Talvikäsityö valmistui

Maton "oikea" puoli.

Tämän vuoden talvikäsityöni valmistui juuri sopivasti kesäajan alettua. Virkkasin äsken viimeiset reunukset t-paita-matonkuteesta virkattuun mattoon.

Minulle iskee usein vuodenvaihteen paikkeilla jokin käsityöidea. Itse asiassa tein varsinaisen talvikäsityön valmiiksi jo tammikuussa, neuloin muutaman viikon villashaalia liukuvärjätyistä langoista.

Villashaali sohvan käsinojalla.

Sen jälkeen käsissä tuntui tv:tä katsoessa kovin tyhjältä, joten aloin pohtia, mitä voisi neuloa trikoomatonkuteesta. Olin itse siivoillut kaappeja ja tytär oli muuttamassa, joten tarjolla oli aikamoinen määrä vanhoja t-paitoja. Aloin leikellä niistä kudetta ja virkata neliöitä ilman tarkkaa ajatusta siitä, mitä neliöistä syntyy.

Kun noin 20 X 20 sentin neliöitä alkoi olla iso pino, päätin koota niistä maton. Tytär ihastui ideaan, joten tilkkumatto menee hänen kotiinsa joko eteiseen tai parvekkeelle. Ihan hauskaa, koska pääosa kuteista on tullut hänen taloudestaan. Noihin käyttöihin aika paksu matto myös sopii hyvin.

Maton "nurja" puoli.

Yritän nyt pidätellä itseäni ja olla keksimättä uutta käsityötä, sillä hartiat ovat olleet aika kovilla näiden painaviksi kasvaneiden projektien kanssa. Matonkuteista tulee lisäksi aivan hirveästi pölyä, joka on tarttunut kiinni nojatuoliin, mattoon ja kaikkialle ympäristöön. Ainakin teen ison siivouksen ennen seuraavaa projektia. Onneksi t-paidat myös loppuivat! Seuraavaa ideaa odotellessa...

Käsityöt ja stressi

Onko tuo rentouttavaa? kysyi puoliso, kun aloitin taas yhden uuden sukkaparin. Puolitoista vuotta sitten joulun alla opettelin uudestaan neulomaan, viime vuodenvaihteesta lähtien kudin on ollut lähes taukoamatta kesken tv-pöydän ääressä.

Enhän minä paljon telkkaria katso, mutta itse asiassa juuri käsityöt saavat minut istahtamaan edes joskus alas stressaavien töiden odottaessa tekijäänsä.

Ja muutenkin vastaus on kyllä, käsitöiden tekeminen rentouttaa. Nyt osaan taas jo kantapään ja kärkikavennukset ulkoa, joten ei tarvitse kuin pohtia vähän väriyhdistelmiä.

Tässä sukkaparissa olen pyrkinyt siihen, että raidat olisivat suunnilleen samanlaiset vasemmassa ja oikeassa jalassa. Mutta eroja löytyy, koska en merkinnyt ensimmäisen sukan aikana mitään ylös. Uskon, että kelpaavat näinkin.

Uusvanha ompeluharrastus

Olen joskus ollut ahkera ompelija. Valmistin itse jopa omat talvitakit ja lasten toppapuvut, kevyemmistä vaatteista puhumattakaan. Jossain vaiheessa hurahdin myös tilkkutöihin, joita jakelin paljon lahjaksikin.

Ompelu jäi melkein kokonaan, kun selkä ja olkapäät alkoivat oireilla töiden eli kirjoittamisen takia. Toinen syy oli ompelukoneen sijoituspaikka maalla. Viime vuosina olemme olleet siellä niin vähän, etten ole ehtinyt kuin joskus korjata joitain vaatteita.

Muutama viikko sitten sain tyttären puolisolta ompelukoneen, jota hän ei käytä. Huollatin muutaman kymmenen vuoden ikäisen Singerin ja perustin ompelupisteen pöydälle, jonka tytär jätti taakseen muutettuaan omaan kotiin. Ensimmäiset ompelutyöt ovat olleet sopivasti suoraa saumaa: lautasliinojen ja pöytäliinan päärmäämistä.

En suunnittele mitään suuria ompeluprojekteja, mutta iloitsen lähellä olevasta koneesta. Kuvan afrikkalainen pöytäliinakangas on lojunut varastoissani maalla varmaankin toistakymmentä vuotta, nyt sain sen käyttöön. Lautasliinakankaita olen myös kerännyt vuosikausia, sillä en enää käytä ollenkaan paperiserviettejä.

Värikkäät servietit ompelin kaitaliinoista, jotka ystävä toi minulle Australiasta; kuviot ovat aboriginaalien suunnittelemia. Sopivaa pöytää kaitaliinoille ei ollut, mutta näin sain kauniit kankaat käyttöön.

Saavutus: villasukat

Tavoittelemani muutoksen osana päätin ryhtyä kirjoittamaan ylös pieniä saavutuksia. Olenhan minä niitä aiemminkin esitellyt, hiihtolenkkejä ja ruokalajeja, mutta ne ovat jo rutiineja. Nyt yritän löytää jotain uutta.

Viime viikolla huomasin, että minulla on kerä villasukkalankaa. Aloitin uutisia katsoessa kutoa sukanvartta, vaikka tiesin, ettei lanka riittäisi. Kiirastorstaina näin käsityöliikkeen ikkunassa ihan samaa lankaa ja piipahdin ostamaan. Tarkistin netistä kantapään kavennukset ja sain ensimmäisen sukan valmiiksi perjantaina. Toisen päättelin tänään.

Pari on vähän epätasainen mutta kelpasi oikein hyvin kylässä olevalle tyttärelle. Kohta sukat lähtevät hänen mukanaan Helsinkiin.

Tyttären uudet sukat ja aina valmis mäyräkoira

Olen neulonut sukkia viimeksi joskus melkein parikym- mentä vuotta sitten, kun lapset olivat pieniä. Sen verran homma oli muistissa, ettei ohjetta tarvinnut tuijottaa koko ajan. Senkin tajusin, että minun kannattaa etsiä parempi ohje. Tämän kanssa eivät kantapään silmukat menneet millään tasan.

En tiedä, onko sukkien neulomisessa mitään järkeä, mutta hauskaa se ainakin on. Jos niska ei tästä pahemmin jumita, voin aina silloin tällöin tv:tä katsoessa neuloa. Ja nykyäänhän minä taas vähän katsonkin tv:tä, kun olen löytänyt sieltä jotain itselleni sopivaa. Mutta siitä toisella kertaa.

Itse tekeminen innostaa

Sain valmiiksi isoäidin neliö -tilkkushaalin viime viikolla ja vein sen tyttärelle lahjaksi. Viimeisenä iltana vielä päättelin langanpäitä nurjalta puolelta niin myöhään, että päätin sitten olla urakoimatta enää nirkkoreunaa. Ihan kaunis työstä tuli näinkin. Ja toivottavasti se myös lämmittää. Ainakin vastaanotto oli lämmin.

Käsillä tekeminen innostaisi nyt paljon enemmän kuin mikään kirjoitustöihin liittyvä. Tätä blogiakin laiminlyön mieluummin kuin lasken käsistäni kutimen tai virkkuutyön. Nyt ovat työn alla ranteenlämmittimet, joiden tekoon innostaa hienon hieno lanka villan ja silkin sekoitusta. En ole kovin hyvä neuloja (enkä virkkaajakaan, kuten eri kokoisista tilkuista näkee), mutta niin vain hommaan jää koukkuun. (Olipas puujalkavitsi!)

Toinen innostuksenaiheeni on valmistaa hyvää ja edullista ruokaa oikein alkuvuoden härkäviikkojen tapaan. Alkuviikosta ostimme alle viidellä eurolla kilon karitsanmaksaa, jota mies, minä ja koirat söimme erilaisilla lisukkeilla kolmena päivänä. Sienisalaatin, lanttulaatikon, karpalochutneyn ja coleslawn kanssa ruoka oli suorastaan juhlavaa. Eilen ostin taas kilon silakkafileitä yhtä edullisesti. Teimme vuoallisen tomaattisilakoita, joita söimme eilen lämpiminä ja tänään kylminä. Ja huomiseksikin riittää vielä, samoin lopulta koirille.

Hiihtämistä olen harrastanut nyt kolme kertaa, viimeksi eilen. Mies halusi Hollolan Heinsuon laduille, jotka ovat nykykielellä kutsuttuna haasteellisia. Kouluaikoina itkuraivosin muutaman kerran samoissa maastoissa, joissa vedetään supan pystysuoraa reunaa ylös ja lasketaan heti kohta alas kauhistuttavan jyrkkää seuraavan supan rinnettä - ja käännytään viime hetkellä alamäessä ennen uhkaavaa puuta.

Satuin vielä lipsahtamaan kilpaladulle, jossa miehen rakastamien herkkumäkien välissä ei ole edes tasaisempia hengähdystaukoja. Mutta en kuitenkaan kaatunut, ja niin vain kiipesin vielä toisenkin kerran Heinsuon urheilukeskuksesta kuntoladulle. Oheinen kyltti siltä helpommalta osuudelta.

Tänään olen nautiskellut kipeistä reisilihaksista, joiden alkujuuri on perjantain tanssitunnilla, tehosteet sain ladulta. Pikkuisen jaksoin aamulla myös kuminauhajumpata.

Lumi on uusi alku

Lahden lumista maisemaa tänään.

Loppiaseksi satanut lumi on todellinen uuden vuoden airut! Maisema on kaunis ja ihmiset paljon iloisempia kuin vielä vuodenvaihteessa. Valoa kohti mennään muutenkin, mutta minulle tärkeää on juuri nyt lumi. Eilen pääsin ensi kertaa hiihtämään, ja se oli juhlaa, vaikka tottumattomat jalkalihakset parkuivat ja onnistuin jopa kaatumaan sääreni mustaksi. Hiihtämisen jälkeinen hiki on ihan omansa, se suorastaan roiskuu endorfiineja!

Takana on nyt kuukauden alakulo, joka joinain päivinä saattoi muistuttaa jopa masennusta. Monen muun tavoin kärsin joulukuun ennätysvesisateista, tuulista ja pimeydestä. Kroppakin reagoi ja sain itselleni harvinaisen flunssan, joka kesti kolmisen viikkoa. Tietysti vielä pahensin asiaa, kun kävin pari kertaa flunssan aikana työmatkalla Virossa, mutta toisaalta en oikein voinut reissuja peruakaan. Tai näinhän kuulemma sanovat kaikki ne korvaamattomiksi itsensä tunteneet, joille sitten on käynyt huonosti...

En nyt jaksa kaivaa mielestä joulunajan ihania herkkuruokia, joista ei taida olla kuviakaan. Onneksi meillä oli toisen tyttären mukana ammattikokki jouluvieraana, joten täällä todella syötiin hyvin. Ja kaikki muutkin tekivät osansa, kun piti valmistaa jotain, kattaa tai tyhjentää pöytää tai raivata paikkoja. Selvisimme hengissä, vieläpä varsin hyvässä hengessä, vaikka olin osan ajasta poissa työvahvuudesta.

Pari saavutusta kirjaan tähän kuitenkin. Piparkakkukoulutalomme sai joulun jälkeen sitten katonkin ja päätyi ensin sukulaisjuhlien koristeeksi, sen jälkeen yhden pikkupojan syntymäpäiville. Sen jälkeisistä vaiheista ei ole tietoa, mutta toivon tietenkin, ettei piparkakkuherkuttelu aiheuttanut ainakaan pahempia mahanpuruja.

Toinen on ns. isoäidin neliöistä koottu peitto tai shaali, jota olen virkannut puolet joulukuusta ja nyt koonnut viime päivät. Tämähän on se tekniikka, jota Marttaliitto toi esiin koko viime vuoden tilkkurekoissaan ja hienoissa näyttelyissään. Olen siis harvinaisen myöhäisherännyt, eikä ihme, sillä en ole juuri tehnyt lankakäsitöitä sitten 1990-luvun alun.

Mutta niin vain huomasin ostaneeni Tartosta muutaman kerän lankaa ja arvelin niistä hyvinkin virkkaavani tyttärelle tilkkupeiton. Homma jäi harmittavasti hieman vajaaksi, sillä tarttolaislankoja ei sittenkään ollut ihan tarpeeksi leveää peittoa varten. Mutta ehkä hyvä näin, sillä jo nyt peitto on valoittanut työpöytäni, jolle jo huomenna pitäisi levittää jälleen työpapereita. Tai viimeistään ylihuomenna...