Kukkoa viinissä

Vapun jäljiltä jäi pariin punaviinipulloon pohjat, jotka halusin käyttää ruoanlaittoon. Jostain kummasta sain päähäni etsiä coq au vin eli kukkoa viinissä -reseptin, vaikka emme a) juuri koskaan syö broileria sen huonon eettisen maineen vuoksi, emmekä b) ikinä käytä pekonia tai sianlihaa mihinkään ruokaan. Jälkimmäiseen ovat syynä sekä makumieltymykset, terveyssyyt (niveleni eivät kestä juuri lainkaan lihaa eivätkä etenkään sianlihaa) että se yleinen eettinen kuorma, mikä lihansyöntiin liittyy.

Vaan niin minä vain kävin läpi muutaman viinikukko- reseptin ja totesin, että kyllä niissä kaikissa on pekonia. Se ilahdutti, että niissä on myös sieniä, ja että sienilajin saisi näköjään valita aika vapaasti (näin mainintoja herkkusienistä, tateista ja suppilovahveroista - siis hyvin erilaiselta maistuvista sienilajeista). Eivätkä ainekset vaikuttaneet muutenkaan mahdottomilta: sipulia, yrttejä ja edullisia "kukon" eli broilerin koipipaloja.

Sitten tulikin seuraava tenkkapoo. Mies ilmoitti, ettei halua syödä koipipaloja vaan mieluummin rintafilettä/leikettä. Toisaalta hän kunnioittaa klassikkoreseptejä, joten sain hänet vakuuttuneeksi siitä, että maun vuoksi padassa pitää olla myös sitä vahvempaa lihaa ja luita.

Kaupassa kävi ilmi, että ilmeisen moni muukin ostaa vain broilerin valkoista lihaa. Koipireidet maksoivat alle kolme euroa kilolta, fileeleikkeet melkein kympin. Ostin kolme kappaletta kumpiakin ja lähdin kotiin valmistamaan ruokalajia Hesarin ohjeen mukaan.

Kerrankin noudatin ohjetta lähes pilkulleen, mikä ei ole ollenkaan vahvuuksiani. Liotin kuivatut suppilovahverot ja punikkitatit ajoissa lämpimässä vedessä (tästä ei ollut mainintaa, mutta halusin niistä ohjeissa oletettujen tuoreiden sienten kaltaisia). Solmin kauniin maustenipun purjonlehdellä timjaminoksista ja persiljasta. Suostuin jopa kierittämään kananpalat jauhossa, ruskistamaan ne huolella ja paistamaan myös pelottavat pekonit rapeiksi ennen pataan lisäämistä.

Sitten vain pata uuniin ja lisäkkeitä väsää- mään. Tässä poikkesin ohjeesta, sillä riisi (sinänsä varmasti maukas pilahviriisi) ei ole sekään suosikkejamme. Keitin riisin sijasta spelttihelmiä ja paloittelin jääkaapista löytyneet lantun ja palsternakan kuutioiksi, jotka haudutin paistinpannussa mausteiden ja siirapin kanssa. Siihen meni parikymmentä minuuttia.

Noin tunnin hauduttamisen jälkeen kukko viinissäkin oli valmis ja saatoimme ryhtyä syömään. Minä maistoin linnun jalkaa, mies rintaa. Maku ja koostumus olivat ensiluokkaisia! Pekonit jätin lautasen reunalle, mutta ymmärrän kyllä niiden funktion tällaisen laihan lihan mehevöittäjänä.

Avasimme uuden punaviinipullon, jota emme taaskaan saaneet kahteen pekkaan juotua. Kierre on näköjään valmis... Tosin pataa riittää vielä huomiseksikin, joten eiköhän viinikin tule tällä kertaa juoduksi loppuun.

Ai niin, vielä yksi oivallus: mustaviinimarjahillo sopii tämänkin kanaruoan kanssa aivan uskomattoman hyvin!

Hitaita sämpylöitä

Leivon aika usein itse rieskaa, vatruskoita tai sämpylöitä. Upotan niihin kaikenlaista hyvää ruoantähdettä ja kuivakaapista löytyvää kuten keitettyjä perunoita, puuroa, riisiä, säilykkeiden maustettuja öljyjä, juuresraasteita, pähkinäpussin pohjia, siemeniä ja juustonkänttyjä.

Vaikka maku olisi muuten ollut kohdallaan, etenkin hiivalla nostatetuissa sämpylöissä on mielestäni ollut usein liian vahva hiivan maku. Myös vatsani on oireillut.

Aika monta vuotta olen joulun alla leiponut limppuja, joihin tulee todella vähän hiivaa. Olen myös kokeillut italian opettajamme ohjeilla pizzataikinaa, joka myös nousee ihan hippusella hiivaa. Salaisuus on pitkä nostatusaika, mieluiten vuorokausi.

Vasta aivan muutama viikko sitten tajusin, että minähän voin tehdä saman asian sämpylätaikinan kanssa. Illalla viimeiseksi liotan sopivan lämpöiseen nesteeseen pienen hiivamäärän (puolet tai kolmannes ohjeissa annetusta määrästä) ja lisään sinne osan tarvittavasta jauhomäärästä ja siemenet, pähkinät ja/tai raasteet. Laitan kulhon peitettynä jääkaappiin tai viileälle parvekkeelle ja otan sen aamulla esille. Silloin taikina kuplii jo iloisesti.

Ennen leipomista alustan kylmään taikinaan sekaan loput jauhot, mahdollisen juustoraasteen ja öljyn ja laitan nousemaan lämpimään paikkaan. Hyvin nousee ja on valmista leivottavaksi jo puolen tunnin kuluttua. Sitten vain pyörittämään sämpylöitä.

Tämän päivän sämpylöissämme on veden, vehnäjauhojen ja hiivan lisäksi seesaminsiemeniä, porkkanaraastetta, pähkinäsekoituspussin muruja, goudajuustoraastetta, murskattua suppilovahveroa ja juustotäytteisistä paprikoista jäänyttä öljyä. Vielä parempi olisi tietenkin käyttää vähän terveellisempiä jauhoja, mutta tällä kertaa ei ollut muita kaapissa. Tuli oikein kuohkeita ja maukkaita sämpylöitä - eikä kupli vatsassa.

Mustikoita ja muuta hyvää pakastimesta

Olen joulun jälkeen tyhjentänyt ahkerasti pakastinta. Suurin osa sisällöstä on marjoja ja sieniä, jonkin verran säilön myös suurina satseina tekemiäni herkkuruokia kuten kaalikääryleitä ja maksapasteijaa. Tänään otin käyttöön juures-lammaspadan, jota olin haudutellut kerralla vähän enemmän. Se sai seurakseen proosallisesti tyttären muuttokuormassa tulleet lohkoperunat. Salaatin kanssa aineksista syntyi ihan kunnon lounas, ei voi valittaa.

Mustikoita olen viime aikoina käyttänyt ahkerasti osana nopeita marjapirtelöitä, joita surauttelen ihan vain itselleni niinä päivinä, kun iltapäivällä väsyttää ja alkaa todella tehdä mieli makeaa. Pirtelöön tulee yleensä maustamatonta jogurttia ja banaania, joskus myös mustikkaa happamampia marjoja kuten punaherukoita ja tyrnimarjoja. Jos haluan ruokaisamman vaihtoehdon, lisään vielä Vääksyn Myllyn höyrytettyhä kaurahiutaleita. Sokeria tai hunajaa lisään aivan lopuksi vain juuri sen verran, ettei suupieliä kiristä.

Tänään päätin kuitenkin palkita tyttären muuttohommissa raataneet perheenjäsenet leipomalla mustikkakukon. Idean aivan ensimmäiseen rukiiseen kukkooni sain helmikuun alun ravintolapäivänä, jolloin söin sellaista Lahden Asemapäällikön talossa nuorten muotoilijoiden kahvilassa.

Sen jälkeen etsin reseptin netistä ja kokeilin leipomista itse. Muotoa en ole saanut kohdalleen kahdesti yrittämällä, sillä ruistaikinani murenee, eikä kakku nouse. Mutta maku, se on aivan ensiluokkainen! Mustikka ja ruis on taivaallinen yhdistelmä, ehkä jopa yhtä hyvä kuin ruis ja puolukka. Merkitystä on varmaan silläkin, että käytän Vääksyn Myllyn hyviä ruisjauhoja. Oheen kuuluu tietenkin ehdottomasti vaniljakastike.

Enhän tiedä, millä reseptillä muotoilijat olivat oman kukkonsa leiponeet, joten ehkä vielä kokeilen muitakin kukko-ohjeita. Minun valitsemani Savon Sanomien resepti saattaa sopia paremmin juuri pieniin leivonnaisiin eli rättäniin, joiden mukaan mitatkin ovat. Minä tein kaksinkertaisen annoksen, jolla syntyi normaalin kakkuvuoan kokoinen kukko.

(Kisakylän kuvan otin eilen ennen tämän päivän lumisadetta.)

Koko päivän jatkunut lumisade on nyt lakannut, joten huomenna on mukava taas mennä hiihtämään. Tänään kävin työpäivän päälle kuntosalilla ja katselin, kuinka torilla yritettiin kovasti nostaa tunnelmaa viikonlopun Salpausselän kisojen alla. Kisakylä on aivan hauska idea, samoin sen iltatapahtumat rusettiluistelusta pieniin hyppyrimäkiin ja lumikouruihin. Toivottavasti sinne eksyy myös väkeä, kunhan viikko vanhenee.

Öljyt käyttöön

Minulla on tapana käyttää ruoanlaitossa aika paljon maustettuun öljyyn säilöttyjä aurinkokuivattuja tomaatteja ja fetajuustokuutioita. Kun itse tuote on lopussa, säästän purkinpohjat öljyineen jääkaapissa jatkokäyttöä varten.

Tänään aamulla leivoin sämpy- löitä, joihin sain kulumaan seuraavat viime päivien tähteet: vajaa hiivapala (suurin osa meni viikonloppuna blinitaikinaan), eilisen porkkanakeiton rippeet ja aurinkokuivattujen tomaattien purkinpohja. Koska hiivaa oli vain n. 20 grammaa, tein taikinajuuren jo eilen lämpimään keitonpohjaan eli lisäsin hiivan lisäksi vähän ruisjauhoja - näin juuri saa voimaa ja nostaa taikinan vähälläkin hiivamäärällä. Annoin juuren tekeytyä jääkaapissa yön yli ja jatkoin aamulla lisäämällä vähän maitoa, sopivasti vehnäjauhoja, hieman kaapista löytyneitä kurpitsansiemeniä ja lopuksi ne öljyt tomaattihippuineen. Tuli oikein hyvä taikina, johon ei tarvittu edes lisämausteita. Ja kauniitakin sämpylöistä tuli, aurinkoisen oransseja pikku sattumilla!

Eilen rupesi tekemään ihan hirveästi mieli yhtä talviruokien klassikoistamme, Punaisia pihvejä, jotka ovat muunnelma Lindströmin pihveistä. Meidän pihveissämme ei yleensä ole perunaa (jos sitä ei ole jäänyt), sen sijaan paljonkin sipulia ja todella paljon punajuurta. Koska olen viime aikoina halunnut välttää naudanlihan käyttämistä emmekä käytä sikaa ollenkaan, lähdin ostamaan paikallisen marketin tiskiltä jauhettua lähilampaanlihaa. Tällä kertaa myös fuskasin eli ostin irtomyynnistä etikkapunajuuria, koska en jaksanut ryhtyä keittämään ja kuorimaan juureksia.

Pihvitaikinaan tuli 600 g lampaanjauhelihaa, kuusi isoa etikkapunajuurta, kaksi isoa sipulia, kaksi munaa, ruokalusikallinen maissitärkkelystä, purkinpohjallinen (n. rkl) maustettua fetajuuston öljyä juustomuruineen, valkosipulia, suolaa ja pippuria. Survoin punajuuret, sekoitin ainekset ja muotoilin pihvit haarukalla uunipellille. Paistoin ensin sämpylät uunissa 200 asteessa, heti perään pihvit. Tuli siis säästöä tästäkin, kun lämmitin uunin kahta ruokalajia varten.

Perheenjäsenet rakastavat harmpurilaista muistuttavaa yhdistelmää, joka koostetaan tuoreesta sämpylästä, majoneesista tai tuorejuustosta tai pikkelsistä, pihvistä, juustosta ja vihanneksista. Minä keitin tällä kertaa pihvin ja salaatin oheen kukkakaalia, jonka nettiystävän ohjeen mukaan survoin ja maustoin perunamuusin tavoin; sekaan siis tuli hieman kermaa, voita ja yrttimausteita.

Ai niin, keksinpä samalla jääkaapin tutkimisella vielä yhden tähteiden jalosteen. Sekoitin bliniaterialta jääneet puolikkaat purkilliset smetanaa ja kermaviiliä, lisäsin teelusikallisen konjakkisinappia ja puolisen desiä etikkaan säilöttyjä pieniä suppilovahveroita. Syntyi kirpakka kastike, joka sopi erinomaisesti sekä salaatin että pihvin kanssa. Uskomattoman hyvää! Ja luulenpa myös, etten tällaisen aterian jäljiltä tarvitse edes D-vitamiinia, muista lisistä puhumattakaan.