan huomista. Loput siivutin kuivuriin ja kun sen tila loppui, leikkasin ohuita siivuja pakasterasioihin. En siis kypsentänyt viipaleita mitenkään, laitoin vain joka kerroksen väliin tuorekelmun helpottamaan jatkokäyttöä. Katsotaan nyt, miten moinen säilöntämenetelmä toimii.

Otin mukaan myös joitain punikkitatteja, joista tuli viipaloituna uunipellillinen. Turvauduin kuivuritilan puutteessa siis kakkosvaihtoehtoon eli tuohon yritykseen kuivattaa sienet tavallisessa uunissa hieman alle 50 asteessa, uuninluukku raollaan. Kunhan nyt kuivuvat sen verran, että saan ne huomenna siirrettyä kuivuriin. Käytän kuivattua punikkitattia talvella yleensä muiden sieniruokien ja muutenkin mausteena.

Muutaman mustarouskunkin sain mukaan. Ei niistä yksin salaattia saa, mutta keittämisen jälkeen suolaan rouskut kevyesti ja säilön pienetkin erät muovipussissa pakastimeen. Pikku annoksia voi yhdistellä.

On tämä hurja herkkutattikesä! Mutta tänään alkoi jo olla niin kuivaa, että kohta nousee varmaan uutta satoa vain kosteampiin kohtiin metsässä. Moni tateista olikin jo halkeillut kuivuuttaan, isoon osaan oli iskenyt joko tatinriesatauti tai sienisääsket.


P.S. Harmittaa, että Blogger väkisin kääntää iPhonella ottamani kuvan 90 astetta eli pystykuvaksi. Jokainen näkee, että kuvan pitäisi olla vaaka ja tuon varttikierroksen vastapäivään. En jaksa etsiä ratkaisua, mutta olen kiitollinen neuvoista.

Herkkutattikausi on täällä taas!

Tein päivän sieniretken asiantuntevassa biologiseurassa. Puolison veljen kanssa suuntasimme ensin koivikkoon rajoittuvaan kuusimetsään, josta seuralainen on monena vuonna aiemminkin löytänyt kantarelleja. Niitä löytyikin ihan hulppeasti, kanssasienestäjän mukaan uusistakin paikoista. Oma satoni oli viitisen litraa, lanko taisi saada suunnilleen saman verran.

Koko ajan etsimme samalla herkkutatteja. Ja kun ensimmäisen olin bongannut, alkoi silmä nähdä muitakin. Oli monta jo pehmennyttä tai tautien vaivaamaa, mutta onneksi löytyi myös aivan juuri nousseita pikkutatteja ja vähän isommaksi päässeitä, joissa oli vielä hyvää osaa kerättäväksi. Lisäksi sain pari kaunista punikkitattia. Kaikki tatit ovat nyt kuivurissa.

Toiseen metsään vein minä rouskujen, mustatorvisienten ja suppilovahveroiden toivossa. Kaikkia lajeja tuli vastaan, mutta sato ei ollut kummoinen. Keräsin mukaan muutaman mustarouskun ja puolisen litraa sikuri- ja pikkurouskuja ja yhteensä litran verran muita seiniä. Yksi rinne oli kuitenkin hyvin lupaavasti pikkuruisen suppilovahveromaton peitossa. Lampaankäävät sen sijaan olivat kaikki pahentuneita. Bonuksena tuli vielä vähän lisää kantarelleja ja muutama vaalea ja rusko-orakas.

Biologin kanssa on hauska kulkea metsässä myös muiden luontohavaintojen vuoksi. Ensimmäisessä metsässä näimme jättiläiskokoisen sammakon (se oli sammakko eikä rupikonna, loikki oikein tömähtämällä päin saapastani), metsäkauriin runnomia taimia ja mäyränpesän useine sisäänkäynteineen. Jälkimmäisessä metsässä vastaan tuli yövilkka, vaatimaton suomalainen orkidealaji, jota en tietenkään olisi havainnut tai ainakaan tunnistanut ilman asiantuntijaa. Sain myös varmistuksen sille, että pellon yllä lekutteleva haukka oli hiirihaukka.

Sääkin suosi: puolipilvistä ja parikymmentä astetta lämmintä. Erinomainen aamupäivä Hollolan metsissä!

Uutta sienisatoa nousee

Viikon sateista on ollut iloa! Vakiometsääni Hollolassa oli noussut paljon uusia suppilovahveroita ja ihan kohtuullisesti myös kantarelleja ja haperoita. Mutta rouskuja oli vieläkin kovin vähän ja nekin enimmäkseen joko toukkaisia tai muuten pilalla. Muutama kaunis haaparousku antoi toivoa. Ja se yksi pienenpieni herkkutatti.

Metsä oli siis tismalleen sama kuin viime keskiviikkona, ja silloin näin vain ihan muutamia nuppineulanpään kokoisia suppiksia. Pieniä ne olivat edelleen, mutta keräsin silti mukaan viitisen litraa. Kantarelleja tuli pari litraa, muita sieniä yhteensä vajaa litra.

Toivoa on. Nyt vain pitäisi päästä tsekkaamaan paikat parin päivän välein. Hankalaa, kun työtkin ovat alkaneet, mutta onneksi vielä riittää jonkin verran valoa iltaisin.

Ja tietenkin "pitäisi" harrastaa muutakin sadonkorjuuta. Perjantaina ja lauantaina keräsin marjapensaista kymmenisen litraa herukoita, joista olen vielä tänäänkin keitellyt mehuja. Yksi parin litran astia täynnä karviaisia odottaa vielä jääkaapissa siivoamista, mutta niitä tosin voin napsia viikon mittaan ihan sellaisenaankin, hedelmien sijasta.

Parvekeviljelmät hengissä

Olin välillä kuusi päivää matkoilla enkä muistanut evästää kotiväkeä parvekkeen yrttien kastelun kanssa. Lähtiessä olivat päällä vielä suomalaisittain pahat helteet, joten oletin ainakin osan yrteistä kuolleen. En kuitenkaan viitsinyt hätistää koiranhoidon ja muun arjen raskauttamia perheenjäseniä millään ylimääräisillä soitoilla tai viesteillä, joten päätin kestää tappiot.

Kotiin palanneen ilo oli suuri, kun kaikki yrtit kukoistivat entistä tuuheampina. Sateet olivat auttaneet jonkin verran, mutta kyllä kotiväki oli myös käyttänyt kastelukannua. Vain pari amppelikukkaa oli kuivahtanut, niitä en jäänyt suremaan.

Ruukuissa on tällä hetkellä tavallista ja lehtipersiljaa, pensastilliä, timjamia, minttua, valkosipuliyrttiä, ruohosipulia, sitruunamelissaa, meiramia, basilikaa, lipstikkaa, tomaattia ja chiliä. Parvekkeen nurkassa on myös ruusupapuja, joiden siemenet sain ystävältä ennen matkaa. Lähtiessä täysin mustasta mullasta oli vajaassa viikossa noussut kolme parikymmensenttistä köynnöstä!

Näin iltapäivästä parvekkeelle osuu aurinkopäivinä aina ihan hirveä paahde, vaikka muualla ei yllettäisi hellelukemiin. Siinä vaiheessa ei tietenkään kannata kastella. Muutaman kerran olen pelastanut jonkin ruukuista suihkuun ja vienyt vasta yöllä ulos, jos nestehukka on näyttänyt fataalilta.

Nautin aivan valtavasti siitä, että voin napsia ruokiin yrttejä suoraan parvekkeelta (huuhdon ne kyllä, sen verran kulkee liikennettä parvekkeen alla) ja loppukesästä ehkä jopa muutaman tomaatin.

Varsinaisten vihannesten kasvattaminen ei rahallisesti kannata, sen sijaan juuri yrtit maksavat itsensä monta kertaa takaisin, kun ei tarvitse ostella erikseen yrttiruukkuja joka viikko. Ehkä säästän vähän ympäristöäkin, kun joka kerta ei mene energiaroskikseen uusi muoviruukku ja yrttipussi.

Ja syksyllä saan aina joitain maustekasveja myös kuivamaan, pakastimeen ja maustamaan öljyjä. Taidan kokeilla syksyllä myös lipstikkasuolaa, jos puska on satoisa. Sukulaisen tekemä lastenruokapurkillinen samaa tavaraa on antanut todella hyvää makua moniin ruokiin talven mittaan.

Simaa, siis meillä Louhisaaren juomaa

En erityisemmin pidä makeasta vappusimasta, vaikka joskus olenkin saanut myös raikasta vappujuomaa. Mutta simareseptit näin kevään juhlan alla saivat minut kurkistamaan pakastimeen, olisiko siellä vielä jäljellä mustaherukanlehtiä.

Ja olihan siellä, peräti kaksi pussillista, säilötty syyskesällä erilaisia säilykkeitä varten. Uhrasin toisen niistä juomaan.Teemme ja juomme siis Louhisaaren juomaa/simaa, josta olen aiemminkin kirjoittanut tässä blogissa. Resepti löytyy merkinnästä heinäkuulta 2006.

Eilen iltapäivällä panin siman alulle kattilassa, tänä aamuna pullotin. Viisi puolitoistalitraista pulloa on nyt kylmenemässä parvekkeella. Sima on juomakelpoista huomenna, parhaimmillaan luultavasti juuri vappuaattona.

Kehityskelpoinen kantarellilisuke

Puolisolle iskee pari kertaa vuodessa halu saada carpaccioa. Kokoliha - etenkään naudanliha - ei kuulu suosikkeihini epäekologisuutensa vuoksi, mutta neljänneskilon (125 g / henkilö) pari kertaa vuodessa suostun selittämään itselleni ja muille. Hyväähän se on, etenkin kun sitä ei syö jatkuvasti.

Perinteiseen carpaccioon ei kuulu sienilisukkeita, mutta päätin kuitenkin pohtia joitain makupareja. Muistin, että pakastimessani on eräänlaista kantarellisäilykettä, joka jäljittelee maitohappokäyneitä suolasieniä.

Alun perin kyse on säilykkeestä, jossa sienet (rouskut tai kantarellit) ladotaan tiiviisti purkkiin suolan, valkosipulin, mustaherukanlehtien ja yrttien kuten tillinvarsien kanssa. Kuten suolasienissä, sisältö puristetaan tiiviiksi joko lautasen ja painon tai säilykepurkissa olevan mekanismin avulla, jolloin sienistä irtoava neste ja sulanut suola yhdessä muodostavat säilövän liemen. Sain ohjeen aikanaan ystävältäni, ja löytyyhän se näköjään HS:n ruokaohjeistakin.

Olin siis säilönyt osan kesän kantarelleista yhdessä suolan, mustaherukanlehtien ja valkosipulin kanssa kellarin ja lasipurkin sijasta pakastinpussiin. Sulatin sienet toissapäivänä, liotin niistä varovasti suolaa pois ja pohdin, miten jalostaisin niistä tarjottavaa. Keksin upottaa kantarellit oliiviöljyyn ja lisätä pari oksaa timjamia. Kypsyttelin aromia pari päivää lasipurkissa jääkaapissa.

Tänään sitten maistelimme carpaccion kanssa öljyttyjä kantarelleja, ja hyviähän ne olivat kuin mitkä. Valkosipulia oli turhan paljon, mutta onneksi kantarelli on varsin maukas - joskus jopa kitkerä - sieni, joka kestää muita vahvoja makuja, joten sen aromi nousi heti toisena esiin. Ja öljy varmasti pyöristi makua. Ensi kesänä varmasti kokeilen reseptiä hieman erilaisilla ainesosien suhteilla.


Puoliso totesi jälleen kerran, ettei gourmet-ruoan vuoksi tarvitse eikä usein edes kannata mennä ravintolaan syömään. Jälkiruoaksi oli piparkakkujäädykettä, vielä kerran näin joulun jälkeen, jäädykkeen päällä kesällä kerättyjä ahomansikoita ja mustikoita.

Kuivakaapilla ja kävelyllä

Viime kesänä ja syksynä keräsin ja kuivatin niin paljon satoa, että olen nyt talvella surutta käyttänyt sieniä, omenarenkaita, nokkosjauhoa ja muita herkkuja. Tänään päätin tehdä sienikastikkeen kuivatuista suppilovahveroista ja nokkosesta.

Pohjaksi valitsin eräänlaisen valkokastikemuunnelman, sillä pääruoka oli paistettua kuhaa. Näitä tarvitsin: kaksi pientä sipulia, 25 g voita, kourallinen kuivattuja suppilovahveroita (jotka murskasin ennnen liotusta), pari ruokalusikallista nokkosjauhetta, puolisen litraa vettä (pari desiä siitä oli sienten liotuslientä), valkosipulinkynnen, 1½ dl kermaa, rouhittua merisuolaa, 2 tl juuresmaustetta, pari kierrosta mustapippurimyllystä, korkillinen omenaviinietikkaa.

Silppusin ensin sipulit ja kuullotin voissa, lisäsin vehnäjauhot, kypsensin hetken (mutta en ruskistanut), vatkasin sekaan kuivattujen sienten liotuslientä, jota jatkoin vielä kuumalla vedellä. Kun seos alkoi muistuttaa sakeata kastiketta, lisäsin sienet ja nokkosjauhon. Annoin muhia, maustoin ja maistelin, lisäsin kerman noin vartin keittämisen jälkeen, jatkoin hauduttelua. Maistelin ja totesin, että kastike tarvitsee pienen tujauksen valkoviiniä tai viinietikkaa, lisäsin jälkimmäistä viinin puutteessa. Jätin lämpimälle hellalle muun ruoanlaiton ajaksi ja lämmitin vielä ennen ruokailua - maukasta tuli!

Ennen joulua ostin tutulta torikaup- piaalta ison määrän tavallista kelta- sipulia, joka on tärkeä perusraaka-aine keittiössäni. Menekki ei kuitenkaan ole ollut ihan odotettu, joten nyt oli aika keksiä jotain käyttöä ylimääräisille. Kun vielä kaappiin oli jäänyt etikoitumaan yksi vajaa punaviinipullo, päätin varioida vuosien takaista punasipulihillokkeen ohjetta. Alkuperäisen ohjeen raaka-aineet ovat 5-6 punasipulia, 2 rkl rypsiöljyä, 4 rkl puna- tai mustaherukkahyytelyöä, 2 dl punaviiniä. Sipulit lohkotaan pieniksi ja kuullotetaan ensin öljyssä, sen jälkeen keitellään kaikkia aineita n. 30 minuuttia.

Tämän päivän hillokkeeseen oli helposti saatavissa 12 keltasipulia, 4 rkl rypsiöljyä, 4 dl punaviiniä ja sitten tulikin tenkkapoo. Jääkaapissa oli purkinpohjallinen mustaviinimarjahilloa, mutta jotain lisää keitos tuntui kaipaavan. Kaivoin kuivakaapista jo joskus ammoin lahjaksi saamani rasiallisen kuivattua karpalojauhoa ja lisäsin sitä 3 rkl. Halusin myös hieman makeutta ja lisäsin vielä 20 minuutin keittämisen jälkeen 1½ dl hillosokeria. 35 minuutin kohdalla maistoin ja totesin, että sipuli-karpalohilloke maistui oikein raikkaalta. Nyt purkit ovat parvekkeen tuulikaapissa jäähtymässä. Odotan jännittyneenä, onko hilloke myös hyytynyt.

Eilen kävin nautiskelemassa laduilla 12 km, mutta tänään oli välipäivä hiihdossa, vaikka sää oli mitä mainioin. Heräsin aamulla sellaisen selkäkivun kanssa, että ruoanlaittoonkin pääsin vasta parin tunnin venyttelyjen jälkeen. Häärin keittiössä hyvin rauhallisesti, kuuntelin radiota ja tein välillä jumppaliikkeitä. Iltapäivällä lounaan jälkeen olin valmis pienelle kävelylle mäyräkoiran kanssa. Oli mukava nähdä, että läheisessä Kisapuistossa oli paljon perheitä luistelemassa ja pelaamassa. Myös kävelijöitä tuli  vastaan jatkuvana virtana parin kilometrin lenkkimme aikana.

Sienisesonki jatkuu resepteissä

Sain pari päivää sitten kiertokautta iloisen uutisen. Kollega oli havainnut, että minulle on myönnetty Suomen Tietokirjailijoiden apuraha sienikeittokirjan kirjoittamiseen. Olen siitä iloinen ja kiitollinen, sillä nyt parin ystäväni kanssa luotu projekti pääsee kunnolla vauhtiin. Kustantajakin on jo löytynyt, mutta siitä lisää tuonnempana, kunhan blogijulkisuuden ja muun markkinoinnin pelisäännöistä on yhteisesti sovittu.

Kaikenlaista pohjatyötä on tehty tietysti jo apurahahakemuksia varten, mutta nyt siis alkaa varsinainen työ. Keskellä talvea on luonnollista kokeilla sienireseptejä säilötyistä sienistä.

Minulla on kaapit täynnä kuivattuja suppilo- ja kosteikkovahveroita, mustatorvisieniä, herkku- ja punikkitatteja ja korvasieniä. Kun oikein käyn kuivapurkit läpi, jostain voi vielä löytyä mustavahakkaita ja ukonsieniäkin. Ja sitten on tietysti kuivattuja nokkosia ja yrttejä, joita voi käyttää sieniruokien aineksina ja maustamiseen.

Sienten pakastamisesta en ole kovin innostunut, mutta jotain pakastimessakin on. Luulisin, että paistosienistä on jonkin verran tatteja ja orakkaita. Pakastan myös suolattuja rouskuja, sillä en omista kunnon kellaria. Ja juuri tänään näin pakastelaatikossa muovipussin, jossa on sisällä kantarelleja, mustaherukanlehtiä ja valkosipulia - eräänlainen sienisalaatin tai -pikkelssin pohja siis. Jääkaapissa on yksi pönikkä suolasieniä, jotka yritämme syödä pois salaateissa nopeasti pilaantumasta.

Olen tähän asti merkinnyt sienireseptini tunnisteella sieniruoka. Tunnisteen takana on ollut välillä pelkkää yleistä sieniruokapohdintaa, joten jatkossa lisään vielä tunnisteen sieniresepti. Yritän nostaa esiin blogin uumenista myös vanhemmat, omasta mielestäni parhaat, sienireseptini.

Ei mahdu enää sienikuvia...

Harmittaa. Kävin eilen suppilovahverometsällä ja toin tunnin lenkiltä kolmen täyden korillisen ohessa kotiin joukon valokuvia tunnelmallisesta kuusimetsästä ja suppilovahveroista. Kun yritin ladata niitä tänne blogiin, sain ilmoituksen, että kiintiöni on täynnä. No, olenhan toki julkaissut kuvia blogissani alusta lähtien, keväästä 2005.

Ongelma kohdallani on myös se, että minulla on pari aktiivista blogia ja myös muita kuvia kansioissa Googlen hallinnoimassa Picasassa. Täytynee yrittää perehtyä viikonvaihteessa siihen, miten tekisin tilaa tililleni.

Toki Google tarjoaa minulle maksullista kuvatilaa, johon sitten mahtuisikin aika rajattomasti kuvia. En mitenkään periaatteessa vastusta palveluista maksamista, mutta vierastan kuukausittain velotettavaa kestotilausta, jonka hinnat on ilmoitettu dollareissa eli maksetaan ilmeisesti Yhdysvaltoihin. Tuleekohan moisen pikkusumman (2,49)  maksusta aina saman verran kuluja päälle?

Yksi ratkaisu olisi tietysti siirtää blogi uudelle palvelimelle. Enpä taida haluta, koska näillä tarinoilla lienee joitain vakiolukijoita. Tutkitaan. Otan mielelläni vastaan vinkkejä, miten kannattaisi toimia.

Mainostetaan nyt vielä ilman kuvia, että ainakin täällä Lahden korkeudella kannattaa mennä vielä suppilovahverometsään. Pääsin eilen metsään vasta iltapäivällä, joten valoisa aika loppui kesken. Siihen yhteen rinteeseenkin jäi takuuvarmasti vielä kymmeniä litroja sieniä.

Suurin osa eilen keräämistäni oli napakoita ja hyväkuntoisia. Kuivuri on hurissut ihan koko päivän.

Se kaikkein paras suppilovahveropaikka

Alitajuisesti olen tänä syksynä vältellyt menemästä Siihen Kaikkein Parhaaseen Suppilovahverometsään Hollolassa lähellä maaseutukotiamme. Aavistin, että siellä saattaa epätoivo iskeä, kun ei kaikkea saa mukaansa. Tänään kuitenkin puoliso ehdotti retkeä, joten totta kai suostuin.

Onneksi meillä oli myös aikaraja, sillä 15-vuotias mopsimme jäi hoitoon äidilleni, jolla taas oli menoa puolen päivän aikaan. Meillä oli reilut kaksi tuntia aikaa.

Ensimmäinen rinne ei vaikuttanut lupaavalta, joten noukimme mukaan jo vähän kärsineitä rouskuja. Mies löysi myös kantarellipaikan, jonka aarteet olivat suurimmat hänen koskaan keräämänsä.

Juuri kun hän oli ilmoittanut kantarelleista, sain ensimmäisen näköhavainnon suppilovahveromatosta. Sienet olivat suuria, niitä oli paljon, ja joka kiven ja mättään takaa paljastui lisää. Me keräsimme niitä noin sadan metrin säteeltä kolmekymmentä litraa, kunnes kaksi koria ja kaikki mahdolliset taskuista löytyneet muovipussitkin olivat täynnä. Sateessa hytisevä mäyräkoira yritti moneen kertaan vetää kotiin.

Emme päässeet koskaan kohtaan, joka edellisvuosina on ollut kaikkein satoisin. Voihan olla, että sienet kasvoivat nyt vähän eri kohdassa. Vielä todennäköisempää on se, että niitä olisi ollut siellä vielä kymmeniä litroja lisää. Vaikka ämpäreitä ja koreja olisi ollut lisää, emme olisi jaksaneet kantaa enempää märkää saalista.

Laitoimme maalla tulen hellaan ja siivosimme osan saaliista kuivatusritilöiden päälle kuivumaan. Otimme loput mukaan kaupunkiin ja jatkoimme hommaa lounaan jälkeen. Keitimme ja suolasimme rouskut (4-5 litraa) ja teimme kantarelleista säilykettä latomalla ne valkosipulin, mustaherukanlehtien ja suolan kanssa astiaan ja survomalla, kunnes neste nousi pintaan.

Suppilovahveroita on nyt kuivurissa ja sanomalehden päällä ympäri asuntoa. Ne ovat niin märkiä, että kuivumista pitää seurata, jotta home ei yllätä. Juuri nyt ei tunnu yhtään siltä, että lähipäivinä pitäisi päästä katsomaan se vielä parempi paikka. Katsotaan, missä vaiheessa alkaa poltella.

Vähän rouskuja, pieniä suppilovahveroita

Suppilovahverosaaliit riemastuttavat nyt ympäri Etelä-Suomea, ainakin sosiaalisen median päivitysten perusteella. Omienkin kokemusteni mukaan suppiksia löytyy sellaisistakin sammalrinteistä, joissa niitä en aiemmin ole nähnyt. Ja aika monesta tasaisesta heinikostakin...

Eilen tsekkasin ensin edellisen viikon mustarouskunurmikon, jossa oli nyt jäljellä enää pilaantuneita vanhoja itiöemiä. Jatkoin Messilän lenkkipolkujen varrelle, jossa kävijöitä riittää niin paljon, että sienet on yleensä varsin tarkkaan noukittu. Kaikki tatit olikin käännetty, halkaistu ja hylätty (ja hyvät toivottavasti noukittu mukaan), mutta sieltä täältä jopa ihan polunvarresta löytyi suppilovahveromättäitä.

Jatkoin vakiopaikalleni luonnonsuojelualueelle, ensin tosin tsekkasin mäntykankaan sen kupeessa. Ei tatin tattia. Kuusimetsässä oli jokunen rousku, mutta vain pari pientä ja tuoretta. Vastaan tuli myös kaksi mustaa torvisientä ja kolme pientä herkkutattia, jotka olivat suht.koht. kunnossa lukuun ottamatta etanan tekemiä reikiä lakissa.

Ja sitten ne suppilovahverot. Paljon löytyi perattuja jalkojen pätkiä, joten muutkin olivat lopulta löytäneet paikalle. Uusiakin oli tosi paljon, vielä pieniä, kauniin keltaisia ja napakoita. Hyviähän ne ovat, mutta aika vaikeita poimia. Noukin isoimmat ja jätin loput kasvamaan. Parista kohtaa löysin vähän isommaksi röyhähtäneitä tuppaita, joita kukaan muu ei ollut huomannut. Lukumääräisesti sain runsaan sadon, mutta loppujen lopuksi kori ei tullut edes täyteen - ehkä kuutisen litraa.

Metsäretki oli kuitenkin taas upea ja virkistävä, etenkin kun aurinko alkoi paistaa alkuiltapäivästä. Nyt ulkona sataa taukoamatta, joten metsäretki saattaa jäädä väliin. En minä sadetta pelkää, mutta märkien sienten säilöminen etenkin kuivaamalla on aika vaikeaa. Toivotaan, että ensi viikolla on jokin kaunis iltapäivä, jolloin ehdin kipaista metsässä.

Nimikkosieniä

Nopea iltalenkki Messilän alueen metsiin antoi saaliiksi vuoden ensimmäiset mustarouskut. Olivatkin lähes ainoita rouskuja metsässä, sain oheen vain joitain kangasrouskuja ja yhden pienen ja kauniin karvalaukun. Mies ystävällisesti perkasi noin parin litran rouskusaaliini, joka päätyy huomenna salaattiin.

Muuta saalista olivat paljousjärjestyksessä suppilovahverot (n. kolme litraa, enemmänkin olisi ollut, mutta kovin pieniä), lampaankäävät (noin litra pieniä ja napakoita), kantarellit (puolisen litraa), mustat torvisienet (puolisen litraa), kangastatit ja rusko-orakkaat (yhteensä kolmisen desiä).

Suppikset ja mustat torvisienet menivät kuivumaan, muut paistosienet paistoin kuiviksi pannulla ja rouskut keitin ja suolasin kevyesti. Rouskuihin lisään suolaa aina silloinkin, kun se ei ole säilymisen kannalta välttämätöntä, sillä suola pitää sienen rakenteen napakkana. Liottaahan ne pitää aina ennen ruoaksi valmistamista, mutta silti mielestäni suolaus kannattaa.

Villa Roosa ja rengasrikko

Eilen päätin ajaa pyörällä Orimattilan Villa Roosaan, jonka kesä- näyttely oli auki viimeistä päivää tältä kesältä. Kyseessä on vanha huopatossutehdas, jonka taidenäyttelyitä on nyt muutaman vuoden järjestänyt uusi pariskunta. Aiemminhan kesänäyttely keskittyi tekstiilitaiteeseen, nykyisin laajemmin nykytaiteeseen.

Susann Aution Karjalanpiirakat Villa Roosassa

Juuri päättynyt Gourmet-näyttely osoitti, että muutos on ollut hyvä: kolmessa kerroksessa oli tarjolla paljon mielenkiintoista eri tekniikoilla tuotettua taidetta - myös tekstiiliteoksia.

Reilun 26 kilometrin menomatka sujui hyvin, vaikka tuuli olikin sivuvastainen. Nautin etenkin jo aiemmin ajamastani Pennalan tiestä, mutta myös pyörätie Orimattilan päässä Lahdentiellä oli kiva ajettava, sillä aika tasaisessa maastossa pystyi ajoittain kokeilemaan vähän isompiakin vaihteita. Tien sivussa oli kuitenkin koko ajan maakasoja kertomassa siitä, että tietöiden takia kannattaa olla varovainen. Parissa paikassa pyörätie olikin käytännössä poikki sille valuneiden tai kauhottujen maamassojen alla.

Tulomatkalla sitten pamahti, tai pikemminkin suhahti, kun oli ajanut kymmenisen kilometriä eli lähes Pennalantien risteykseen. Takarengas oli puhjennut.

Juuri aamulla mies oli näyttänyt oman renkaansa vaihdon, joten periaatteessa minun olisi pitänyt osata homma itsekin. Toisaalta minulla ei ollut mukana pumppua (pyöräliikkeestä ei löytynyt ostohetkellä tangon alle sopivan kokoista) vaan ainoastaan hiilihappopatruuna, jolla renkaan ehkä saisi riittävän täyteen. Olimme myös sopineet miehen kanssa, että hän voi tulla apuun.

Niinpä soitin kotiin. Puhelimessa sovimme, että autokyytiä odottaessa teen, minkä osaan. Yllättävän paljon osasin ja ehdinkin. Irrotin takakiekon (en muistanut, että ensin pitäisi takapakassa vaihtaa uloimmalle eli pienimmälle rattaalle), sain ulkorenkaan reunan auki ja sen alta sisärenkaan pois. Muistin katsoa, missä kohtaa reikä on sisäkumissa ja tarkastaa saman kohdan ulkorenkaasta. Piston kohta löytyi, sisäpuolelta ei mitään kiveä tai muuta terävää.

Olin asentamassa uutta sisärengasta paikoilleen, kun mies ja koirapartio autolla saapuivat apuun. Todennäköisesti homma olisi tuohon kohtaan hyytynytkin, sillä sisärenkaaseen pitäisi mielellään saada jonkin verran ilmaa, jotta sen saisi helpommin venytettyä paikalleen. Pumppuahan minulla ei ollut, eikä hiilikuitupatruunaa kannattaisi tuhlata vielä tässä vaiheessa. Sitä en tajunnut, että pienen ilmamäärän voisi itse vaikka puhaltaa renkaaseen.

Kotona sitten homma jatkui. Osaajan neuvoessa venytin sisärenkaan paikoilleen. Kun olin tarkistanut, ettei se ole ulkorenkaan reunan alla, aloin painella ulkorengasta takaisin vanteelle. Siihen tarvitsin vähän sitä pientä rengastyökalua, joka on jokaisen kilpapyöräilijän tarvikelaukussa, mutta jonka nimeä en tiedä. Ensin tuntui, etteivät voimat riitä, mutta sitten keksin oikean tekniikan.

Ja sitten oli vuorossa jännittävin eli hiilihappopatruunan kokeilu. Kyllähän sinne renkaaseen jotain suhahti, mutta kovin jäi vajaaksi. Puoliso epäili, että sisärenkaan venttiili oli niin lyhyt, että suurin osa meni ohi. Sillä ilmamäärällä en todellakaan olisi päässyt koskaan kotiin asti. Illemmalla mies löysi minulle lyhyen pumpun jostain varastostaan, nyt se on pyörärepussani. Tänään hän aikoo tiedustella pyöräliikkeestä, oliko patruunan käytössä kyse osaamattomuudestamme vai siitä, ettei se sovi kaikkiin venttiileihin.

Vielä piti saada takakiekko takaisin paikalleen (tässä vaiheessa kuulin muistutuksen oikeasta rattaasta). Arviosta ketju kuitenkin meni heti ensimmäisellä ihan oikeaan kohtaan.

Tein homman 85-prosenttisesti itse, joten ehkä osaan sen seuraavalla kerralla. Toisaalta tietysti toivon, ettei harjoitusta tule kovin usein. Puolison kilometreillä renkaita tuntuu menevän joka viikko, minulla väli siis on ehkä kuukausi.

P.S. Lauantaina ehdin harrastaa sadonkorjuuta maalla. Keräsin viinimarjapensaista punaisia ja valkoisia mehua varten ja mustia hilloksi. Kirsikkapuusta napsin sen verran tummimpia kirsikoita, että sain niistä hillomarjoja valkoisten viinimarjojen sekaan. Sekoitus on mielestäni hyvä: vähistäkin kirsikoista tulee kaunis väri ja vahva maku, valkoisista viinimarjoista saa sopivan hillopohjan.

Napsin raparperipöheiköstä viimeiset hyvät varret myös mehutarpeiksi. Lisäksi kiersimme mäyräkoiran kanssa lähimetsän kantarellipaikat ja löysimme myös yhden hyvän herkkutatin. Samalla reissulla keräsin vajaan litran mustikoita tämän viikon aamuviilien päälle.

Keräily sujui vaivattomasti, mutta kolmen mehumaijallisen keitto vei aikansa. Hilloja en edes yrittänyt enää lauantaina vaan tein ne sunnuntaiaamuna. Nyt on taas valmiina aika monta litraa mehua liikuntaharjoituksia varten (mehu ja kivennäisvesi pitävät huolta neste-, suola- ja sokeritasapainosta) ja kymmenisen pientä purkkia hilloa.

Mustikoita ja muuta hyvää pakastimesta

Olen joulun jälkeen tyhjentänyt ahkerasti pakastinta. Suurin osa sisällöstä on marjoja ja sieniä, jonkin verran säilön myös suurina satseina tekemiäni herkkuruokia kuten kaalikääryleitä ja maksapasteijaa. Tänään otin käyttöön juures-lammaspadan, jota olin haudutellut kerralla vähän enemmän. Se sai seurakseen proosallisesti tyttären muuttokuormassa tulleet lohkoperunat. Salaatin kanssa aineksista syntyi ihan kunnon lounas, ei voi valittaa.

Mustikoita olen viime aikoina käyttänyt ahkerasti osana nopeita marjapirtelöitä, joita surauttelen ihan vain itselleni niinä päivinä, kun iltapäivällä väsyttää ja alkaa todella tehdä mieli makeaa. Pirtelöön tulee yleensä maustamatonta jogurttia ja banaania, joskus myös mustikkaa happamampia marjoja kuten punaherukoita ja tyrnimarjoja. Jos haluan ruokaisamman vaihtoehdon, lisään vielä Vääksyn Myllyn höyrytettyhä kaurahiutaleita. Sokeria tai hunajaa lisään aivan lopuksi vain juuri sen verran, ettei suupieliä kiristä.

Tänään päätin kuitenkin palkita tyttären muuttohommissa raataneet perheenjäsenet leipomalla mustikkakukon. Idean aivan ensimmäiseen rukiiseen kukkooni sain helmikuun alun ravintolapäivänä, jolloin söin sellaista Lahden Asemapäällikön talossa nuorten muotoilijoiden kahvilassa.

Sen jälkeen etsin reseptin netistä ja kokeilin leipomista itse. Muotoa en ole saanut kohdalleen kahdesti yrittämällä, sillä ruistaikinani murenee, eikä kakku nouse. Mutta maku, se on aivan ensiluokkainen! Mustikka ja ruis on taivaallinen yhdistelmä, ehkä jopa yhtä hyvä kuin ruis ja puolukka. Merkitystä on varmaan silläkin, että käytän Vääksyn Myllyn hyviä ruisjauhoja. Oheen kuuluu tietenkin ehdottomasti vaniljakastike.

Enhän tiedä, millä reseptillä muotoilijat olivat oman kukkonsa leiponeet, joten ehkä vielä kokeilen muitakin kukko-ohjeita. Minun valitsemani Savon Sanomien resepti saattaa sopia paremmin juuri pieniin leivonnaisiin eli rättäniin, joiden mukaan mitatkin ovat. Minä tein kaksinkertaisen annoksen, jolla syntyi normaalin kakkuvuoan kokoinen kukko.

(Kisakylän kuvan otin eilen ennen tämän päivän lumisadetta.)

Koko päivän jatkunut lumisade on nyt lakannut, joten huomenna on mukava taas mennä hiihtämään. Tänään kävin työpäivän päälle kuntosalilla ja katselin, kuinka torilla yritettiin kovasti nostaa tunnelmaa viikonlopun Salpausselän kisojen alla. Kisakylä on aivan hauska idea, samoin sen iltatapahtumat rusettiluistelusta pieniin hyppyrimäkiin ja lumikouruihin. Toivottavasti sinne eksyy myös väkeä, kunhan viikko vanhenee.

Öljyt käyttöön

Minulla on tapana käyttää ruoanlaitossa aika paljon maustettuun öljyyn säilöttyjä aurinkokuivattuja tomaatteja ja fetajuustokuutioita. Kun itse tuote on lopussa, säästän purkinpohjat öljyineen jääkaapissa jatkokäyttöä varten.

Tänään aamulla leivoin sämpy- löitä, joihin sain kulumaan seuraavat viime päivien tähteet: vajaa hiivapala (suurin osa meni viikonloppuna blinitaikinaan), eilisen porkkanakeiton rippeet ja aurinkokuivattujen tomaattien purkinpohja. Koska hiivaa oli vain n. 20 grammaa, tein taikinajuuren jo eilen lämpimään keitonpohjaan eli lisäsin hiivan lisäksi vähän ruisjauhoja - näin juuri saa voimaa ja nostaa taikinan vähälläkin hiivamäärällä. Annoin juuren tekeytyä jääkaapissa yön yli ja jatkoin aamulla lisäämällä vähän maitoa, sopivasti vehnäjauhoja, hieman kaapista löytyneitä kurpitsansiemeniä ja lopuksi ne öljyt tomaattihippuineen. Tuli oikein hyvä taikina, johon ei tarvittu edes lisämausteita. Ja kauniitakin sämpylöistä tuli, aurinkoisen oransseja pikku sattumilla!

Eilen rupesi tekemään ihan hirveästi mieli yhtä talviruokien klassikoistamme, Punaisia pihvejä, jotka ovat muunnelma Lindströmin pihveistä. Meidän pihveissämme ei yleensä ole perunaa (jos sitä ei ole jäänyt), sen sijaan paljonkin sipulia ja todella paljon punajuurta. Koska olen viime aikoina halunnut välttää naudanlihan käyttämistä emmekä käytä sikaa ollenkaan, lähdin ostamaan paikallisen marketin tiskiltä jauhettua lähilampaanlihaa. Tällä kertaa myös fuskasin eli ostin irtomyynnistä etikkapunajuuria, koska en jaksanut ryhtyä keittämään ja kuorimaan juureksia.

Pihvitaikinaan tuli 600 g lampaanjauhelihaa, kuusi isoa etikkapunajuurta, kaksi isoa sipulia, kaksi munaa, ruokalusikallinen maissitärkkelystä, purkinpohjallinen (n. rkl) maustettua fetajuuston öljyä juustomuruineen, valkosipulia, suolaa ja pippuria. Survoin punajuuret, sekoitin ainekset ja muotoilin pihvit haarukalla uunipellille. Paistoin ensin sämpylät uunissa 200 asteessa, heti perään pihvit. Tuli siis säästöä tästäkin, kun lämmitin uunin kahta ruokalajia varten.

Perheenjäsenet rakastavat harmpurilaista muistuttavaa yhdistelmää, joka koostetaan tuoreesta sämpylästä, majoneesista tai tuorejuustosta tai pikkelsistä, pihvistä, juustosta ja vihanneksista. Minä keitin tällä kertaa pihvin ja salaatin oheen kukkakaalia, jonka nettiystävän ohjeen mukaan survoin ja maustoin perunamuusin tavoin; sekaan siis tuli hieman kermaa, voita ja yrttimausteita.

Ai niin, keksinpä samalla jääkaapin tutkimisella vielä yhden tähteiden jalosteen. Sekoitin bliniaterialta jääneet puolikkaat purkilliset smetanaa ja kermaviiliä, lisäsin teelusikallisen konjakkisinappia ja puolisen desiä etikkaan säilöttyjä pieniä suppilovahveroita. Syntyi kirpakka kastike, joka sopi erinomaisesti sekä salaatin että pihvin kanssa. Uskomattoman hyvää! Ja luulenpa myös, etten tällaisen aterian jäljiltä tarvitse edes D-vitamiinia, muista lisistä puhumattakaan.

Pakastimen ja kuivakaapin tyhjennystä

Alkuvuodesta iskee hinku siivota vanhaa uuden alta pois. Kuivakaapin, pakastimen ja jääkaapin katsastaminen on ihan fiksuakin, ei pelkkää symboliikkaa. Marjat ja hillot tuovat talviruokavalioon kaivattua raikkautta eikä niitä joululta ehkä jääneitä tähteitäkään kannata ikuisuuksia säilyttää.

Minä päätin jopa tsekata kuivakaapin tavallista tarkemmin, jotten säilö siellä turhaan ylivuotisia jauhoja ja ryynejä. Ja mitä löysinkään: ainakin kolmessa pussissa erinomaisia Vääksyn myllyn ohrasuurimoita! Kyllähän minä niitä käytänkin, sekä ruoanlaitossa että puuroina, mutta moista hamsterointia en sentään kannata. Niinpä keitin toissapäivänä puuron, jota nautin sekä lounaalla että iltapäivän välipalaksi.

Tänä aamuna tein lopusta puurosta rieska- taikinan, johon tuli myös keitettyä ja raastettua perunaa, eiliseltä jäänyttä riisiä, kaksi kananmunaa ja vähän ruis- ja vehnäjauhoja. Kaikki vain sekaisin ja taikina haarukalla muotoilemalla leivinpaperin päälle rieskasiksi, uuniin 225 asteeseen n. 10-15 minuutiksi. Lopuksi vielä voitelin kevyesti leipäset ja laitoin voipuolet vastakkain pyyhkeen sisään. Tällä samalla idealla käytän usein yli jääneet perunat, puurot ja riisit (riisiä tosin yritän keittää mahdollisimman harvoin, mutta joskus iskee himo jonkinlaisiin itämaisiin kasviswokkeihin ja riisiin niiden kanssa). Muuta niksiä ei ole kuin käyttää mahdollisimman vähän jauhoja, jotta rieskasista/ leipäsistä/ vatruskoista ei tule kuivia.

Kun uuni oli kerran lämmitetty, oli järkevää leipoa siellä myös mustikkapiirakka. Hildan mustikkapiirakan ohje oli joskus iät ja ajat sitten Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä, kun Mysi Lahtinen vielä kirjoitti ruokajuttuja. Taikinaan tulee 300 g vehnäjauhoja, 200 g voita, 1 tl suolaa, 1 tl hienonnettua kardemummaa, ½ tl leivinjauhetta, ½ dl vettä ja ½ dl kermaa. Kuivat aineet sekaisin, nypitään voi joukkoon, kerma ja vesi varovasti joukkoon (ei saa vaivata, ettei muutu sitkeäksi), taikina jääkaappiin tunniksi. Lepäämisen jälkeen taikinasta kaulitaan pyöreä pohjataikina, josta tulee myös reunat ja toinen vähän pienempi kansi.

Täytteeksi litra musti- koita, ½-1 dl sokeria ja 1 rkl peruna- jauhoja (joka sitoo mustikan nestettä), sekoitetaan ja kaadetaan taikinapohjan päälle. (Minä käytin tällä kertaa hillosokeria, joka sekin tekee paistuvasta täytteestä hieman kiinteämpää, sitä paitsi näin voi käyttää syksyltä jääneen hillosokerin pois kaapista.) Kansi kiinni, sen jälkeen voi voidella munalla, pistellään reikiä kanteen ja työnnetään piirakka uuniin 225 asteeseen 20-25 minuutiksi (jos mustikat ovat jäisiä, kannattaa paistaa puoli tuntia tai vähän kauemmin). Ja sitten tarjoillaan hieman lämpimänä vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa. Meillä on sopivasti jääkaapissa yksi purkki valmista vaniljakastiketta, päivämäärä tulee vastaan kohtapuoleen. Illalla saan kylään toisen tyttären puolisoineen, joten leipomuksille on varmasti menekkiä.

Eihän noista leivonnaisista kovin herkullisen näköisiä kuvia saa amatöörivoimin, joten lisätään tähän vielä yksi kaunis lumikuva ihan täältä Lahden keskustasta. Pari iltapäivää sitten olin mäyräkoiran kanssa lenkillä mm. Kirkkopuistossa, jonka lehmuskuja on melkein säällä kuin säällä kaunis.

Säilöjän parveke

Kun muutimme nykyiseen asuntoomme vuosi sitten kesällä, vähintään toiseksi suurin riemuni oli parveke. Se on kapea ja keskustan kadulle päin, mutta sittenkin tärkeä henkireikä ulos. Kesällä sinne mahtuu pieni tuoli ja pöytä ja muutama yrttiruukku. Oli minulla pari ämpärillistä perunaakin. Satoa tuli yhteensä ehkä noin kilo, mikä riitti kahden hengen kahteen silakka-ateriaan.

Näin syksyn kylmillä ennen pakkasia parveke on verraton apu säilönnässä. Siellä on tosi kätevä jäähdyttää piirakoita ja hilloja tai säilyttää niitä sieniä, joita ei ehdi heti perata heti sieniretken jälkeen. Tunnustan, että jätin maanantaina keräämäni suppilovahverot koriin odottamaan kuivumaan levittämistä tähän torstai-iltaan asti. Ihan hyvin olivat säilyneet ja jopa vähän kuivahtaneet, sillä olin perannut sienet päällisin puolin jo metsässä. En silti suosittele näin pitkää odottamista, sillä useimmat lajit pilaantuvat tosi nopeasti.

Parvekkeen "tuulikaappi" toimii hyvin viileäkaappina.

Illansuussa päätin myös leikata talteen isossa ruukussa kasvaneet mintut. Samaan syssyyn keksin pilkkoa anoppilasta saadut omenat sosekattilaan, joten oli aika luonnollista yhdistää kaksi makua minttu-omenasoseeksi. Keitin ensin mintut ja sokerit liemeksi ja siivilöin sitten maustuneen sokeriliemen pehmeiksi keittämieni omenoiden sekaan.

Osan omenoista leikkasin siivuiksi ja kehitin nopean piirakan huomisaamun kahvivierasta varten (näyttää kuvassa palaneelta, mutta on kyllä luonnossa vielä ihan syötävän laikullinen). Ja kaikki nämä herkut sitten kiikutin jäähtymään - en tosin ihan parvekkeelle, vaan työhuoneen ja parvekkeen väliseen tuulikaappiin. Kaupunkilintujen ja sateen pelossa en uskalla jättää ainakaan mitään leivonnaisia aivan avoimen taivaan alle. Myös viimeiset yrttiruukut saavat vielä muutaman päivän armonaikaa ennen kuin tyhjennän ne kokonaan.

P.S. Olipa tosi hauska huomata tämän päivän Helsingin Sanomista, että toimittaja Suvi Ahola on löytänyt inspiraatiota Pro Mustarouskun resepteistä ja muistakin tarinoista. Kolumni löytyy D-osan Ruoka-teemasivulta 4.

Paistosienten päivä

Parasta sienes- tyksessä on se, ettei koskaan tiedä, mitä lajeja löytää. Sienimetsän tyypin toki voi valita, ja toki myös ajankohta kesällä ja syksyllä vaikuttaa, mutta silti metsän antimia on aika hankala ennustaa.

Tänään päätin tarkistaa mustatorvisienipaikat - ja olin onnekas, sillä niille oli noussut ihan uusia yksilöitä sateessa pilaantuneen edellisen sadon tilalle. Sain myös muutaman pienen ja kauniin herkkutatin, mikä ilahdutti. Se tuli kuitenkin yllätyksenä, että ehjiä pieniä limanuljaskoita oli melkein joka askeleella, luultavasti ne olivat nousseet juuri tämän viikonlopun aikana. (Jälleen kerran muistutan, että ko. sieni on hurjasta nimestään huolimatta todella maistuva ruokasieni. Ainoa haittapuoli on se limakerros, jonka nylke- misessä saa sormensa mustiksi.)


Lisäksi noukin mukaani muutaman kantarellin, haperon, jyvästatin ja lampaankäävän - kaikki hyviä paistosieniä. Rouskuja sen sijaan en löytänyt kuin yhden mustarouskun. Eihän sillä yksinäisellä oikein mitään tee, mutta tunnesyistä otin mukaan. Näkyi mies senkin puhdistaneen sillä aikaa, kun minä nukuin päiväunia. Aika hyvä palvelu meillä.

Minulle jäi vielä sienten valmistus ja säilöminen. Herkkutatit ja osan torvisienistä panin kuivumaan sanomalehden päälle, osasta torvia tein kastikkeen päivän kala-aterialle (Vesijärven kuhaa). Jyvästateista ja haperoista tein täytteen sienipulliin, joita aion tarjota viikolla lukupiirillemme. Limanuljaskat paistoin pakastimeen, loput sienistä menivät jääkaappiin odottamaan ensi viikon aterioita.

Piipahduksia metsään ja puutarhaan

Työt ovat alkaneet, joten nyt pääsee sienimetsään ja marjapensaisiin vain iltaisin ja viikonloppuisin. Eilen lähdin puoli viisi iltapäivällä lenkille ystävättären kanssa, ja niinhän siinä kävi, että intouduimme kolmeksi tunniksi tsekkaamaan sienimaastoja Lahden urheilukeskuksesta Tapanilaan päin kulkeviin maastoihin.

Aivan lenkkipolun tuntumasta löysimme ensin yhden mustatorvisienipaikan, ja sittenhän silmä alkoi löytää lisää. Sieniä oli aika runsaasti, mutta vaihteleva sää kyllä näkyi. Lähes kaikki itiöemät olivat vielä pieniä, ja osa mustista torvista oli ehtinyt jo pahentua, vaikka ne näyttivät päältä päin ihan terhakoilta. Keräsin sieniä ehkä reilun litran, mutta kotona oli pakko vielä heittää osa pehmenneistä yksilöistä pois. Kiva kuitenkin, että satoa on selvästi nousemassa, etenkin kun sunnuntaista lähtien on satanut joka päivä. Löysin jopa muutaman mustarouskun. Nyt vain odottelen tattien uutta satoa.

Marjapensaissa ehdin viettää sunnuntaina muutaman tunnin ja kerätä talteen karviaisia. Hilloa tai mehua en karviaisesta tee, sillä ne jäävät syömättä. Viime kesänä keksin etsiä netistä chutney-reseptin, ja se on ollut menestys. Siis karviaisia, sipulia, inkivääriä, chiliä, viinietikkaa ja sokeria keitetään kirpakaksi "hilloksi", joka sopii pääruokien lisukkeeksi.