Se kaikkein paras suppilovahveropaikka

Alitajuisesti olen tänä syksynä vältellyt menemästä Siihen Kaikkein Parhaaseen Suppilovahverometsään Hollolassa lähellä maaseutukotiamme. Aavistin, että siellä saattaa epätoivo iskeä, kun ei kaikkea saa mukaansa. Tänään kuitenkin puoliso ehdotti retkeä, joten totta kai suostuin.

Onneksi meillä oli myös aikaraja, sillä 15-vuotias mopsimme jäi hoitoon äidilleni, jolla taas oli menoa puolen päivän aikaan. Meillä oli reilut kaksi tuntia aikaa.

Ensimmäinen rinne ei vaikuttanut lupaavalta, joten noukimme mukaan jo vähän kärsineitä rouskuja. Mies löysi myös kantarellipaikan, jonka aarteet olivat suurimmat hänen koskaan keräämänsä.

Juuri kun hän oli ilmoittanut kantarelleista, sain ensimmäisen näköhavainnon suppilovahveromatosta. Sienet olivat suuria, niitä oli paljon, ja joka kiven ja mättään takaa paljastui lisää. Me keräsimme niitä noin sadan metrin säteeltä kolmekymmentä litraa, kunnes kaksi koria ja kaikki mahdolliset taskuista löytyneet muovipussitkin olivat täynnä. Sateessa hytisevä mäyräkoira yritti moneen kertaan vetää kotiin.

Emme päässeet koskaan kohtaan, joka edellisvuosina on ollut kaikkein satoisin. Voihan olla, että sienet kasvoivat nyt vähän eri kohdassa. Vielä todennäköisempää on se, että niitä olisi ollut siellä vielä kymmeniä litroja lisää. Vaikka ämpäreitä ja koreja olisi ollut lisää, emme olisi jaksaneet kantaa enempää märkää saalista.

Laitoimme maalla tulen hellaan ja siivosimme osan saaliista kuivatusritilöiden päälle kuivumaan. Otimme loput mukaan kaupunkiin ja jatkoimme hommaa lounaan jälkeen. Keitimme ja suolasimme rouskut (4-5 litraa) ja teimme kantarelleista säilykettä latomalla ne valkosipulin, mustaherukanlehtien ja suolan kanssa astiaan ja survomalla, kunnes neste nousi pintaan.

Suppilovahveroita on nyt kuivurissa ja sanomalehden päällä ympäri asuntoa. Ne ovat niin märkiä, että kuivumista pitää seurata, jotta home ei yllätä. Juuri nyt ei tunnu yhtään siltä, että lähipäivinä pitäisi päästä katsomaan se vielä parempi paikka. Katsotaan, missä vaiheessa alkaa poltella.

Viimeistelyharjoituksia

Sää täällä eteläisessä Suomessa ei ole viime viikkoina hirveästi kannustanut pyöräilemään. Olen kuitenkin yrittänyt päästä vielä jonkin verran satulaan, sillä vajaan viikon päästä lähdemme Saksaan viikon ajomatkalle. Valmiissa ohjelmassa on neljä noin sadan kilometrin päivälenkkiä, tosin joenvarsia pitkin.

Heinäkuusta lähtien olen harjoitellut hallitsemaan kilpapyörää, mutta lukkopolkimista oli tulla ylipääsemätön asia. Siirsin harjoittelua niin pitkään, että olin varmasti saanut valmiiksi yhden ainutkertaisen kirjoitustyön. Varauduin kaatumiseen ja jopa murtumiin.

Reilu viikko sitten kävin miehen kanssa ensi kerran maastossa niin, että minulla oli oikeat klossikengät jalassa. Tai oikeastaan vain oikea, sillä en halunnut lukita molempia jalkoja. Silläkin kertaa vielä kerran hölmöilin melkein pysähdyksissä niin, että onnistuin kaatamaan pyörän ja hankkimaan nirhaumat polviin.

Puoliso pystytti minulle sisälle harjoitteluaseman, jossa tuimme pyörän harjoitusvastuksella pystyyn. Ajelin yhden puolituntisen kengät lukossa, irrotin ja kiinnitin sitä vasentakin jalkaa. Ajattelin, että onhan se helppoa näin, kun ei tule mitään äkkitilanteita liikenteessä.

Eilen oli niin upea päivä, ettei asiaa enää voinut siirtää. Puin päälleni hiihtäessä käytettävät polvisuojat ja miehen rullahiihtoa varten hankkimat vahvistetut hanskat sekä tietysti pyöräilyhousut ja kypärän ja muun normaalin säänmukaisen vaatekerran. Ajoimme autolla Tapanilan hiihtomajan parkkipaikalle, jossa sain ajella turvallisessa ympäristössä ilman pelkoa törmäyksistä.

Kiinnitin oikean kengän ja kohta sen vasemmankin. Irrotin, kiinnitin, irrotin, pysähdyin ja lähdin taas liikkeelle. Kohta olin valmis maantielle. Ja sitten lähdimmekin puolison kanssa jo kiipeämään Sammalsuonkatua - yhtä Lahden kovimmista mäistä.

Yhden kerran pelästyin tien sivusta eteen pyrähtänyttä harakkaa sen verran, että reflekstit tuli testattua. Jalat saksasivat sekunnin sadasosan verran vähän hallitsemattomasti, mutta mitään vaaratilannetta ei syntynyt. Hurjimmilta tuntuivat edelleen alamäet, joissa pelotti ajaa kovaa etenkään sateen liiskaamien lehtien päältä. Sammalsuonkadulla kun voi varautua lähemmäs kuudenkympin nopeuteen ihan vain vapaasti laskiessa. Mutta sain siis pyörän pysähtymään ja jalat irti myös tuollaisen laskun jälkeen.

Mies kyllä huomasi, että irrottelen vasenta jalkaa vauhdissa tasaisin väliajoin ja testailen refleksejä ja antoi siitä jopa kehuja. Kaipa minä alan vähitellen olla valmis lukkopolkimiin. Ja myönnän, että jalat kiinni on ehkä jopa turvallisempaa ajaa edes kohtalaisen kovaa, kun ei tarvitse pelätä jalkojen irtoavan polkimilta holtittomasti kovilla kierroksilla.

Teimme eilen toisenkin viimeistelyharjoituksen, testasimme moselviiniä kuha-aterian kanssa. Ruoka oli oikein hyvää, ekologinen Lind-viini gewürstraminer-rypäleestä ihan kohtalaista, vaikka saksalainen ystävä olikin "varoitellut" alueen viinien olevan enimmäkseen kelvottomia.

Katusienestystä

Tänä aamuna näin aivan Lahden kauppatorin kulmilla tällaisen ihmeen. Mustesienet ovat kauniita kuin mitkä, mutta jätin nyt keräämättä. Aivan hollilla on taksiasema, ja torin vierellä pysähtyvät käytännössä kaikki Lahden kaupunkiliikenteen bussit.

Edellinen katusienestyskohde jäi kuvaamatta: jättikokoiset herkkusienet kasvoivat liikenteenjakalla keskellä Lahdenkatua. Loikkiminen nelikaistaisen kadun keskelle ei houkuttanut.

Aikaisemman keskustan asuintalomme pihassa kasvoi ainakin aiemmin harmaamustesieniä parkkipaikalla hiekan läpi.

Vähän rouskuja, pieniä suppilovahveroita

Suppilovahverosaaliit riemastuttavat nyt ympäri Etelä-Suomea, ainakin sosiaalisen median päivitysten perusteella. Omienkin kokemusteni mukaan suppiksia löytyy sellaisistakin sammalrinteistä, joissa niitä en aiemmin ole nähnyt. Ja aika monesta tasaisesta heinikostakin...

Eilen tsekkasin ensin edellisen viikon mustarouskunurmikon, jossa oli nyt jäljellä enää pilaantuneita vanhoja itiöemiä. Jatkoin Messilän lenkkipolkujen varrelle, jossa kävijöitä riittää niin paljon, että sienet on yleensä varsin tarkkaan noukittu. Kaikki tatit olikin käännetty, halkaistu ja hylätty (ja hyvät toivottavasti noukittu mukaan), mutta sieltä täältä jopa ihan polunvarresta löytyi suppilovahveromättäitä.

Jatkoin vakiopaikalleni luonnonsuojelualueelle, ensin tosin tsekkasin mäntykankaan sen kupeessa. Ei tatin tattia. Kuusimetsässä oli jokunen rousku, mutta vain pari pientä ja tuoretta. Vastaan tuli myös kaksi mustaa torvisientä ja kolme pientä herkkutattia, jotka olivat suht.koht. kunnossa lukuun ottamatta etanan tekemiä reikiä lakissa.

Ja sitten ne suppilovahverot. Paljon löytyi perattuja jalkojen pätkiä, joten muutkin olivat lopulta löytäneet paikalle. Uusiakin oli tosi paljon, vielä pieniä, kauniin keltaisia ja napakoita. Hyviähän ne ovat, mutta aika vaikeita poimia. Noukin isoimmat ja jätin loput kasvamaan. Parista kohtaa löysin vähän isommaksi röyhähtäneitä tuppaita, joita kukaan muu ei ollut huomannut. Lukumääräisesti sain runsaan sadon, mutta loppujen lopuksi kori ei tullut edes täyteen - ehkä kuutisen litraa.

Metsäretki oli kuitenkin taas upea ja virkistävä, etenkin kun aurinko alkoi paistaa alkuiltapäivästä. Nyt ulkona sataa taukoamatta, joten metsäretki saattaa jäädä väliin. En minä sadetta pelkää, mutta märkien sienten säilöminen etenkin kuivaamalla on aika vaikeaa. Toivotaan, että ensi viikolla on jokin kaunis iltapäivä, jolloin ehdin kipaista metsässä.

Syksy menee ohi!

Kaksi viimeistä viikkoa kuuluvat niihin, joiden aikana olen kokenut vuoden edestä. Työviikot oli pakattu täyteen mielenkiintoista ja tavallisuudesta poikkeavaa kirjoittamista, mutta kieltämättä sitä oli ihan liikaa. Viikonloput taas olivat suurta iloa, ikävästi vain kiireen keskelle pakattuna.

Ei ollut aikaa blogata, mutta onneksi oli aikaa elää.

Aloitetaan tästä kauniista sunnuntaipäivästä, joka oli ensimmäinen täysin vapaa mistään velvotteista. Aamu oli niin upea, että teimme miehen kanssa ulkoilusuunnitelmat koko päiväksi. Ensin kävisin sienimetsässä, sen jälkeen lähtisimme pyörälenkille. Ihme ja kumma, tuuma myös onnistui.

Metsään pääsin jo ennen yhdeksää, tuttuihin Messilän maastoihin. Katsastin ensin mäntymetsän, josta löysinkin muutaman vielä kelvollisessa kunnossa olevan herkkutatin. Seuraavaksi suuntasin kohti tuttua kuusimetsän rouskupaikkaa, mutta matkalla törmäsinkin uudessa paikassa kasvaviin suppilovahveroihin. Yleissilmäyksellä vaikutti siltä, että pieniä ja napakoita suppiksia oli nousemassa käytännössä koko rinteen mitalle. Noukin mukaan vain muutaman isoimman, loput jätin kasvamaan.

Rouskupaikka oli aika köyhä, mutta suppilovahveroita alkoi tulla vastaan yhä enemmän ja enemmän. Melkein huokasin helpotuksesta, kun yksi vakiopaikoistani oli tyhjennetty, sillä halusin kiivetä eteenpäin. Ylempää mäestä löysin ilokseni myös kauniin vaaleanpunaisia karvarouskuja. Parin tunnin metsänaautiskelun saldo oli korillinen suppiksia, tatteja ja lampaankääpiä ja pari litraa rouskuja.

Kotimatkalla päätin koukata vielä yhden julkisen rakennuksen läheisellä nurmikolla, josta sain viime viikolla hyvän vinkin. Sinne olikin kasvanut kelpo määrä ihania pieniä mustarouskuja, joita kukaan muu ei tietenkään kerää. Sunnuntaina sain myös kerätä ne rauhassa, ilman ihmettelevää yleisöä. Jätetään nyt kertomatta, mistä julkisesta rakennuksesta on kysymys - sienestäjän kannalta on oleellista, ettei vieressä ole vilkkaasti liikennöityä tietä tai katua.

Pyörälenkiille pääsimme puolen päivän maissa. Lähdimme vastatuuleen Jokimaalle ja sieltä Ala-Okeroisiin, Salpakankaalle, Messilään ja Rantatien kautta kotiin. Yllättävän hyvin jaksoin lenkin, vaikka alla oli raitista ilmaa ja rinnekävelyä ne pari tuntia. Messilän ylämäkikin meni sutjakkaammin kuin muutamalla edellisellä ajokerralla, mutta kyllähän minä puuskutin. Kilometrejä tuli noin 25.


Tästä päivästä oli helpoin kertoa, sillä sen kuulumiset olivat hyvää, tavallista arkea. Eilinen päivä kului tyttären häissä, mikä tietysti oli suuri päivä nuorelle parille ja meille läheisille. Häät olivat hauskat ja lämminhenkiset, nuorten itsensä järjestämät ja heidän näköisensä.

Edellisenä viikonloppuna minulla oli ilo tavata Vaasassa seitsemän kollegaa, joihin tutustuin vuoden takaisella Århurs-kurssilla. Yksi kurssilaisistamme oli järjestänyt meille mm. luontoretken Merenkurkun maailmanperintökohteessa sijaitseville Valassaarille. Elähdyttävä ja upea kokemus, josta toivottavasti ehdin vielä lähipäivinä kirjoittaa lisää. Ohessa yksi kuva näkötornista.

Nyt en voi kuin surra sitä, että lempivuodenaikani syksy etenee kovaa vauhtia. Minulla on onnekkaasti juuri nyt paljon mielenkiintoisia töitä, mutta niiden vuoksi en pääse läheskään tarpeeksi metsään tai pyöräilemään. Onneksi kyse on valinnasta hyvien asioiden välillä.

Sienestysoppaana

Tytär miesystävänsä ja koiransa kanssa tuli viikonlopuksi kylään sen verran sopivasti, että kysyin, kiinnostaako sienestys. Eivät olleet ajatelleet, mutta lähtivät kuitenkin, todennäköisesti lähinnä ulkoiluttamaan koiria. Otimme mukaan heidän "mäpinsä" eli puolimäyräkoiran ja sekä meidän mäykkymme, joille metsässä juokseminen on suurta onnea.

Nuorella parilla on jonkinlaista kiinnostusta sienestykseen, sillä he syövät mielellään sieniruokia. Olivat kuulemma myös kesällä pohtineet, kenen kanssa lähtisivät opettelemaan ja kertaamaan sienitietoutta. Hmm... 

Olin vähän suunnitellut, että menisin etsimään herkkutatteja mäntymetsästä, mutta päädyin kuitenkin viemään joukon taattuun suppilovahverometsään. Vähän tosin pelkäsin, että joku muu olisi käynyt tyhjentämässä paikan, jonne jätin suppikset kasvamaan perjantaina. Turha pelko, niitä oli siellä ihan riittävästi, vaikka joku olikin vähän käynyt katkomassa jalkoja. Vai katsoinkohan omia jälkiäni parin päivän takaa?

Ehdimme myös kerätä talteen hyvän saaliin erilaisia rouskuja. Kotona teimme jaon: suppilovahverot Helsinkiin, sekalaiset muut paistosienet heti lounaaksi, rouskut minun talvivarastoihini.

Ja koiratkin saivat hienosti liikuntaa. Yhtään kuvaa en ehtinyt tosin ottaa metsässä, joten ohessa vain tylsiä kuvia peratuista sienistä.

Iltasienestyksiä

Mitä pidemmälle syksy ehtii, sitä vähemmän jää valon vuoksi aktiivista sienestysaikaa. Huomasin asian selkeästi viime maanantai-iltana, kun kipaisin metsään iltakuuden ja -seitsemän välissä juuri ennen italian tuntia. Vajaassa tunnissakin muuten keräsin tutusta paikasta ihan hyvän saaliin rouskuja eli meillä kovin tärkeitä salaattisieniä. Osa kangasrouskuista oli niin suloisen pieniä vielä, että jalostin ne seuraavana päivänä etikkasieniksi.

Töitä on nyt paljon, mutta onneksi aloitan työt aamuisin jo aikaisin. Kirjoittavan ihmisen selkä tai  hiirikäsi ei - eikä pääkään - kestä yli seitsemän tunnin kirjoitusrupeamia. Niinpä päätin lähteä kahtena iltapäivänä vähän aiemmin metsään: tiistaina Hollolan Kutajoelle omiin maisemiin, eilen perjantaina Messilän suojelualueen metsään Lahden ja Hollolan rajalle.

Tiistain Kutajoen keikan suurin elämys olivat kurjet, jotka laidunsivat ensin rauhassa pellolla parin sadan metrin päässä ja nousivat sitten rauhallisesti siivilleen. Eikä muutenkaan voi kuin huokailla, miten ihanaa luonnossa liikkkuminen juuri nyt on.

Minulle rakkaissa kuusimetsissä on jo vaikka kuinka paljon kohtuullisen kokoisia suppilovahveroita ja valtavat määrät pieniä kasvamassa. Mustatorvisieniä tulee vastaan vieläkin lähes joka kerta, viimeksi eilen muutama tosi iso yksilö. Kantarellien uusi sato näyttää nousevan, eilen oli polunvieret täynnä pieniä keltaisia pisteitä. Tiistain reissulla omassa metsässä oli oranssinaan rusko-orakkaita, eilisellä piipahduksella keräsin myös pari hyvää kuusenherkkusientä.

Ja sitten ovat vielä rouskut: mustarouskuja on ollut pitkästä aikaa todella runsas sato, kangasrouskuja alkaa nousta ja ilokseni olen löytänyt myös joitain todella kauniita karvarouskuja. Haaparouskuja tulee harvoin vastaan minun vakiometsissäni, eilen löysin niitäkin.

Eilen päätin käväistä nopeasti myös yleensä kuivalla ja vähäsatoisella mäntykankaalla. Sieltä löytyi reissun ainut herkkutatti, isonakin vielä valkopillinen. Vähän eri reitin valinnut toinen sienestäjä näkyi tulevan samalle parkkipaikalle toisen samanlaisen kanssa. Minulla oli siinä vaiheessa kaksi koria täynnä kuusimetsän antia muuta, mutta hänelle oli kelvannut vain tuo sienten kuningas.

Puolukoita näkyy metsissä olevan aivan valtavasti. Nyt keräämällä saisi helposti hyvin hyytyvät hillomarjat, sillä hieman raaoissa puolukoissa on pektiiniä. Valitettavasti tämän sadonkorjaajan aika ei nyt riitä, sillä kaksi viikkoa pitää vielä puurtaa yhden ison projektin kanssa, ja viikonlopuillekin on sovittua ohjelmaa.


Vielä luontohavainto täältä aivan Lahden keskustasta. Aamun koiralenkillä vihainen varisparvi ilmestyi puiston ylle tosi vihaisesti raakkuen. Minkki juoksi vilkkaan Lahdenkadun yli puistoon ja siitä edelleen naapurikerrostalon pihaan. Ilmeisesti peto piiloutui roskakatokseen, koska raakkuvat linnut kiertelivät sen yllä vielä pitkään.