Naistenpäivään vauhtia jäältä

Aamun räntäsade ei hirveästi houkutellut, mutta puoliso osasi suostutella sen verran, että lähdin hänen kanssaan katsomaan Vesijärven jäätä. Kyllähän se vähän hirvitti, mutta valitsimme turvallisen oloisen matalan poukaman anoppilan lähellä. Puimme päälle pelastusliivit ja otimme kaulaan jäänaskalit.

Ja ihme ja kumma, kyllähän siellä luisteli! Jää oli kohtalaisen tasaista eikä vettäkään ollut sen päällä kuin jossain. Sen verran mies kävi kokeilemassa, että kyllä siinä yhdessä kohdassa on tosiaan lähde... Sauva meni jään läpi, mies ei.

Tuuli tosin oli aika hirveä, ja räntääkin vihmoi silmälasien täydeltä. Myötätuuleen meni aina aivan itsestään, vastaisessa sai tehdä tosissaan töitä. Kolme varttia sinnittelimme.

Kotiin tultuamme oli sitten lounaan vuoro. Naistenpäivän listalla meillä oli kotitekoista tuorepastaa, herkkutatti-sinihomejuustokastiketta, tomaatti-rucola-mozzarella-salaattia ja parasta amarone-viiniä.

Lounaan jälkeen simahdin odotetusti reilun tunnin päiväunille. Enemmänkin olisi varmasti mennyt, mutta ensi yön kannalta se ei olisi ollut järkevää. Kropassa painavat pahasti tällä hetkellä viime viikkojen työkiireet, ja tekeillä olevat työt kiertävät usein illansuussa myös mielessä. Lomallehan tästä pitäisi päästä, mutta en jotenkin osaa järjestää.

Hiihtoa ja luistelua - vieläkö talvi jatkuu?

Helmi-maaliskuun vaihteessa Lahdessa eletään Salpausselän kisojen viimeisiä hetkiä lähes mustassa maisemassa. Sen verran olen seurannut hiihtoja tv:stä, että kilpailijoilla näyttää olevan vaikeuksia kelin kanssa, vaikka kisakoneisto taatusti on tehnyt kaikkensa latujen eteen.

Omat hiihdot ovat jääneet tänä talvena todella vähiin: olen hiihtänyt kaksi kertaa Hollolan Heinsuolla ja kaksi Vierumäen urheiluopiston tykkilumiladulla. Maksan Vierumäellä oikein mielelläni kahdeksan euron latumaksun siitä hyvästä, että väylä on ollut varsin hyvässä kunnossa. Eilen hommaa valvottiinkin ihan koko ajan, näin kaksikin latuvalvojaa.

Maksaisin Heinsuollakin, jos siellä olisi ollut mahdollisuus. ESS kirjoitti latujen hoitamisen tulleen kalliiksi Hollolan Urheilijoille, jotka ovat tehneet latuja oman toimintansa lisäksi kaikille muillekin. No, onneksi olemme maksaneet vuosia HU:n jäsenmaksua.

Jos eilen sai hiihtää upeassa auringonpaisteessa, tämä aamu oli harmaa. Päätimme kuitenkin puolison kanssa käydä tarkistamassa Lahden satamassa Vesijärven jään tilanteen ja onneksi menimme. Aurattu rata oli todella hyvässä kunnossa ja liukkaaksi sulanut jää sen ympärilläkin aivan luistelukelpoinen.

Olimme jäällä reilun tunnin aamukahdeksasta lähtien, ja koko ajan porukkaa tuli lisää. Moni muukin oli varmasti ajatellut haluavansa luistella ennen luvattua räntäsadetta. Kotiin lähtiessä tuli jo hieman kosteata tihkua, mutta varsinainen sade alkoi vasta puolenpäivän jälkeen.

Saapa nähdä, loppuivatko hiihto- ja luistelusäät tähän viikonvaihteeseen. Pahaa pelkään, ettei edes latuja jakseta huoltaa Salpausselän kisojen jälkeen. Täysin ymmärrettävää, jos plusasteet vievät lumien lisäksi hiihtäjätkin maastosta. Mutta kun todennäköisesti vielä jossain vaiheessa sataa lunta, toivon myös latukoneiden kuljettajineen vielä käväisevän metsässä.

Jäät ovat vielä enemmän riippuvaisia säästä. Kaikki jäädytetyt kentät ovat sulaneet aikoja sitten. Luonnonjäillä uskaltaa kulkea vielä jonkin aikaa, mutta ainakaan minä en osaa arvioida jäätä niin hyvin, että kovin pitkän lämpöaallon jälkeen uskaltaisin lähteä kokeilemaan. Tänään vielä näytti siltä, että jäätä on ainakin 25 senttiä. Jossain vaiheessahan se joka tapauksessa muuttuu hauraaksi, vaikka paksuutta riittäisikin.

On tämä talvi! Täytyy kai huomenna kaivaa pyörä esiin.

Kreetalaista ruokaa ja luistelua luonnonjäällä

Osallistuin eilen jo toista kertaa kreetalaisen ruoan kurssille. Ruokalajit olivat aika lailla samat kuin viime maaliskuussa, mutta tällä kertaa valitsin urakakseni artisokka-lammaspadan. Se ei hautunut ihan tarpeeksi, mutta muuten maku oli hyvä. Mukaani pyytämäni alan ammattilainen, miniä, valmisti okraa tomaattikastikkeessa ja sai aikaan hyvin onnistuneen kasvisruoan.

Edellisen vuoden kokemuksella osasin ottaa mukaan muutaman muovirasian, johon keräsin yli jääneistä ruokalajeista rääppiäisaterian tälle päivälle: lammaspadan ja okran lisäksi tsatsikia, favaa, kikherneitä, viinilehtikääryleitä, kreikkalaista salaattia ja perunaviipaleilla päällystettyä leipää. Se oli muuten yllättävän hyvää, suorastaan herkullista!

Talviset ulkoilut ovat jääneet minulta tänä vuonna todella vähiin, osittain säiden ja osittain omien kiireiden/laiskuuden vuoksi. Tänä aamuna olin jo melkein päättänyt, että yritän lähteä uimahalliin, kun mies kehotti kuitenkin tsekkaamaan Lahden satamasta Mukkulaan avatun luisteluväylän. Olin aika skeptinen, sillä mittarissa oli +2.

Mies oli kuitenkin oikeassa, sillä hieman sulanut väylä oli hienossa kunnossa. Harvoin saa luistella niin liukkaalla jäällä kuin paikoitellen tänä aamuna pystyi. Iso osa epätasaisuuksistakin oli sulanut.

Ensin kaksi kilometriä satamasta Mukkulaan myötätuulessa, sitten sama matka vastatuuleen sauvoilla työntäen takaisin. Luistelin edestakaisin kolme kertaa, ja joka kerta vastatuuli oli vähän kovempi. Oikein hyvältä tuntui viimeisellä kerralla päästä rantaan, tunsi tehneensä töitä.

Kun olin lähdössä pois noin klo 11, satamaan valui koko ajan lisää porukkaa, aika paljon etenkin lapsiperheitä. Toivotaan, että jää pysyy jatkossakin kunnossa ja turvallisena. Jos pluskelit ja sateet jatkuvat ennusteiden mukaan koko viikon, voi jo loppuviikosta olla vähän heikkoa.

Sitä ihmettelen, miksi kävelijöiden pitää lampsia jo hieman sulan pinnan päällä ja tehdä kengänjälkiä juuri sille auratulle väylälle. Jäällä on nyt niin vähän lunta, että luulisi kävelyn onnistuvan missä tahansa, vieläpä paremmin kuin siinä superliukkaalla radalla.

Pieneen videopätkään kuvasin tuntematonta luistelijakollegaa. Halusin saada mukaan vähän luistinten purevaa ääntä ja tuulen huminaa. Tuulen humina tallentui paremmin kuin luistinten rutina.

Yllättävä luistinrata Messilän rannassa

Lähdimme Hollolan Hersalaan tänään hyvin varustautuneina, mukana oli sekä sukset että retkiluistimet. Idea oli edetä Vesijärvne jäällä niillä välineillä, joilla paremmin pääsee.

Lunta oli ehkä viisi senttimetriä, joten valitsimme luistimen terät. Tuntuihan se hieman epävarmalta luistella lumessa näkemättä jään pinnan kuntoa, mutta itse lumi oli kevyttä eikä haitannut etenemistä. Hersalan puolella lahtea jään pinta oli kuitenkin varsin hyvä, joten liuku liu'ulta uskalsin antaa mennä yhä kovempaa.

Kun pääsimme Messilän puolelle, jää muuttui epätasaisemmaksi. Keskellä lahtea tuli kuitenkin vastaan aurattu väylä, joka vei kohti Messilää. Luisto ei muuttunut yhtään paremmaksi, mutta toki jään näkeminen lisäsi turvallisuutta. Baanan mittaa en osaa arvioida,

ehkä joitain kilometrejä.

Ulkoilu -8 asteessa tuntui ihanan rentouttavalta pitkän pakkaskauden jälkeen. Näimme jäällä jonkin verran muidenkin luistelijoiden jälkiä ja ainakin yhdet suksen jäljet. Ja pilkkijät olivat tietenkin taas vallanneet istumapaikat lahdelta.

Vesijärvi kantaa luistelijaa

Eilen pääsin lopulta harrastamaan jotain talviurheilua, luistelua järven jäällä. Sauvojakin olen heiluttanut tänä talvena vain kävelijänä, en vielä ollenkaan hiihtäjänä. Hienolta tuntui, kun lopulta pääsi valkoiseen maisemaan liikkumaan!

Ajoimme tuttuun paikkaan Hollolan Hersalaan, Vesijärven rantaan. Mies kävi ensin hakkaamassa jäätä paksulla sauvalla. Ei mennyt läpi, jää vaikutti vähintään 5-10 senttiä paksulta.

Pilkkijöitä näkyi ahkion kanssa, joku kauempana mönkijälläkin. Tuntui siis turvalliselta. Lupasimme vielä anopille pysyä rannan tuntumassa ja puimme ylle pelastusliivit ja otimme kaulaan jäänaskalit.

Lunta oli jään päällä jokunen sentti, mutta sen alla jää vaikutti varsin luisteltavalta. Aloitin ensin varovasti, mutta jo muutaman minuutin jälkeen uskalsin taas luottaa itseeni. Joitain pieniä railoja tuli vastaan, mutta missään vaiheessa en ollut vaarassa kaatua. Kiertelimme Hersalan Häyhdön saaren ja Laasonpohjan väliä edestakaisin, sillä Messilän rantaan mennessä jää muuttui selvästi epätasaisemmaksi.

Noin 15 asteen pakkanen nipisteli sormissa ja poskissa ja vajaan tunnin jälkeen myös varpaissa. Ehdin ottaa muutamia kuvia, kunnes puhelin hyytyi ja sammui. (Kaliforniassa ei ilmeisesti ole tullut mieleen, että monikäyttölaitteen pitäisi kestää näitä arktisempia olosuhteita.)

Ehdin ottaa vain yhden kuvan eläinten jäljistä, joissa askelten jälkeen oli aina joko hännän tai mahan liukujälki. Asuisikohan järvellä saukko?

Alla vielä kuva edelliseltä viikonlopulta, jolloin järvi oli alkanut jäätyä uudestaan pitkän leudon jakson jälkeen. Näissä pakkasissa jäät vahvistuvat nyt vauhdilla, etenkin siellä, missä niiden päälle ei ole ehtinyt sataa paksua lumikerrosta. Luonnon luistelusäät ovat aina arvaamattomia, siksi niistä pitää nauttia heti. Viime talvena talvena pääsin järven jäälle vain kerran, silloinkin Tuusulanjärven auratulle radalle.

Piparkakkujulkisuutta

Piparkakkutalot näyttävät olevan tämän joulun trendi. Lähes joka lehdellä on piparkakkutalokisa. Nuoriso on lähettänyt meidän talomme kuvat ainakin pariin kilpailuun, mutta itse en ole muistanut seurata menestystämme.

Tänä aamuna huomasin tämän blogin tilastoista, että Yle Lahden Radion nettisivulla on nyt julkaistu kuvat ja tiivistelmä jutusta, jonka toimittaja Raisa Autio kävi tekemässä jo pari viikkoa sitten. Silloin tuli ulos vain haastattelu.

Myös Uuden Lahden toimittaja Marjaana Kontu kävi täällä haastattelemassa ja kuvaamassa tuolloin pari viikkoa sitten meitä rakentamastamme Vesijärven asemasta. Juttu löytyy sivulta 14.

Ei taida olla sattumaa, että ihmiset haluavat rauhoittua hitaan ja keskittymistä vaativan projektin ääressä juuri kiireisen joulun alla. Ystäväni Tuulikki kirjoitti omassa blogissaan palapeliperinteestä, joka ajaa saman asian.

Toinenkin ystäväni harrastaa palapelien ääressä mietiskelyä. Hänen kanssaan kävin myös lauantaina perinteisellä kuusenhakureissulla, joka sekin on yhdenlainen "ajaton" rituaali joulun alla. Niitä tarvitaan.

Perjantaina kävimme kurkistamassa, voisiko Vesijärvellä luistella. Kauniiltahan jää näytti, mutta vesisade oli tehnyt tehtävänsä. Sauva meni rannassa jään läpi humpsahtamalla. Eilen juoksulenkillä huomasin, että osa jääkannesta oli sulanut kokonaan. Luonto opettaa kärsivälliseksi, hyvä niin.

Epäonninen luistelureissu

Eilen, lauantaina, matkustin ystäväni luokse Järvenpäähän kokeilemaan Tuusulanjärven matkaluistelurataa. Pääsimme liikkeelle alkuiltapäivästä, jolloin jo vähän pyrytti lunta. Jää oli kuitenkin hyvässä kunnossa ja hyvin meni, kunnes...

... reilun parin kilometrin jälkeen ystävän luistin upposi pieneen railoon, vauhti pysähtyi, luistelija putosi jäähän ranne edellä. Sivusta näytti ensin siltä, että hän voi nousta ja jatkaa. Mutta sitten iski kipu ja kohta paha olo.

Onneksi lähes ensimmäinen ohi luistellut kääntyi ja tuli kysymään vointia, kohta mukaan liittyi hänen seuralaisensa. Pari minuuttia pohdimme, sitten toinen avustajista jo soitti ambulanssia. Tiesin, ettei ystävä ollut lyönyt päätään, mutta silti hänen selvästi alentunut tajuntansa huolestutti.

Minullakin oli puhelin, mutta yksin olisin kyllä ollut pulassa kipuilevan, palelevan ja tajunnan rajamailla olevan potilaan kanssa. Ulkopaikkakuntalaisena en olisi osannut selittää paikkaa, johon ambulanssin kannattaa ajaa rannassa. Hienoa, että paikalliset ihmiset jäivät auttamaan ja odottivat pelastusmiehistöä kanssamme.

Pelastuspartio olikin todella komea: ambulanssi ja paloauto ajoivat rantaan, paloautosta tuli ulos ahkio ja neljä pelastajaa, ambulanssista kaksi henkilöä. Ehkä kyseessä oli myös opetustilanne, sillä muutaman pelastajan liivissä luki harjoittelija. Tultui turvalliselta saada ystävä tällaiseen kyytiin. Ambulanssissa myös selvästi jo otettiin kokeita ja annettiin jotain hoitoa, jota pystyin seuraamaan vain odottamalla ulkopuolella.

Mutta, mutta. Ulkopaikkakuntalaisena huomasin olevani yhtäkkiä pulassa ilman rahaa tai avaimia, mukana vain puhelin ja ajokortti. Olimme ajaneet järven rantaan ystävän autolla ja jättäneet kaiken tarpeettoman hänen kotiinsa. Minua ei huolittu ambulanssiin ja tiesin vain suunnilleen, missä kohtaa olin.

Onneksi tajusin pyytää ystävältä hänen avaimensa, sillä sain selvitä yksin jäältä hänen autolleen ja taas kotiin. Niinpä vain luistelemaan takaisin parkkipaikalle - kilttinä tyttönä tein sen oikeaan suuntaan eli vedin kuuden kilometrin radasta ne loput vajaa neljä kilometriä vastapäivään, en siis suorinta tietä takaisin.

Lunta tuli jo aika lailla, ja kerran minäkin kaaduin vielä, onneksi vain pyllylleni. Pääsin ensin parkkipaikalle ja sieltä ystävän kotiin, löysin hänen puhelimensa ja lastensa yhteystiedot, keräsin varusteet ja lähdin junalla ja taksilla perässä Hyvinkään sairaalaan. Ja sieltä sitten löysin myös ystävän odottamassa ranteen kipsausta.

Iltapäivän luistelureissu venyi sairaalassa iltaan asti ja minun osaltani vielä yön yli, koska tuntui haljulta päästää yksikätistä ihmistä yksin kotiin. Pientähän se on siihen verrattuna, että ystävälle murtunut ranne merkitsee muuttuneita suunnitelmia moneksi viikoksi. Onneksi ei sattunut mitään pahempaa.

Kuivakaapilla ja kävelyllä

Viime kesänä ja syksynä keräsin ja kuivatin niin paljon satoa, että olen nyt talvella surutta käyttänyt sieniä, omenarenkaita, nokkosjauhoa ja muita herkkuja. Tänään päätin tehdä sienikastikkeen kuivatuista suppilovahveroista ja nokkosesta.

Pohjaksi valitsin eräänlaisen valkokastikemuunnelman, sillä pääruoka oli paistettua kuhaa. Näitä tarvitsin: kaksi pientä sipulia, 25 g voita, kourallinen kuivattuja suppilovahveroita (jotka murskasin ennnen liotusta), pari ruokalusikallista nokkosjauhetta, puolisen litraa vettä (pari desiä siitä oli sienten liotuslientä), valkosipulinkynnen, 1½ dl kermaa, rouhittua merisuolaa, 2 tl juuresmaustetta, pari kierrosta mustapippurimyllystä, korkillinen omenaviinietikkaa.

Silppusin ensin sipulit ja kuullotin voissa, lisäsin vehnäjauhot, kypsensin hetken (mutta en ruskistanut), vatkasin sekaan kuivattujen sienten liotuslientä, jota jatkoin vielä kuumalla vedellä. Kun seos alkoi muistuttaa sakeata kastiketta, lisäsin sienet ja nokkosjauhon. Annoin muhia, maustoin ja maistelin, lisäsin kerman noin vartin keittämisen jälkeen, jatkoin hauduttelua. Maistelin ja totesin, että kastike tarvitsee pienen tujauksen valkoviiniä tai viinietikkaa, lisäsin jälkimmäistä viinin puutteessa. Jätin lämpimälle hellalle muun ruoanlaiton ajaksi ja lämmitin vielä ennen ruokailua - maukasta tuli!

Ennen joulua ostin tutulta torikaup- piaalta ison määrän tavallista kelta- sipulia, joka on tärkeä perusraaka-aine keittiössäni. Menekki ei kuitenkaan ole ollut ihan odotettu, joten nyt oli aika keksiä jotain käyttöä ylimääräisille. Kun vielä kaappiin oli jäänyt etikoitumaan yksi vajaa punaviinipullo, päätin varioida vuosien takaista punasipulihillokkeen ohjetta. Alkuperäisen ohjeen raaka-aineet ovat 5-6 punasipulia, 2 rkl rypsiöljyä, 4 rkl puna- tai mustaherukkahyytelyöä, 2 dl punaviiniä. Sipulit lohkotaan pieniksi ja kuullotetaan ensin öljyssä, sen jälkeen keitellään kaikkia aineita n. 30 minuuttia.

Tämän päivän hillokkeeseen oli helposti saatavissa 12 keltasipulia, 4 rkl rypsiöljyä, 4 dl punaviiniä ja sitten tulikin tenkkapoo. Jääkaapissa oli purkinpohjallinen mustaviinimarjahilloa, mutta jotain lisää keitos tuntui kaipaavan. Kaivoin kuivakaapista jo joskus ammoin lahjaksi saamani rasiallisen kuivattua karpalojauhoa ja lisäsin sitä 3 rkl. Halusin myös hieman makeutta ja lisäsin vielä 20 minuutin keittämisen jälkeen 1½ dl hillosokeria. 35 minuutin kohdalla maistoin ja totesin, että sipuli-karpalohilloke maistui oikein raikkaalta. Nyt purkit ovat parvekkeen tuulikaapissa jäähtymässä. Odotan jännittyneenä, onko hilloke myös hyytynyt.

Eilen kävin nautiskelemassa laduilla 12 km, mutta tänään oli välipäivä hiihdossa, vaikka sää oli mitä mainioin. Heräsin aamulla sellaisen selkäkivun kanssa, että ruoanlaittoonkin pääsin vasta parin tunnin venyttelyjen jälkeen. Häärin keittiössä hyvin rauhallisesti, kuuntelin radiota ja tein välillä jumppaliikkeitä. Iltapäivällä lounaan jälkeen olin valmis pienelle kävelylle mäyräkoiran kanssa. Oli mukava nähdä, että läheisessä Kisapuistossa oli paljon perheitä luistelemassa ja pelaamassa. Myös kävelijöitä tuli  vastaan jatkuvana virtana parin kilometrin lenkkimme aikana.

Työviikko tai ei, aurinkoon pitää päästä

Kahtena päivänä tällä viikolla - maanantaina ja tänään keskiviikkona - aurinko on paistanut niin täysillä myös työhuoneeni ikkunaan, että olen lähtenyt keskellä päivää ulos liikkumaan. Töitä kyllä on jonoon asti, mutta niitä tehdään sitten pimeään aikaan.

Maanantaina olimme jäällä hiihtämässä vähän siinä mielessä, että kävimme katsomassa Lahden Rautakankareen majaa ja tsekkaamassa, kantaako hanki. Maja ei ollut auki, ja hankikin kantoi vain ajoittain, mutta perinteisen hiihdon latujen väliin jäävällä kovemmalla alueella pystyi jotenkuten luisteluhiihtämään. Tosin kävelijät olivat tallanneet sen aika epätasaiseksi, joten sain tehdä aika lailla enemmän töitä kuin kunnon väylällä. Teivaan satama - Mukkula - Rautakankare - Teivaan satama -lenkin jäljiltä olinkin kohtalaisen puhki, mistä kertoo myös erittäin "edustava" kuva hikisine hiustöyhtöineen.

Tänään lähdimme samasta Teivaan satamasta liikkeelle retkiluistimilla, sillä nyt jäälle jonkin aikaa sitten aurattu jäärata on saatu jopa kohtalaiseen kuntoon. Viikko sitten kävimme sillä yhtenä pakkaspäivänä ja teimme sen kyllä melkein henkemme kaupalla, koska jää oli niin rosoista. En tiedä, onko väylää onnistuttu jotenkin jäädyttämään, mutta nyt tosiaan sieltä oli saatu pahimmat kuopat ja rosot pois. Aiempien vuosien tapaan lenkki on n. puolitoista kilometriä pitkä ja ulottuu Teivaan satamasta lähelle matkustajasataman laitureita ja Sibeliustaloa.

Luistelin reilun tunnin aika hidasta vauhtia ja jätin sauvatkin pois vieläkin vihoittelevan käsivamman takia. Itse asiassa juuri tuon vain jaloilla työskentelyn ansiosta huomasin kuitenkin pian, että pakarat ja reidet saavat ihan kunnon harjoitusta. Se on hyvä juttu tällaiselle istumatyöläiselle, jonka alaselkä ja pakarat ovat välillä aika puutuneita tuntikausien jumittamisesta.

Radalla oli tänään hyvin muitakin käyttäjiä, sekä lapsiperheitä taitoluistin- ja hokkarivarustuksella että vähän enemmän harrastavia retkiluistinterät jalassa. Tai matkaluistimistahan tässä tapauksessa pitää puhua, kun kerran ollaan valmiiksi auratulla reitillä, jossa ei etsiskellä mitään uusia, koskemattomia väyliä tuoreelta jäältä. Tällainen väylä on oikein hyvä harjoittelureitti minunkaltaiselleni ihmiselle, joka kyllä pitää vähän tavallista luistinrataa isommasta jäästä, mutta ei halua olla koko ajan huolissaan jään kestävyydestä ja sen myötä turvallisuudesta.

Pahoitteluni jälleen huonolaatuisista kuvista! Nykyisellä kännykälläni ei oikein parempia saa, digikamera taas on liian iso kannettavaksi mukana kovassa vauhdissa.

Luistelua, luistelua!

Olen kärsinyt oikean käden hiirikädestä eli vanhanaikaisesti sanottuna tenniskyynärpäästä akuutisti kolmisen viikkoa, mikä on tietysti vaikuttanut työnteon lisäksi vapaa-aikaan. Viime torstaina lääkäri pisti kyynärpäähän kortisonia, minkä jälkeen tuli tietysti totaalikielto käyttää kättä oikein mihinkään. Pari päivää olinkin kirjoittamatta ja edelleen säästelen kättä kaikessa vapaa-ajanvietossa. En siis päässyt hiihtoladulle, mutta onneksi voi aina luistella. Ihan luistinradalla, kun luonnonjäille ei ole ollut asiaa tänäkään talvena. Eikä radalla tule tietenkään edes kiusausta käyttää sauvoja, koska jäähän ei saa eikä halua tehdä mitään ylimääräisiä koloja.

Eilen aamulla olimme Lahden Kisapuiston radalla puoli kahdeksan maissa ja saimme luistella tunnin kahdestaan. Vasta ihan loppuminuuteilla paikalle tuli meitäkin varttuneempi henkilö, jolla oli oikeat pikaluistimet - mehän käytämme nykyään matka- tai retkiluistimien nimellä tunnettuja teriä, jotka kiinnitetään monoihin. Meno oikeilla pikaluistimilla on kunnioitettavan näköistä, kun joku osaa. Retkiluistimilla homma hieman muistuttaa pikaluistimien tehokasta liukua, onhan niissäkin varsin pitkät terät. Mutta matkaluistimien tärkein ominaisuus on sittenkin pitää luistelija pystyssä vähän epätasaisemmallakin luonnonjäällä, joten niiden nopeusominaisuudet eivät ole ihan niin huippuunsa hiotut.

Puolisolla oli eilen mukana kahdet terät, joita hän vertaili ja huomasi hiilikuituiset teränsä aivan ylivoimaisiksi. Tosin ne toisetkin toimivat tänään huomattavasti paremmin, kunhan mies oli siirtänyt siteitä luistimen terällä pykälän johonkin suuntaan. Minulla ei olekaan kuin yhdet terät, mutta sain tänään kokeilla sekä miehen uusia että vanhoja teriä. Edellytyksenä oli se, että meillä kummallakin oli mukana kahdet erilaiset monot erilaisille siteille. Hiilikuituluistimet olivat todella kevyet ja erittäin terävät, joten kyllähän niillä olisi varmasti nautinto luistella pitkäänkin, totuttelun jälkeen. En kuitenkaan parin kierroksen matkalla saanut oikein tuntumaa omista luistimistani huomattavasti poikkeavaan muotoiluun, joten palasin ihan tyytyväisenä omien perusterieni käyttäjäksi.

Luistelu tuntuu aina ensimmäisten kymmenien metrien matkalla hieman pelottavalta hommalta, onhan jää kaatuessa kovempi elementti kuin luminen metsä. Olen myös vuosikaudet harrastanut luisteluakin sauvojen kanssa, joten nyt piti olla erityisen valpas tasapainonsa kanssa. Aika nopeasti huomasin silti potkivani yhä pidempiä liukuja ja nauttivani menosta täysillä. Kunnon horjahduksia ei tullut yhtään, muutamia asennon korjauksia toki. Kun ei voinut työntää sauvoilla, reidet ja pakarat joutuivat tositoimiin. Ja vähitellen asentokin laskeutui yhä alemmaksi, kun vatsalihakset alkoivat vaistomaisesti vetää selkää vaakatasoon. Luistelimme molempina viikonlopun aamuina tunnin, ja hiki virtasi kummankin harjoituskerran jälkeen.

Eilen iltapäivällä kävin mäyräkoiran kanssa vielä lenkillä tsekkaamassa, käykö Lahden perinteisellä luisteluareenalla Kisapuistossa muitakin harrastajia. Olihan siellä jonkin verran lapsia ja perheitä, mutta ei minkäänlaista ruuhkaa. Nyt niillä kentillä kuitenkin kannattaisi käydä, sillä sesonki on vielä lyhyempi kuin hiihdossa. Tänä aamuna kenttää jäädytettiin ja varmaan vielä seuraavinakin helmikuun viikonloppuina. Mutta jo maaliskuussa muutaman päivän suoja voi vielä jäät.

(Pahoittelut kuvien värityksestä: siniset kuvat on otettu aamuhämärissä kännykällä. Niissä esiintyvä pikakiitäjä on oma puoliso.)

Yllättävän rentoa hiihtämistä

Jouduin tänään ladulle vähän vahingossa, sillä tarkoitus oli mennä aamu- pakkasella Lahden Kisa- puistoon luistelemaan. Radan reunalla oli kuitenkin suljettu-lappu, jota emme tohtineet uhmata ihan hyvän näköisestä radasta huolimatta. Todennäköisesti luistinratojen huoltaminen on lopetettu hiihtoloman jälkeen, olihan viime viikolla monta päivää suojasäätä. Harmi, sillä tänä viikonloppuna olisi kyllä ollut ihan hyvät olosuhteet luistelulle.

Vaihdoimme jalkoihin vain monot ja ajoimme kohti Urheilukeskusta, jonne ei sitten päässytkään Raksa-messujen pysäköintijärjestelyjen takia. Minä olin vastoinkäymisestä itse asiassa tyytyväinen, sillä Urheilukeskuksesta lähtevät ladut ovat aika vaativia profiililtaan. Mutta mies olisi halunnut päästä mahdollisimman hyvin hoidetulle ladulle, joita varmimmin tarjoaa juuri Urheilukeskus.

Piti sitten ajaa vielä muutama kilometri eteenpäin keskussairaalan vierelle, josta pääsee Tapanilasta lähtevälle Perhelenkille. Ja yllättävää kyllä, erittäin suosittu väylä oli hyvässä kunnossa. Roskia toki oli puista pudonnut, mutta vain muutamassa kohdassa suksi tökkäsi. Alamäissäkin latu oli pysynyt hyvin ehjänä, joten uskalsin lasketella ihan jarruttamatta.

Itse asiassa hiihto tuntui niin helpolta ja rennolta, että hiihdin kolmen kilometrin kierroksen neljä kertaa edes pahemmin hengästymättä. Eipä ole tänä talvena moista sattunut aiemmin, vaikka olenkin vaihdellut hiihtomatkoja viidestä noin viiteentoista kilometriin. Ilmeisesti aurinko alkaa vaikuttaa sekä omaan mielialaan että lihaksiin niin, että kireydet helpottavat. Tai sitten eilinen aivan loistava tanssitunti (oikeasti puolitoistatuntinen) vapautti kroppaa sopivasti.

Tulomatkalla pyysin miehen pudottamaan minut auton kyydistä torin laidalla. Suunnistaessani tutun vihanneskauppiaan autolle huomasin myyjän, jolla oli kaupan ternimaitoa. Tein heräteostoksen ja päätin tehdä uunijuustoa jälkiruuaksi. Homma onnistuikin hienosti ja pääsin tarjoamaan juustoa pakastimesta kaivamieni vadelmien kanssa. Erinomainen päivä!

Pakkaskukkia, tieteellisesti

Palaan vielä hetkeksi viime vuoteen, aikaan ennen joulua ja lumi- sateita. Eilisessä eli 5.1. Helsingin Sanomissa oli tiedesivulla D 2 (maksullinen artikkeli digilehdessä, hakusanat esim. 'kun järvi jäätyy') oli nimittäin selitys tälle jääilmiölle, jonka näimme ja koimme retkiluistintemme alla 19.12.2009. Koko Vesijärven Laasonpohja ja laajemminkin järvenselkä Hollolan Messilän lähettyvillä näytti olevan peitetty kolmiulotteisilla jääkukilla tai saniaismaisilla pakkaskukilla kuten HS:n artikkelissa Suomen ympäristökeskuksen Esko Kuusisto ilmiötä nimittää.

Artikkelin mukaan ilmiö tunnetaan nimellä sublimoituminen. Kun järvi jäätyy kovalla pakkasella, ohuen ensijään läpi johtuu lämpöä vesimassasta yllä olevaan olevaan ilmaan. Vesi muuttuu suoraan höyryksi, jota pakkasilma ei voi paljon sisältää; siksi höyry härmistyy takaisin kiinteäksi. Jotta kiteet voisivat kasvaa, ei saa tuulla yli viisi metriä sekunnissa. Yksi kide voi kasvaa pituutta kolme millimetriä tunnissa.

Koko artikkelia en tähän tietenkään voi tekijänoikeussyistä kopioida, mutta olin iloinen saadessani selityksen tälle ilmiölle. Kovin yleinen se ei sisävesillä ilmeisesti ole, koska mieheni ei muista nähneensä sellaista koskaan aiemmin ko. paikassa, jossa hänen lapsuudenkotinsa on sijainnut 1960-luvun alusta asti. Myöskään rantaan hälytetty anoppi ei ollut moista kokenut, vaikka hän on nähnyt järven lähes joka päivä viimeisen 50 vuoden aikana. Artikkelin mukaan jäisiä kukkaketoja syntyykin helpommin meren jäälle, koska ilmiö hyötyy railoista ja avovesialueista sekä huokoisesta jäästä.


Kukkaketo yksityis- kohtineen oli minulle yksi niistä uskomat- toman hienoista luonto- elämyk- sistä, jotka tulevat vastaan odottamatta, kunhan vain jaksaa liikkua luonnossa. Yhtään näin hienoa pitsiä tai hääkukka-asetelmaa en ole eläissäni nähnyt ihmisen tekemänä. Myös valo heijastui kukista aivan erityisellä tavalla.

Pakkaskukkailmiö oli ohi Lahden-Hollolan alueella Vesijärven jäällä viimeistään parin päivän päästä näistä kuvista, kun tuuli nousi ja lumisateet alkoivat. Sen jälkeen ei olekaan luisteltu vaan siirrytty laduille.

Ajatuksia sieniruuista

Pitkästä aikaa oli taas viikonvaihteessa aikaa tehdä kahta eri sieniruokaa: eilen sienisalaattia kalan oheen, tänään herkkutattipaistosta, jonka inspiroin jääkaapista löytyneistä aineksista. Sienisalaatin tein hyväksi koetulla yhdistelmällä: pari desiä liiasta suolasta liotettuja haaparouskuja (vielä parempia olisivat mustarouskut, mutta varastot ovat lopussa), pari pientä sipulia, vajaa purkillinen smetanaa ja mausteeksi jälkiruokalusikallinen aurinkokuivattua (öljyineen) tomaattia silputtuna sekä liraus balsamicoa. Kun salaatin tekee vähintään pari tuntia ennen ruokailua, maku ehtii tasaantua. Taisin myös pyöräyttää kierroksen mustapippuria myllystä.

Herkkutattipaistosta varten kaivoin pakastimesta litran purkillisen pilkottuja herkkutatteja ja paistoin ne voissa kolmen pienen silputun sipulin kanssa. Lisäsin pannulle parin desin purkillisen kevytkermaa, pari kierrosta mustapippuria ja hippusen suolaa sekä pakastimesta niin ikään löytyneet puolen desin annokset silputtua persiljaa ja ruohosipulia. Hauduttelin. Jääkaapista löysin ison palsternakan, jonka siivutin uunivuuan pohjalle ja laitoin siivut uuniin noin vartiksi esikypsymään (ihan ilman nestettä, vähän vain öljyä pohjalle). Kun siivut olivat puolipehmeitä, kaadoin herkkutattikastikkeen päälle ja ripottelin maltillisesti juustoraastetta päälle. Se oli ihan halpismerkkiä (jälleen pakastimesta), mutta parempaa toki olisi ollut parmesaani tai vaikkapa sinihomemuru. Annoin hautua paistoksen kypsäksi ja tarjoilin tomaattisalaatin kanssa. Aivan hurjan hyvää!

Meidän sieniruuissamme oli tällä kertaa molemmissa maitotuotteita eli kermaa ja smetanaa. Välttämätöntähän se ei ole, minkä todisti mm. viime viikonloppuna Sallassa syömäni herkullinen sienisalaatti ravintola Kielan alkupalana poroleikkeen kanssa. (Kuva ohessa). Kiinnitin asiaan huomiota, koska olin syömässä laktoosi- ja gluteenirajoituksista kärsivän ihmisen kanssa. Luultavasti sienisalaatin kastike oli majoneesipohjainen, mutta ei makean tunkkainen niin kuin usein valmissalaatit.

Ja sitten vielä pikku päivitys liikuntoihin. Kävin aamulla kokeilemassa Lahden Teivaan ja Vesijärven satamien väliin auratun luisteluväylän, jossa voi yrittää luistella matkaa retkiluistimilla. Aika huonossa kunnossa jää valitettavasti oli, täynnä jalanjälkiä ja muita epätasaisuuksia. Kävelijöitä ei tosin voi syyttää, koska rataa ei ennen auraamista ollut mitenkään merkitty. Nyt vain toivon, että mahdollisina suojasääpäivinä ihmiset malttaisivat pysyä poissa radalta. Jää voisi hyvinkin sulaa tasaiseksi ja taas jäätyä seuraavan pakkasen aikana. Ja niitä kävelyväyliä siellä jäällä on kyllä ihan riittävästi.

Luonnonjäätä luistinten alla

Viikon flunssa oli juuri sopivasti parantunut, kun heräsimme tähän tiukkaan pakkasaamuun. Nyt oli tarpeeksi monta pakkaspäivää takana, joten uskalsimme kaivaa esiin retkiluistimet ja suunnata Vesijärvelle.

Ihan pikkuisen myöhästyimme, sillä peilikirkas jää oli juuri alkanut peittyä puuterina satavaan pakkaslumeen. Ei se varsinaista luistelua häirinnyt, mutta vei kuitenkin suurimman elämyksen, kun emme päässeet ihailemaan alla aukeavia veden maisemia. Tunnin luikailu tuntui joka tapauksessa aivan upealta! Kauemminkin olisin jaksanut ja tarjennut (pakkasta n. 12 astetta), jos ei olisi ollut kiire syntymäpäiväjuhliin. Mutta hyvä näinkin! Isossa kuvassa mies ja mäyräkoira, pienemmässä minusta vain luistin ja sauvat.

Pikaluistelua - ja horisontti vinossa

Valitsimme harvinaisen upeana sunnuntaina kävelyn katsomaan tapahtumia Lahden keskustan liepeillä. Ensimmäisen bongasimme äänen perusteella Kisapuistosta, jossa oli menossa jonkinlaiset pikaluistelun veteraanikisat. Lähettäjän pyssy, kuulutukset ja ajanotot vaikuttivat professionaaleilta, samoin osa luistelijoista. Osalla oli enemmän asennetta kuin taitoa, mutta ihailla pitää esim. 70-vuotiaiden sarjan rouvaa, joka selvisi 500 metrin luistelusta ihailtavan tasaisella menolla. Oma "urheilukuvaamiseni" on huomattavan paljon vaappuvampaa, horisontti on säännöllisesti vinossa, kun yritän saada vauhdikkaat menijät mahtumaan pokkarini ruudulle...

Lahden satamassa oli väkeä paljon Kisapuistoa enemmän, samoin Vesijärven jäällä erilaisilla välineillä suksista riippuliitimiin. Retkiluistelun harjoittelijoille ei tänä talvena valitettavasti ole saatu kunnon rataa aikaiseksi, mutta jonkinlainen pikkulenkki oli kuitenkin aurattu sataman edustalle. Jäälle oli oikein opastekin... Ehkei se ollut ihan niin pahaa ihmisten aliarviointia kuin voisi äkkiseltään ajatella. Pudotus satamasta jäälle on useimmissa kohdissa varsin korkea, joten on ihan ystävällistä neuvoa sille laiturille, josta pääsee hyppäämään jäälle rikkomatta suksia tai lonkkia.

Ulkoliikuntaa iltahämärässä

Koska en ole saanut otetuksi kameraa mukaan hiihtolenkeille, niin liitetään tähän muutama kuva menneeltä viikolta, jolloin koiralenkillä, iltapäivän sinisen hetken aikaan, kokeilin kuvaamista ilman salamaa. Kohteet ovat Lahden keskustasta, lähinnä Kisapuiston alueelta. Erityisen viehättynyt olin siitä, että luistinradoilla oli elämää, etenkin paljon nuoria.

Luistelu on niitä harvoja lajeja, joissa en koskaan ole kokenut minkäänlaista alemmuudentunnetta niin kuin monissa muissa urheiluaktiviteeteissa. Asuin Lahden keskustassa myös pienenä (tässä välissä monessa muussakin paikassa), ja äitini oli onneksi innokas viemään meitä lapsia Kisapuistoon luistelemaan. Olen itse asiassa oppinut luistelemaan niin pienenä, etten sitä edes muista. Takaperinluistelun ja sirklaamisen opettelu on jäänyt paremmin mieleeni.

Keskusta-asumisessa oli huonotkin puolensa. Olin nimittäin aivan surkea hiihtäjä, sillä ilmeisesti Salpausselän laduille kapuaminen oli luistinradalle menoa isompi kynnys sekä vanhemmilleni että minulle. Olen korvat punaisena joutunut useita kertoja kuuntelemaan sukulaisille kerrottua "hauskaa" juttua siitä, kuinka pienenä heitin sukset Fellmanin puistosta kadulle, kun ei oikein sujunut. Kertomuksessa ei ole varmaan muuta opetusta kuin se, että lapsena kuullut, loukkaavina pidetyt, asiat jäävät mieleen. Vasta aikuisena opin hiihtämään kunnolla, ja eilenkin tuli taas otettua vahinkoa takaisin puolentoista tunnin rivakalla lenkillä.