Riks, raks ja kops - jäisiä suppilovahveroita

Aamulla sateli joitain lumihiutaleita, mutta onneksi se ei haitannut päivän sieniretkeä. Ei myöskään pikkupakkanen, sillä suppilovahverot tunnestusti kestävät muutaman asteen pakkasta. Kuului vain raks, kun sienen katkaisi ja kops, kun sen heitti koriin.

Vakiopaikkamme Hollolan Kutajoessa antoi todella runsaan sadon, kaksi pientä ja yhden korillisen. Lisääkin olisi saanut haravoimalla rinnettä tarkemmin, mutta paluumatkalla yritimme jo sulkea silmät sienituppailta. Sormetkin olivat aika kohmeessa.

Pakkasaamupäivä toi myös auringon esiin, mikä tuntuu luksukselta mustien ja sateisten marrasviikkojen jälkeen. Edesauttoi kummasti myös sienten löytämistä pimeästä kuusikosta.

Levittelin äsken sienet ritilöille, jotka vein kylpyhuoneeseen lattialämmityksen päälle. Olen viime aikoina ottanut haltuun aika monta uutta tapaa käyttää kuivattuja sieniä, joten täydet varastot kyllä varmasti vajenevat talven aikana.

Pieniä uusia suppilovahveroita

Sumu roikkui maiseman päällä lähes koko tämän sunnuntain ainakin täällä Lahden seudulla. Metsässä tosin näki oikein hyvin, ainakin kun kyykistyi lähelle.

Löytämiäni suppilovahveroita pitikin tarkastella läheltä, sen verran pieniä ne olivat. Suuremmat oli käyty keräämässä pois, mikä oli helppo nähdä katkotuista jaloista. Näitä pieniä keräsin vajaat pari litraa ja upotin niistä suurimman osan etikkaliemeen.

Mutta uutta satoa koskee koko ajan! Ei mikään ihme tässä lämmössä (päivällä +4-+5) ja kosteudessa. Oikeastaan vain sormia paleli, kun ei keräämisestä ei oikein tule mitään käsineet kädessä.

Jos ei sada lunta, suppilovahveroita voi hyvin olla tarjolla pitkälle marras- tai jopa joulukuuhun asti.

Muitakin hauskoja sienihavaintoja tein, mm. tämän puuainesta lahottavan kaunokaisen. Ihan kuin kukka varsineen!

D-vitamiinia kuusimetsästä

Ensimmäinen talviajan (tai oikeasti normaaliajan) sunnuntai oli niin aurinkoinen, että mies lähes komensi minut sienimetsään aamulla. Ei haitannut vähän pitkäksi mennyt aamukaan, kun varastossa oli ylimääräinen tunti yöllisen kellojen siirron jälkeen.

Pimeää kohti mennessä on toki syytä kerätä talteen jokainen auringon tarjoama D-vitamiinilisä. Puhumattakaan tietysti suppilovahveroista, jotka nekin sisältävät harvinaisen paljon ko. vitamiinia. Osa löytämistäni suppiksista olikin harvinaisen keltaisia, aivan kuin pieniä aurinkoja. Joukossa taisi olla myös kosteikkovahveroita.

Valitsin aika pienen metsänläntin Hollolassa, koska en halunnut joutua hirvenmetsästäjien kanssa samaan maastoon. Paikka ei kuulu parhaisiin tärppeihin, mutta satoa oli ihan riittävästi. Joku muukin oli metsässä käynyt, katkottuja jalkoja oli siellä täällä. Koskaan aiemmin en muista nähneeni juuri tuossa lohkossa sienestäjiä tai jälkiä heistä. Ihan hauskaa, jos harrastus leviää.

Ilman D-vitamiinialtistustakin liikkuminen sammalmättäillä virkistää aina. Saaliskin ilahdutti, vaikka tässä huushollissa on kuivattuja sieniä varmaan lopuksi ikää. Kohta on taas aika jakaa niitä eteenpäin kaikille metsän satoa arvostaville ystäville.

Aurinkoinen suppilovahveroretki

Lepakkohavainto ja suppilovahveroretki

Siivosimme eilen maalla Hollolassa varastoa, jonka yksi nurkka oli täynnä tiiliä. Jossain vaiheessa tiilikasan tienoilta alkoi kuulua kummallista suhinan tyyppistä ääntä. Onneksi tajusin ajoissa, että suhina olikin kiukkuista sihinää, ääntelijänä herännyt lepakko.

Hetken pohdimme, mitä teemme, kun pino kuitenkin piti siirtää. Mies otti sitten - käsineet kädessä - tiilen lepakkoineen varovasti pesuvatiin ja siirsi sen uuteen paikkaan. Ympärille kasasimme mahdollisimman varovasti tiilet niin, että lepakolla edellleen olisi suojaisa muuri ympärillään. Emme tietenkään uskaltaneet pinota yhtä tiukkaan kuin aiemmassa paikassa, sillä eläimen jalka oli reunan päällä.

Nyt vain toivomme, että talviunet jatkuvat uudessakin paikassa. Tiilikasa joutui sisävarastosta ulkorakennuksen taakse ulos, tosin katon alle. Lepakon tiilen sijoitimme kaikkein lähimmäksi seinää.

Eivät lepakot ole meille mitään uusia tuttavuuksia, viimeksi sellainen löytyi kattoremontin yhteydessä maaseutukodin katon lappeen alle jätetystä vinttitilasta, jossa kukaan ihminen ei ollut käynyt vuosikausiin. Ja kesäiltaisin siivekkäitä on voinut bongata hyvällä tuurilla taivaaltakin. Lajia emme tunne.

Ehdin sieneenkin, tosin vain tunniksi. Onneksi tuttu metsä ei pettänyt. Ensin tuli vastaan kangasrouskuja, ylempänä rinteessä suppilovahveroita. Niitä oli paljon ja juuri sopivan kokoisia, ei liian suuria tai pieniä. Tajusin aika pian, että ehtisin kerätä vain osan ja ryhdyin imuroimaan rinteestä vastaan tulevia sieniä järjestelmällisesti juurikaan eteen katsomatta.

Puolen tunnin jälkeen halusin kuitenkin kiivetä ylemmäksi katsomaan perinteisesti parasta paikkaa. Matkalla tuli vastaan pari komeaa, mutta valitettavasti jo pilaantunutta herkkutattia. Ja olihan siellä hyvässäkin paikassa suppilovahveroita taas tupaskaupalla, tosin ehkä vähemmän kuin oletin.

Kellon kanssa sienestäminen on tuskastuttavaa, tälläkin kertaa oli vain pakko jättää isot määrät saalista metsään, vaikka toisessa korissa olisi vielä ollut tilaa. Kotona sieniä siivotessa on jo tyytyväinen, ettei niitä sittenkään ole kuin pari korillista. Toki yritän napsia jo metsässä pois maapaakut jalan tyvestä, mutta aina jotain roskaa tulee mukaan. Ja ainahan sienet pitää vielä jotenkin muutenkin käsitellä.

Eilen valitsin pari litraa kauneimpia sieniä pikkelssiin. Kuivurin viisi vetivät tasoa osan saaliista, loput levitin kylpyhuoneen lattialämmityksen päälle viritellylle ritilälle. Ritilöitä on parikin, aiemmin ne ovat olleet meillä maalla puuhellan päällä.

Kun maalaiskotia ei kohta enää ole, olen siirtänyt sen parhaita varusteita tänne kaupunkiin. Raivaaminen jatkuu taas tänään.

 

Yksi laji kerrallaan -sienisesonki

Limanuljaska

Kuluneena kesänä olen ihmetellyt, miten harvoja sienilajeja metsässä tulee vastaan. Kun kantarellit alkoivat nousta jo kesäkuussa ja niitä tuli enemmän heinäkuussa, seuraksi oli vain joitain haperoita. Nyt taas tuntuu nousevan ainakin kohtalaisen paljon herkkutatteja, mutta esimerkiksi limanuljaskoita olen löytänyt vain muutamia.

Herkkutatteja

Rouskuja on ollut tosi huonosti. Vaaleita tai rusko-orakkaita olen itse löytänyt yhden kerran kunnolla ja saanut toisen kerran ystävältä lahjaksi. Mustatorvisieniä on tullut vastaan pari kertaa, suppilovahveroita vähän enemmän. Jokunen ykstittäinen lampaankääpä ja kehnäsieni ovat päätyneet myös koriini.

Eikä siellä metsässä tule vastaan valtavaa lajivalikoimaa myöskään syötäväksi kelpaamattomia, myrkyllisiä tai sellaisia sieniä, joista en tiedä mitään. Joinain vuosina runsaat haisuhaperot ja sappitatit ovat saaneet aikaiseksi varsin vaatimattomia satoja, kärpässieniä olen nähnyt muutaman, seitikkejä tuskin lainkaan.

Toki riippuu siitä, kuinka monenlaisissa metsissä, miten usein ja kuinka laajalla alueella kiertää. Olen kuitenkin käynyt sienessä aktiivisesti useita kertoja viikossa jo heinäkuun alkupuolelta asti. Välillä on ollut kuivaa, välillä satanut monena päivänä ennen reissua.

Herkkutatti

En tietenkään valita sitä, että juuri herkkutatteja tuntuu nousevan nyt hyvin, minkä on huomannut myös sieniä Italiaan vievä Dalla Valle. Tänäänkin söimme herkkuaterian, jonka pääainesosa olivat paistetut ja hyvin miedosti maustetut herkkutatit.

Suppilovahveroita

Sienestyksen ihanuuteen kuuluu kuitenkin myös löytöretkeily. Monen monta kertaa olenkaan mennyt metsään hakemaan jotain ja tullut takaisin ihan toisenlaisen saaliin kanssa. Se vasta on jotain.

Herkkutattikausi on täällä taas!

Tein päivän sieniretken asiantuntevassa biologiseurassa. Puolison veljen kanssa suuntasimme ensin koivikkoon rajoittuvaan kuusimetsään, josta seuralainen on monena vuonna aiemminkin löytänyt kantarelleja. Niitä löytyikin ihan hulppeasti, kanssasienestäjän mukaan uusistakin paikoista. Oma satoni oli viitisen litraa, lanko taisi saada suunnilleen saman verran.

Koko ajan etsimme samalla herkkutatteja. Ja kun ensimmäisen olin bongannut, alkoi silmä nähdä muitakin. Oli monta jo pehmennyttä tai tautien vaivaamaa, mutta onneksi löytyi myös aivan juuri nousseita pikkutatteja ja vähän isommaksi päässeitä, joissa oli vielä hyvää osaa kerättäväksi. Lisäksi sain pari kaunista punikkitattia. Kaikki tatit ovat nyt kuivurissa.

Toiseen metsään vein minä rouskujen, mustatorvisienten ja suppilovahveroiden toivossa. Kaikkia lajeja tuli vastaan, mutta sato ei ollut kummoinen. Keräsin mukaan muutaman mustarouskun ja puolisen litraa sikuri- ja pikkurouskuja ja yhteensä litran verran muita seiniä. Yksi rinne oli kuitenkin hyvin lupaavasti pikkuruisen suppilovahveromaton peitossa. Lampaankäävät sen sijaan olivat kaikki pahentuneita. Bonuksena tuli vielä vähän lisää kantarelleja ja muutama vaalea ja rusko-orakas.

Biologin kanssa on hauska kulkea metsässä myös muiden luontohavaintojen vuoksi. Ensimmäisessä metsässä näimme jättiläiskokoisen sammakon (se oli sammakko eikä rupikonna, loikki oikein tömähtämällä päin saapastani), metsäkauriin runnomia taimia ja mäyränpesän useine sisäänkäynteineen. Jälkimmäisessä metsässä vastaan tuli yövilkka, vaatimaton suomalainen orkidealaji, jota en tietenkään olisi havainnut tai ainakaan tunnistanut ilman asiantuntijaa. Sain myös varmistuksen sille, että pellon yllä lekutteleva haukka oli hiirihaukka.

Sääkin suosi: puolipilvistä ja parikymmentä astetta lämmintä. Erinomainen aamupäivä Hollolan metsissä!

Uutta sienisatoa nousee

Viikon sateista on ollut iloa! Vakiometsääni Hollolassa oli noussut paljon uusia suppilovahveroita ja ihan kohtuullisesti myös kantarelleja ja haperoita. Mutta rouskuja oli vieläkin kovin vähän ja nekin enimmäkseen joko toukkaisia tai muuten pilalla. Muutama kaunis haaparousku antoi toivoa. Ja se yksi pienenpieni herkkutatti.

Metsä oli siis tismalleen sama kuin viime keskiviikkona, ja silloin näin vain ihan muutamia nuppineulanpään kokoisia suppiksia. Pieniä ne olivat edelleen, mutta keräsin silti mukaan viitisen litraa. Kantarelleja tuli pari litraa, muita sieniä yhteensä vajaa litra.

Toivoa on. Nyt vain pitäisi päästä tsekkaamaan paikat parin päivän välein. Hankalaa, kun työtkin ovat alkaneet, mutta onneksi vielä riittää jonkin verran valoa iltaisin.

Ja tietenkin "pitäisi" harrastaa muutakin sadonkorjuuta. Perjantaina ja lauantaina keräsin marjapensaista kymmenisen litraa herukoita, joista olen vielä tänäänkin keitellyt mehuja. Yksi parin litran astia täynnä karviaisia odottaa vielä jääkaapissa siivoamista, mutta niitä tosin voin napsia viikon mittaan ihan sellaisenaankin, hedelmien sijasta.

Mustatorvisieniä! Mustarouskuja! Suppilovahveroita!

Otsikon kolme huutomerkkiä kuvaavat hyvin ihmetystä, jonka koin eilisellä iltasienestyksellä. Piti vain mennä katsomaan, olisiko sesonki tosissaan alkanut. Ennalta ajattelin, että kerään vähän lisää haperoita, joita on löytynyt edellisilläkin retkillä.

Rakas kuusimetsänpläntti kosteahkossa rinteessä ei pettänyt. Ensin tuli vastaan niitä odotettuja haperoita, sitten suureksi ihmetykseksi pari karvalaukkua. Kohta olikin polun varressa jo mustatorvisieniä. Ei kovin paljon mutta kuitenkin lupaavasti.

Rinteen alla laaksossa on perinteinen mustarouskupaikka, jossa ihmeekseni oli sitäkin satoa. Ja kun hetken jatkoin laakson reunaa pitkin, törmäsin varsinaiseen mustatorvisieni- aarteeseen. Isoja itiöemiä kasvoi litrakaupalla niin tiheässä, että oli varottava askeliaan.

Ja tallasinhan minä - suppilovahveroiden päälle. Useimmat suppikset olivat vasta kasvunsa alussa ja siksi huomaamattomia. Kun terästin katsettani, näin keltaisia jalkoja ja ruskeita lakkeja mattona rinteessä. Keräsin talteen - todistusaineistoksi - muutaman isoimman, loput jätin kasvamaan. Todennäköisesti joku muu sienestäjä löytää ne ennen minun seuraavaa reissuani, mutta saa löytää. Suppisten sesonki on kuitenkin pitkä, ehdin omani kerätä.

Päätös oli oikein hyvä, sillä jo pienen korillisen perkaamisessa ja rouskujen keittämisessä meni loppuilta. Mustatorvisienet ja suppilovahverot laitoin suoraan kuivuriin, sillä molemmat lajit ovat mielestäni parhaita ensin kuivattuina. Etenkin torvisienen tryffelimäinen maku (tryffeleitä keräävän tuttavan määritelmä) tiivistyy kuivaamalla, minkä ansiosta sientä tarvitaan itse ruokaan vain vähän.

Tänään syömme kaalikääryleiden kanssa sekasienihöystöä, johon tulee ainakin kangas-, kelta-, viini- ja koivuhaperoita, lampaankääpää, vaaleata ja rusko-orakasta, leppärouskua ja kehnäsientä, kesäsipulia varsineen, timjamia, persiljaa, suolaa, pippuria ja smetanaa.

Lempisienistäni tatit antavat odottaa itseään. Pari koivunpunikkitattia ja yhden kangastatin olen kerännytkin, lisäksi olen nähnyt yhden pilaantuneen herkkutatin ja jo aika monta sappitattia. Sappitattejahan ei voi syödä, mutta ne enteilevät usein muiden tattien nousua. Seuraavaksi todennäköisimmin nousevat lehmäntatit, joista saatan tatinpuutteessa kelpuuttaa koriini jonkin pienen ja kiinteän.

Laturetki, teerihavainto ja synttäribrunssi

On aika tavallista, että mies ja minä olemme sunnuntaiaamuna jo kahdeksalta hiihtämässä. Tänään lenkki sai hieman ekstrahohtoa Tiirismaan laturetkestä, joka tosin alkoi virallisesti vasta yhdeksän maissa. Oma reilun kymmenen kilometrin hiihtoni oli siinä vaiheessa jo pääosin takana, mutta sain kuitenkin täyttää Tapanilan hiihtomajalla Tiirismaan Ladun arpalipun.

Mukavasti näkyi väkeä valuvan paikalle, eikä ihme, sillä pakkasta oli juuri sopivasti kolmisen astetta ja ladut aivan upeassa kunnossa latukoneen jäljiltä. Toivottavasti 11-18 auki ollut hiihtomajan kahvilakin sai oman osansa reippailijoista päivän mittaan.

Minun hiihtoni kohokohta oli kuitenkin harvinainen lintuhavainto ladun pielessä aika lähellä hiihtomajaa. Iso metsäkanalinnun naaras siinä pörhisteli lumen päällä, todennäköisesti teeri. Enhän minä isoja lintuja ole kovin usein metsässä nähnyt, joten määritys ei ole sataprosenttinen, vaan eipä niitä mahdollisuuksiakaan ole loputtomasti. Silloin tällöin olen toki sienimetsässä kuullut, kuinka iso lintu on lähtenyt ryskeellä jostain läheltä, mutta lumettomaan aikaan näköhavainnot ovat vielä hankalampia.

Olimme hiihtämään lähtiessä jättäneet koirat hoitoon nuorenparin luokse, sillä se asuu kätevästi muutaman sadan metrin päässä hiihtomajasta. Hiihtolenkin jälkeen pääsimme suoraan kahvipöytään, jossa juhlittiin tyttären puolison syntymäpäivää. Olisi ollut tarjolla oikein runsas brunssi, mutta me vieraat satsasimme täytekakkuun, koska olimme jo panneet alulle blinitaikinan ja valmistelleet sen lisukkeet. Täytekakku oli todella hyvää: suklaapohja oli täytetty tuorejuustojen, valkosuklaan ja marjojen raikkaalla sekoituksella.

Oma bliniateriamme oli tavallisen laadukas, ei siitä tällä kertaa sen enempää. Yksi lisukkeista kuitenkin kannattaa panna muistiin, eräänlainen sienipesto tai -tahna. Tein sen pari päivää sitten kotoa löytyvistä raaka-aineista, ja hyvää tuli.

Sienitahna: 1 dl kuivattuja kantarelleja, 1 dl kuivattuja suppilovahveroita, n. 1 dl kuumaa vettä, 1 sipuli, 2 valkosipulinkynttä, ½ dl mantelilastuja, ½ dl oliiviöljyä, ½ dl karkeaa parmesaaniraastetta, 70 g (1 pieni peltipurkillinen) tomaattipyreetä. Liotin sienet kuumassa vedessä, silppusin sipulit, freesasin ne nopeasti öljytilkassa, lisäsin lionneet sienet liemineen, annoin kiehua, kunnes ylimääräinen neste oli haihtunut. Kaadoin sieni-sipulimössön sekoittajaan, lisäsin muut aineet ja ajoin tahnaksi.

Sienitahnaan olisi toki voinut käyttää tuoreita yrttejä (timjami, basilika, persilja) ja mantelien sijaan pinjansiemeniä, mutta niitä ei ollut. Tomaattipyree on aika dominoiva ainesosa, joten ensi kerralla joko puolitan määrän tai vaihdan sen öljyisiin aurinkokuivattuihin tomaatteihin ja vähennän öljymäärää. Tällaisenaan tahnasta tuli hyvin tasapainoisen makuista tiilenruskeaa levitettä, joka oli tosi hyvää aiemmin tekemieni sieninäkkärien päällä.

Suppilovahveroista metsätili

Helsingin Sanomissa on julkaistu hauska uutinen Suppilovahvero kannattavampaa kuin puu. Pari ajatusta siitä tähän niitä lukijoita varten, joilla ei ole lukuoikeutta jäljellä lehdestä:

"Suppilovahveroiden keruu ja kauppa tuo metsänomistajalle lihavamman tilin kuin puiden kasvattaminen, sanoi Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava Metsäpolitiikka 2013 -seminaarissa torstaina."

"Sadassa vuodessa metsänomistaja ja hänen perillisensä tienaisivat suppilovahveroilla 25 000 euroa. Tukkimetsän päätehakkuussa omistaja saisi nykyhinnoilla runsaat 20 000 euroa."

Uutisessa on toki nostettu esiin sekin, että suppilovahveroita saa, ainakin toistaiseksi, Suomessa kerätä muidenkin kuin omista metsistään. Siinä myös kerrotaan, että metsänhakkaamisen jälkeen metsän uudistaminen maksaa.

Sienestäjän suurin suru hakkaamisen jälkeen on se, että taas hävisi yksi sienimetsä hänen elinajakseen.
 

Suppilovahveronäkkileipä

Joulunajan sukulaisjuhlissa sain sukulaisen leipomaa sieninäkkäriä. Oli kuulemma sovellettu Glorian ruoka & viini -lehden resepti, jossa leipoja oli vaihtanut mustatorvisienet suppilovahveroihin. Sen verran maukasta oli, että päätin kokeilla.

Tarvitaan 1 dl kuivattuja sieniä, jotka murustetaan mahdollisimman pieniksi, 1½ dl kiehuvaa vettä, ½ ps kuivahiivaa, 1 rkl (vaahtera)siirappia tai hunajaa, 1/4 tl suolaa, 3 dl hiivaleipäjauhoja, 2 dl ruisjauhoja. Voiteluun vielä 1 kananmunan valkuainen ja 1 rkl vettä, päälle seesaminsiemeniä ja haluttaessa siemuruja.

Kiehuva vesi kaadetaan sienimurujen päälle, jäähdytetään n. 40-asteiseksi, sekoitetaan liemeen hiiva, siirappi, suola ja jauhot. Taikina vaivataan kimmoisaksi ja leivotaan pötköksi. Tangosta otetaan pieniä palloja, jotka kaulitaan jauhotetulla alustalla noin millin ohuiksi "letuiksi". Voidellaan voi- ja vesiseoksella ja ripotellaan päälle seesaminsiemeniä (ja sienimuruja). Paistetaan 250-asteisessa uunissa n. 6-8 minuuttia.

Sukulainen oli siis jo neuvonut vaihtamaan mustatorvisienet suppilovahveroihin (oli kokeillut kumpaakin), mikä onkin ihan järkevää ensimmäisen kokeiluerän kanssa, sillä suppilovahveroita on ainakin minulla paljon enemmän. Hän oli myös sitä mieltä, ettei pinnalle enää tarvita sienimuruja, koska taikinakin maistuu vahvasti sieneltä. Minä tein vielä yhden muutoksen eli käytin vaaleata siirappia, koska en viitsinyt lähteä vaahterasiirapin vuoksi kauppaan.

Näkkileivistä tuli oikein onnistuneita sekä maultaan että koostumukseltaan, ne jopa pysyvät voidellessa kasassa. Tein ihan turhaan kaksinkertaisen annoksen taikinaa, sillä ajattelin kuivan leivän säilyvän joka tapauksessa. Alkuperäisestä annoksestakin tuli näin komea keko (josta on jo muutama syöty).

En jaksanut leipoa ja paistaa kuin puolet, joten loppu taikina on nyt pakastimessa odottamassa paistamista. Ovathan näkkäritkin itse asiassa parhaita tuoreina. Kohta säilön ne paperipussiin, josta voi hyvällä omallatunnolla napsia suolapalaa, kun tekee mieli jotain välipalaa.

Kuivakaapilla ja kävelyllä

Viime kesänä ja syksynä keräsin ja kuivatin niin paljon satoa, että olen nyt talvella surutta käyttänyt sieniä, omenarenkaita, nokkosjauhoa ja muita herkkuja. Tänään päätin tehdä sienikastikkeen kuivatuista suppilovahveroista ja nokkosesta.

Pohjaksi valitsin eräänlaisen valkokastikemuunnelman, sillä pääruoka oli paistettua kuhaa. Näitä tarvitsin: kaksi pientä sipulia, 25 g voita, kourallinen kuivattuja suppilovahveroita (jotka murskasin ennnen liotusta), pari ruokalusikallista nokkosjauhetta, puolisen litraa vettä (pari desiä siitä oli sienten liotuslientä), valkosipulinkynnen, 1½ dl kermaa, rouhittua merisuolaa, 2 tl juuresmaustetta, pari kierrosta mustapippurimyllystä, korkillinen omenaviinietikkaa.

Silppusin ensin sipulit ja kuullotin voissa, lisäsin vehnäjauhot, kypsensin hetken (mutta en ruskistanut), vatkasin sekaan kuivattujen sienten liotuslientä, jota jatkoin vielä kuumalla vedellä. Kun seos alkoi muistuttaa sakeata kastiketta, lisäsin sienet ja nokkosjauhon. Annoin muhia, maustoin ja maistelin, lisäsin kerman noin vartin keittämisen jälkeen, jatkoin hauduttelua. Maistelin ja totesin, että kastike tarvitsee pienen tujauksen valkoviiniä tai viinietikkaa, lisäsin jälkimmäistä viinin puutteessa. Jätin lämpimälle hellalle muun ruoanlaiton ajaksi ja lämmitin vielä ennen ruokailua - maukasta tuli!

Ennen joulua ostin tutulta torikaup- piaalta ison määrän tavallista kelta- sipulia, joka on tärkeä perusraaka-aine keittiössäni. Menekki ei kuitenkaan ole ollut ihan odotettu, joten nyt oli aika keksiä jotain käyttöä ylimääräisille. Kun vielä kaappiin oli jäänyt etikoitumaan yksi vajaa punaviinipullo, päätin varioida vuosien takaista punasipulihillokkeen ohjetta. Alkuperäisen ohjeen raaka-aineet ovat 5-6 punasipulia, 2 rkl rypsiöljyä, 4 rkl puna- tai mustaherukkahyytelyöä, 2 dl punaviiniä. Sipulit lohkotaan pieniksi ja kuullotetaan ensin öljyssä, sen jälkeen keitellään kaikkia aineita n. 30 minuuttia.

Tämän päivän hillokkeeseen oli helposti saatavissa 12 keltasipulia, 4 rkl rypsiöljyä, 4 dl punaviiniä ja sitten tulikin tenkkapoo. Jääkaapissa oli purkinpohjallinen mustaviinimarjahilloa, mutta jotain lisää keitos tuntui kaipaavan. Kaivoin kuivakaapista jo joskus ammoin lahjaksi saamani rasiallisen kuivattua karpalojauhoa ja lisäsin sitä 3 rkl. Halusin myös hieman makeutta ja lisäsin vielä 20 minuutin keittämisen jälkeen 1½ dl hillosokeria. 35 minuutin kohdalla maistoin ja totesin, että sipuli-karpalohilloke maistui oikein raikkaalta. Nyt purkit ovat parvekkeen tuulikaapissa jäähtymässä. Odotan jännittyneenä, onko hilloke myös hyytynyt.

Eilen kävin nautiskelemassa laduilla 12 km, mutta tänään oli välipäivä hiihdossa, vaikka sää oli mitä mainioin. Heräsin aamulla sellaisen selkäkivun kanssa, että ruoanlaittoonkin pääsin vasta parin tunnin venyttelyjen jälkeen. Häärin keittiössä hyvin rauhallisesti, kuuntelin radiota ja tein välillä jumppaliikkeitä. Iltapäivällä lounaan jälkeen olin valmis pienelle kävelylle mäyräkoiran kanssa. Oli mukava nähdä, että läheisessä Kisapuistossa oli paljon perheitä luistelemassa ja pelaamassa. Myös kävelijöitä tuli  vastaan jatkuvana virtana parin kilometrin lenkkimme aikana.

Suppilovahverokeitto juureksilla ja salamilla

Meille tuli sunnuntaina illalla vieraita, joille halusin tarjota sienikeittoa ja ohessa omaa joululimppua. Etsiskelin verkosta suppilovahverokeitto-ohjetta, jossa olisi jotain muutakin kuin ne normaalit ainesosat eli sipulia, sieniä, mausteita ja joko tuorejuustoa, sulatejuustoa tai jauho-kermaseosta suurustamaan keittoa.

Löysinkin Pieni Vispiläkauppa -blogin taivaallisen suppilovahverokeiton ohjeen, joka vaikutti lupaavalta. Minuun vetosivat etenkin reseptissä mainitut palsternakka ja juuriselleri, siis suomalaiset juurekset, joista palsternakkaa sattui jopa olemaan jääkaapissa. Varastoissani on myös timjamia ja muita mausteita, joten päätin kokeilla ohjetta.

Reseptiin kuuluu myös savukylkeä tai pekonia, jota taas en mielelläni käytä. Mutta sen voisinkin korvata pätkällä hirvisalamia, jota myös oli jääkaapissa Lahden markkinoiden jäljiltä. Tähän vaihtoon kannusti myös yksi vanha resepti vuosikymmenten takaisesta sienikirjasta.

Seurasin  reseptiä aluksi muuten varsin tarkasti, kunnes tajusin, että soppahan siivilöidään juureksista, sipulista ja muusta kiinteästä, mikä tietenkin tekee siitä kermalla pyöristettynä aivan upean alkukeiton. Minä olin kuitenkin rakentamassa kevyen päivällisen pääruokaa, joten se ratkaisu ei nyt toiminut.

Jätin siis liemen sekaan kaikki ainekset ja lisäsin vielä sieniä. Halusin myös jättää pois vehnäjauhon, joten päätin suurustaa keiton muuten. Päädyin raastamaan sekaan perunaa ja vielä loputkin ostamastani puolikkaasta selleristä (ohjeessa määrä on neljäsosa, mikä on tietenkin epätarkka mitta) ja keittämään keiton niiden kanssa kypsäksi.

Hyvää tuli ja onneksi kattilallinen myös riitti hyvin viiden hengen seurueellemme, jossa on pari aika isoruokaista syöjää. Joululimppu ja piparjuurijuusto kruunasivat aterian.

Itse asiassa keittoa jäi vielä pari pientä kupillista seuraavan päivän lounaalle, josta kuva. Leivällä paksu kerros piparjuurituorejuustoa.