Piparkakkujulkisuutta

Piparkakkutalot näyttävät olevan tämän joulun trendi. Lähes joka lehdellä on piparkakkutalokisa. Nuoriso on lähettänyt meidän talomme kuvat ainakin pariin kilpailuun, mutta itse en ole muistanut seurata menestystämme.

Tänä aamuna huomasin tämän blogin tilastoista, että Yle Lahden Radion nettisivulla on nyt julkaistu kuvat ja tiivistelmä jutusta, jonka toimittaja Raisa Autio kävi tekemässä jo pari viikkoa sitten. Silloin tuli ulos vain haastattelu.

Myös Uuden Lahden toimittaja Marjaana Kontu kävi täällä haastattelemassa ja kuvaamassa tuolloin pari viikkoa sitten meitä rakentamastamme Vesijärven asemasta. Juttu löytyy sivulta 14.

Ei taida olla sattumaa, että ihmiset haluavat rauhoittua hitaan ja keskittymistä vaativan projektin ääressä juuri kiireisen joulun alla. Ystäväni Tuulikki kirjoitti omassa blogissaan palapeliperinteestä, joka ajaa saman asian.

Toinenkin ystäväni harrastaa palapelien ääressä mietiskelyä. Hänen kanssaan kävin myös lauantaina perinteisellä kuusenhakureissulla, joka sekin on yhdenlainen "ajaton" rituaali joulun alla. Niitä tarvitaan.

Perjantaina kävimme kurkistamassa, voisiko Vesijärvellä luistella. Kauniiltahan jää näytti, mutta vesisade oli tehnyt tehtävänsä. Sauva meni rannassa jään läpi humpsahtamalla. Eilen juoksulenkillä huomasin, että osa jääkannesta oli sulanut kokonaan. Luonto opettaa kärsivälliseksi, hyvä niin.

Piparkakkutalon rakentaminen on joukkuelaji

Tämän vuoden piparkakkutaloprojektimme on nyt valmis. Hieno tiimimme sai aikaan Vesijärven asemarakennuksen junanlähettäjineen ja matkustajineen sekä Pikku-Vesijärven puiston lampineen, polkuineen, siltoineen, puineen, eläimineen ja kävelijöineen.

Asemarakennus on 80 senttiä pitkä ja 35 senttiä leveä, ja koko asetelma pienoisrautateineen täyttää 180 senttiä pitkän klaffipöydän.

Olemme aina rakentaneet talon perheen ja siihen liittyvien läheisten ihmisten voimin. Tällä kertaa mukana olivat miehen ja minun lisäksi molemmat tyttäret ja toisen puoliso. Myös oma ja tyttären koira vahtivat väsyksiin asti, miten työ edistyy. 

Puuha innosti ja sujui pääosin hyvässä yhteisymmärryksessä, vaikka välillä pitikin neuvotella ja kerran äänestääkin ratkaisuista. Kaksi rakentajista poltti kätensä rakoille sokerin kanssa, mutta he kestivät kumpikin ihailtavasti kivun ja säryn.

Rakennuspuuhassa tarvitaan monelaista osaamista piirustusten tekemisestä viimeisten koristeiden liimaamiseen. Puoliso oli sekä luova johtaja että rakennusarkkitehti. Vanhemman tyttären leipuri-kondiittori-puoliso vastasi monenlaisista erikoistöistä kuten sokerikoristeiden valamisesta ja marsipaanikoristeiden muotoilusta.

Nuorempi tytär on koristeluekspertti, joka tänäkin vuonna teki hienoa työtä sokerikuorrutuksen kanssa. Vanhempi tytär valmisti taikinan ja juoksi minun kanssani avustamassa muita eri vaiheissa. Välillä saimme joitain itsenäisiäkin tehtäviä. Minä vastasin lisäksi sokerikuorrutteen tekemisestä.

Näin isossa projektissa on tietenkin paljon sellaisia suunnittelu- ja taustatöitä, jotka on tehtävä paljon ennen leipomista, koristelua ja rakentamista. Minä otin valokuvat oikeasta asemasta jo vuosi sitten, ja mies taisi valmistaa osan kaavoistakin silloin. Kun emme saaneet silloin tarpeeksi porukkaa kasaan, siirsimme homman tälle vuodelle.

Etukäteen piti tietenkin myös ostaa ja valmistaa kaikki sellaiset tarveaineet ja osat, joita ei mistään olisi voinut metsästää enää itsenäisyyspäiväviikonloppuna. Yksi hyvä esimerkki on sopivan väriset metrilakut, joita tarvitaan lähes kaikissa rakennuksissa.

Olen erityisen iloinen siitä, että yhteinen rakennusprojekti valmistui juhlistamaan 35-vuotishääpäiväämme. Nyt voimme aina välillä piipahtaa "piparkakkutalohuoneeseen" ja kääntää junaradan sähköt päälle.

Viimeistelyä vaille valmis

Tämän vuoden piparkakku- taloprojektimme eteni tänään jopa pidemmälle kuin ennalta odotin. Toki siihen satsattiinkin, sillä viiden hengen porukkamme ahersi kuutisen tuntia. Toki söimme lounasta ja kävimme viemässä koiria ulos, mutta muuten ei juuri lepotaukoja vietetty. 

Ennalta olivat valmiina seinäelementit ja vanhemman tyttären ja tämän puolison valmistamat loputtomat yksityiskohdat kuten sokerista valetut "takorautakoristeet", tekomarsipaanista muovaillut pylväät ja monet muut ihanuudet. Vaikka olemme kokeneita piparkakkutyöläisiä, tällä kertaa opimme paljon uutta kondiittorikoulutuksen saaneelta miniältä.

Tänään minä kunnostauduin lähinnä sokerikuorrutteen sekoittajana. Mies, nuorempi tytär ja kondiittorivahvistus liimasivat ikkunoihin liivatalehdistä ruudut, ruuduttivat ne ja koristelivat seinäelementit sokerikuorrutteella ja vanhempi tytär muovaili muita yksityiskohtia.

Yhteisvoimin kasasimme talon, mutta rakennusmestari oli ehdottomasti mieheni. Hän myös sai käsiinsä valitettavasti pahimmat palovammat, vaikka käytimmekin tavallisen poltetun sokerin sijasta mikrossa sulatettu isomaltia. Kuumaahan sekin on.

Vesijärven asema näyttää jo nyt aika valmiilta, mutta perfektionisteille riittää kyllä vielä hommia huomiseksi. Pylväät ja kuistin kaiteet pitää kiinnittää, savupiiput leipoa ja kiinnittää ja katto värjätä tai päällystää jollain sopivalla (pari viritystä on odottamassa keittiösssä). Lisäksi aiomme leipoa ja koristella aseman ympärille ainakin junanlähettäjän, muutamia matkustajia ja joitain eläimiä.

Ja sitten vielä pitää rakentaa dioraama piparkakkuasemasta, pienoisrautatiestä ja jo valmiista sokerijärvestä. Jatkuu huomenna...

Se syntyy sittenkin - piparkakkuasema!

Piparkakkutaloperinteemme on taas kaivettu unohduksesta. Ei se siellä kovin kovin kauan uinunut, vaikka viime vuonna taloa ei leivottukaan. Vuosi sitten saimme kuitenkin aikaan valokuvia ja kaavat Vesijärven asemasta, jota nyt sitten rakennamme.

Ympärille kuuluu tietenkin pienoisrautatie, jonka mies on jo kasannut ja testannut. Minä puolestani otin muutama viikko sitten valokuvia Vesijärven aseman pienoismallista, jonka lahtelaiset harrastajat olivat rakentaneet Kätevä-Tekevä-messuille.

Varsinaisessa leipomisessa mies ja miniä paneutuivat ensimmäiseksi uuteen haasteeseen, asemarakennuksen takorautaisiin koristeisiin. Hammaslääkärimies keksi valmistaa siltahommissa tarvittavasta jäljennösaineesta muotin, johon kondiittoriminiä osasi valaa sulasta sokerista koristeet. Niitä on tehty myös jostain marsipaanin korvikkeesta, joten hienoja vaihtoehtoja riittää.

Seuraavaksi piti valita sopiva taikina. Jo viime vuonna kokeilin paria vaaleata piparkakkutaikinaa, sillä Vesijärven asemarakennus on nykyään valkoinen. Taikinakokeilut eivät tuolloin onnistuneet, mutta nuorempi polvi lupasi hoitaa asian.

Loppujen lopuksi päädyimme yhdessä siihen, että oikeasta piparkakkutaikinasta jätetään vain tummat mausteet pois ja vaihdetaan siirappi glukoosisiirapiksi. Eihän se taikina juuri miltään maistu, mutta rakenne on oikea. Lisäksi nuoripari teki vielä yhden tumman taikinan ruskeita koristeita varten.

Tämä päivä meni sitten lähes kokonaan leipoessa. Toisin sanoen mestarit leikkasivat seinäelementit ja niihin kuuluvat koristelistat, vuorilaudat ym. Minä toimin lähinnä aputehtävissä eli vahdin uunia ja laitoin porukalle ruokaa. Ihmeen hyvin selvisin paistamisesta enkä polttanut yhtään pellillistä.

Yksi iso pöytä on nyt täynnä talon elementtejä, jotka saavat odottaa pari viikkoa seuraavaa vaihetta. Aloitamme koristelun ja talon kasaamisen porukalla, kun nuorempi tytär tulee tänne itsenäisyyspäivän viettoon.  

Vaalean piparkakkutaikinan etsintää

Piparkakkutalomme esikuva on vaalea lautarakennus, joten houkuttaisi leipoa se vaaleasta taikinasta. Joitain reseptejä olen löytänyt nettihauilla, mutta taikinan koostumus ei vaikuta luettujen reseptien perusteella kovin lupaavalta. Päätimme testata tänään yhden taikinan.

Niinhän siinä kävi, että tulos oli kovin hajoava ja myös varsin mauton. Maku tosin on taloprojektissa vähemmän tärkeä asia...

Kokeeksi rakensimme todellisen pikkutalon, pikkulan eli huussin, jonka edessä berliiniläiset Ampelmannit eli liikennevaloherrat Geher ja Steher jonottavat.

Tulos ei hivele silmiä, mutta harjoitukset jatkuvat.

Piparkakkutaloprojekti käynnistyi

On taas se aika vuodesta, jolloin alamme suunnitella piparkakkutalon leipomista. Perheemme projektit ovat aina vähän tavanomaista kunnianhimoisempia, joten aloittaminen marraskuussa ei ole mitenkään liioittelua. Kävin jo marraskuun markkinoilla ostamassa metrilakua ränneiksi, vaikka en vielä tiennytkään leivottavaa kohdetta.

Aiemmin olemme leiponeet Lahden kaupungintalon ja Vuorikadun koulun näköistalot, joista molemmilla olisi kyllä juhlavuosi, kaupungintalolla 100 ja koululla 110 vuotta. Kaupungintalon vanhat kaavat ovat kuitenkin hukassa ja Vuorikadun koulun rakensimme viime vuonna, joten nyt halusimme jotain uutta.

Puoliso sen sitten keksi: Vesijärven vanha asema. Puuasema on rakennettu alun perin 1870, sitä on laajennettu 1895 ja 1917 ja peruskorjattu osittain entistäen 1998. Suosittu Kahvila Kariranta on toiminut siinä ainakin tuolta 1990-luvun lopulta lähtien.

Löysin koneeltani muutaman vanhan kuvan asemasta talviasussaan, mutta tokihan talo oli käytävä kuvaamassa vielä erikseen kaavojen valmistamiseksi. Eilen kävelin satamaan ja otin kuvia "mittakaavassa" hyvin kotikutoisella menetelmällä. Kuvasin osia talosta aina tietyltä etäisyydeltä (askelmitoissa 13 askeleen päästä).

Kotona sitten tulostin valmiit kuvat ja yllätyin tarkkuudestani. Aika hyvät peruskaavat olin onnistunut kuvaamaan, mies pääsi jalostamaan niistä "piirustukset" ja jopa pienoismallin.

Seuraava haaste on kokeilla jokin netistä löytyneistä vaaleista piparkakkutaikinoista. Talotaikinahan ei voi olla kovin haurasta, joten perustaikinan pohjalta pitää lähteä.

Lumi on uusi alku

Lahden lumista maisemaa tänään.

Loppiaseksi satanut lumi on todellinen uuden vuoden airut! Maisema on kaunis ja ihmiset paljon iloisempia kuin vielä vuodenvaihteessa. Valoa kohti mennään muutenkin, mutta minulle tärkeää on juuri nyt lumi. Eilen pääsin ensi kertaa hiihtämään, ja se oli juhlaa, vaikka tottumattomat jalkalihakset parkuivat ja onnistuin jopa kaatumaan sääreni mustaksi. Hiihtämisen jälkeinen hiki on ihan omansa, se suorastaan roiskuu endorfiineja!

Takana on nyt kuukauden alakulo, joka joinain päivinä saattoi muistuttaa jopa masennusta. Monen muun tavoin kärsin joulukuun ennätysvesisateista, tuulista ja pimeydestä. Kroppakin reagoi ja sain itselleni harvinaisen flunssan, joka kesti kolmisen viikkoa. Tietysti vielä pahensin asiaa, kun kävin pari kertaa flunssan aikana työmatkalla Virossa, mutta toisaalta en oikein voinut reissuja peruakaan. Tai näinhän kuulemma sanovat kaikki ne korvaamattomiksi itsensä tunteneet, joille sitten on käynyt huonosti...

En nyt jaksa kaivaa mielestä joulunajan ihania herkkuruokia, joista ei taida olla kuviakaan. Onneksi meillä oli toisen tyttären mukana ammattikokki jouluvieraana, joten täällä todella syötiin hyvin. Ja kaikki muutkin tekivät osansa, kun piti valmistaa jotain, kattaa tai tyhjentää pöytää tai raivata paikkoja. Selvisimme hengissä, vieläpä varsin hyvässä hengessä, vaikka olin osan ajasta poissa työvahvuudesta.

Pari saavutusta kirjaan tähän kuitenkin. Piparkakkukoulutalomme sai joulun jälkeen sitten katonkin ja päätyi ensin sukulaisjuhlien koristeeksi, sen jälkeen yhden pikkupojan syntymäpäiville. Sen jälkeisistä vaiheista ei ole tietoa, mutta toivon tietenkin, ettei piparkakkuherkuttelu aiheuttanut ainakaan pahempia mahanpuruja.

Toinen on ns. isoäidin neliöistä koottu peitto tai shaali, jota olen virkannut puolet joulukuusta ja nyt koonnut viime päivät. Tämähän on se tekniikka, jota Marttaliitto toi esiin koko viime vuoden tilkkurekoissaan ja hienoissa näyttelyissään. Olen siis harvinaisen myöhäisherännyt, eikä ihme, sillä en ole juuri tehnyt lankakäsitöitä sitten 1990-luvun alun.

Mutta niin vain huomasin ostaneeni Tartosta muutaman kerän lankaa ja arvelin niistä hyvinkin virkkaavani tyttärelle tilkkupeiton. Homma jäi harmittavasti hieman vajaaksi, sillä tarttolaislankoja ei sittenkään ollut ihan tarpeeksi leveää peittoa varten. Mutta ehkä hyvä näin, sillä jo nyt peitto on valoittanut työpöytäni, jolle jo huomenna pitäisi levittää jälleen työpapereita. Tai viimeistään ylihuomenna...

Vain katto puuttuu...

Kunnianhimoinen piparkakkutaloprojektimme on edennyt vaiheeseen, jota ei ehkä ihan voi kutsua harjannostajaisiksi, sillä nimen omaan katto puuttuu. Osat on kyllä leivottu, mutta puhti ei kerta kaikkiaan riittänyt enää kasaamaan uusrenessanssirakennuksen moniosaista kattorakennelmaa, josta ei puutu mutkia, kulmia, kallistuksia, kattoikkunoita ja piippuja. Talohan on kopio 109-vuotiaasta Vuorikadun koulusta. Katto saadaan toivottavasti kasaan vielä ennen joulua, mutta toisaalta talo on ihan hieno näinkin, "rauniona".

Kohokuviot lisättiin jo leipomisvaiheessa

Hanke on tähän asti työllistänyt neljää ihmistä, joista puolisoni on vastaava mestari. Hän piirsi alkuperäiset kaavat toistakymmentä vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa rakensimme talon koulun myyjäisiin. Minä täydensin tänä vuonna suunnitelmia ottamalla tuoreet kuvat koulusta. Nuorempi tytär oli mukana pari viikkoa sitten, kun sekoitimme piparkakkutaikinan ja tämän viikonlopun, kun leivoimme ja koristelimme osat ja liimasimme rungon kasaan. Hän toi mukanaan miesystävän, josta oli paljon apua koristelussa.

Muuten valmis pohjoispääty, ikkunaristikot vielä puuttuvat.

Minä hääräsin taustalla sekoittamassa tomusokerista, munanvalkuisesta ja erilaisista väriaineista (apteekin elintarvikevärit ja kaakaojauhe) sopivaa kuorrutusta milloin kivijalkaan, milloin ikkunanpokiin tai seinän kuvioihin. Hoidin myös sokerin sulattamisen liimauspuuhia varten. Ja tietysti juoksin kaupassa etsimässä leivinpaperia, sokereita ja muita tarveaineita, ruokin koko porukan, kuljetin koiria ulkona ja kaikkea muuta tarpeellista. Ränneiksi tarvittavaa metrilakua en tosin löytänyt tähän hätään, mutta luotan, että sitä saa ensi viikolla Lahden kuukausimarkkinoilta.

Tällaisen projektin koristeluhomma ei ole ihan parin tunnin juttu, sillä kunnianhimoinen tiimimme halusi ruuduttaa myös liivatelehdistä tehdyt ikkunat ja toistaa hyvin tarkasti talon kaikki näkyvät koristeet. Oli itse asiassa aika hyvä idea käydä nappaamassa talosta kuvat joka suunnalta ja tulostaa ne koristelijoiden avuksi, se nopeutti hieman hidasta puurtamista.

Kasaamisessa tarvitaan monia käsiä.

Piparkakku-urakka taitaa olla meidän perheemme suurin jouluponnistus. Se jo toteutti yhden joulun tärkeimmistä asioista: yhdessäolon. Vaikka selkää nyt särkee, oli tosi rentouttavaa puuhata kokonainen viikonloppu jotain ihan muuta kuin yleensä. Ei haitannut sunnuntain vesisade tai pimeys.

Kynttilä- ja valokuvausterapiaa

Ihan ensiksi: en erityisemmin pidä kynttilöistä, ainakaan koristeellisista ja tuoksuvista. Ja toiseksi: en yleensä vihaa marraskuuta tai mitään muutakaan kuukautta sen pimeyden, valoisuuden, kylmyyden, kuumuuden, sateiden tai yhtään minkään syyn takia. Liikun säässä kuin säässä ulkona vähintään koirien lenkityksen ajan.

Kostea harmaus ja kohdalle osuneet ikävät uutiset ovat kuitenkin yhdistelmä, jota tänä vuonna on erityisen vaikea kestää. Lunta ei ole valaisemassa, ja melkein kuukausi vielä mennään kohti pimeämpää. Jo aamulla tiesin, ettei tästä päivästä tule hyvää työpäivää. Otin siis ystävän neuvosta vaarin ja tein jotain ihan muuta. Ensimmäiseksi päätin sytyttää kynttilät ikkunatuikuissa. Ja niitä etsiessäni törmäsin vielä ihanampaan aarteeseen: vanhoihin kuusenkynttilänjalkoihin. 

Muutama joulu sitten pidimme glögikutsut, joita varten rakensin vanhasta uushopeavadista ja kynttilöistä valoasetelman keskelle pöytää. Nyt päätin koota asetelman uudelleen, laittaa pöydälle punaisen pöytäliinan (joka olisi kannattanut silittää kaapin jäljiltä, mutta en jaksanut) ja asetella viereen myös ystäväpariskunnalta viime viikolla saamamme hevosenkengän. Sen jälkeen aloin räpsiä vanhalla kamerallani - tosin ilman räpsyvää salamaa - jouluisia valo-otoksia.

Mukaan joihinkin kuviin pääsi myös appeni itse hitsaama ja jo vuosia sitten lahjoittama raskas rautakynttilänjalka. Sillä on nyt erityistä merkitystä, sillä ensimmäistä kertaa vietämme joulua ilman häntä.

On tämä marraskuu nimensä mukaisesti varsinainen kuoleman kuukausi. Luotan kuitenkin elämän ja vuoden kiertoon: kun jotain kuolee, jotain muuta syntyy tilalle. Nyt pitäisi vain pysähtyä ja kuunnella, mitä.

Siihen asti, Leonard Cohenin Anthem-laulun sanoin: "There is a crack in everything, that´s how the light gets in."

P.S. Onneksi päivään mahtui yksi oikeasti ihanakin asia, joulupöytälounas ystävän kanssa ravintola Roux'ssa. Sen jälkeen kävin vielä kuvaamassa tihkuisissa ja pimeissä olosuhteissa entistä Vuorikadun koulua ja vielä entisempää Lahden Kansakoulua, jossa nykyisin toimii Lahden kansanopisto.

Kuvausreissulla oli käytännöllinen tavoite. Perheenjäsenet aikovat vuosien tauon jälkeen rakentaa koulun näköispiparkakkutalon, johon meillä on olemassa ihan hienot kaavatkin. Mutta vanhat diakuvat ovat jossain liian hyvässä tallessa, joten nyt oli aika ottaa digikuvia tilalle. Ohessa yksi otos marraskuun viimeiseltä päivältä 2011. Toivottavasti piparkakkukoulu nousee kunnialla nyt viikonvaihteessa ja pääsen lähettämään myös sen kuvan tänne.

Keltaiset yllätykset

Piti käväistä maalla vain pikaisesti keräämässä kuivuneet suppilovahverot kuivausritilöiltä (tuli neljän litran muovipussi täyteen), ompelemassa pari saumaa (minulla ei ole ompelukonetta kaupungissa) ja etsimässä piparkakkutalon muotit, nimenomaan sata vuotta ensi vuonna täyttävän Lahden kaupungintalon.

Kaksi ensimmäistä tehtävää onnistuivat hyvin, mutta kaupungintalon kaavat jäivät johonkin hyvään piiloon. Niiden sijaan löysin Vuorikadun koulun eli entisen Lahden kansakoulun kaavat, jotka nekin käyvät hyvin, sillä ko. koulurakennus täyttää ensi vuonna 110 vuotta. Sehän on oikein upea uusrenessanssi- rakennus, jonka olen kuvannut mm. toiseen blogiini, kun koulua oltiin lakkauttamassa. (Onneksi koulurakennus siirtyi myöhemmin Lahden kansanopistolle ja jatkaa siten koulutus- ja kulttuurikäytössä.)

Leivoimme ja koristelimme monena vuonna hienon näköispiparkakkutalon koulun joulumyyjäisiin silloin, kun lapsemme olivat Vuorikadulla 3.-6. luokilla. Se oli varsinainen hitti, josta luokka tienasi aina vähintään tuhat markkaa (se vanha valuutta) matkakassaansa varten. Kummankin lapsen luokka pääsi kuudennen keväällä Saksaan palkkiona siitä, että olivat valinneet saksan ykköskielekseen.

Olemme siis myös pari kertaa leiponeet Lahden kaupungintalon, joka on Eliel Saarisen suunnittelema upea jugendlinna. Oli tarkoitus nyt juhlistaa satavuotiasta jo juhlavuoden aattona, mutta emmepä taida ehtiä tehdä uusia kaavoja. Ne edelliset on tehty Lahden kaupunginmuseon myymistä pahvimalleista, mutta leipomista varten on pitänyt tehdä mm. torneja varten kolmiulotteisia palikoita jne. virityksiä. Harmi, ettei muinaisista piparkakkutaloista ole kuvia digitaalisessa muodossa. Täytynee etsiä vanhoja kuvia ja skannata.

Mutta takaisin tähän aamupäivään ja maalla käyntiini. Vein myös äitini koiralle lammaspatamme luut ja pääsin samalla istumaan aamukahvipöytään äidin ja sisaren perheen kanssa. Mukavaa pitkästä aikaa!

rusko-orakkaita

Mutta sienimetsään ei pitänyt missään tapauksessa mennä, sillä sieniähän on vaikka kuinka, enkä oikein ehtinytkään. Koiria ulkoiluttaessa päätin kuitenkin tsekata pihapiirin ja siitähän se vähän laajeni törmättyäni keltaisiin yllätyksiin. Ensin tuli vastaan toistakymmentä kantarellia, seuraavaksi aikamoinen esiintymä rusko-orakkaita. Niitä nyt sitten hauduttelen hellalla. Aika mukava päivä.

Valokuvatorstai: Tekstikatkelma

Valokuvatorstain tämän viikon haaste on tekstikatkelma:

"Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."

(Katkelma on Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suomentaja Jaana Nikula). )

Piparikirjaa tekemässä tyttäreni, joka on perheen piparkakkutaiteilija ja opintojen ohessa töissä kirjakaupassa. Syntymässä on joululahja kirjakauppiaalle...

Joulussa parasta on valmistelu

En ole koskaan ole ollut erityisen paha stressaamaan joulun takia etukäteen, mutta kyllähän valmistelut aina kasaantunut.
Tällä kertaa haastekerrointa on nostanut muutto, joka on mm. pakottanut siivoamaan ihan toisella tavalla kuin olen tottunut. Normaali joulu ei saa minua koluamaan kaappeja tai tomuttamaan kaikkea irtonaista, mutta nyt on ollut imuroida jatkuvasti porauspurua, pestä lattioita remonttimiesten jäljiltä ja siirrellä loputtomasti tavaroita, joilla vielä ei ole paikkaa. Itse asiassa syksyn aikana kerätyt pikkulasten joululahjatkin ehtivät olla pahasti hukassa pari viikkoa. Tänään ne löysin maalta juuri siitä paikasta, johon ne muistin jättäneenikin. Lahjakassi oli vain eri näköinen kuin muistin, päällimmäisenä joitain asiattomia esineitä.

Minun vahva puoleni joulussa on aina ollut ruoka, lähinnä alkuruuat ja muu ns. suolainen. Tytär paistaa ja koristelee pipareita lahjaksi, muuten meillä ei leivota. Paitsi tietysti hyvin säilyvää perunaita joululimppua, jota urakoin tusinan satsin toissapäivänä lahjaksi. Samana iltana muunsimme broilerinmaksat konjakilla liekitetyksi pasteijaksi, eilen olivat vuorossa sienisäilykkeet (kuivatuista suppilovahveroista), tänään lanttulaatikot ja graavilohi. Kinkkua tai muuta lihaa ei hankita, mutta viikonvaihteen aikana aion paistaa vielä ainakin yhden punajuuripateen ja silputa rosollin. Mies ostaa juustoja, lahjaksi on tullut jo useita viinipulloja, joten siinä se sitten onkin. Jos jaksan, teen vielä piparkakkujäädykkeen tai sitten vain otamme pakastimesta jäisiä karpaloita ja lämmitämme niiden päälle valmista kinuskikastiketta. Suklaarasioitakin tulee aina, joten muuta makeaa ei tarvita. Sitä paitsi olemme jo joulupäiväksi saaneet kutsun äitini joulupöytään, jossa taas varmasti on lihojakin monta sorttia.

Ruoka- ja lahjavalmisteluja tärkeämpää ovat ystävien ja sukulaisten tapaamiset, joita joulun alle on ehtinyt osua jo monta. Helsingissä piipahdimme iäkkään tädin luona, ystäväni kuljetin pakettiautolla hakemaan kuusta Hollolasta. Meillä on puolestaan käynyt lähes ex tempore paljon tyttären ja muutama meidän aikuistenkin ystävä. On itse asiassa mukava istua hetki kaiken kiireenkin keskellä. Joulu tulee, olemme valmiita tai emme. Kunhan nyt saan vielä työkalulaatikot siivottua olohuoneen lattialta.

Piparkakkutalkoot

Pfefferkuchen
Originally uploaded by InaRuo.

Kai se nyt on myönnettävä, että perheemme on aloittanut jouluvalmistelut. Tänään meille kokoontui yhdeksän henkeä leipomaan saksalaisia pähkinäpikkuleipiä ja koristelemaan suomalaisia piparkakkuja. Virallinen syy oli saksan keskustelukerhomme, joten valmistelut, töiden jakaminen ja oheiskeskustelu tapahtui saksaksi.

Mutta pipareista tuli kyllä juuri sellaisia kuin yleensäkin - koristelultaan runsaita ja mahdollisimman yksilöllisiä. Monen monta kertaa olemme surkutelleet kaupallisia pipareita ja piparkakkutaloja, joiden koristeet ovat mielestämme köyhiä ja harvoin kovin taidokkaitakaan. Nämä nyt ovat harjoittelukappaleita, ilmaisu varmaankin vielä kehittyy viikkoina ennen joulua. Emme me näitä itse syö, piparkakut on tarkoitettu enemmänkin lahjoiksi ja koriste-esineiksi. Ja yhdessä tekeminen on hauskaa, sillä yleensä nuorimmat perheenjäsenet ovat aina taitavimpia.