lauantaina, heinäkuuta 25, 2009

Kanttarelleja, varovasti

Olen muutaman kerran tässä blogissakin kertonut, miten pahoja vatsaoireita olen saanut kanttarelliruuista. Parin vuoden tauon jälkeen olen nyt muutaman kerran kokeillut varovasti maistamista. Toiveikkaalta vaikuttaa.

Mitään virallista diagnoosia vaivoista ei ole, mutta epäilen edelleen yhtenä hyvänä kanttarellikesänä rasittaneeni elimistöäni liikaa mainitun sienen sienisokerilla. Kun suolisto kerran oli ärtynyt, pienikin altistus laukaisi pahaa laktoosi-intoleranssia muistuttavat oireet. Oli erittäin kivuliaita kouristuksia ja usein vielä ripuli päälle. Pahimpien kertojen jälkeen ei huvittanut pelleillä asian kanssa.

En minä nytkään hölmö aio olla ja ryhtyä taas syömään urakalla kanttarelleja tai muitakaan oireta aiheuttavia sieniä. Mutta edelleen aion kerätä kaikki talteen, sillä meidän pihassamme maalla niitä kasvaa erittäin takuuvarmasti joka vuosi. Tänä kesänä olen kerännyt pari kertaa jo ihan merkittävät satsit. Ensimmäiset sienet jätin miehen paistettavaksi, kun olin itse matkoilla. Toisia söin varovasti kastikkeessa kalaruuan ohessa. Huomenna on varsinainen koetus, kun aiomme syödä kanttarellikeittoa. Yksi lautasellinen saa riittää ja sitten kuulostellaan.

Kuvan kanttarellit kasvoivat viime viikolla Lahden kaupungissa ihan lähellä urheilukeskusta. Samalla reissulla keräsin tyttäreni kanssa myös vajaat pari litraa mustikoita, jotka maistuivat erityisen ihanilta taikinakuoren sisällä, vaniljakastikkeen kanssa.

sunnuntaina, heinäkuuta 19, 2009

Kylmän kiven odotuksessa

Tällä viikolla ovat tuttavapiirissä alkaneet taas "leikkimieliset" puheet siitä, miten kesä on puolessa eli käytännössä ohi. Viikon kuluttua on se Jaakon päiväkin, jonka jälkeen uimavedet kansanperinteen mukaan viilenevät kylmän kiven kertaheitolla. En halua mennä mukaan voivotteluun, sillä oma lomani on vasta alkamassa tiistaina 28.7.

Häpeäkseni täytyy myöntää, että uin eilen ensimmäistä kertaa tänä kesänä luonnonvesissä eli Vesijärvessä. Ihan riittävän virkistävää oli, joten uiminen jäi lähinnä kastautumiseen. Lisäksi rannan lähistöllä uiva joutsenpari vartioi poikasiaan sen verran tarkkaan, etten halunnut niitä laiturille uhittelemaan - sitä on sattunut, ja vieläpä ison koiran nenän edessä. Toinen rajoittaja oli sukulaistytön sekarotuinen koira, joka koko ajan poukkoili laiturin tikkailla sen näköisenä, että se halusi komentaa minut ylös.

Voi olla, etten olisi eilenkään innostunut menemään järveen, ellen ensin olisi pyöräillyt anoppilaan hikoiluttavassa säässä. 13 kilometrin matka ei kilometreissä ole paha, mutta nousu Lahden keskustasta ensin Kankolanmäelle ja sitten Messilän hiihtomäkien korkeuteen on ihan keskitason urheilusuoritus. Vaikka pyöräilen säännöllisesti hyötyajoja kaupungissa, huomasin maantiekuntoni olevan aika surkea. Niin vaihdepyörää kuin ajelenkin, pakko oli nöyrtyä sekä mennessä että tullessa pahimmassa nousussa hetkeksi pyörää taluttamaan. Tulipa katsottua samalla vähän tarkemmin pientareiden kasveja. Ja tuli tarve pulahtaa veteen.

Hieman se vaivaa, että vuosien mittaan olen muuttunut kovin araksi luonnonvesissä uimariksi. Lapsena kuitenkin uimme ja leikimme sisarusten ja kavereiden kanssa tuntikausia vedessä viimeistään kesäkuun alusta asti. Hiekkarantaelämästä ja auringonotosta en tosin ole välittänyt koskaan, joten siksi ehkä vieraannuin säännöllisistä rantaretkistä teini-iän jälkeen. Toinen syy on siinä, etten ole koskaan omistanut omaa rantapaikkaa. Onneksi on anoppilan ranta, johon pääsee aika lailla rajoituksetta.

Aika monta kertaa silti olen tänä kesänä uinut avoimen taivaan alla, sillä olen vuosien tauon jälkeen löytänyt Lahden Urheilukeskuksen maauimalan hyppyrimäkien juurella. Eihän se mitenkään kaunis tai inspiroiva paikka ole, ellei sitten ole turistien tapaan kiinnostunut mäkihyppääjien ja uimareiden epäkonventionaalisesta yhdistelmästä. Mutta viidenkymmenen metrin altaassa on hyvin tilaa ja lämmin vesi. Olen altaassa yleensä tunnin, josta yritän vesijuosta tehokkaasti vähintään neljäkymmentä minuuttia ja venytellä tai uida hitaahkosti lopun ajan. Vesi kohtelee lihaksia lempeästi ja ulkona on hyvin tilaa hengittää.

keskiviikkona, heinäkuuta 15, 2009

Mansikka, mustikka, keltavahvero...

Hollolan metsissä on nyt ainakin näitä: kanttarelleja, mustikoita ja ahomansikoita.

Keltavahverot ovat vasta tulossa, mansikat jo menossa. Mustikkaa tuntuu olevan niin paljon kuin hyttysiltä kestää kerätä. Minun sorminäppäryydelläni se tarkoittaa enintään litraa, sitten sääsket ovat jo imeneet vähintään ranteet ja tukanrajan verille. Mutta sehän riittää jo hyvinkin piirakkaan (eilen illalla kerätyistä nautin osan myös aamuviilin päällä).

Vakiopaikalle ei ollut vielä noussut yhtään tattia, mitään sorttia. Lehmäntateista ja punikeista se yleensä alkaa, muutaman päivän kuluttua siitä nousevat herkkutatit. Tsekkaan taas viikonvaihteessa.

tiistaina, heinäkuuta 14, 2009

Kolme kanttarellia

Kesän ensimmäiset kanttarellit on nyt bongattu omalta kesäpihalta Hollolassa. Eilinen kaatosade sumensi kuitenkin silmäni niin pahasti, että kaikki todisteeksi otetut valokuvat ovat epätarkkoja. Jätin kolme ihan kunnollisen kokoista sientä paikalleen, sillä todennäköisesti ne vielä kasvavat - ja kanttarellithan kestävät "kasvatuksen". Sen sijaan keräsin purkkiin kaikki löytämäni ahomansikat, sillä ne olivat jo kastumassa sateessa kelvottomiksi. Aamulla oli kiva syödä saalis viilin päällä.

Nyt taas kaupungissa ja työkoneen ääressä. Reilun tunnin kuluttua bodybalanceen, sen jälkeen vielä iltapäivä töitä. Illalla yritän mennä maalle oikein yöksi, jos sää vaikuttaa hyvältä. Koirillakin olisi pitkästä aikaa vähän useampi tunti vapautta kerrallaan.

lauantaina, heinäkuuta 11, 2009

Lomailua rutiineista

En ole vielä kovinkaan lähellä todellista lomaa, mutta lohdutan itseäni rikkomalla rutiineja. Liikunnoissa se on jopa helppoa, sillä kesällähän ovat tarjolla mm. puistojumppa ja melonta. Mutta jotain uuttakin on kiva ottaa haltuun: tänä kesänä se on vesijuoksu ja uinti maauimalassa, jossa olen edellisen kerran käynyt säännöllisesti tai ylipäänsä ollenkaan ehkä kymmenen vuotta sitten.

Uimala sijaitsee Lahden Urheilukeskuksessa hyppyrimäkien juurella, jossa olen päässyt joka kerta seuraamaan samaan aikaan mäkihyppääjien harjoituksia. No, eivät he altaaseen hyppää vaan viereen, sillä allas on suurimman mäen montussa ja siinä sivussa on siis käytössä kahden mäen alastulorinteet. Ei homma lahtelaisesta enää kovin eksoottiselta tunnu, mutta ainakin iltapäivisin hommaa ohjataan seuraamaan ulkomaisten turistien ryhmiä, jotka näpsivät innoissaan kuvia ja usein myös aplodeeraavat hyppääjille. Kasvattaa kyllä nuorehkojen poikien luonnetta, kun he joutuvat tällä lailla yleisön eteen myös aivan tavallisissa harjoituksissa.

Vaikkei maauimala vastaa elämyksiltään luonnonvesiä, vesijuoksu altaassa on ollut yllättävän mukavaa. Allas on täyspitkä, eikä siellä ole vielä kertaakaan ollut minkäänlaista ruuhkaa. Erityisen hauskaa on liikkua avoimen taivaan alla ja nauttia joko auringosta tai edes suuresta määrästä hapekasta ilmaa ympärillään. Äänimaailmakin on mukavampi kuin kaikuvissa halleissa, vaikka jostain kumman syystä maauimalassa soitetaankin suht. kovalla kaupallista paikallisradion kanavaa.

Yhtään kuvaa minulla ei tästä kesäharrastuksesta ole, sillä uimaan mennessä en yleensä viitsi kuljetella kauheasti ylimääräistä elektroniikkaa mukana. Kyllähän siellä altaalla kuvia näpsitään, tänäänkin seurailin erittäin kauniiden thaimaalaisnaisten poseerauksia toisilleen. Ladyt olivat edustavia uima-asuissaan sinivihreää vettä vasten, mutta ehtivät kyllä aika vähän uida.

Oheiset pari ovat kuvaa viime viikon työkeikalta, joka suuntautui luonnonveden ääreen eli Enonsaareen keskellä Vesijärven Enonselkää. Tarjolla oli pari laivamatkaa yhteysaluksella, kävelyä rantahiekalla, kahvit vanhassa huvilassa ja keskustelua saaren käyttäjien kanssa. Ihan rentouttava työtehtävä, etenkin kun sääkin vielä suosi kohtalaisesti.

Lopuksi vielä sienipäivitys. Keskiviikkoiltana kävin lenkillä Urheilukeskuksen takana Salpausselän maastossa, jossa ei näkynyt ainuttakaan itiöemää, vaikka kurkistin pariin supan pohjaankin (ja altistin itseni pahasti hyttysille). Useilta tuttavilta olen kuullut yksittäisistä hapero- ja tattilöydöistä, joten kyllä niitä varmasti jo metsissä on. Tänään näin torilla myynnissä virolaisten kanttarellien ohella röykkiön erittäin muhkeita keltavahveroita henkilöllä, jonka tiedän itse keräävän myymänsä sienet. On siis aika lähteä katsomaan apajat. Huomenna en pääse sosiaalisten velvoitteiden takia, mutta maanantaina taidan tehdä lyhyen työpäivän ja matkata koirien kanssa yöksi maalle. Illalla ehtii tsekata hyvin alle kilometrin päässä pihastamme sijaitsevan herkkutattipaikan, ja pihasta näkee heti, ovatko kanttarellit tulollaan.

sunnuntaina, heinäkuuta 05, 2009

Enhän minä puutarhaa halua, mutta...

...anopin keittiöpuutarhassa tunnen aina kummallista haikeutta. Olisihan se hienoa hakea kesällä tuoretta syötävää suoraan kasvimaalta tai perunapellosta. Maistuisi, olisi terveellistä, ehkä jopa taloudellista. Tulisi hyvää liikuntaa ja järkevä rusketus (jos muistaisi suojata ihon tarpeen mukaan). Koirat (ja mahdolliset sukulaislapset) tykkäisivät, kun saisivat olla mukana puuhassa. Mielestä karisisi kaikki turha.

Olen sen verran kokeillut kasvimaan pitoa, että tunnen myös sen toisen puolen. Yrittämistäni juureksista ja kaaleista sain harvoin edes siementen hinnan verran satoa. Maaperä oli hetkessä täynnä rikkaa, jos palstalta oli poissa muutaman päivän. Vesi loppui kaivosta kuivana kesänä, sadekesänä mikään ei ehtinyt valmiiksi. Oli paarmoja ja hyttysiä.

Haikailen kasvimaan kimppuun, koska huomaan keskikesänkin kohta karkaavan käsistä valkokaulustöitä tehdessä. Tänä vuonna ei olisi taaskaan ollut mitään mahdollisuutta raataa taimien tai maaperän kanssa, sillä huhti-kesäkuussa istuin lähes ympäripyöreitä päiviä tietokoneen ääressä.

Mutta onneksi on kohta mahdollisuus luonnon sadonkorjuuseen, kun vadelmat kypsyvät ja sienet alkavat nousta maan pinnalle. Koirien ja parin sukulaisen kanssa olimme jo tänään kartoittamassa ahomansikkapaikkoja. Muutaman päivän päästä sieltä saisi vähintään kupin pohjan täyteen, jos vain ehtii lähteä keräämään. Pitää ehtiä.

lauantaina, heinäkuuta 04, 2009

Ikävä maalle

Viihdyn ihan hirveän hyvin keskikaupungilla suurimman osan vuodesta, yleensä myös kesällä. Ehtona on kuitenkin se, että edes jotenkin pystyn liikkumaan paljon ulkona ja seuraamaan luonnossa tapahtuvia muutoksia.

Keväällä ja syksyllä muutokset yleensä näkyvät hyvin ihan katupuissakin, mutta keskikesä on eri juttu. Ei puistoissa ole samoja tienvierien kasveja, pellolla pesiviä töyhtöhyyppiä tai niiden yllä liiteleviä haukkoja. Eikä etenkään kuivilla tienvierillä tai metsäaukioilla viihtyviä ahomansikoita tai hakkuaukeat valloittavia vadelmia. Puhumattakaan auringonnousuista ja -laskuista, jotka kaupungissa tuntuvat aina jäävän jonkin rakennuksen taakse.

Tänään pääsin ihan pikaiselle mansikkaretkelle siskon lasten kanssa ja imin mahdollisimman paljon sisääni värejä, ääniä ja tuoksuja. Yhden kukkakimpunkin keräsin, mutta eihän se pöydällä anna kuin aneemisen aavistuksen siitä, miten luonto ja ihminen yhdessä muovaavat maiseman eri väripintoja.

Miksi sitten ikävöin enkä vietä aikaa maalla? Olen vielä ainakin pari viikkoa niin kiinni kirjoitustöissä ja nettiyhteydessä, ettei muutaman ilta- ja yötunnin takia tunnu oikein järkevältä eikä etenkään ekologiselta ajaa autolla hakemaan luontoelämyksiä. Maalle en haluaisi töitä viedä, vaikka saisinkin järjestettyä itselleni kannettavan koneen. Tilanne voi kyllä kohta muuttua, jos äsken alkanut sade sattuu herättämään ensimmäiset tatit maan pinnalle. Ja muutamassa viikossa kypsyvät myös vadelmat ja heti niiden jälkeen herukat.

Viisainta on yrittää saada kaikkein kiiremmät työt mahdollisimman pian valmiiksi ja napata jossain välissä muutaman päivän vapaa. Kunnon kesäloma on vuorossa vasta elokuun puolivälin jälkeen.