Kaksi vuotta tanssiaskeleita seitsemään minuuttiin

Viisi alle ja päälle viisikymppistä naista supisi ja kikatti eilen jännityksestä kuin ryhmä teinejä. Jonotimme omaa vuoroamme Lahden Musiikkiopiston yläkerrassa Kalevi Aho -salin oven takana.

Olimme kahden vuoden harjoittelun jälkeen lopulta saaneet nykytanssikoreografian haltuun ja jonkinlaiseen esityskuntoon. Vielä viikkoa aiemmin opettajamme Mauri Mettovaara oli luvannut (tai vihjannut), että esitystä voisi toki siirtää kevääseenkin.

Vaan ei, me olimme kurkkuamme myöten täynnä tuttuja liikkeitä ja samalla ylpeitä koreografiasta, jonka oppiminen oli tuntunut niin hirvittävän hankalalta. Oli jauhettu samaa askelsarjaa oikealle ja vasemmalle, oli hiottu käden liikkeitä ja yritetty kääntää pyllistyksiä poispäin yleisöstä. Oli välillä fuskattukkin, kun pyörähdykset lattialle ja sieltä ylös olivat käyneet liian raskaiksi.

Oli taisteltu eri lattioiden kanssa; pari viikkoa ennen esitystä onnistuin taittamaan päkiäni päin lautalattiaa vasten sen verran rajusti, että sen päälle nousi hetkessä veren täyttämä iso patti. Pikaisella jääpussihoidolla ja levolla siitäkin selvittiin.

Vielä iltapäivän kenraalissa oli iskeä paniikki, kun saliin oli levitetty uudenlainen tanssimatto ja pimeyden keskeltä yhtäkkiä rävähtivät silmille näyttämön valot. Savukone sai minut niin pois tolaltani, että yhteisestä pyynnöstä savuefektistä luovuttiin. Sen verran kuitenkin tuntui tanssilta, että aloimme jo uskoa asiaamme.

Ja lopulta olimme siellä, odottamassa hieman kylmissämme käytävässä esiintymisvuoroamme. Kanttiinia pitänyt nainen kysyi meiltä osaaottavasti, olimmeko menossa esiintymään ensimmäistä kertaa. Emme olleet, mutta edellisestä esityksestä oli jo viisi vuotta. Sitä emme edes muistaneet, kuinka monta vuotta kukin meistä onkaan tanssinut.

Tanssiopettaja avasi oven näyttämölle ja asetuimme verhon taakse kuuntelemaan alkumusiikkia. Mare lähti liikkeelle ensin, minä kakkosena, Päivi, Anne ja Sari takanani. Emme enää laskeneet askelia tai tarkkailleet rivejä vaan tanssimme.

Oli yleisön vuoro ottaa vastaan jotain heille täysin uutta, meille niin kovin tuttua. Ihme tapahtui, energiat vapautuivat, seitsemän minuutin jälkeen taivutimme itsemme huohottaen kolmeen kumarrukseen.

Ruuhkaa hiihtostadionilla

Katukuvassa lunta on vaikka kuinka, mutta hiihtoladuille kaivataan vielä lisää isojen latukoneiden alle. Lahden Urheilukeskuksessa, tarkemmin itse stadionin alueella, avattiin reilu viikko sitten tykkilumilatu, joka kerää hiihtäjiä ihan ruuhkaksi asti. Eilen, lauantaina päivällä, olinkin koko ajan joko ohitettavana tai ohittamassa jota kuta.

Tänä aamuna lähdimme liikkeelle jo aamuhämärissä ihan omien aikataulujemme takia. Onneksi, sillä stadionin latujen reunaan olikin pystytetty kylttejä hiihtokilpailuista, jotka alkaisivat aamupäivällä. Latuja kunnostamassa oli aamu kahdeksalta iso joukko miehiä ja latukone.

Sujahdimme sekaan ja pääsimme nauttimaan aivan upeasta baanasta, kun hiihtelimme reilut puoli tuntia. Se ei näyttänyt häiritsevän ketään töissä olijoista. Itse asiassa pääsin koehiihtäjäksi maalilinjalle, jossa taidettiin kokeilla, osuvatko sukset johonkin ajanottoon liittyvään anturiin.

Eilen hiihdin lähinnä stadionin urheilukentällä ja harjoittelin tasaisella tasapainoa eri hiihtotyyleillä. Tänä aamuna otin mäkiharjoituksia kiipeämällä puolen tusinaa kertaa stadionilta Siiri Rantasen patsaan kohdalta ylös Teivaanmäen suuntaan. Suurmäen kentälle en sentään kiivennyt, se mäki on minulle ainakin alkutalvesta liian rankka (puhumattakaan alamäestä takaisin).

Rennon aamuhiihdon jälkeen jätimme ladut kunnostajille ja kilpahiihtäjille, joita oli varmaan jo pian tulossa lämmittelemään.

Illansuussa minulla on vielä ylimääräiset tanssiharjoitukset, joten hiihtolenkin ei ollut syytäkään olla liian rankka. Opettajamme kuulemma pitää meitä tanssisalissa niin pitkään, että koreografia on varmasti kunnossa ensi torstain esitystä varten. Huh huh.

Herukka- ja kirsikkaherkku

Olen tosi huono leipomaan mitään makeaa, mutta eilen marjapensaissa sain idean mustaviinimarjaisesta juustokakusta. Kun kirsikkapuusta vielä löytyi sopivasti desin verran kypsiä kirsikoita, päätin tehdä pintakerroksen kirsikasta ja punaherukkamehusta.

Juustokakkujen ohjeita on netti pullollaan, joten en nyt kopioi tähän yhtään niistä. Yhdistelin ideoita ja tein "juustomassan" maitorahkasta, kermaviilistä ja kermasta. Sekaan survoin vajaan puoli litraa mustaviinimarjoja, maustoin sokerilla ja vaniljasokerilla, hyydytin liivatteella. Kasvishyydytysainettakin olisi kaapissa ollut, mutta ohjeita lukiessa alkoi jostain syystä jänistää.

Pohjan teen aina Digestive-kekseistä sen kummemmin yhdistämättä niitä voisulan kanssa. Kokemukseni mukaan murskatut keksit tiivistyvät sopivaksi pohjaksi juustomassan alla ihan pelkältäänkin. Pinnan "kiisselin" taas keittelin punaherukkamehusta, kirsikoista ja hillosokerista.

Kakusta tuli vähän littana, sillä kerma ei ollut vaahtoutuvaa sorttia. Mustaherukan maku on kuitenkin vahva, samoin pinnalla olevien kirsikoiden. Nyt ainoa ongelma on se, etten ole vielä saanut syöjäseuraa. Käy aika mahdottomaksi syödä koko kakku edes parissa kolmessa päivässä yksin. Voisikohan osan siitä pakastaa?

Jotta elämä ei menisi ihan pelkäksi ruoan keräilyksi, valmistamiseksi ja syömiseksi, kävin tänään työpäivän päälle parinkymmenen kilometrin pyörälenkillä Villähteellä. Tosi paljon tuli vastaan muitakin pyöräilijöitä. Ja miksei olisi tullut, sen verran upea ilma tänään oli - ja komea sää jatkuu kuulemma vielä loppuviikon.

Yhden työkeikan ainakin pääsen tekemään tällä viikolla pyörällä, hyvä niin. Iltaharrastukset eli torstaille siirtynyt tanssitunti, ensi viikolle osuva lukupiiri ja parin viikon kuluttua alkavat italian tunnit alkavat syödä harjoittelumahdollisuuksia. Syksy on ihanan energistä aikaa, mutta myös täynnä vaikeita valintoja. Sienimetsäkin kutsuisi!

Koirat ja minä

Kulunut viikko on ollut raskas, sillä sairastuin maanantaina mahatautiin. Keskiviikkona varsinainen ripulointi oli ohi, joten kävin hoippumassa yhden päivän kurssinvetäjänä. Ei olisi pitänyt. Torstaina vatsa taas hermostui ja olin aivan kuitti; silloin ymmärsin levätä. Eilinen, perjantai, oli sitten ihan normaali työpäivä, ja jaksoin jopa osallistua tanssituntiin.

Dina, Bessie ja Doris osallistuvat ruoanlaittoon.

Onneksi tytär lähetti eilen kuvia koirista ja minusta. Tytär ja vaaleanruskea koiranpentunsa olivat kylässä vapun tienoilla.

Erityisen hellyttävä on kuva, jossa koirat ovat tiukasti "äidin" jaloissa, kun laitan ruokaa.

Kevätloikka!

Mäyräkoira maastoutuu, takana mäyräkoiran ja pinserin sekoitus, kaunis Dina

Dinan ja Bessien kohtaaminen.

Sain perjantaina myös monta hyvää uutista työrintamalta, mikä sekin auttoi toipumista. Samoin kuin tanssitunnin jälkeinen piipahdus ystävän järjestämässä kotitaide- näyttelyssä. Ihania ystäviä tuli vastaan monta!

Kuvat: © Hilda Ruokolainen

Takapakkia ja juoksuksi

Selkä ja käsi ihan jumissa viikon kirjoittamisen jälkeen, mutta ei hätää, sillä kohtahan on tanssitunti. Innoissani juoksen musiikkiopistolle, jossa on epäilyttävän hiljaista. Pettymys: tunti onkin peruttu.

Perjantain tanssitunti on ollut jo pitkään työviikon pelastus ja nollaus. Ja pettymys sitäkin suurempi, kun opettaja on sairastunut. Useimmiten toki saamme tekstiviestin tai muun ilmoituksen ennalta, tällä kertaa jostain syystä emme.

Vaan enpä jäänytkään märehtimään murhetta vaan kipaisin kotiin vaihtamaan alleni juoksulenkkarit. Ryntäsin tuonne kylmään tuuleen ja keskelle katupölyä ja vetäisin puolen tunnin hölkät. Sai riittää, sillä tänä iltana on tiedossa vielä teatteri-ilta Cabaret-musikaalin parissa. Seuraksi saan tyttären.

Täytyy nyt sitten vain toivoa, ettei Jorma Uotinen tai kukaan muu musikaalin työryhmästä ole sairastunut...

Toiveikkuutta ja turhautumista

Eilen sain toiveikkaita uutisia työrintamalta. Kyse on vasta pienenpienestä mahdollisuudesta, joten ei siitä sen enempää. Mutta muutenkin on ollut hyvä vire tehdä töitä. En hermostunut, vaikka viime viikolla ottamani kuvat olivat surkeita ja tiistainen nauhoitus meni pieleen. Tiistaisen tekstin kirjoitin jo muistin ja hatarien muistiinpanojen varassa, eikä tarkistuksessakaan ilmennyt kuin yksi pieni korjattava kirjoitusasu. Kuva-asia pitää vielä järjestää jotenkin.

Sen sijaan arkiongelmat turhauttavat. Aamulla koneen hiiri lakkasi toimimasta - patterit loppu. Ihme ja kumma, laatikosta löytyi tuoreet. Sen sijaan verkkopankki ei suostu käynnistymään millään, jotta saisin tarkistettua, olenko näpytellyt hukkaamani laskun jo ennalta vai pitääkö ruveta soittelemaan laskun lähettäjälle. Kyse on lainan lyhennyksestä, joten homma pitäisi hoitaa jotenkin. Tällaiseen ei pitäisi jumiutua, mutta niin vain kuluu aikaa.

Sekin harmittaa, etten vieläkään ole saanut nettikirjakaupasta tilaamaani lukupiirikirjaa. Olen kyllä lukenut kirjan aiemmin kirjaston kappaleena, mutta lukupiiri on maanantaina ja haluaisin tarkistaa vielä muutaman asian. Ihan ajoissa tilasin, vaan tällä kerralla nyt tuntuu kestävän. Pieniä asioita, mutta kummasti lähestyvä määräpäivä aina stressaa.

On ihan hyvä, että viikonloppu tulee väliin - huomenna on tarkoitus mennä maalle. Pari sinivuokkopaikkaa haluan ainakin käydä tsekkaamassa. Sinänsä hauskaa, että mies lähti vielä tänä aamuna etsimään hiihdettävää latua Vierumäeltä. Minun hiihtoni loppuivat kyllä pääsiäismaanantaihin. Sen kunniaksi vielä yksi suksikuva viimeisen lenkin loppusuoralta, siinä vaiheessa takana oli 15 ihanaa kilometriä.

Kohta taas kyykkyyn ylös! Ja iltapäivällä on tanssitunti, paras mahdollinen aloitus viikonlopulle.

Harjoitus: kyykkyyn ylös

Tänä aamuna, ennen tämän koneen ääreen istumista olen puuhaillut keittiössä, istunut kahvikupin ja lehden ääressä ja käynyt koirien kanssa ulkona. Istumis-, seisomis- ja kävelyminuutit ovat siis aika hyvin tasapainossa heräämisen jälkeen.

Päivän mittaan tasapaino kuitenkin järkkyy. Työni on kirjoittamista, jota teen välillä tuntikausiakin putkeen. Yksi yritys on muistaa pitää venyttelytaukoja ja samalla nousta ylös. Itse asiassa olen nyt aloittanut uudestaan käytännön käväistä aina kyykyssä, kun joko lähden työtuolilta tai tulen sen ääreen.

Lisäänpä siis aamun listaan myös ne kyykkyyn ylös -harjoitukset, jotka olen jo tehnyt. Innostuin äsken jopa tekemään peilin edessä kaksi kertaa demi-plièn ja plièn, joita harjoittelemme aina perjantaisin tanssitunnilla.

Suomennos: tein kaksi puoliväliin kyykkyä ja kaksi syvää kyykkyä mahdollisimman ryhdikkäästi, kädet kauniisti balettiasennoissa edessä, ylhäällä ja sivulla. Ei ehkä täydellistä, mutta tehokasta ja terveellistä.

Hiihtokausi ei ole ohi

Liikunta jos jokin helpottaa ahdistuksen kanssa elämistä. Viime viikolla oli onni päästä tanssitunnille kaksi kertaa, mikä näkyi heti tuloksissa. Venytellessä huomasi, että kroppa mukautuu jälkimmäisellä kerralla paljon paremmin kuin viikon tauon jälkeen. Jopa harjoittelemamme koreografia tuntui menevän harppauksilla eteenpäin.

Iloisin olen kuitenkin siitä, että tänä viikonloppuna vielä pääsee hiihtämään. Tiedän, moni odottaa jo kevättä ja vihaa näitä "takatalvia" (mistä ei todellakaan ole vielä kysymys maaliskuun lopussa, jos lämpötila menee miinukselle tai sataa lunta), mutta puolisolle ja minulle tällaiset kevätaamujen pakkashiihdot ovat luksusta.

Ajoimme Vierumäelle, jossa latukone ajoi pariin kertaan vastaan ja höyläsi meille aivan upeaa väylää. Oli siellä muitakin nauttimassa luistavasta ladusta ja pilvien takaa paljastuvasta auringosta. Pääsin jopa jonkinlaiseen flow-tilaan, sillä reilun kymmenen kilometrin hiihdon jälkeen lähdin vielä ihan huomaamatta kolmannelle kierrokselle.

Kroppa on nyt niin hyvin muokattu ja väsytetty, että jumitan tässä koneen ääressä mahdollisimman vähän. Pääkopassa kuitenkin tapahtuu kaikenlaista. Vielä eilen illalla kirjoitin aika vihaisen mielipiteen Lahden taidekoulutuksen leikkauksista Verkkomaisteri-blogiini. Nyt yritän olla ärsyyntymättä mistään itseäni suuremmasta ja kerään voimia ensi viikkoa varten. Emmeköhän huomenaamullakin lähde hiihtämään.

Yllättävän rentoa hiihtämistä

Jouduin tänään ladulle vähän vahingossa, sillä tarkoitus oli mennä aamu- pakkasella Lahden Kisa- puistoon luistelemaan. Radan reunalla oli kuitenkin suljettu-lappu, jota emme tohtineet uhmata ihan hyvän näköisestä radasta huolimatta. Todennäköisesti luistinratojen huoltaminen on lopetettu hiihtoloman jälkeen, olihan viime viikolla monta päivää suojasäätä. Harmi, sillä tänä viikonloppuna olisi kyllä ollut ihan hyvät olosuhteet luistelulle.

Vaihdoimme jalkoihin vain monot ja ajoimme kohti Urheilukeskusta, jonne ei sitten päässytkään Raksa-messujen pysäköintijärjestelyjen takia. Minä olin vastoinkäymisestä itse asiassa tyytyväinen, sillä Urheilukeskuksesta lähtevät ladut ovat aika vaativia profiililtaan. Mutta mies olisi halunnut päästä mahdollisimman hyvin hoidetulle ladulle, joita varmimmin tarjoaa juuri Urheilukeskus.

Piti sitten ajaa vielä muutama kilometri eteenpäin keskussairaalan vierelle, josta pääsee Tapanilasta lähtevälle Perhelenkille. Ja yllättävää kyllä, erittäin suosittu väylä oli hyvässä kunnossa. Roskia toki oli puista pudonnut, mutta vain muutamassa kohdassa suksi tökkäsi. Alamäissäkin latu oli pysynyt hyvin ehjänä, joten uskalsin lasketella ihan jarruttamatta.

Itse asiassa hiihto tuntui niin helpolta ja rennolta, että hiihdin kolmen kilometrin kierroksen neljä kertaa edes pahemmin hengästymättä. Eipä ole tänä talvena moista sattunut aiemmin, vaikka olenkin vaihdellut hiihtomatkoja viidestä noin viiteentoista kilometriin. Ilmeisesti aurinko alkaa vaikuttaa sekä omaan mielialaan että lihaksiin niin, että kireydet helpottavat. Tai sitten eilinen aivan loistava tanssitunti (oikeasti puolitoistatuntinen) vapautti kroppaa sopivasti.

Tulomatkalla pyysin miehen pudottamaan minut auton kyydistä torin laidalla. Suunnistaessani tutun vihanneskauppiaan autolle huomasin myyjän, jolla oli kaupan ternimaitoa. Tein heräteostoksen ja päätin tehdä uunijuustoa jälkiruuaksi. Homma onnistuikin hienosti ja pääsin tarjoamaan juustoa pakastimesta kaivamieni vadelmien kanssa. Erinomainen päivä!

Enhän minä puutarhaa halua, mutta...

...anopin keittiöpuutarhassa tunnen aina kummallista haikeutta. Olisihan se hienoa hakea kesällä tuoretta syötävää suoraan kasvimaalta tai perunapellosta. Maistuisi, olisi terveellistä, ehkä jopa taloudellista. Tulisi hyvää liikuntaa ja järkevä rusketus (jos muistaisi suojata ihon tarpeen mukaan). Koirat (ja mahdolliset sukulaislapset) tykkäisivät, kun saisivat olla mukana puuhassa. Mielestä karisisi kaikki turha.

Olen sen verran kokeillut kasvimaan pitoa, että tunnen myös sen toisen puolen. Yrittämistäni juureksista ja kaaleista sain harvoin edes siementen hinnan verran satoa. Maaperä oli hetkessä täynnä rikkaa, jos palstalta oli poissa muutaman päivän. Vesi loppui kaivosta kuivana kesänä, sadekesänä mikään ei ehtinyt valmiiksi. Oli paarmoja ja hyttysiä.

Haikailen kasvimaan kimppuun, koska huomaan keskikesänkin kohta karkaavan käsistä valkokaulustöitä tehdessä. Tänä vuonna ei olisi taaskaan ollut mitään mahdollisuutta raataa taimien tai maaperän kanssa, sillä huhti-kesäkuussa istuin lähes ympäripyöreitä päiviä tietokoneen ääressä.

Mutta onneksi on kohta mahdollisuus luonnon sadonkorjuuseen, kun vadelmat kypsyvät ja sienet alkavat nousta maan pinnalle. Koirien ja parin sukulaisen kanssa olimme jo tänään kartoittamassa ahomansikkapaikkoja. Muutaman päivän päästä sieltä saisi vähintään kupin pohjan täyteen, jos vain ehtii lähteä keräämään. Pitää ehtiä.

Venyttelyä ja edullista ruokaa

Viimeisiään vetelevä viikko on siitä harvinainen, että olen harrastanut liikuntaa ihan joka päivä. Toki normaaliviikkoonkin kuuluu vähintään neljä viisi aktiiviliikuntaa ja lisäksi arkiliikuntaa, mutta yleensä viikossa on myös pari lepopäivää. Hyvä niin, sillä eilisen jo perjantai-iltaisen harvinaisen rankan tanssitunnin jälkeen olin aika uupunut. Sitä ennen olin ollut kahtena päivänä retkiluistelemassa, yhtenä aamuna kuntosalilla ja toisena bodybalancessa. Eilinen pilates oli palauttava, mutta sen jälkeinen Helsingin matka tyttären tavaroiden kantamisineen ei. Niinpä viime yönä heräsin pariin kolmeen otteeseen aika pahoihin lihassärkyihin jaloissa.

Tänä aamuna oli sitten otettava itseä niskasta ja ryhdyttävä venyttelemään. Olen vuosia käynyt ohjatussa syvävenyttelyssä, joten yksinäisessä hiljaisessa aamussa (mies kuntoilemassa, tytär nukkui) venyttelin jalkalihaksia kolme varttia, jokaista lihasryhmää vähintään kolme minuuttia kummassakin raajassa plus vähän selkää ja käsiä. Hyvää teki! Koiralenkki sen jälkeen ei ollut enää ollenkaan niin jäykkä kuin aamulla vielä tuntui.

Venyttelyn jälkeen katsoin jääkaapin vihanneslaatikkoon ja päätin tehdä edullisen mutta silti maistuvan vihannespedin broilerifileille. Kaalia, purjoa, hieman piparjuurta, porkkanaa, valkosipulia ja hetken liotettuja mustia torvisieniä. Päälle olisi voinut laittaa myös vaikka kalaa, mutta tällä kertaa meillä on "kanaa" tyttären toivomuksesta. Koko komeus muhii nyt uunissa samalla kun riisit kypsyvät. Kohta ryhdymme syömään lounasta.

Jos ei jouluna olis lunta...ei ehkä liukasteltaisi

Yöllä on satanut lunta, sen verran ainakin, että kohta alkavalla kuusenhakureissulla pitää olla auton kanssa varovainen. Ensin nimittäin ajetaan parinkymmenen kilometrin päähän maalle, josssa pari viikkoa sitten liukastelin kotimäessäni penkkaan ja renkaan puhki. Mutta eipä kai sitä pidä antaa pelolle valtaa, muutenhan talviajot jäävät kokonaan. Autoilen nykyään kovin vähän, sillä olen keskusta-asukkaana skarpannut vielä entistä enemmän sen kanssa, että kantakaupungissa kuljetaan jalan tai pyörällä. Mutta vanhasta ajotaidosta silti kannattaa pitää kiinnni, ettei tarvittaessa ole avuton.

Eilen lumi oli arvossaan, kun lähdimme miehen kanssa hakemaan sitä suksien alle Vierumäelle: latumaksu on kahdeksan euroa hengeltä (maksetaan silloin, kun luonnonlumi ei riitä latujen tekoon). Mielelläni maksoin, sillä hiihtokauden avaus tuntui aika juhlavalta. Mies on hiihtänyt jo monta kertaa ja kertoi, että latu oli huonommassa kunnossa kuin hän on tällä kaudella kertaakaan kokenut, mutta ei se pahemmin haitannut. Ensimmäinen kerta on joka tapauksessa tekniikan muistelemista, suomeksi sanottuna rämpimistä. Ehdin kolmessa vartissa kiertää seitsemän kertaa 1,2 kilometrin pätkän, siis reilut kahdeksan kilometriä (euro per kilsa) ja nautin kyllä joka metristä. Ulkoliikunnoissa hengittäminen on aina parasta, tuntuu ettei ilma lopu ollenkaan. Maisema tosin oli aika lohduton - ja muita hiihtäjiä vain latuvahti ja pari myöhemmin tullutta tosiharrastajaa. Illan tanssitunnin kannalta hiihto tosin oli aika tuhoisaa: ei jalka tahtonut millään nousta enää erikoisrankoissa harjoituksissa, joilla opettajamme halusi ilmeisesti treenata meitä tulevia syömispäiviä varten...

Mukaan vielä vähän tunnelmallisempi kuva, otettu eilen aamulla Sibeliustalon vuosittaisella joulupuurolla. Urkuri Erkki Krohn soitti tuttuja joululauluja uruilla, mikä kyllä kuulosti oikein hyvältä. Ei tullut ikävä radion tai marketien tarjoamaa perusmusiikkimössöä. Kaupoissa (kirjakauppaa lukuun ottamatta) tosin yritän asioida joulukuussa mahdollisimman vähän. Mutta siitä ehkä lisää vielä seuraavissa postauksissa, kun mietin jouluruokien valmistamista.

Missä jäät?

Eilen mies kysyi, tiedänkö missä jäänaskalini ovat. Ehdin jo vähän innostua ajatuksesta lähteä kokeilemaan retkiluistimia Vesijärvelle. Erinäisten eteen tulleiden kiireiden takia homma kuitenkin jäi, ja tänään taas lauhtui ja satoi lunta. Turvallisuus olisi jäälle menossa numero yksi, lumeton jää se kakkonen. Ei ole mitenkään sanottua, että mekään olisimme löytäneet sekä kestävää että luisteluun soveliasta jäätä. Mutta henkeämme emme toki olisi riskeeranneet vaan aloittaneet tutusta rannasta kaikkien turvavälineiden kanssa. Jossittelu kuitenkin jääköön, kun emme päässeet edes kokeilemaan sauvalla rantajäitä.

Olen viime viikot kerännyt ympärilleni kiirettä ja nyt elän kiihtyvässä syöksykierteessä kohti sen silmää. Koko ajan tiedän, mitä pitäisi tehdä, mutta aika menee aivan johonkin muuhun. Perjantaina vietin puoli päivää eläinlääkärissä virtsaamisvaikeuksista ja kipukohtauksista kärsivän mäyräkoiran kanssa. Monenlaisten kokeiden tulokset eivät olleet huolestuttavia, mutta hoidettavaa ja seurattavaa löytyi. Ja yksi sovittu homma jäi kummittelemaan alkuviikolle. Äsken taas tuli tekstiviesti, jossa sairastunut tuttava perui huomisen työhön liittyvän tapaamisen. Muuten ihan OK, mutta juuri sen tapaamisen tulosten pitäisi olla valmiina torstaina - eikä ensi viikolla ole yhtään tyhjää hetkeä, johon työn voisi siirtää.

Sen olen kuitenkin oppinut, että viikonloput pitää yrittää levätä, virkistyä ja kuntoilla. Vaikken eilen päässytkään luistimille, kävin edes kävelyllä pyykinpesun, siivouksen ja ruuanlaiton välissä. Urakoin sen verran paljon ruokaa (uunilohta suppilovahveroilla, tomaattisilakoita ja ison kattilallisen keitettyjä perunoita), että siitä riitti vielä tällekin päivälle. Tänään oli vuorossa lähes maratonpitkä tanssiharjoitus, kaksi ja puoli tuntia nautinnollisen tiukkoja vatsatanssiliikkeitä. Ja kohta lähdemme elokuviin katsomaan romanialaista elokuvaa 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää. Näillä ruiskeilla pitäisi jaksaa vähintään tiistaiaamun vesijumppaan asti...

Sisäliikuntaa koko päivä

Illan sääennusteet antoivat pienen toivon siitä, että ensi viikolla nähtäisiin sekä pakkasta että aurinkoa. Tuulinen ja tihkusateinen viikonloppu on varmasti vienyt aika monilta innon harrastaa ulkoliikuntaa. Minäkin pysyin sisällä: eilen remontti- ja siivoushommissa maalla, tänään kahdessakin liikuntasalissa. Sunnuntain päiväohjelmaan kuului kahden ja puolen tunnin itämaisen tanssin koreografiaharjoitus, illansuuhun taas puolentoista tunnin syvävenyttely.

Venyttelyssä moni osanottaja huomasi, miten tiukkoina pohkeet, lonkat ja jopa varpaiden lihakset ovat. Venyttelyn vetäjä, tanssija Mauri Mettovaara, oli tunnistanut oireet jo parin viikon aikana venyttelyryhmissä. Kävely osin jäisillä poluilla ja kaduilla on jäykistänyt kaatumista varovien lihakset. Hiihtämään ei monikaan ole päässyt, mutta myös harvoilla huonokuntoisilla laduilla saa nyt nilkat, polvet, lonkat ja alaselän kipeiksi.

Ehkä näillä keleillä pitäisi vain maata sohvalla huovan sisällä ja lukea kirjaa. Mutta kyllä tanssitunnillakin on nautinnollista, etenkin jos osaa nauraa ikuiselle osaamattomuudelleen. Erityiskiitos opettajallemme, tanssija Kaija Lipiäiselle, jonka mielestä me kaikki olimme taas suurenmoisia. Ihan itse kyllä huomasimme, miten se onkin aina niin vaikeaa yhdistää yksi käsi, toisen puolen jalka ja ehkä vielä joku päännyökytys mukaan! Hiki tulee pelkästä ajattelusta, puhumattakaan vatsalihasten rullauksesta. Mutta nyt kihelmöi ihanasti, joten jotain elämää siellä lihaksissa on (ainakin ollut)!

Teholiikuntaa

Alun perin haaveilin tälle viikolle lomaa. Ei ole onnistunut aikaan sidottujen töiden takia, mutta olen harrastanut liikuntaa myös keskellä päivää. Eilen oli varsinainen tehopäivä: aamupäivällä puolitoista tuntia hiihtoa Vierumäellä, illalla puolitoista tuntia itämaista tanssia paikallisessa Wellamo-opistossa. Sykemittari kertoi, että liikuin ladulla vähän liian kovilla tehoilla, mikä johtuu osittain hiihtotyylistä. En kertakaikkiaan osaa hiihtää luistelutyylillä tarpeeksi hitaasti, ja tässä vaiheessa kautta tekniikka ja lihakset ovat vielä kovin tottumattomia.

Vierumäellä on kuitenkin aika armollinen maasto, enimmäkseen tasaista golfkentän laitaa, joten hetkittäin onnistuin hiihtelemään ihan rennostikin, ihmeemmin runttaamatta sauvoilla eteenpäin. Kiitos vain Vierumäelle taas hyvistä laduista, jotka tässä lumi- tilanteessa ovat maksullisia! Yläkuvassa ainakin toinen hiihtäjää suihkii ladulla työkseen. Alakuvassa oma mies aina yhtä trendikkäässä hiihtoasussaan, jonka sisässä on ponnisteltu varmasti tuhansia kilometrejä...

Tanssipedagogi Kaija Lipiäinen veti illan itämaisen tanssin tunnin myös vauhdikkaasti ns. lomanjälkeisellä kinkunsulattelumeiningillä. En ollut päivän lenkin jälkeen juuri venytellyt, mikä alkoi tuntua tanssilattialla pohkeissa noin kolmen vartin jälkeen. Onneksi tanssituntiin kuuluvat lopuksi myös venyttelyt syvään hengittämisen tahdissa, joten tänään ei jalkalihaksia säre. Vatsassa on sen sijaan juuri sopivasti sellainen tunne, että lihaksia on rääkätty. Tänään olen levännyt - tai pikemminkin kirjoittanut koko päivän - aivan hyvällä omallatunnolla. Ulkona sataa vuoroin räntää ja vettä, edes koiria ei huvita mennä lenkille.

Jäätymistä katsellessa

Muuton jälkeen olin kuusi päivää kuntoutuksessa Imatralla, jossa yksi suurimmista huveistani oli seurata Saimaan jäätymistä. Tässä suhteessa uskon eroavani kylpylän keskivertoasiakkaista, joista moni pani etusijalle lillumisen porealtaissa tai perjantai-iltaisen Danny-shown ravintolassa. Kylpylän altaissa kävin muutaman kerran jumppaamassa ja kerran kokeilemassa "vesiaktiviteetteja" - jälkimmäinen annos oli ihan riittävä.

Ravintolan kiersin kaukaa aina ilta-aikaan, sillä valitettavasti pikkujouluajan tanssikulttuuri on jotain ihan muuta kuin liikuntaa. Kyllä minäkin juhlimisesta pidän, mutta nyt kestokyky oli tosi alhaalla kaikenlaisen örveltämisen suhteen. Mieluummin kävin iltaisin kävelemässä tai istuin hotellihuoneessa lukemassa.

Ja perjantaina tein todella viisaasti, kun hankin viime hetken peruutuslipun Teatteri Imatran Tähdet tähdet -esitykseen, joka kertoo Rauli Badding Somerjoen elämästä. Suosittu musiikkinäytelmä ei ehkä ole teatteritaiteen suuria voittoja, mutta kuitenkin elävää teatteria, jossa lauletaan paikoitellen hyvin ja tavoitetaan hyvin Somero ja Suomi 1950-luvulta 1970-luvulle. Niin hyvin näytelmä on uponnut Kaakkois-Suomen teatteriyleisöön, että siitä järjestetään keväällä vielä ylimääräisiä esityksiä.

Kuntoutus toimi pysähdyksenä ja toi tälläkin kertaa pari uutta ajatusta liikkumiseen. Onnistuin ravistamaan pelkoni spinningiä kohtaan, vaikka tuskinpa siitä minun lajini tulee. Mutta ainakaan sisäpyörän selässä rehkiminen ei tuntunut aivan mahdottomalta lajilta. Tosi hauskaa oli latinotanssien tunnilla, mutta sehän onkin jo paljon lähempänä aivan normaaleja tanssiharrastuksiani.

Tanssin viikon avaus

Tanssin viikon avaus
Originally uploaded by InaRuo.

Huhtikuu on ollut melkein pelkkää tanssia, ainakin iltaisin ja viikonloppuisin. Kun syksyllä aloitin kahdessa tanssija Mauri Mettovaaran vetämässä modernin tanssin ryhmässä (toisessa itse asiassa jatkan jo kolmatta vuotta), en arvannut, että molempien kanssa esiintyisin keväällä. Ensimmäinen tulikoe oli vuorossa tänään Lahden Työväenopiston kevätnäytöksen yhteydessä. Kahdeksan naisen ryhmämme veti kaksi kertaa seitsemän minuutin ohjelman, minkä jälkeen tuntuikin vähän tyhjältä toivottaa hyvää kesää. Koko talvi oli koreografiaa opeteltu ja hiottu, ja siinä se sitten oli...

Kyseessä ei siis ole kuvassa näkyvä ryhmä, joka esittää vatsatanssia opettajansa Kaija Lipiäisen johdolla. Omaa tanssia kun on vähän vaikea kuvata.
Onneksi saamme postissa videon, josta sitten voimme kukin tarkistaa virheemme.

Korkkasimme tanssin viikon, joka huipentuu ensi launtaina Maailman tanssin päivään. Silloin olen estradilla Lahden Musiikkiopiston gaalassa, mikä tietysti kuulostaa todella hienolta. Naureskelimme juuri, että moinen tehtävä pitää heti liittää osaksi ansioluetteloa. Näyttäähän se aika hienolta kolmi-viisikymmpisistä naisista koostuvassa ryhmässämme, jossa ammatit ovat jotain ihan muuta kuin tanssia. Itse lähdin aikoinaan mukaan liikunnan vuoksi, nyt alan nähdä hommassa jo vähän taiteellisia arvojakin. Ja hauskaahan meillä on, ei hommaa pidä ottaa liian vakavasti muuten kuin tietysti esityksissä, joissa pitää antaa kaikkensa.

Syö kuhaa, ei tule nuhaa...

Kuhat
Originally uploaded by InaRuo.

Jo taaksejääneiden hirmupakkasten aikaan pari tuttavaa ilahdutti kysymällä, haluammeko Vesijärven kuhaa. En tiedä kalastuksesta mitään, mutta jostain syystä juuri pakkasilla nousi ilmeisen suuria kuhasaaliita.

No, eipä tullut mieleen kieltäytyä, kyseessähän on yksi arvostetuimmista kaloista, josta kalatiskeillä saa maksaa huippuhintoja. Riemumielin söimme vaaleaa herkkua viikon putkeen ja saimme vieläpä pakastimeen pari filettä ja litran kalalientä.

Kaksi ensimmäistä lastia tulivat kala-asiantuntijalta, joka lahjoitti meille valmiita fileitä. Vastaanottajan kannalta tietenkin helppoa ja hauskaa, etenkin keskellä työviikkoa. Mutta ilahduin myös toisaalta saaduista, "vain" peratuista kaloista, joissa oli vähän enemmän työtä. Toisen kaloista pistin täytettynä uuniin, toisen ruodoista ja päästä keittelin sen liemen ja säilöin fileet pakastimeen. Tulevana viikonloppuna herkuttelemme jälleen.

Kalantäytteenä oli tietenkin sieniä, tällä kertaa leppärouskuja. Muutamassa netistä löytyvässä kuhareseptissäkin oli muistettu sienet. Yleensä ohjeissa vain suositellaan kaupallisia herkkusieniä tai yleisimpiä kantarelleja, suppilovahveroita tai rouskuja. Ymmärrettävää tietysti, sillä harvalla on kuitenkaan kovin kattavasti säilössä eri lajeja. Mutta soveltaahan aina voi...

Otsikon riimittely on hävettävän tökeröä, mutta sisällöltään vähintään puoliksi totta. Jos kalojen (ja monien sienten) d-vitamiini ei suoraan suojaakaan flunssalta tai muilta lentäviltä pöpöiltä (sitä ei tee kuulemma c-vitamiinikaan, joka kuitenkin lievittää oireita), niin muuten suomalaisten kyllä kannattaa syödä kalaa pimeimpään aikaan talvella ja kompensoida auringon puutetta. Kalsiumi kumminkin imeytyy paremmin, eikä sitten tarvitse vanhana surra katkeilevia luita. Varsinkin, jos vielä muistaa vähän liikkua - lähdenkin tästä tanssitunnille.