maanantaina, syyskuuta 29, 2008

Kaupungin ruska parhaimmillaan

Viime päivinä olen nauttinut kaupunki- syksyn parhaista puolista. Torilta saa (vielä ainakin keskiviikon markkinoihin asti) tämän syksyn juureksia ja marjoja, ja aurinkoisessa torikahvilassa saattaa jopa tarjeta juoda nopeat kahvit. Puistopuut ovat uskomattoman upeita ruska-asussaan, jota ei tänä vuonna oikein osattu enää odottaa. Ja ihmisetkin tuntuvat toimeliailta ja iloisilta vielä ainakin kuukauden, ennen kuin pimeys taas valtaa suurimman osan valveillaoloajasta.

Viikonloppuna oikein juhlimme syksyn ruuilla: paistoin uunissa lastuiksi leikattuja ja maustettuja lanttuja, punajuuria ja palsternakkaa, tein mausteisen sienisalaatin rouskuista, paistoin porkkana- lettuja ja tarjosin kaiken tämän puolukka- survoksen, mustaherukka- hyytelön ja vuohenjuuston kanssa. Ai niin, oli meillä myös kalamark- kinoilta ostettua valkosipuli- silakkaa ja toisena päivänä juureslastujen sijasta lanttulaatikkoa. Tänään ostin vielä hallista valmiita kaalikääryleitä, koska en ole ehtinyt paistaa kääryleitä itse. Omenatuoremehu kivennäisvedellä laimennettuna on taivaallisen hyvä ruokajuoma, tosin lauantaina joimme myös valkoviiniä.

Huonolta näyttää sienestyksen kannalta. Metsässä on parin viime viikon kokemusten jälkeen todella kuivaa ja vain vähän lajeja. Koska en ole kovin innostunut kehnäsienistä tai kangastateista, ei saalista oikein ole tiedossa. Olisihan metsässä kiva piipahtaa, mutta päiväsaikaan ei ehdi ja illalla on liian pimeää. Viikonvaihde taas kuluu äidin syntymäpäiviä juhlimassa. Mutta ehkei lumi sentään vielä lokakuun alussa iske... Ja suppiksethan selviävät hetkellisestä lumipeitteestä ja pakkasestakin. Vielä on sienisyksyä jäljellä - toivottavasti.

sunnuntaina, syyskuuta 21, 2008

Kuivattuja suppilovahveroita, kiitos

Mitä pidemmälle syksy kuluu, sitä tylsemmiksi sieniuutiset muuttuvat. Onhan siellä metsässä muutakin (paljon ja useita lajeja!) kuin suppilovahveroita, mutta niitähän sitä nyt jahdataan. Jostain syystä määrä ja suppisten monikäyttöisyys houkuttavat enemmän kuin aina yhtä toukkaisten leppärouskujen perkaaminen tai monenlaisten valmuskojen määritys.

Eilisellä sienireissulla olin jopa niin laiska, että jätin ihan hyvät kehnäsienet metsään. Olen huomannut, että joitain sieniä syön vain silloin, jos pystyn tekemään niistä ruokaa samalle päivälle. Pakastimeen tuppaavat jäämään juuri esimerkiksi kehnäsienet, jotka mielessäni muuttuvat jotenkin epäilyttäviksi säilöttyinä. Se liittyy varmaankin tunnistamiseen; onhan kehnäsieni varsin samantyyppinen kuin useat seitikit - joskin erittäin helposti erotettavissa myrkyllisistä lajeista. Mutta jos sieni on kerran pilkottu ja valmistettu, sen olemuksesta on enää vaikea varmistua. Ja kyllähän sienestäkin häviää jotain ainakin pakastaessa, jolloin aika moni laji vetistyy ja jopa kitkeröityy.

Sitten ovat erikseen sienet, jotka suorastaan vaativat säilöntäkäsittelyn ennen käyttöä. Rouskut tietenkin pitää ryöpätä, mutta niille tekee hyvää olla edes muutama päivä suolassa. Vaikka suola huuhdotaankin meidän ruuanlaitossamme mahdollisimman hyvin pois, siitä jää pikku häivähdys makuun. Lisäksi suola parantaa rouskujen rakennetta, tekee niistä napakampia. Myös pakastaessa siis aina suolaan rouskut, muuten niistä tulee ällöttävän löysiä.

Suosikkisäilöntämenetelmäni on ehdottomasti kuivaus, joka onneksi sopii suurimmalle osalle parhaista sienilajikkeista. Herkkutatit ja mustatorvisienet suorastaan vaativat kuivauksen, sillä vasta se tiivistää maun. Punikkitatteja olen kuivannut jonkin verran mausteeksi, vaikka en juuri muuten ko. lajia nykyään syökään - vatsavaivojen pelossa. Suppilovahverot puolestaan kuivuvat todella helposti jo ihan tavallisessa huoneilmassakin, joten se on ekologisin tapa säilöä. Taas tänään levitin puuhellan päälle ritilälle suppikset ja menen viikon kuluttua keräämään kuivat purkkiin. Kanttarelleille kuivaus ei sovi, ne muuttuvat kivikoviksi tai sitkeiksi. Eiväthän ne oikein pakastamisestakaan tykkää, pakastimessa ne muuttuvat kitkeriksi. Niinpä meillä säilötään kanttarellit pääsääntöisesti etikkaliemeen ja syödään maustesieninä. Hyvin ovat aina kelvanneet myös vieraille.

Sekä eilisen että tämän päivän metsäreissulla saalis tuntui itse asiassa aika lailla sivuseikalta, sillä upea syysaurinko melkein riitti vaeltamisen syyksi. Ruskaa ei juuri ole, mutta ihan riittävästi peltojen ja muun maiseman värit hehkuivat valossa. Tällaisina päivinä kolmen tunnin vaellus tuo enemmän voimia kuin vie.

maanantaina, syyskuuta 08, 2008

Jokunen mustarousku

Ei oikeastaan muuta asiaa kuin, että tänään sitten löysin muutaman musta- rouskun Messilän läheiseltä luonnon- suojelualueelta, tyypillisesti kuusikon pimeimmistä tiheiköistä, joissa ei edes sammal juuri viihdy puiden juurella. Karvalaukkuja oli jokunen ja muutamassa sammalpaikassa mäenrinteessä alamittaisia suppilovahveroita.













Yksi herkkutatti, kanttarelli ja pari rusko-orakasta täydensivät saalista. Mutta välillä mäyräkoirakin näytti ihmettelevän, missä ne luvatut sienten suursaalit luuraavat. Lienevät hukkuneet vesimassoihin.

Mäyräkoira ja minä vietimme metsässä reilun tunnin, juuri sopivasti työpäivän ja illan italiantunnin välissä. Olipa kerrankin sen verran happea veressä, etten edes haukotellut luokassa.