Renkomäen luontopolulla

Mies ehdotti aamulla, että lähtisimme katsomaan Renkomäen luontopolkua ottamalla bussin lähimmälle pysäkille ja kävelemällä siitä metsään. Epäilin hieman melkein 16-vuotiaan mäyräkoiramme jaksamista, mutta suostuin kuitenkin.

Ensin bussi oli täällä keskustan päässä vartin myöhässä ja kuljettajakin kysyttäessä syytä aika stressaantunut (kuulemma tuulilasin puhallus rikki, jolloin sadesäällä on välillä pakko pysähtyä ja kuivata lasia käsin). Pieni viivästys ei tietysti meitä hirveästi haitannut, halusimme vain tietää, pääsemmekö myös pois. 7,5 kilometrin matka ei meille ihmisille olisi ylivoimainen käveltäväkään, mutta seniorimäyräkoiralle kyllä mahdoton.

Pääsimme Tarolankadulle, josta oli lyhyt matka luontopolun alkuun. Polkuhan kiertää soraharjun päällä valtavien hiekkakuoppien kupeessa. Kiipeämistä on jonkin verran, mutta maasto myös vanhan mäyräkoiran mentävää. Sitä paitsi Doris touhusi metsässä innokkaammin kuin kuukausimääriin. Uusi ympäristö (lue: ei ainaisia katuja ja lähipuistoja) näytti nuorentavan vanhaa rouvaa vuositolkulla.

Minulla oli kori mukana siinä toivossa, että jostain sorakuopan reunasta tai polulta löytyisi korvasieniä. Ei näkynyt, vaikka mahdollisia paikkoja oli vaikka kuinka. Muuten metsä oli oikein antoisa, mm. puolukkaa ja kieloa oli paljon. Lenkin lopuksi keräsin mukaan vielä vähän horsmaa, jonka varsia keittelin parsan tapaan.

Sää on tänään ollut viileä ja tihkusateinen, mutta kummasti sitä metsäretkellä pärjää oikeissa varusteissa. Koirallekin puimme päälle takin, joten sekään ei taatusti palellut reilun tunnin lenkillämme.
Paluumatkalla bussi tuli pysäkille ajoissa, kuljettajakin oli ehtinyt vaihtua.

Pyörällä Kymijärven ympäri ja kaupungille

Näillä helteillä pyöräilijän kannattaa olla liikkeellä aamulla. Ainakin jos on kaltaiseni henkilö, joka ei pysty liikuntasuorituksiin enää paljon yli 22 asteen.

Lähdin 8.30 ajamaan kohti Ahtialaa ja sieltä Kymijärven ympäri. Aamu oli todella ihana, paljon linnunlaulua ja kukkien tuoksua. Villähteellä syreenien tuoksu suorastaan tyrmäsi, aurinko oli selvästi nostanut aromit esiin.

Oikeastaan koko matka eteni niin vaivattomasti, että ajoittain unohduin ajatuksiini. Maantiepyörä allani rullasi kevyesti. Nesteytyksestä huolehdin juomalla raparperimehu-kivennäisvesisekoitusta. Muita pyöräilijöitä alkoi tulla vastaan joskus Villähteen ja Lahden välissä, siis lähempänä kello kymmentä.

Valokuvaamaankin muistin pysähtyä vain muutaman kerran - esimerkiksi ne syreenit jäivät kuvaamatta. Matkaa hieman kierrellen kertyi noin 29 kilometriä.

Kotimatkalla pyörähdin vielä väistötorilla Lahden kaupunginteatterin ja -kirjaston edustalla - siitäkään ei ole kuvaa - ostamassa vihanneksia ja keitinpiirakoita lounasta varten. Vihannekset sulloin selkäreppuun, sillä maantiepyörässähän ei ole laukkuja tai edes tarakkaa.

Lounaan jälkeen päätin ottaa alle kaupunkipyöräni ja ajelin hieman kiertotietä tuohon lähelle Pikku-Vesijärven puistoon katsomaan Siivouspäivän kirppiksiä. Siinä pyörää talutellessa myyntipisteiden välissä tuli jo paljon kuumempi. Tuntui, että nestehukkakin iski, sillä muutaman kilometrin kierrokselle en sentään ollut ottanut juomapulloa mukaan.

Kirpparilta ei tällä kertaa tarttunut mukaan mitään, mutta kaupunkitapahtumaa oli mukava seurata. Tai itse asiassa tapasin entisen tanssinopettajani, joka ehkä tarjoaa kesäisiä tanssihetkiä puistossa. Olisipa kiva!

Kotimatkalla oli vuorossa vielä yksi kaupunkikulttuurin etappi, ekokahvila Mea Manna, josta kävin ostamassa jälkiruoaksi marjaiset juustokakunpalaset. Niiden kakkukahvien jälkeen simahdinkin oikein todella raskaille ja pitkille päiväunille.

Okeroisten mylly, maalaismaisemaa ja tähtitorni

Olipa mukavaa, että puoliso innosti minut tänään pyörälenkille! Tulipa pitkästä aikaa taas bongattua kaupunkikohteita, joiden kohdalla emme ole koskaan pysähtyneet, vaikka usein olemme ajaneet aivan vierestä. Niistä kohta lisää.

Ilmakin oli juuri passeli, plus seitsemän astetta ja pilvipoutaa. Ei palellut, kun oli pitkät pyöräilyhousut, kuorihousut, pitkähihainen aluspaita, ohuehko fleece, tuulenpitävä pyöräilytakki, käsineet, paksuhkot sukat, talvikengät ja korvat peittävä panta kypärän alla.

Minulla oli ajoneuvona kaupunkihybridini, sillä maantiepyörä on ollut varastossa jo joitain viikkoja. Miehen tämän kauden ajoneuvossa on myös vähän tukevammat renkaat kuin kilpureissa, mikä sopi oikein hyvin päivän reiteille. Vaikka pysyimme pääosan lenkistä kaupungin puolella, soratieajoa tuli monta kilometriä.

Veimme koiran hoitoon Tapanilaan (jätimme auton sinne) ja oikaisimme Tapanilan hiihtomajan ohi Päijät-Hämeen keskussairaalalle ja sieltä pyöräteitä pitkin Hämeenlinnantien ali Riihelän läpi kulkevalle Jankkarinkadulle. Katu yhdistyy Ala-Okeroistentielle, jota pitkin ajoimme Nostavantien alkuun ja käännyimme siitä radan alikulun kautta kohti ensimmäistä kohdettamme, Okeroisten myllyä. Niin lähellä isoja väyliä kuin mylly sijaitseekin, enpä olen ennen aivan sen vieressä käynyt enkä kiinnittänyt huomiota siihen, että myllyn ympäristön rakennukset - jotka nykyään ovat jääneet sekä Oikoradan että Ala-Okeroistentien eri puolille - kuuluvat Lahden kulttuurihistoriallisesti arvokkaisiin kohteisiin. Ja myllyhän myös toimii, sieltä voisi ostaa jauhoja kolmena päivänä viikossa. Tosin niitä saa myös Lahden Kauppahallista.

Myllyltä lähdimme takaisin pohjoiseen päin pitkin Kotipellontietä ja Kunnantietä, molemmat hiekkateitä. Olen kerran aiemmin ajanut Kunnantietä tultuani Herralan ja Nostavan suunnasta Tikkakalliontietä pitkin. Silloin oikaisin kuitenkin Ala-Okeroistentielle hieman ennen myllyä eli viljelypalstojen reunaa kulkevaa kevyen liikenteen väylää pitkin.

Kunnantie oli oikein idyllinen hiekkatie, jonka varren rakennukset muistuttivat, että myös nykyisen Salpakankaan eli Hollolan kuntakeskuksen alueella oli maalaismaisemaa ennen 1960- ja 1970-luvun rakennusbuumia.

Nousimme vielä Salpakankaantien kautta mäelle ja kävimme katsomassa Vanhan Riiheläntien muutamia vanhoja rakennuksia. Enpä muista niitäkään koskaan nähneeni, vaikka asuin Hollolan puolella kymmenisen vuotta ja kävin kouluakin Salpakankaalla.

Salpakankaalta käännyimme kohti kaupunkia ja päätimme käväistä vielä katsomassa Ursan Tähtitornia, joka sekin on aivan Hämeenlinnantien kainalossa. En koskaan ole käynyt tornissa sisällä tai edes aivan juurella. Näkyi olevan jonkinlainen remontti menossa.

Ajelimme vielä kymmenisen kilometriä Metsäkankaan, keskustan, Urheilukeskuksen ja Jalkarannan maastoissa ja palasimme lähtöpisteeseen Tapanilaan. Kilometrejä kertyi ehkä noin 25. Tulipa bongattua aika monta tehokasta mäkeäkin, joiden laelta oli tietysti upeat näköalat. 

Hattivatteja, Kultahattuja ja Todella Upeita

Olen melkein viikon järjestänyt eilisiä perhejuhlia, minkä vuoksi en ole ehtinyt sieniretkille. Torstaina käväisin Lahden Radiomäellä pikaisesti katselemassa kauniita syysmaisemia, mutta sienihavaintoja en kuivalla harjulla tehnyt.

Komea sunnuntaiaamu houkutteli lopulta lähtemään ulos. Suppilovahverometsään en päässyt, sillä automme on rikki. Otin sitten pyörän alle ja päätin lähteä ajelemaan Urheilukeskuksen metsää kohti. Pikku-Vesijärven puiston kohdalla kuitenkin muistin, että nythän saattaisi olla mustesieniaika. Olen löytänyt niitä aiemmin Ruoriniemen alueelta, joten käänsin pyöräni Salpausselän harjujen sijasta Vesijärven rantaan.

Hattivatteja muistuttava suomumustesienten armeija pönötti Ruoriniemen nurmikolla hyvin terhakkaan näköisenä. Sieniä oli vähintään toista sataa, osa tietysti jo ylikypsiä, osa juuri nousemassa nurmen pinnalle. Keräsin pienen korillisen mukaani, vaikka tiedänkin puistosta keräämisen riskit. Mustesienethän keräävät ympäristömyrkkyjä varsin tehokkaasti.

Liikennettä Vesijärven rannassa sijaitsevassa kaupunginosassa ei tarvitse ajatella, sillä niemessä ei ole mitään läpiajoliikennettä. Suuremmat vaarat voivat piillä maaperässä, joka on vanhaa teollisuusaluetta. Asumisrakentamista varten maaperä on tietenkin puhdistettu. Sitähän en tiedä, minkälaista maata on ajettu nurmikoiden pohjaksi.

Pidän suomumustesienten erikoisesta mausta ja päätin uskoa, ettei kerran syksyssä tai harvemmin löytyvä saalis voi aiheuttaa mitään fataalia. Luultavasti eilen ja tänään tarjoamani savusiika sisälsi paljon enemmän ainakin karsinogeenejä. Puhumattakaan niistä lihapadoista, joita eiliset vieraat söivät suurella halulla, vaikka tarjosin laajan valikoiman hyviä juuresruokia ja salaatteja.

Vesijärven rantanurmikoilla kasvoi muitakin mielenkiintoisia sieniä, esimerkiksi iso rypäs kultasieniä. Niitä en kerännyt mukaani lähinnä häveliäisyydestä, sillä lähimmän rivitalon aita oli ihan vieressä. Kotona vielä tsekkasin, ettei se muutenkaan olisi ollut järkevää, koska kultasienet ovat vain nuorina syötäviä ja sisältävät vanhempina sinihappoa.

Pikku-Vesijärven puistossa pönötti vielä puun juurella komea rypäs herkkusieniä, jotka saattoivat olla jopa jonkin verran harvinaisia upeaherkkusieniä. Niistäkin todetaan, ettei kannata kerätä syötäväksi kaupunkipuistoista liikenteen keskeltä. Jätin komistukset kasvamaan.

Sadonkorjuukiireitä

Onneksi en viljele mitään, sillä muutenkin ovat tahtoneet kaikki vapaahetket kulua sadonkorjuussa ja säilönnässä. Olen nimittäin myös sikäli onnekas, että olen saanut ystäviltä marjoja ja omenoita, joita ei ole omasta takaa. Ja sattuipa yhdestä tuttavapuutarhasta löytymään kriikunoitakin, siis niitä hieman luumua pienempiä mutta suunnilleen saman makuisia hedelmiä.

Viime viikonloppu kuluikin melkein kokonaan omenoiden ja kriikunoiden jalostuksessa. Omenoista siivutin osan kuivumaan, osan lohkoin piirakkaan, pakastimeen, sosekattilaan ja vieläpä mehukeittimeen.

Kriikunoihin pääsin testaamaan keväällä ostamaani kivenpoistajaa, joka siis on tarkoitettu kirsikoille, oliiveille ja näköjään myös kriikunoille. Toimi kyllä, tosin aikamoista sotkuahan tummanpunavioleteista hedelmistä silti tuli. Niitä sormenjälkiä löytyi myöhemmin mm. valkoisesta seinästä kylpyhuoneen vierestä. Kriikunoista tein mehua, hilloa ja sekahilloa omenoiden kanssa.

Ja tietenkin olen myös sienestänyt, vaikka töiden vuoksi olen päässyt vain parin tunnin reissuille. Ihan hyvä niin, koska joka kerta sieltä on jotain löytynyt. Eniten on viime päivinä löytynyt lampaankääpiä ja kangasrouskuja. Ensimmäiset olen siivuttanut kuivuriin, jälkimmäisten kauneimmista olen tehnyt pikkelssiä ja lopuista suolasieniä salaatteja varten.

Tänään oli muuten aika mielenkiintoinen sienireissu, sillä keskikaupungin näkökulmasta koko ajan satoi. Maastossa sade ei kuitenkaan juurikaan haitannut (oli minulla sadetakki ja saappaat), tuskin huomasin tihkua. Sienet tietenkin olivat vähän märkiä, mutta oikeastaan vain herkkutatit olivat ehtineet kärsiä likoamisesta. Löysinkin muuten nimen omaan männynherkkutatteja, olinhan mäntykankaalla Lahden ja Hollolan rajalla Päijät-Hämeen keskussairaalan takana.

Sen verran huonosti olen ehtinyt viime aikoina keskittyä ajatukseen kuvaamisesta blogia varten, että nopeat kännykkänäpsyni ovat suoraan sanoen surkeita. Sekin alkaa näkyä, että metsässä on jo päivälläkin etenkin sadesäällä hämärää. Mutta ohessa silti muutama kuva edes todistusaineistoksi.

Niin ja alimmainen kuva taas kertoo sienestäjän painajaisesta, herkkusienistä, jotka putkahtivat keskelle Lahden ehkä vilkkaimman kadun, Lahdenkadun, keskikoroketta. Vaikka polttoaineessa ei enää juuri lyijyä olekaan, en silti kerää noita komistuksia ruokapöytään.


Huomenna aion sienestää Helsingissä eli käyn kyläreissun alla tsekkaamassa Sienipäivän Kellohallissa. Toivottavasti siellä on vähän enemmän uusia näkökulmia kuin elokuun lopun Lahden sieninäyttelyssä, johon Itä-Hämeen Martat olivat keränneet sieniä. Siellä kun oltiin tiukasti sitä mieltä, ettei mustarousku ole syötävä sieni.

Kaupunkisienestystä

Tämän aamun tihkusade ei eilisen jälkeen houkutellut pyöräilemään, joten päätin lähteä lähimetsään. Otin kuitenkin kaupunkipyöräni ja hujautin vajaan kilometrin päähän Lahden Urheilukeskukseen. Siitähän alkavat lenkkipolut, jotka jatkuvat mm. Tapanilan hiihtomajalle ja sen ohi Hollolan puolelle.

Aloitan sienestyksen aina ihan ensimmäisistä vastaantulevista supista. Vielä ei niiden rinteillä näkynyt oikein mitään, mutta polulla tuli vastaan ensin koivuhapero ja heti perään punikkitatti. Kävelin reilun kilometrin vakiopaikkaan, josta - aivan kävelytien varresta - olen jo vuosia hakenut kantarelleja.

Niitä oli siellä nytkin, kymmenen sentin päässä lenkkipolusta. Aika pieniähän keltavahverot vielä olivat, mutta keräsin nyt kuitenkin muutaman desin pieniä lakkeja talteen lounasta varten. Jatkoin haravointia vielä joitain satoja metrejä, sitten annoin periksi. Paluumatkalla löysin vielä yhden hyvän koivuhaperon.

Yhteensä saalista tuli puolisen litraa, josta sai jo hyvän sienilisukkeen kahdelle päivän kuha-annoksen päälle. Silppusin ensin pari pientä kesäsipulia ja laitoin hautumaan voihin, kohta lisäsin putsatut ja pilkotut sienet ja parvekkeelta napsimaani timjamia ja persiljaa. Paistoin nopeasti kypäksi ja lisäsin vähän
lipstikkasuolaa ja mustapippuria. Siinä se, hyvää!

Parvekeviljelmät hengissä

Olin välillä kuusi päivää matkoilla enkä muistanut evästää kotiväkeä parvekkeen yrttien kastelun kanssa. Lähtiessä olivat päällä vielä suomalaisittain pahat helteet, joten oletin ainakin osan yrteistä kuolleen. En kuitenkaan viitsinyt hätistää koiranhoidon ja muun arjen raskauttamia perheenjäseniä millään ylimääräisillä soitoilla tai viesteillä, joten päätin kestää tappiot.

Kotiin palanneen ilo oli suuri, kun kaikki yrtit kukoistivat entistä tuuheampina. Sateet olivat auttaneet jonkin verran, mutta kyllä kotiväki oli myös käyttänyt kastelukannua. Vain pari amppelikukkaa oli kuivahtanut, niitä en jäänyt suremaan.

Ruukuissa on tällä hetkellä tavallista ja lehtipersiljaa, pensastilliä, timjamia, minttua, valkosipuliyrttiä, ruohosipulia, sitruunamelissaa, meiramia, basilikaa, lipstikkaa, tomaattia ja chiliä. Parvekkeen nurkassa on myös ruusupapuja, joiden siemenet sain ystävältä ennen matkaa. Lähtiessä täysin mustasta mullasta oli vajaassa viikossa noussut kolme parikymmensenttistä köynnöstä!

Näin iltapäivästä parvekkeelle osuu aurinkopäivinä aina ihan hirveä paahde, vaikka muualla ei yllettäisi hellelukemiin. Siinä vaiheessa ei tietenkään kannata kastella. Muutaman kerran olen pelastanut jonkin ruukuista suihkuun ja vienyt vasta yöllä ulos, jos nestehukka on näyttänyt fataalilta.

Nautin aivan valtavasti siitä, että voin napsia ruokiin yrttejä suoraan parvekkeelta (huuhdon ne kyllä, sen verran kulkee liikennettä parvekkeen alla) ja loppukesästä ehkä jopa muutaman tomaatin.

Varsinaisten vihannesten kasvattaminen ei rahallisesti kannata, sen sijaan juuri yrtit maksavat itsensä monta kertaa takaisin, kun ei tarvitse ostella erikseen yrttiruukkuja joka viikko. Ehkä säästän vähän ympäristöäkin, kun joka kerta ei mene energiaroskikseen uusi muoviruukku ja yrttipussi.

Ja syksyllä saan aina joitain maustekasveja myös kuivamaan, pakastimeen ja maustamaan öljyjä. Taidan kokeilla syksyllä myös lipstikkasuolaa, jos puska on satoisa. Sukulaisen tekemä lastenruokapurkillinen samaa tavaraa on antanut todella hyvää makua moniin ruokiin talven mittaan.

Pilotti-siivouspäivä herätti naapurit

Kaksi kertaa aiemmin vietetty Siivouspäivä löi läpi Lahdessa tänään. Siivouspäivän sivun mukaan kaupungissa oli 101 myyntipistettä. Wow!

Tytär ja minä perustimme kirpputoripisteemme Lahden keskustan länsipäähän, Vapaudenkadun alkuun. Pikku puisto sijaitsee kätevästi ikkunamme alla, mikä innosti kokeiluun.

Vein aamulla ennen kymmentä muutaman pikku julisteen puiston päihin, myyntihommat aloitimme kymmenen maissa. Asiakkaita alkoi ilmestyä reilun puolen tunnin päästä ja heitä riitti noin puoli kahteen asti. Ei suuren suurta virtaa, mutta kuitenkin kyselijöitä, katselijoita ja ostajiakin kulki ohi joitain kymmeniä.

Eniten ilahdutti kuitenkin se, että muutama naapuri taloyhtiöstämme kävi ostoksilla tai juttelemassa. Useimmat eivät olleet kuulleetkaan koko päivästä mutta innostuivat heti ideasta. Pari aktiivia jo ehdotti, että veisimme taloyhtiön voimin useita pöytiä puistoon seuraavana siivouspäivänä elokuussa.
Tervetuloa, hyvät kaupunkitapahtumat!

Rahaa tärkeämpää on saada tavarat ja ideat kiertoon. Meiltä lähti astioita, leluja, kirjoja, pelejä ja joitain vaatteitakin. Omat tienestini kävin tuhlaamassa saman tien hyvään ateriaan lahtelaisessa ravintolassa. Opiskelevalle tyttärelle muutamat kympit toivat mukavasti väljyyttä tämän kuun budjettiin.

Tervetuloa Siivouspäivän kirppikselle Lahden keskustaan!

Valtakunnallinen Siivouspäivä järjestetään kolmannen kerran lauantaina 25.5. Nyt tapahtuma on vihdoin saavuttanut myös Lahden, jossa kuka tahansa saa perustaa kirppiksen tai muun aiheeseen liittyvän tapahtuman kaupunkitilaan tietyin ehdoin:

1. Myyjien tulee rekisteröityä ja ilmoittaa myyntipaikasta Siivouspäivä.com sivustolla.
2. Myyntipaikkojen tulee sijaita nk. kovilla pinnoilla, kuten kiveyksillä, asfaltilla tai hiekkakäytävillä. Nurmikoita ei saa vahingoittaa.
3. Yleistä jalankulkua, liikennettä tai muuta alueen käyttöä ei saa haitata
4. Myyjä vastaa kaupungille ja kolmannelle osapuolelle myyntipaikasta mahdollisesti aiheutuvasta vahingosta ja haitasta.
5. Myymättä tai kierrättämättä jääneet tavarat on kunkin myyjän vietävä pois yleiseltä alueelta omalla kustannuksellaan välittömästi tapahtuman jälkeen.

Perustan tyttäreni kanssa oman myyntipisteemme keskustan puistoon, joka sijaitsee Vapaudenkadun alkupäässä, Fellmaninkadun ja Lahdenkadun välissä. Pikkuruisen puiston virallista nimeä en tiedä (ei näy kaupungin tai Googlen kartassa), mutta siellä sijaitsevan Danielson-Kalmarin patsaan takia kutsumme sitä Kalmarin puistoksi. Olemme paikalla 10-13 (14) tai pidempään, jos tavaraa ja kävijöitä riittää. Lisätietoja Facebook-sivultamme.
 
Moni kavereistanikin on perustanut omia pisteitään ympäri Lahtea. Olisi kiva, kun mahdollisimman moni lähtisi myös kiertämään myynti- ja tapahtumapaikkoja, jotta tästä tulisi fiksu perinne. 

Ja tietysti toivon sopivaa pilvipoutaa, joka näyttäisikin olevan tulossa.

Pyöräilyä, seurustelua, sienitsekkaus

Eilinen sateinen vappuaatto ei harmittanut yhtään, päin vastoin. Keskikaupungilla asuva on aina tyytyväinen sellaisista karnevaaleista, joiden aikana ihmiset eivät sään vuoksi halua riekkua ulkona pikkutunneille asti huutaen ilosta tai raivosta.

Tänään sen sijaan toivotin auringon tervetulleeksi. On mukava nähdä perheitä ja ystäväporukoita kaupungilla parhaimmissaan ja ulkoilijoita ihan missä vain. Me valitsimme aamulla pyörälenkin, jonka ajaksi veimme koirat anoppilaan. Siellä olikin bonuksena miehen veljen perheen koira, hurmaava noin puolivuotias lagotto.


Pyörälenkkimme suuntautui Hollolan Hersalasta kirkonkylän kautta ja Vesalaan ja takaisin, matkaa tuli noin 28 kilometriä. Tuuli oli navakka, joten olin kyllä tyytyväinen, kun pääsimme tulemaan takaisinpäin alamäkeä ja osittain myötätuleen. Aivan viimeisen kilometrin kohdalla horjahdin pariin kertaan hieman pelottavasti sivutuulessa, mutta onneksi pysyin pystyssä.

Mies vähän valitti sitä, etten osaa ajaa hänen peesissään, jolloin olisimme voineet ajaa ainakin viisi kilometriä kovempaa. Mutta tämä alkukausi on taas harjoittelua sekä välineen että oman kropan kanssa. Selkä on aika jumissa kirjoituskuukausien jälkeen (vaikka olenhan minä koko ajan liikkunut, mm. hiihtänyt ja tanssinut), joten aikamoista räpeltämistähän se ajo on. Mutta selvisin kuitenkin hyvin lukkopolkimilla ajosta, joka vielä syksyllä tuntui hankalalta.

Luontoelämyksiäkin tuli vastaan. Kurki seisoi tutulla paikallaan, töyhtöhyypät ahkeroivat ja ensimmäiset valkovuokot olivat nousseet. Niitä en ehtinyt pyöräillessä kuvata, rakkaita sinivuokkoja pihassa sen sijaan kyllä.

Kotiin palattuamme oli jo vähän kiire valmistaa tyttärelle ja tämän puolisolle luvattu vappulounas. Onneksi olin aamuvarhain paistanut munkit ja eilen laittanut pizzataikinan kohoamaan. Siivutin laakean vadin täyteen salaattia, tomaattia, erilaisia meloneita ja paprikaa, sekoitin pari hyvää kastiketta. Mies kattoi pöytään mm. juustoja ja valmiina ostetun graavilohen ja sillin.

Kaulin pari pizzapohjaa valmiiksi ja siivutin valinnaisiksi täytteiksi munakoisoa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja mozzarellaa, keitin hyvän tomaattikastikkeen ja liotin vähän kuivattuja sieniä. Puoliso raastoi parmesaania. Kun nuoripari saapui puoli yhden aikaan, he saivat täyttää ensimmäisen pizzan, joka laitettiin uuniin, minä täytin meille vielä toisen. Söimme ensin salaattia ja kaloja ja sitten pizzaa, juomaksi oli proseccoa ja mustaherukanlehtisimaa. Lopuksi keitimme kahvit ja söimme tuoreita munkkeja.

Pitkähkön lounaan jälkeen lähdin vielä tsekkaamaan Lahden Radiomäelle, pitävätkö uutiset varhaisista korvasienistä paikkansa. Ei löytynyt, mutta kävely keskikaupungin läpi oli silti hauska. Torilla olivat menossa viimeiset vapputorin hulinat, osa kauppiaista jo kasaili kojujaan.

Juoksu- ja pyörälenkin kautta kevääseen

Vuodenaika ja liikuntalajien kausi ovat nyt vaihtuneet. Eilen pakkasimme sukset, sauvat ja retkiluistimen terät autoon ja veimme ne säilytykseen maalle. Ajomatkalla katselin maisemia ja vakuutuin lopullisesti, ettei Vesijärven jäällä tai peltojen hangilla enää pääse liikkumaan ainakaan suksilla. Hankikantihiihto jäi meiltä menneenä talvena kokonaan väliin.

Tänä aamuna päätin, että nyt pitää tarttua keväisin lajeihin, vaikka vettä vihmoo ja kura, sepeli ja joissain kohdissa vielä jääkin haittaavat kulkemista. Ensimmäiseksi kävin pyörävajassa pumppaamassa hybridipyöräni renkaat. Mitään pyöräilysuunnitelmaa ei ollut, mutta ajattelin pyörän olevan valmis ainakin huomista italian tunnille ajoa varten.

Sitten tuli mieleeni kokeilla juoksemista, joka ei varsinaisesti kuulu lajeihini. Kävin hissuttelemassa kaksi kertaa Pikku-Vesijärven kilometrin lenkin ja olisin kyllä jaksanut enemmänkin. Sen verran olen kuitenkin vuosien mittaan viisastunut, etten rehkinyt enempää ja juoksin vain puiston polkujen hiekkapohjalla. Siirtymät asvalttikatua pitkin kävelin reippaasti. Yhteenä lenkkiä tuli vaivaiset kolme kilometriä. Kyllä siinäkin vähän kuuma tuli.

Ennen juoksulenkkiä mies oli hihkaissut, että hän voisi lähteä kanssani johonkin pyöräilemään. Niinpä kotiin palattuani vain vaihdoin ulkoiluhousujen alle pyöräilyhousut ja lähdin puolison kanssa katsastamaan eteläisen Lahden pyöräteiden kuntoa. Eteläisen siksi, että lähdemme aina ensin vastatuuleen. Tosin tuuli oli tällä kertaa niin heikkoa, ettei asialla oikeastaan ollut väliä.

Myös tälle lenkille anoin etukäteen kohtuutta, sillä en ole ollut satulassa sitten viime syksyn. Mieshän ajaa koko talven läpi sisällä rullilla, joten hänelle ei välttämättä olisi tullut mieleen pohtia takamuksen kestoa.

Ajoimme keskustasta ensin Mytäjäisiin ja sieltä Porvoonjoen rannan reunoja nuolevalle Eteläiselle Rengastielle, joka jatkui Mäntsäläntienä aina Launeen Tapparakadulle asti. Käännyimme vielä Kerinkallioon ja pyöräteitä pitkin Upon sillan ali Askon alueelle ja sieltä vanhaa Loviisan radan pohjaa pitkin takaisin keskustaan. Sopivan kevyt aamulenkki, jonka aikana vielä sai muutamassa kohdassa varoa irtosoraa, sohjoa ja jäätä. Aika iso osa pyöräteistä oli kuitenkin jo putsattu sorasta, joten kyllä se tästä lähtee.

Vielä en sentään kaiva maantiepyörää esille vaan luotan vakaampaan ja tutumpaan hybridiini. Oli silti hauska huomata, että jotkin maantiepyöräkauden opit olivat jääneet selkäytimeen. Jarrutin ja pysähtelin tyylillä, jolla olisin saanut
myös lukkopolkimet irti äkkitilanteessa.

Päivän ulkokuvat ovat Pikku-Vesijärven puistosta, jossa kukat puskevat jo lumen alta paljastuvan, huonokuntoisen nurmen läpi ja sorsat odottavat herkkuja sulassa. Sisäkuvassa kevään ensimmäinen kukka kiinanruusussamme.

Pääsiäistunnelmaa vintillä

Tämän sunnuntain liikuntasuoritus oli meille kuuluneen vinttikomeron siivous vanhassa talossa Lahden keskustassa. Raahasimme hissittömän talon viidennestä eli vinttikerroksesta pakettiauton tavaratilan täyteen romua, joka lähtee lajiteltuna huomenna jätekeskukseen. Toki komerossa oli jokunen säästettäväkin huonekalu ja muu tavara - tiedossa on siis vielä toinen kuljetusreissu.

Omia syntejä oli lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta, niiden alla ja takana aika paljon myös jo edellisen sukupolven tai aivan tuntemattomien romppeita. Erikoisin ja hauskin piilo löytyi ulkoseinän viereltä, jossa oli enää ryömimiskorkeus katon lappeen alla. Joku oli perustanut sen alle leikkipaikan, josta löytyivät mm. nämä pääsiäisaiheiset kortit. Jätin kortit kiinni laudoitukseen, ehkä joku katon paikkaajista saa niistä hupia.

Toinen kuva tulee Rautakankareen majalta, jonne piipahdimme eilen taas hiihtolenkillämme Vesijärven jäällä. Koirien omistajat olivat kuulemma pilkillä ja koirat siksi ovella "hoidossa", että ne olivat liian ahneesti käyneet kalansaaliiden kimppuun.

Ilmeisesti tänäänkin olisi ollut upeat olosuhteet, mutta aina ei ehdi. Saa nähdä, riittääkö jäätä ja kelejä vielä pääsiäiseksi.

Vesijärvellä on hankikanto

Moneen vuoteen Vesijärvelle ei ole saatu kunnon luistelurataa tai edes latuja huonojen talvien vuoksi. Juuri nyt luonto kuitenkin tarjoaa jäällä ihanneolosuhteet kaikkeen muuhun paitsi luisteluun. Vesijärvellä on hankikanto ja sen päällä vielä hieman pakkaslunta, jonka ansiosta sekä hiihto että kävely sujuvat hienosti ilman pahempia liukasteluja.

Lähdimme puolison kanssa aamulla puoli kymmenen maissa hiihtämään jäälle Teivaan sataman ja matkustajasataman puolivälistä, jonne kävelimme kotoa ensin vajaan kilometrin. Miehellä oli selässä reppu, johon kävelyn ajaksi laitoimme monot ja vaihdoimme hiihdon ajaksi huopikkaat. Ehkä rantaan olisi juuri ja juuri voinut monoillakin kävellä, mutta hieman jäiset väylät ja kovapohjaiset luistelumonot eivät ole kovin hyvä yhdistelmä.

Aurinko paistoi ja jo rannalta näimme muutaman koiranulkoiluttajan kävelevän jäällä. Hanki siis kantoi.

Vaihdoimme jalkaan monot, kiinnitimme monot suksiin ja aloimme sivakoida kohti länttä eli vastatuulta. Vaatimaton tavoite oli päästä Rautakankareen majalle, jossa Tiirismaan latu pitää talvisin kahvilaa. Kilometrejä tulee satamasta Rautakankareelle ehkä viisi, mikä ei ole paljon tasaisella jäällä - ei edes vastatuulella. Mutta silti olimme perille päästyämme ihan reippaasti hiessä.

Sisällä majassa oli perustarjoilut, kuumia ja kylmiä juomia, suklaapatukoita ja pullaa. Otimme kaakaot ja pullat ja istuimme vartin. Kovin lämmintä majassa ei vielä ollut, sillä sitä oli ehditty lämmittää vasta puolisen tuntia. Silti silmälasit huurtuivat.

Takaisin päin pääsimme hiihtämään myötätuleen, mikä on aina suurta juhlaa. Paluu oli myös vasta-aurinkoon, mikä yllättäen helpotti jäänpinnan hahmottamista menomatkaan verrattuna. Vasta satanut lumi sai sukset tökkäämään, jäisellä pinnalla sivakat olivat välillä lähteä alta. Pääosan matkasta luisteluhiihto kuitenkin tuntui hyvältä. Kerran kaaduin ihan omaa hölmöyttäni: yritin ottaa huppua pois pysäyttämättä vauhtia. Sukset jatkoivat matkaansa, ihminen niiden päällä pyllähti jäähän. Eipä onneksi tälläkään kertaa sattunut kummemmin.       

Sama aurinko hellii nyt Salpausselän kisojen urheilijoita ja katsojia. En ole kisaihminen enkä koskaan ole käynyt katsomassa kilpailuja paikan päältä. Lounaalla katsoimme sprintit tv:stä ja totesimme, että olisihan se mielenkiintoista katsoa paikan päällä, miten kovaa huiput hiihtävät samaa latua, jota on itse tahkonnut kymmeniä ja ehkä satojakin kertoja. Vauhdin kokemiseksi pitäisi kuitenkin päästä aivan lähelle, mikä ei välttämättä onnistuisi.

Torstaina iltapäivällä käväisin kisa-
alueella Stop- telttojen tiedotus- tilaisuu- dessa, jossa yritys esitteli yhteistyökumppaneidensa, muotoilija Tapio Anttilan ja Kera Groupin luomat valaistut muoviseinät. Info pidettiin yrityksen vip-teltassa, jossa valoseinät tulevat varmasti hienosti esille etenkin kisailtoina. Itse muotoilun lisäksi ihailin näkymää mäkikatsomon aivan takimmaisesta reunasta, josta olikin hienot näkymät koko kisamontun yli. Jotkut onnekkaat seuraavat kilpailuja ehkä nytkin juuri sieltä vip-tarjoilujen ohessa.

Meille riittivät tänään omat vip-tarjoilut, paistetut kuhafileet ja monenlaiset lisukkeet uunijuureksista mustatorvisienikastikkeeseen ja tsatsikista lämpimään fenkolisalaattiin. Ja tietenkin hyvän valkoviinin kanssa.

Kuivakaapilla ja kävelyllä

Viime kesänä ja syksynä keräsin ja kuivatin niin paljon satoa, että olen nyt talvella surutta käyttänyt sieniä, omenarenkaita, nokkosjauhoa ja muita herkkuja. Tänään päätin tehdä sienikastikkeen kuivatuista suppilovahveroista ja nokkosesta.

Pohjaksi valitsin eräänlaisen valkokastikemuunnelman, sillä pääruoka oli paistettua kuhaa. Näitä tarvitsin: kaksi pientä sipulia, 25 g voita, kourallinen kuivattuja suppilovahveroita (jotka murskasin ennnen liotusta), pari ruokalusikallista nokkosjauhetta, puolisen litraa vettä (pari desiä siitä oli sienten liotuslientä), valkosipulinkynnen, 1½ dl kermaa, rouhittua merisuolaa, 2 tl juuresmaustetta, pari kierrosta mustapippurimyllystä, korkillinen omenaviinietikkaa.

Silppusin ensin sipulit ja kuullotin voissa, lisäsin vehnäjauhot, kypsensin hetken (mutta en ruskistanut), vatkasin sekaan kuivattujen sienten liotuslientä, jota jatkoin vielä kuumalla vedellä. Kun seos alkoi muistuttaa sakeata kastiketta, lisäsin sienet ja nokkosjauhon. Annoin muhia, maustoin ja maistelin, lisäsin kerman noin vartin keittämisen jälkeen, jatkoin hauduttelua. Maistelin ja totesin, että kastike tarvitsee pienen tujauksen valkoviiniä tai viinietikkaa, lisäsin jälkimmäistä viinin puutteessa. Jätin lämpimälle hellalle muun ruoanlaiton ajaksi ja lämmitin vielä ennen ruokailua - maukasta tuli!

Ennen joulua ostin tutulta torikaup- piaalta ison määrän tavallista kelta- sipulia, joka on tärkeä perusraaka-aine keittiössäni. Menekki ei kuitenkaan ole ollut ihan odotettu, joten nyt oli aika keksiä jotain käyttöä ylimääräisille. Kun vielä kaappiin oli jäänyt etikoitumaan yksi vajaa punaviinipullo, päätin varioida vuosien takaista punasipulihillokkeen ohjetta. Alkuperäisen ohjeen raaka-aineet ovat 5-6 punasipulia, 2 rkl rypsiöljyä, 4 rkl puna- tai mustaherukkahyytelyöä, 2 dl punaviiniä. Sipulit lohkotaan pieniksi ja kuullotetaan ensin öljyssä, sen jälkeen keitellään kaikkia aineita n. 30 minuuttia.

Tämän päivän hillokkeeseen oli helposti saatavissa 12 keltasipulia, 4 rkl rypsiöljyä, 4 dl punaviiniä ja sitten tulikin tenkkapoo. Jääkaapissa oli purkinpohjallinen mustaviinimarjahilloa, mutta jotain lisää keitos tuntui kaipaavan. Kaivoin kuivakaapista jo joskus ammoin lahjaksi saamani rasiallisen kuivattua karpalojauhoa ja lisäsin sitä 3 rkl. Halusin myös hieman makeutta ja lisäsin vielä 20 minuutin keittämisen jälkeen 1½ dl hillosokeria. 35 minuutin kohdalla maistoin ja totesin, että sipuli-karpalohilloke maistui oikein raikkaalta. Nyt purkit ovat parvekkeen tuulikaapissa jäähtymässä. Odotan jännittyneenä, onko hilloke myös hyytynyt.

Eilen kävin nautiskelemassa laduilla 12 km, mutta tänään oli välipäivä hiihdossa, vaikka sää oli mitä mainioin. Heräsin aamulla sellaisen selkäkivun kanssa, että ruoanlaittoonkin pääsin vasta parin tunnin venyttelyjen jälkeen. Häärin keittiössä hyvin rauhallisesti, kuuntelin radiota ja tein välillä jumppaliikkeitä. Iltapäivällä lounaan jälkeen olin valmis pienelle kävelylle mäyräkoiran kanssa. Oli mukava nähdä, että läheisessä Kisapuistossa oli paljon perheitä luistelemassa ja pelaamassa. Myös kävelijöitä tuli  vastaan jatkuvana virtana parin kilometrin lenkkimme aikana.

Ruuhkaa hiihtostadionilla

Katukuvassa lunta on vaikka kuinka, mutta hiihtoladuille kaivataan vielä lisää isojen latukoneiden alle. Lahden Urheilukeskuksessa, tarkemmin itse stadionin alueella, avattiin reilu viikko sitten tykkilumilatu, joka kerää hiihtäjiä ihan ruuhkaksi asti. Eilen, lauantaina päivällä, olinkin koko ajan joko ohitettavana tai ohittamassa jota kuta.

Tänä aamuna lähdimme liikkeelle jo aamuhämärissä ihan omien aikataulujemme takia. Onneksi, sillä stadionin latujen reunaan olikin pystytetty kylttejä hiihtokilpailuista, jotka alkaisivat aamupäivällä. Latuja kunnostamassa oli aamu kahdeksalta iso joukko miehiä ja latukone.

Sujahdimme sekaan ja pääsimme nauttimaan aivan upeasta baanasta, kun hiihtelimme reilut puoli tuntia. Se ei näyttänyt häiritsevän ketään töissä olijoista. Itse asiassa pääsin koehiihtäjäksi maalilinjalle, jossa taidettiin kokeilla, osuvatko sukset johonkin ajanottoon liittyvään anturiin.

Eilen hiihdin lähinnä stadionin urheilukentällä ja harjoittelin tasaisella tasapainoa eri hiihtotyyleillä. Tänä aamuna otin mäkiharjoituksia kiipeämällä puolen tusinaa kertaa stadionilta Siiri Rantasen patsaan kohdalta ylös Teivaanmäen suuntaan. Suurmäen kentälle en sentään kiivennyt, se mäki on minulle ainakin alkutalvesta liian rankka (puhumattakaan alamäestä takaisin).

Rennon aamuhiihdon jälkeen jätimme ladut kunnostajille ja kilpahiihtäjille, joita oli varmaan jo pian tulossa lämmittelemään.

Illansuussa minulla on vielä ylimääräiset tanssiharjoitukset, joten hiihtolenkin ei ollut syytäkään olla liian rankka. Opettajamme kuulemma pitää meitä tanssisalissa niin pitkään, että koreografia on varmasti kunnossa ensi torstain esitystä varten. Huh huh.