sunnuntaina, lokakuuta 17, 2010

Vähän ja sittenkin liikaa - lunta

Lumi-, räntä- ja vesisateet viime viikolla eivät onneksi sekoittaneet omaa arkeani, joka sujui tiiviisti omissa töissäni kaupungissa. En oikeastaan edes tajunnut, että osa siitä lumesta tosiaan jäi maastoon, kun pakkanen kylmensi tienoon. Metsässä oli myönnettävä: pakkanen oli palelluttanut kaikki näkyvät sienet, ja parin sentin lumikerros puolestaan piilotti mahdolliset suppilovahverot. Kävin parissa suhteellisen varmassa paikassa katsomassa, mutta edes pienellä kauhomisella ei valkoisen alta paljastunut sieniä.

Laiha saalis ei erityisemmin surettanut, sillä retki maaseudulle virkisti muilla tavoin. Jäljellä olevat puiden lehdet loistivat auringon välkkeessä, jäätynyt sammal rasahteli saappaan alla. Kuusikkorinteessä huohotin tyytyväisenä kirpakkaa ilmaa sisääni samalla kun kuuntelin metsästyskoirien haukkua kauempaa. Ja kotiin palatessa aistin jokaisen värivivahteen lumen laikuttamalla ruskealla kynnöksellä ja tuulen harventamassa haapalehvistössä.

Mäyräkoirakin jaksoi puuhailla energisesti, vaikka vasta viikko sitten se oli erittäin huonossa kunnossa rankan suolistotulehduksen vuoksi. Onneksi lääkkeet ja tiputus pelastivat parhaan metsäkaverini vielä tällä kertaa. Sydänsairas 12-vuotias ei varmastikaan sienestä enää kovin monena syksynä, mutta loppuun asti aion antaa sille tilaisuuden, toki seniori-ikäiselle sopivina annoksina. Kumpikaan meistä ei halua jäädä kokonaan sohvalle, vaikka juuri nyt nojatuolista kuuluukin hyvin raskas mäyräkoiran kuorsaus.

sunnuntaina, lokakuuta 03, 2010

Taas on metsässä kuivaa

Ei ole satanut ainakaan pariin viikkoon, mikä alkaa näkyä sienisadossa. Viime keskiviikkona kävin maalla katsomassa herkkutattipaikat, ja se oli kyllä ihan viime hetkellä. Enemmän löysin jo pilalle menneitä kuin kunnossa olevia yksilöitä. Osa oli jo alkanut kuivua pystyyn sillä tavalla, että peratessa piti tosissaan pohtia, ovatko sienet vielä kunnossa. No, pari korillista eli useita kiloja niitä tuli silti, vaikka perkaushävikki olikin harvinaisen iso tämän syksyn aiempiin kertoihin verrattuna.

Herkkutattien lisäksi olen löytänyt karva- ja kangasrouskuja, mutta kovin vähän tämänkin blogin nimikkosientä mustarouskua. Melkein aina olen lisäksi ollut myöhässä, harvat mustat herkut ovat jo ehtineet toukkaantua tai mädäntyä. Lisäksi olen törmännyt muutamaan suppilovahvero- ja torvisienipaikkaan. Torvisienet ovat aina ilahduttavia löytöjä, suppiksia sen sijaan en ole vielä varsinaisesti ryhtynyt etsimään. Niitähän kerätään sitten, kun pakkanen on vienyt jo kaikki muut lajit.

Tänään kävin koiriemme kanssa tekemässä tosi kevyen kurkistuksen Lahden Tapanilan maastoon, jossa kaikki muut ulkoilijat tuntuivat ulkoiluttavan sauvoja. Kuivuus oli jo ehtinyt käpertää rouskujenkin lakien reunat, joten keräsin tarpeet vain yhteen salaattiin. Muutama kaunis sillihapero ilahdutti - söimme ne jo leivän päällä kaalipadan ohessa. Nyt odotan sateita.