Jäähyväiset talven hiihdoille?

Tänään aamulla pysyttelimme hiihtoretkellämme täällä eteläisellä Vesijärvellä, enimmäkseen Lahden kaupungin puolella, hieman myös Hollolan vesialueella. Tuuli oli kääntynyt eilisestä etelän puoleiseksi, joten en halunnut viilettää ensin myötätuuleen sellaista matkaa, jota en jaksaisi puskea vielä vastatuoleen takaisin.

Reitti kulki Teivaan satamasta Mukkulaan, sieltä Selkäsaareen, jonka editse suuntasimme kohti Enonsaarta. Kiersimme Enonsaaren vastapäivään ja lähdimme kohti Rautakankaretta. Sieltä jatkoimme pääosin rantaa pitkin kohti etelää, tosin minä lähdin jossain vaiheessa ennen Myllysaarta oikaisemaan selän yli kohti aallonmurtajan kärkeä ja lähtöpaikkaa. Mies nopeampana veti koko matkan rantoja nuollen.

Rautakankareen edustalla puoliso kävi oikein erikseen pyytämässä, että tulen rantaan asti kuvaamaan hienoja jäämuodostelmia rannnassa. Jääpuikot valuvat ja osittain kasvavat rungoissa ja jopa jäälle tipahtaneissa risuissa. Muodostelmaa oli rannassa ainakin reilun kilometrin matkalla.

Jäätaide oli muutenkin päivän teema. Lumen pinta oli yön aikana taas vähän muuttanut muotoaan ja koostumustaan, nyt se oli monin paikoin täynnä kerroksellista, karheaa ja helposti rikkoutuvaa jääpitsiä. Ainakin minulle tällainen pinta sopii paljon paremmin kuin kovaksi hioutunut ja epätasainen lumi, jossa suksi lipsahtelee sivuttain vähän miten sattuu. Eilisen hiihdon jälkeen olivatkin jalkapohjan lihakset kipeät jännityksestä.

Täksi päiväksi ja huomiseksi on ennustettu lumi- tai räntäsateita, jotka saattavat olla aika tuhoisia hankikannoille. Tänään oli siis jo talven jäähyväishiihdon makua, mutta kuka tietää. Alkuviikko menee joka tapauksessa sen verran tiiviisti töissä, että pääsen tsekkaamaan sää- ja keliolosuhteet muualla kuin kaupungin keskustassa vasta keskiviikkona. Jännittäähän se, miten kevät on siihen mennessä edennyt.

Eräänlaista mökkipuuhastelua

Meillä ei oikeastaan ole mökkiä vaan osuus perikunnan talosta. Vaikka paikka on aivan lähellä, käymme siellä tosi harvoin ja silloinkaan emme yleensä harrasta ns. mökkihommia ollenkaan. Siis nikkarointia, halonhakkuuta, puutarhatöitä tai metsänraivausta.

Puoliso kyllä viihtyy verstaassa, mutta siellä syntyy taidetta tai erittäin mielenkiintoisia tuunauksia arkipäivän esineisiin. Minä olen aikanaan harrastanut paljonkin ompelua ja matonkutomista, mutta nykyisin olen lähinnä keräilijä. Eilen ja tänäänkin kävin napsimassa talteen ja kuivumaan käyttökelpoiset nokkosenlehdet. Sienestyksessä on nyt (toivottavasti hyvin lyhyt) tauko.

Mutta tänä viikonloppuna harrastin myös oikeaa mökkipuuhastelua eli maalasin vanhan pöydän - tai pikemminkin pöytää. Kahdella maalikerroksella homma ei vielä valmistunut, joten asiaan pitää palata. Olin maalarina niin tohkeissani, etten edes muistanut ottaa kuvaa pöydästä. Korjaan asian valmiin värin kanssa.

Voisin tietysti kuvata mopsin selän, sillä koira halusi tietenkin auttaa, ja nyt sillä on terrakottaa väriä mustan turkin seassa. Antaa nyt eläimen kuitenkin levätä, sillä sokea ja kuuro koiravanhus joutui venymään taas jaksamisensa äärirajoille tepastellessaan monta tuntia pihamaalla.

Sen sijaan kuvailin eilen sekä anoppilan pihan että oman kesäpaikkamme kesäilmettä. Vehreys pääsi  yllättämään taas kerran. Monet kukat ovat jo yli ja ohi, ja ihan ruohonleikkuu- mielessäkin puutarhassa pitäisi riehua melkein päätoimisesti.

Ehkä hauskimpia kuvattavia olivat kuitenkin vajaa vuosi sitten edesmenneen appeni veistokset luonnon keskellä. Anoppi halusi pari viikkoa sitten järjestää puutarhaan eräänlaisen muistonäyttelyn vieraille, jotka tulivat katsomaan hänen töitään Hollolan kirkolla avattuun Naivistit kesävisiitillä -näyttelyyn ja sen jälkeen kahville. Mies pääsi puuhastelemaan veistosten kanssa äitinsä pihalle. Minä ja muut kesävieraat saamme nautiskella valmiista näyttelystä.