torstaina, kesäkuuta 30, 2005

Doris ja Bessie auringossa


koirat rappusilla 2
Originally uploaded by InaRuo.

Aurinkoa juhannusviikonloppuna


juhannusruusut
Originally uploaded by InaRuo.

Sateen keskellä olen iloinen, että kuvasin maaseutukotimme juhannusruusut komeimmillaan. Nyt terälehdet todennäköisesti makaavat jo maassa.
Vahinko, ettei kuvaan saa mukaan touhukasta ampiaisten ja vielä kovaäänisempien kimalaisten surinaa. Pistiäisten kanssa saa olla tarkkana, jos haluaa syödä viereisellä kuistilla jotain makeaa.

keskiviikkona, kesäkuuta 29, 2005

Soutuveneellä kotiin

Kateeksi kävi, kun tyttäreni palasi tänään yökylästä kaverinsa luota. Noin kolmen kilometrin matka Jalkarannasta Lahden keskustaan oli kuulemma taittunut soutuveneellä. Piti saada tavarat kuljetettua, eikä perheen auto ollut paikalla, kuului perustelu.

Kuulosti vähän selittelyltä, kulkevathan bussitkin, mutta hyvältä sellaiselta. Kyllähän jokainen tarttuu mieluummin airoihin kuin seisoskelee pysäkillä, jos siihen on vain mahdollisuus! Kesäinen Vesijärvi ei siis ole menettänyt merkitystään kulkuväylänä.

Jalkarannan nimikin viittaa ikumuistoisiin aikoihin, jolloin väki kulki joko veneellä tai kävellen pitkät matkat emäpitäjän Hollolan kirkkoon (maanteitse n. 15 km Lahdesta, vesitse ainakin kaksi kertaa niin paljon Kutajoen niemen ympäri). Nimen alkuperälle on käsittääkseni monta selitystä, yksi niistä viittaa jalkojen vilvoitteluun raskaan kävelymatkan lomassa, toinen kirkkokenkien vaihtoon. Mutta taatusti moni myös souti kirkkoon.

sunnuntaina, kesäkuuta 26, 2005

Ahomansikoita ja kävelemisen taito

Juhannusviikonlopun kolme päivää ehtivät jo tuntua lomalta. Jokaiselle päivälle mahtui tuttu kuuden kilometrin lenkkini, kaksi kertaa koiran kanssa ja kerran ilman, kaksi kertaa vasta- ja kerran myötäpäivään. Vähintään kerran kesässä mies kysyy, miksi aina kierrän samaa reittiä, mutta eihän se sama koskaan ole sama! Tänään ilonamme oli kolme metsäjänistä, jotka hieman kiinnostivat mäyräkoiraa, mutta eivät sittenkään saaneet sitä intoutumaan jahtiin.

Ensimmäiset ahomansikat - fragaria vesca - poimin eilen suuhuni. Keräsin visusti vain kaikkein punaisimmat, ja kyllä maku olikin voimakas.

Vähintään kerran kesässä tulee myös hetki, jolloin on aikaa ryhtyä katsomaan kesäkodin kirjahyllystä, minkä tutun kirjan haluaisin lukea uudelleen. Henry David Thoreaun Kävelemisen taito (1862, suomentanut Markku Envall 1997) tuntui erityisen sopivalta päivinä, jolloin aika tuntui hetkeksi pysähtyneen keskikesään. Ilahduin, kuinka samaa mieltä Thoreau on kanssani villin ja viljellyn luonnon suhteesta:

"Saan enemmän elämää kotikaupunkiani ympäröivistä soista kuin kylän viljelypuutarhoista. Ei ole silmilleni rikkaamppia kukkatarhoja kuin kääpiösuokukkien tiheät laikut, jotka peittävät näitä maanpinnan hentoja paikkoja."

"Yhtä vähän haluaisin jokaisen ihmisen ja ihmisen jokaisen osan kuin maan jokaisen eekkerin olevan kultivoitu, se on viljelty. Osa olkoon viljeltyä, mutta suurempi osa ketoa ja metsää paitsi tyydyttämässä välittömiä tarpeita myös valmistamassa joka vuosi mädäntyvästä kasvillisuudesta ruokamultaa kaukaista tulevaisuutta varten."

En pysty toteuttamaan Thoreaun kirjan alussa antamia neuvoja useiden tuntien päämäärättömistä ja yksinäisistä vaelluksista kuin harvoin. Jotain samaa on kuitenkin loppukesän ja syksyn sieniretkissä, joita selvästi odotan jo malttamattomana.

sunnuntaina, kesäkuuta 19, 2005

Melontaa ja ruohonleikkuuta

Lauantai oli tämän vuoden melontakauden avaus. Lähtöpaikka oli Kahvisaari, Lahden Vesisamoilijoiden toinen tukikohta, josta jäsenet voivat kalustonkäyttömaksulla hakea sopivan kanootin alleen. Perinteisesti lähdimme liikkeellä kaksikolla, sillä melonta on niitä harvoja lajeja, joita voin miehen kanssa harrastaa kahden - muissa hän on liian ylivoimainen. Jopa tandem-pyöräily on jäänyt...

Ilma oli upea, mutta onneksi tajusimme meloa vain reilun tunnin. Vaikka kuinka yritin vahtia tekniikkaa, heräsin yöllä särkevien käsivarsien vuoksi. Olin tehnyt töitä liian paljon käsillä ja liian vähän selkälihaksilla! Tosin syynä voi olla myös nestevajaus, sillä särky johtui selvästi maitohapoista. Aamun sauvakävelylenkki oli sekin vielä aika tuskaa käsille, mutta iltapäivällä särky alkoi jo sulaa.

Maalla luonto oli viikossa taas ehtinyt melkein peittää kaikki ihmisen tekemät jäljet. Ajoin hieman nurmikkoja, mutta en jaksanut ryhtyä siivoamaan marjapensaiden välejä. Yrttimaa oli säilynyt melko puhtaana rikkaruohoista katteen alla, ja etenkin kirvelit olivat myös kasvaneet. Istutin vielä kaksi ruukkutomaattia ja yhden ruokakaupasta löytyneen ruukkuchilin. Alan ilmeisesti höpsähtää lopullisesti, sillä menomatkalla maalle ostin jopa kasvuturvetta ja lannoitepönikän. Kuvittelenko todellani saavani jotain satoa?

Minkäänlaisista sienistä (kääpiä lukuun ottamatta) ei ole normaaleilla reiteillä mitään havaintoa, mutta se ei nyt haittaa. Töitä on vielä pari viikkoa, joten selviän juuri ja juuri pakollisista piha- ja parvekehommista. Maltoin jopa jättää kirjakauppaan pari esille nostettua sienikirjaa, sillä ne oli tarkoitettu selvästi aloittelijoille. Seuraavaksi haluan ostaa biologeilla näkemäni kunnon tiiliskiven, jossa on aivan toinen määrä lajeja ja etenkin taustatietoja esiintymispaikoista kuin yhdessäkään suuren yleisön kirjassa.

tiistaina, kesäkuuta 14, 2005

Puistojumpassa

Yksi lahtelaiskesän elämyksistä on ehdottomasti puistojumppa Fellmannin puistossa. Jonkun mielestä on ehkä rienausta, että pirteä aerobic-ohjaaja jakelee ohjeitaan ja jumputtavaa musiikkia Erkki Kannoston Punavankimuistomerkin jalustan päältä. Itse en usko, että hiljaiset hahmot pahastuvat liikunnasta, jonka tarkoitus ei ainakaan ole vahingoittaa ketään muuta. Tänään me jumppaajat askelsimme hieman märällä nurmikolla ja siirryimme vasta venyttelyjen ajaksi patjoinemme kivelle. Saa nähdä, kummat tuntuvat huomenna enemmän, kipeät lihakset vai pilvisessä ilmassa viihtyneiden hyttysten ja mäkäräisten pistot.

Upea puisto on peräisin 1950- ja 60-lukujen vaihteesta, mutta Punavankipuistomerkki kertoo 1918 tapahtumista ja vankileiristä, jolle punaiset koottiin August Fellmannin pelloille. Nykyiseen arkeen kuuluvat nykyisin jumppaajien ohella juoksijat ja koiranulkoiluttajat, lukuvuosien aikaan myös läheisten oppilaitosten oppilaat ja opettajat.

maanantaina, kesäkuuta 13, 2005

Seminaariluontoelämyksiä

Alkukesän kaunein viikonloppu kului seminaarissa Helsingin Vuosaaressa, jossa luonto onneksi oli lähellä. Luentojen, keskustelujen ja elokuvan ohella pääsin nauttimaan laivareissusta Kaunissaareen ja saaren äkäisistä hyttysistä pohjoismaisen pesäpallopelin lomassa. Myös sauvakävelyopastuksen yhteydessä oli mahdollisuus altistaa itsensä ulkoilmalle ja verenhimoisille hyönteisille.

Jännittävin luontoelämys jäi kuitenkin osittain puheiden varaan. Aamiaspöydässä huomasin aivan ikkunan ulkopuolella isossa männyssä valtavan pöntön, jonka asukkaista kävin sitten kysymässä hotellin tarjoilijalta. Asunto kuulemma kuuluu lehtopöllöemolle ja viidelle poikaselle, jotka lintuharrastajat olivat käyneet laskemassa aivan äskettäin. Poikaset olivat olleet vielä liian pieniä rengastettaviksi, mutta emolta oli löytynyt rengas ja siitä ikä, kahdeksan vuotta.

Päiväsaikaan pöntöstä ei näkynyt eikä kuulunut mitään liikettä, ja yöllä joko satoi tai olin nukkumassa. Tuntui kuitenkin jänittävältä ajatella, että aivan lähistöllä liitelee iso lintu viemässä ruokaa poikasille.

Viimesyksyisellä reissulla samassa Vuosaaren rannassa näin runsaasti kauniita karva- ja mustarouskuja, joita myös keräsin mukaan autoon. Nyt olin helpottunut, ettei kyseisessä metsätyypissä ole vielä sieniaika, sillä olin liikkeellä julkisilla kulkuneuvoilla, ja kannettavaa oli muutenkin liikaa.

keskiviikkona, kesäkuuta 08, 2005

Kateutta!

Sain toissailtana järkyttävää sähköpostia Sallassa asuvalta ystävältäni. "Korvasienet kasvavat runsaina joka puolella - tulen kohta hulluksi niiden kanssa", hän kirjoitti. Minun teki mieleni huutaa Suomen läpi: kerää ne kaikki heti, kuivata ja lähetä tänne!

Toinen ystäväni kertoi eilisiltaisella lenkillä sieniretkestään kuopiolaisella metsäautotiellä, jossa terhakat ruskeat möykyt kököttivät rivissä odottamassa ottajaa. Onneksi hän oli ne kerännyt.

Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden keväänä eräs tuttava kertoi häntä kohdanneesta onnettomuudesta. Hän oli onnistunut kasvattamaan pihassaan korvasieniä tunnetulla sanomalehtitempulla eli kaivamalla kuopan, täyttämällä sen Hesareilla ja lapioimalla maata päälle. Sato oli siis runsas, mutta kertoja ei ollut uskaltanut syödä niitä ydinlaskeuman vuoksi, vaan oli jopa hävittänyt kasvattamansa itiöemät. Olin silloin itse juuri kriittisillä kuukausilla raskaana, mutta huokasin raskaasti. Varmasti olisin uskaltanut käydä käsiksi herkkuihin, jotka joka tapauksessa olisi pitänyt ryöpätä myrkkyjen poistamiseksi.

Saalistajan elämään kateus kuuluu vääjäämättömästi. Suon upeat sienisaaliit ihmisille, jotka osaavat niitä arvostaa. Ymmärtämättömiä en halua edes ajatella. Mutta kunpa kerran osuisin itse kunnon korvasienisaaliin äärelle!

sunnuntaina, kesäkuuta 05, 2005

Keräilyä vai viljelyä?

Olen puhdasverinen keräilijä, minunkaltaiseni ihmiset eivät koskaan olisi keksineet maanviljelystä. Kaikki pienetkin yritykseni ylläpitää kukkapenkkejä tai perustaa kasvimaata ovat aina olleet tuhoon tuomittuja. Yksi syy voi olla kasvupaikka, sillä kesäpaikkamme maalla sijaitsee koivuisella ja muutenkin karulla soraharjun reunalla, jossa viihtyvät parhaiten ahomansikat, kanttarellit, mustikat ja mustarouskut. Ei siis hullumpi paikka!

Silti tänä viikonloppuna tein taas pienen yrityksen. Siivosin noin kaksi metriä pitkän ja puoli metriä leveän seinänvierustan rikkaruohoista, sekoitin joukkoon hiukan kompostimultaa ja sijoitin mullaan joukkoon seuraavat torilta ostetut taimet (tai oikeammin jo ihan kunnolla kasvavat yrtit): kolme persiljaa, kaksi kirveliä, kaksi minttua, yhden sitruunamelissan ja yhden tillin. Suurimmat odotukset kohdistuvat kirveliin, joka on loistava sienimauste.

"Kasvimaallani" on vakiopaikka ulkorakennuksen seinustalla, jossa olen onnistunut jo toistakymmentä vuotta pitämään hengissä rehevät tupot ruohosipulia - ne olivat nyt komeassa violetissa kukassa. Samalla seinänvierellä viihtyvät myös raparperit, joita perheenjäsenet inhoavat - viljelenkin niitä pelkästään helppouden ja komeiden lehtien takia. (Tosin äsken tein taas toivorikkaasti kesän ainoaksi jäävän kiisselin - ehkä sen tekee kauppansa kermavaahdon kera). Lisäksi olen jättänyt riviin paikan, jonka lannoittamista vältän, sillä siinä oli taaskin varmaan toistasataa ahomansikan kukkaa. Lisäsin muutaman kiven ja nyhdin pois pahimmat voikukat ja ruohotupot.

Keräilylle oli muutenkin hyvät olosuhteet, sillä nokkoset olivat röyhähtäneet melkeinpä liiankin reheviksi. Niistä ehdin jo leipoa munakas-nokkosrullan, jonka sisällä on myös fetaa. Myös voikukista voisi jalostaa vaikka mitä, jos ehtisi. Miksi ostaa kallista rucolaa, kun pienet voikukanlehdet maistuvat suunnilleen samalta? Sitä paitsi keltaisista terälehdistä saa hyvää maustevoita ja tuttavien kokemusten perusteella myös viiniä.

Ikivanhoja marjapensaitamme kävin varovasti katsomassa. Kukassa ovat mustat, punaiset ja valkoiset viinimarjat ja karviaiset, vaikka ammattilaisten silmissä pensaamme ovat varmaan surullisessa romahdustilassa. Silti en koskaan saa kaikkia marjoja talteen, vaan osa jää linnuille (ja minä sentään keitän joka syksy kymmeniä litroja mehua ja hilloja). Iloitsen myös jokaisesta uudesta villivadelman oksasta, joka löytää pihallemme. Viime heinäkuussa sato ei ollut kummoinen, mutta edellisenä kesänä keräsin helposti parikymmentä litraa.

Harvinaisuus pihallamme on kirsikkapuu, joka sekin oli runsaassa kukassa. Puu on lahja sukulaiselta, jonka omakotialueella villiintyneiksi laskettavat puut ovat tuottaneet satoa ja levinneet itsekseen ilmeisesti 1940-luvun lopusta eli sotien päättymisestä lähtien. Kirsikat ovat syötäväksi hieman turhan happamia, mutta todella hyviä hillo- ja mehumarjoja. Ja niitä tuntuu tulevan paljon!

Myös pihamme omenapuut alkavat olla jo todella yli-ikäisiä, mutta silti sain taas viime syksynä kymmeniä litroja hyvää sosetta. Kukkia oli jonkin verran, nyt odotellaan vain pölyttäjiä.

Ihailen puutarhataitureiden huolellisesti hoidettuja pihoja, mutta välillä ihmettelen kaiken touhun tarkoitusta. Itselleni heinä-syyskuun vapaat eivät millään tahdo riittää, kun yritän saada talteen luonnon ja vanhentuneen puutarhamme tarjoamaa satoa. Mitä ihmettä tekisin, jos minulla olisi vielä kukoistava kasvimaakin? En ainakaan ikinä ehtisi sieneen. Ja sehän olisi keräilijän helvetti.

keskiviikkona, kesäkuuta 01, 2005

Sataa, sataa

Kun ennen aamuseitsemää kaatosateessa yritin raahata kahta vastahakoista koiraa puistoon, yritin suunnata ajatukset tulevan kesän sienisaaliisiin. Korvasienet eivät välttämättä enää hyödy näistä tulvista, mutta moni muukin sieni jo kurkistelee lähellä maanpintaa.

En ole pitänyt mitään sienipäiväkirjaa, mutta tiedän keränneeni kanttarelleja pihastamme 7.6. yhtenä kesänä toistakymmentä vuotta sitten. Veikkaanpa, että tuolloin maa oli sateiden lisäksi saanut tarpeeksi lämpöä. Nythän ei ole lämpötiloilla herkuteltu.

Joka tapauksessa aion ensi viikonloppuna käydä läpi metsittyneen pihamme tietyt koivunjuuret. Keltaiset aarteet ilahduttavat aina, vaikka olenkin vuosien mittaan tullut niille allergiseksi. Herkistyminen kanttarellien sienisokerille on kuulemma varsin tavallista. Keräänkin vahveroita lähinnä siksi, että muut pitävät niitä arvossa. Jo ennen hirveimpiä mahakouristuksia pidin niitä yliarvostettuina - tosin etikkakanttarellit maistuisivat minullekin.

Mutta heti kanttarellien perään nousevat haperot ja ensimmäiset tatit. Ja onhan sekin mahdollista, että joltain metsätieltä vielä löytäisin korvasieniä.

Kunhan nyt taivas vähän selkiäisi. Viime syksy oli ennätyksellinen mustatorvisieni-, mustavahakas- ja suppilovahverosadoiltaan, mutta eivät kaikki sienetkään halua uida.