Kolme kanttarellia

Kesän ensimmäiset kanttarellit on nyt bongattu omalta kesäpihalta Hollolassa. Eilinen kaatosade sumensi kuitenkin silmäni niin pahasti, että kaikki todisteeksi otetut valokuvat ovat epätarkkoja. Jätin kolme ihan kunnollisen kokoista sientä paikalleen, sillä todennäköisesti ne vielä kasvavat - ja kanttarellithan kestävät "kasvatuksen". Sen sijaan keräsin purkkiin kaikki löytämäni ahomansikat, sillä ne olivat jo kastumassa sateessa kelvottomiksi. Aamulla oli kiva syödä saalis viilin päällä.

Nyt taas kaupungissa ja työkoneen ääressä. Reilun tunnin kuluttua bodybalanceen, sen jälkeen vielä iltapäivä töitä. Illalla yritän mennä maalle oikein yöksi, jos sää vaikuttaa hyvältä. Koirillakin olisi pitkästä aikaa vähän useampi tunti vapautta kerrallaan.

Vapun mittainen miniloma

Kun Suomeen kerran sattuu tällainen vappuvapaa näin upeiden säiden kera, täytyy toivoa ihmisten nauttineen siitä. Nauttimisella tarkoitan ulkoilua ja luontohavaintojen keräämistä, mutta kyllä kaupungissakin voi tehdä paljon muuta kuin istua terassilla.
Minä olen päässyt viettämään oikean pikkuloman, sillä onnekseni sain työt keskiviikkoiltana sellaiseen vaiheeseen, että saatoin jäädä vapaille. Neljään päivään on mahtunut monta elämystä haravoinnista kuohuviinin nauttimiseen ja ikkunoiden pesusta vanhojen autojen tiirailuun.

Vappuaattoaamu jo lupaili hyvää: samalla kun hikoilin bodybalancessa, mies ilahdutti minua pesemällä lattiat. Itse jatkoin puhtausteemaa pesemällä olohuoneen ikkunat. Seuraavana päivänä kiittelin itseäni, sillä ruokailutilamme pöydässä oli huomattavan mukava istua brunssilla, kun auringon säteet pääsivät esteettä kirkastamaan värit.













Ennen vappupäivän brunssia pääsin kuitenkin nauttimaan aattona ystävien seurasta ja kuohuviinitarjoilusta. Inspiroidussa kokoontumisessa oli niin hauskaa, että olisin saattanut hyvin jäädä nauttimaan tunnelmasta ja viinistä liian pitkään. Onneksi piti lähteä viemään koirat iltakävelylle - huomasin kotiin tultuani, että skumppapitoisuus on riittävä. Vappupäivän brunssin nautimmekin sitten ihan siman voimin (toki oikeista laseista, mikä näkyy kattauksestakin), minkä ansiosta jaksoin taas illalla jatkaa ikkunanpesu-urakkaa.

Upeimmat kevätelämykset olivat vuorossa lauantaina maalla, jossa pääasiassa seurailin siskon perheen leikkimökin kunnostusta. Koko ajan lämpenevässä säässä haravoin pari nurmialuetta, jonne on talven lumenaurausten ja pihatien hiekotuksen takia ajautunut kiviä ja hiekkaa. Kun kivistä on päästy, loput lehdistä voi hyvin jättää ruohonleikkurin silputtavaksi. Haravoinnin lomassa oli hyvin aikaa käydä siskonlasten kanssa tsekkaamassa pihan ja lähimetsän sini- ja valkovuokot. Lintujen sirkutus oli välillä melkein huumaavaa ja yhtäkkiä näimme, että pihan läpi juoksi peräti kaksi kettua. Onneksi kukaan kolmesta koirasta ei huomannut mitään, muuten ainakin mäyräkoira olisi lähtenyt perään. Kun illalla olin palannut mopsin ja mäyräkoiran kanssa kaupunkiin, pääsin kuulemaan vain tasaista kuorsaamista.

Tänään sunnuntainakin on tuntunut olevan aikaa vielä lähes loputtomasti. Aamulla pesin jälleen yhden ikkunan (niitä on yli sadan neliön asunnossa aika monta ja useimmissa on välissä vielä työläät sälekaihtimet), jonka jälkeen söimme miehen kanssa lounasta. Koirakävelyn jälkeen lähdimme katsomaan vanhoja autoja Messukeskuksessa järjestetyn Classic Motorshown parkkipaikalle. Viime keväänä katsoimme näyttelyn sisällä Messukeskuksessa, mutta nyt siis riittivät pysäköintialueen klassikot. Hyvä idea sinänsä päästää lähiparkkiin vain tietyn ikäpyykin ylittäneitä ajoneuvoja, jolloin myös ulkoalueella riittää katsottavaa.

Minä en ole minkään sortin auto- harrastaja, mutta olen oppinut katsomaan klassikkoja vähintään kiinnnos- tuneena sinä aikana, jolloin olen kuulunut klassikkoajoneuvoja harrastavaan sukuun. Miehellä on vuosimallin 1954 Dodge, jolla ajoimme hääpäivänämme reilut kolmekymmentä vuotta sitten ja aika paljon muutenkin 1970- ja 1980-luvulla. Miehen lapsuudenkodissa on ollut useampiakin Jaguareja, ja ainakin yksi serkuista keräilee vanhoja autoja. Suoraan sanoen olen hyvin iloinen siitä, että nykyään meidän perheessämme harrastus on lähinnä esteettistä sorttia. Vanhakin auto vaatii huoltoa ja jonkin tilan, vaikka museokatsastetun auton vakuutukset ovatkin kohtuullisen pienet.

Tänään en kuitenkaan jaksa harmitella edes museoautoon vuosien aikana huvenneita markkoja tai euroja. Tulevan illan aikana ehdin vielä käydä bodybalancessa, jonka jälkeen olen toivottavasti sekä virkeä että rentoutunut aloittamaan uuden työviikon.

Venyttelyä ja edullista ruokaa

Viimeisiään vetelevä viikko on siitä harvinainen, että olen harrastanut liikuntaa ihan joka päivä. Toki normaaliviikkoonkin kuuluu vähintään neljä viisi aktiiviliikuntaa ja lisäksi arkiliikuntaa, mutta yleensä viikossa on myös pari lepopäivää. Hyvä niin, sillä eilisen jo perjantai-iltaisen harvinaisen rankan tanssitunnin jälkeen olin aika uupunut. Sitä ennen olin ollut kahtena päivänä retkiluistelemassa, yhtenä aamuna kuntosalilla ja toisena bodybalancessa. Eilinen pilates oli palauttava, mutta sen jälkeinen Helsingin matka tyttären tavaroiden kantamisineen ei. Niinpä viime yönä heräsin pariin kolmeen otteeseen aika pahoihin lihassärkyihin jaloissa.

Tänä aamuna oli sitten otettava itseä niskasta ja ryhdyttävä venyttelemään. Olen vuosia käynyt ohjatussa syvävenyttelyssä, joten yksinäisessä hiljaisessa aamussa (mies kuntoilemassa, tytär nukkui) venyttelin jalkalihaksia kolme varttia, jokaista lihasryhmää vähintään kolme minuuttia kummassakin raajassa plus vähän selkää ja käsiä. Hyvää teki! Koiralenkki sen jälkeen ei ollut enää ollenkaan niin jäykkä kuin aamulla vielä tuntui.

Venyttelyn jälkeen katsoin jääkaapin vihanneslaatikkoon ja päätin tehdä edullisen mutta silti maistuvan vihannespedin broilerifileille. Kaalia, purjoa, hieman piparjuurta, porkkanaa, valkosipulia ja hetken liotettuja mustia torvisieniä. Päälle olisi voinut laittaa myös vaikka kalaa, mutta tällä kertaa meillä on "kanaa" tyttären toivomuksesta. Koko komeus muhii nyt uunissa samalla kun riisit kypsyvät. Kohta ryhdymme syömään lounasta.

Omenailtoja ja vesijumppaa

Mies kysyi tänään, olenko jotenkin menettänyt innostukseni sieniin. Oikeutettu kysymys, kun edellisestä sieniretkestä keskellä parasta suppilovahveroaikaa on jo kaksi viikkoa. Juuri tuon edellisen tarpomisen jäljiltä kärvistelin ärtyneen kantapään ja akillesjänteen kanssa sen verran pitkään, että viime viikolla sain lopulta mennyksi lääkäriin. Ohjeena lepoa, kantapäätyynyt ja oikeanlaista jumppaa - ei siis nilkan vääntelyä epätasaisessa metsämaastossa ja tuntikausien jalkojen päällä rymistelyä muutenkaan. Tanssi ja sauvakävelyt ovat nekin siis pannassa.

Henkisesti tällainen ei tietenkään sovi minulle yhtään eikä oikein fyysisestikään. Perjantaina järjestin itseni vesijuoksemaan uimahalliin saadakseni edes jotain liikuntaa, ja olihan se aika kokemus. Ruuhkaa ja meteliä, aikamoinen vastakohta metsän tarjoamille elämyksille. Mutta kieltämättä kolmen vartin "juoksu" käsiliikkeineen avasi vähän kroppaa. Tänä iltana kokeilen jalan kestokykyä vielä Bodybalancessa, tosin pahimpia nilkan vääntöjä vältellen.

Kun en ole saanut sienisaalista, olen yrittänyt jalostaa omia ja muilta saamiani omenoita säilöttävään muotoon. Makeita lajikkeita syön loppusyksystä tuoreena niin paljon kuin maha vain sietää (ja vähän enemmänkin), loput yritän siivuttaa kuivattaviksi. Lämmitettävää kuivaustilaa vain saisi olla paljon nykyistä enemmän, sillä omenat eivät kuivu ihan vain ilmassa ainakaan syksyn kosteudessa. Happamista omenoista teen omenasosetta sen, mitä jääkaappeihin ja pakastimiin mahtuu. Onneksi tytär taas vei Helsinkiin lähtiessään yhden purkin mukanaan aamupuuron mausteeksi.

Lopuksi vielä yksi iltaruskokuva viime viikolta maaseutukotimme pihalta. Nämä punaiset taivaat - silloin kuin niitä syntyy - tulevat nyt todella aikaisin, taisi olla viiden maissa illansuussa. Nyt on jo ihan pimeää.

Tuokiokuvia viikonlopusta

Viikonvaihde on ollut niin täynnä askareita, etten millään tahdo saada siitä postauksen mittausta otetta. Siksi kirjaan ylös vain muutaman kuvatekstin.

Perjantaina pidin vapaapävän leipätyöstä ja kävin perkaamassa omalta osaltani sukutalomme vinttiä. Siskon perhe oli jo raahannut jätelavalle isoimmat eli poistoon menneet huonekalut, vaatteet ja kodinkoneet. Ja siellä ei todellakaan ollut mitään antiikkia tai edes 1960- tai 1970-luvun aarteita, ainoastaan "katsotaan, tarvitaanko tätä rikkinäistä kahvinkeitintä vielä joskus" -tyyppistä romua. Minun suurin syntini oli ollut säästää hurja määrä vanhoja vaatteita, joista osasta olin jo leikannutkin matonkuteita. Vahinko vain, että kudoin viimeiset mattoni joskus 1990-luvun alussa...

Lauantaina oli vähän leppoisampi päivä - tai niin kuvittelin. Pari tuntia ensin siivosin autoa ja asuntoa sisällä, sitten siirryin marjapensaisiin keräämään mustia viinimarjoja hilloa varten. Doris-mäyräkoira ja Bessie-mopsi olivat kyllä rauhallisen tyytyväisiä, sen sijaan Aino-berninkoiralla oli puuhun köytettynä aika ikävää. Toimenpiteeseen oli syynsä, sillä Ainolla on juoksuaika.

Pilvipoudassa ja parinkymmenen asteen lämmössä marjankeruu sujui kyllä helposti, mutta marjojen siivous ja hillonkeitto ottivatkin jo voimille. Itse asiassa selkä oli illalla niin kipeä, etten tahtonut särkylääkkeen voiminkaan löytää hyvää nukkuma-asentoa. Parin päivän rehkiminen kuitenkin teki tehtävänsä ja suunnilleen nuijanukutti minut illalla.

Tänään olen ihan suosiolla ottanut rauhallisesti kaupunkiasunnossa ja koettanut valmistautua huomenna alkavaan kuntoutukseen. Tiedossa viikko Imatralla, vuoden neljäs ja viimeinen. Ihan kauhean tyytyväinen en tällä hetkellä ole siihen, miltä kuntoutuksen loppumetreillä kropassa tuntuu. Mutta ehkä jotain on jäänyt mieleen itämään. Ainakin sen verran, että tosiaan maltoin olla tänään noudattamatta kummempia aikatauluja. Kohta kumminkin lähden vielä sunnuntai-illan virkistykseen eli bodybalanceen lahtelaiseen kuntokeskukseen. Toivon ja uskon, että ensi yönä lihakset eivät vihottele ainakaan kireyttään.

Ruokaa ja virkistystä

Ensin pikku tehtävä: etsi metsästä marmorinvärinen mäyräkoira... Sieltähän se kaartaa saniaisen takaa jatkamaan omia etsintöjään.
Eilisellä metsäretkellä muistin taas, ettei saalis (kaksi korvasientä, pieni ja vielä pienempi) ole useinkaan pääasia.
Olimme itse asiassa, mäyräkoira, mopsi ja minä, kaikki kolme varsin täpinöissämme keväisen metsän tunnelmista.
Koirilla homma painottuu pohjakerrokseen, jota toki minäkin pyrin tarkkailemaan sienien toivossa. Väkisin kuitenkin silmä karkasi yläilmoihin, kun oksistosta ja taivaalta kuului ties mitä sirkutusta, räkätystä, ujellusta, kirkunaa ja ryskettä. Ja hajuja, niitä aistii ihminenkin, saati sitten varsinaiset nuuskimisen ekspertit.

Pieni sienisaalis ei harmittanut, sillä itse asiassa olin jo ennalta päättänyt hakea myös muita aineksia päivän ruokaan ja jatkojalostukseen. Ensin puin käsineet käteen ja lähdin kokemaan nokkosapajiani seinänvierillä. Juuri sopivan kokoisista lehdistä kertyikin sen verran, että eilisillan piirakan lisäksi saamme joku päivä vielä toisenkin ruuan. Toinen keruu- urakka oli helpompi, sillä raparperit ovat nyt muhkeimmillaan. Illalla keitin sadosta hilloa, josta saan vaihtelua aamuviilin päällä syömälleni karpalososeelle. Mustaherukkahillo kun loppui jo talvella.

Apropos, viinimarjapensaissa oli enemmän kukkia kuin muistan vuosiin nähneeni. Toivottavasti kylmät yöt eivät nyt verota satoa. Kirsikkakin kukki jo täysillä, ja äitini mukaan siinä on viikon lopulla nähty pölyttäjiä pörräämässä. Eilisessä koleudessa en kyllä tavannut minkään lajin hyönteisiä.

Toimeliaan maaseutupäivän jälkeen koiria väsytti aika lailla, eikä emännänkään jaksaminen ollut huippua, etenkin kun lihaksissa painoi lauantain tandempyörälenkki, kauden ensimmäinen. BodyBalanceen piti kuitenkin päästä venyttämään kireydet pois, joten tein komromissin ja ajoin vajaan parin kilometrin matkan jumppakeskukseen autolla. Huono omatuntohan siitä vähän tuli, mutta toinen vaihtoehto olisi saattanut olla sohvalla nuokkuminen.