sunnuntaina, toukokuuta 24, 2009

Perinteinen korvasienireissu

Olin eilen perinteisellä korvasieniretkellä, jonka elementit ovat kaksi biologia, yksi muuten vain sieni-intoilija (minä), kaksi koiraa ja hyväksi havaittu lehtokorvasienimaasto Hollolassa. Perinteinen on myös kuvakompositio saaliista, korit vierekkäin.

Perinteiset kuviot ovat sikäli hyviä, että ne saattavat yhteen kolme aika kiireistä ihmistä ja ne kaksi koiraa edes yhtenä päivänä vuodessa vaeltamaan ilman kelloa. Eilenkin konsepti toimi sikäli oikein hyvin, että toinen ihmisretkikumppaneistani ryhtyi kyselemään kelloa vasta vartin yli 12, kun olimme lähteneet aamulla yhdeksän maissa liikkeelle. Ei olisi kuulemma kysynyt ollenkaan, jos ei olisi ryhtynyt pohtimaan, kuinka monta tuntia jo 14-vuotias noutajavanhus mahtaa metsässä jaksaa.

Hyvin meni vielä tunti sen jälkeenkin, vaikka ajoittain kävelyvauhti hidastui aika merkittävästi. Sikäli hyvä, että minullakin selkä alkoi oireilla kolmen tunnin paikkeilla, sillä olin sadesäässä lähtenyt liikkeelle kumisaappaissa. Kosteudelta ne tietenkin suojaavat, mutta kovin ergonomisiksi jalkineita ei voi sanoa. Kun alaselkä oli jo valmiiksi jäykkä, saappailla lontustelu myllätyillä hakkuuaukeilla alkoi jossain vaiheessa tuntua.

Sienisato oli kohtalainen odotuksiin nähden, sillä Hollolassa on muutamaa kuluneen viikon sadepäivää lukuun ottamatta ollut hyvin kuivaa. Isoimmat esiintymät eivät kuitenkaan olleet niillä hakkuuaukeilla vaan useimmiten joissain reunoissa: metsäteiden urissa, teiden ja ojien leikkauksissa ja ojanpenkalla. Parista kuorijätekasasta löysimme isohkot laakatorvisieniesiintymät ja kosteista metsänreunoista ryppäittäin lehtokorvasieniä. Minä en onnistunut saalistamaan kuin yhden "tavallisen" tummanruskean korvasienen, biologit muutaman lisää.

Keskustelimme metsässä aika pitkään siitä, miten hölmöä on edes suunnitella sienten tai marjojen keruun laittamista verolle. Meidän saaliimme oli niin pieni - vajaat kolme kiloa yhteensä - ettei siitä olisi missään tapauksessa riittänyt myytäväksi. Mutta vaikka olisimme tuoneet metsästä ämpärikaupalla satoa, ei nykyisillä kilohinnoilla pääsisi rikastumaan. Jos myyntivoitosta pitäisi vielä maksaa veroa, kerääjä tuskin voisi nostaa samassa suhteessa myyntihintaa. Siinä vaiheessa kun sato päätyy kuluttajalle, siinä on jo monen muunkin portaan kuluja välissä. Ja kuluttajahan ei tunnetusti halua maksaa "ilmaisista" luonnontuotteista juuri mitään, vaikka ei itsekään sinne metsään vaivaudu. Jos koko homma pilataan pistämällä homma verolle ja hinnoittelemalla tuotteet saavuttamattomiksi joistain kateussyistä (ulkomaalaiset poimijat tulevat meidän metsiimme tienaamaan rahaa), kohta sinne metsään eivät mene enää kuin muutamat perinteen vaalijat. Kannattaa jo ihan terveyssyistä tukea sitä, että marjaan ja sieneen menee mahdollisimman moni. Samalla reissulla saa sekä liikuntaa että terveellistä ravintoa!

Biologien kanssa emme tällä kertaa pohtineet myrkkyjä sen syvällisemmin kuin muistelemalla, että laakakorvasieni on kai periaatteessa myrkytön. Ei meistä kenelläkään ole halua kokeilla sienen käsittelyn kanssa, vaan kaikki lajit menivät ainakin minulla ensin ritilälle kuivumaan ja ryöpätään myöhemmin ihan suositusten mukaisesti vielä pari kertaa.

Myrkyistä kuitenkin keskus- tellaan aina jossain. Sain tänään viestin Ruotsissa asuvalta tuttavalta, jonka mukaan Dagens Nyheter olisi päivän lehdessä varoittanut syömästä korvasieniä ollenkaan. Taas kerran siis joku asiantuntija on todennut, etteivät myrkyt poistu millään menetelmällä kokonaan. Todennäköisesti siis minunkin elimistössäni on jäämiä myrkystä, jota olen vapaaehtoisesti nauttinut ainakin neljäkymmentä vuotta muutaman kerran vuodessa.

Ennen 1980-lukua söimme hyvällä halulla korvasieniä pelkän kuivauksen jäljiltä (tietenkin liotimme ne ja heitimme liotusveden pois, mutta emme siis ryöpänneet). Mieheni haluaisi syödä herkut edelleen liikoja käsittelemättä, sillä kyllähän keittokertojen myötä aina häviää myös makua. Minä ryöppään ja suren - ja yritän lisätä sen verran voita ja kermaa, että rasva houkuttaisi aromit kunnolla esille.

sunnuntaina, toukokuuta 10, 2009

Hautausmaalla kaatosateessa

Eilinen lauantai ei ollut sään kannalta paras hautausmaavierailulle. Sateessa vihertynyt maisema oli toki upea, ja ainahan Hollolan keskiaikaista kivikirkkoa kelpaa ihailla.

Mutta kun ystävättären piti istuttaa kukat äitinsä haudalle ja minunkin siivoilla isän hautaa, olisi sen tehnyt mieluummin kuivalla hetkellä kuin veden ja kuran roiskuessa. Onneksi tulin napanneeksi jalkaan kumisaappaat maalta, muuten tänään varmaankin niiskuttaisin märkien jalkojen jälkiseurauksia. Ja kuten kuvasta näkyy, ystävällä oli myös repun peittävä sadeviitta varusteena.

Hollolassa piipahdukset autottoman ystävän kansa ovat kuitenkin aina hauskoja, säässä kuin säässä. Joulun alla käymme yleensä hakemassa kuuset yhdessä hänen lapsuuden metsästään ja pakkaamme ne pakettiautoomme. Eilen yhdistimme reissuun myös siskontyttäreni onnittelut hänen 8-vuotispäivänään.

Minä vietän tänään aurinkoista äitienpäivää osittain autossa, oman tyttären muuttoapuna. Tytär tulee meille yliopiston kesätauon ajaksi ja jättää Helsingin asuntonsa kesävuokralaiselle. Ei sieltä onneksi mitään huonekaluja tarvitse tuoda pois, siitä en yöllä jymähtäneen selkäni kanssa selviäisi (sade taisi sittenkin kostautua). Mutta kaappeja pitää kuulemma tyhjentää ja polkupyörä saada Lahteen. Onneksi tavarat on kuulemma jo pakattu, tarvitsee "vain" ajaa reilut parisataa kilometriä edestakaisin ja nostella omaisuus kyytiin. Ehkä pääsen paluumatkalla äitienpäiväkahville tai -lounaalle jossain sopivassa pysähdyspaikassa.

sunnuntaina, toukokuuta 03, 2009

Vapun mittainen miniloma

Kun Suomeen kerran sattuu tällainen vappuvapaa näin upeiden säiden kera, täytyy toivoa ihmisten nauttineen siitä. Nauttimisella tarkoitan ulkoilua ja luontohavaintojen keräämistä, mutta kyllä kaupungissakin voi tehdä paljon muuta kuin istua terassilla.
Minä olen päässyt viettämään oikean pikkuloman, sillä onnekseni sain työt keskiviikkoiltana sellaiseen vaiheeseen, että saatoin jäädä vapaille. Neljään päivään on mahtunut monta elämystä haravoinnista kuohuviinin nauttimiseen ja ikkunoiden pesusta vanhojen autojen tiirailuun.

Vappuaattoaamu jo lupaili hyvää: samalla kun hikoilin bodybalancessa, mies ilahdutti minua pesemällä lattiat. Itse jatkoin puhtausteemaa pesemällä olohuoneen ikkunat. Seuraavana päivänä kiittelin itseäni, sillä ruokailutilamme pöydässä oli huomattavan mukava istua brunssilla, kun auringon säteet pääsivät esteettä kirkastamaan värit.













Ennen vappupäivän brunssia pääsin kuitenkin nauttimaan aattona ystävien seurasta ja kuohuviinitarjoilusta. Inspiroidussa kokoontumisessa oli niin hauskaa, että olisin saattanut hyvin jäädä nauttimaan tunnelmasta ja viinistä liian pitkään. Onneksi piti lähteä viemään koirat iltakävelylle - huomasin kotiin tultuani, että skumppapitoisuus on riittävä. Vappupäivän brunssin nautimmekin sitten ihan siman voimin (toki oikeista laseista, mikä näkyy kattauksestakin), minkä ansiosta jaksoin taas illalla jatkaa ikkunanpesu-urakkaa.

Upeimmat kevätelämykset olivat vuorossa lauantaina maalla, jossa pääasiassa seurailin siskon perheen leikkimökin kunnostusta. Koko ajan lämpenevässä säässä haravoin pari nurmialuetta, jonne on talven lumenaurausten ja pihatien hiekotuksen takia ajautunut kiviä ja hiekkaa. Kun kivistä on päästy, loput lehdistä voi hyvin jättää ruohonleikkurin silputtavaksi. Haravoinnin lomassa oli hyvin aikaa käydä siskonlasten kanssa tsekkaamassa pihan ja lähimetsän sini- ja valkovuokot. Lintujen sirkutus oli välillä melkein huumaavaa ja yhtäkkiä näimme, että pihan läpi juoksi peräti kaksi kettua. Onneksi kukaan kolmesta koirasta ei huomannut mitään, muuten ainakin mäyräkoira olisi lähtenyt perään. Kun illalla olin palannut mopsin ja mäyräkoiran kanssa kaupunkiin, pääsin kuulemaan vain tasaista kuorsaamista.

Tänään sunnuntainakin on tuntunut olevan aikaa vielä lähes loputtomasti. Aamulla pesin jälleen yhden ikkunan (niitä on yli sadan neliön asunnossa aika monta ja useimmissa on välissä vielä työläät sälekaihtimet), jonka jälkeen söimme miehen kanssa lounasta. Koirakävelyn jälkeen lähdimme katsomaan vanhoja autoja Messukeskuksessa järjestetyn Classic Motorshown parkkipaikalle. Viime keväänä katsoimme näyttelyn sisällä Messukeskuksessa, mutta nyt siis riittivät pysäköintialueen klassikot. Hyvä idea sinänsä päästää lähiparkkiin vain tietyn ikäpyykin ylittäneitä ajoneuvoja, jolloin myös ulkoalueella riittää katsottavaa.

Minä en ole minkään sortin auto- harrastaja, mutta olen oppinut katsomaan klassikkoja vähintään kiinnnos- tuneena sinä aikana, jolloin olen kuulunut klassikkoajoneuvoja harrastavaan sukuun. Miehellä on vuosimallin 1954 Dodge, jolla ajoimme hääpäivänämme reilut kolmekymmentä vuotta sitten ja aika paljon muutenkin 1970- ja 1980-luvulla. Miehen lapsuudenkodissa on ollut useampiakin Jaguareja, ja ainakin yksi serkuista keräilee vanhoja autoja. Suoraan sanoen olen hyvin iloinen siitä, että nykyään meidän perheessämme harrastus on lähinnä esteettistä sorttia. Vanhakin auto vaatii huoltoa ja jonkin tilan, vaikka museokatsastetun auton vakuutukset ovatkin kohtuullisen pienet.

Tänään en kuitenkaan jaksa harmitella edes museoautoon vuosien aikana huvenneita markkoja tai euroja. Tulevan illan aikana ehdin vielä käydä bodybalancessa, jonka jälkeen olen toivottavasti sekä virkeä että rentoutunut aloittamaan uuden työviikon.