sunnuntaina, maaliskuuta 20, 2011

Jäällä ei ole tien vanki

Nyt eletään taas niitä nopeasti ohi meneviä aikoja, jolloin jäällä ja osin pelloillakin on mahtavat hankikantokelit. Yhtään päivää ei oikeastaan pitäisi jättää väliin! Tunnustan, tänään olen vain käväissyt ulkona, mutta eilen lauantaina menimme heti aamuseitsemältä hakemaan täydellistä luistoa.

Puolentoista tunnin sivakoinnin aikana ehdin nähdä aika monta pilkkiavantoa ja muuta merkkiä jäällä, mm. tämän informatiivisen nuolen. Pääosin en kuitenkaan seurannut mitään viittoja tai väyliä vaan nautin suunattomasti siitä mahdollisuudesta, että voi sujutella suksineen aivan neitseellisen valkoisella hangella.
Tosin sitäkin on Vesijärvellä Lahden ja Hollolan rantojen läheisyydessä aika vähän, sen verran jäällä on tällaisena keväänä liikkujia: hiihtäjiä, kävelijöitä, pilkkijöitä, moottorikelkkailijoita, jonkinlaisen liitovarjon varassa kulkevia lumilautailijoita (joille nuolikin ilmeisesti on piirretty) ja koiravaljakoita.

Pisimmän hiihtolenkin teimme keskiviikkona aamulla, jolloin reilussa puolessatoista tunnissa ehdimme hiihtää Teivaan satamasta Mukkulaan, Enonsaaren ympäri, Messilään, Rautakankareelle ja takaisin Teivaanrantaan. Eilinen lenkkimme kulki päinvastaiseen suuntaan, minkä lisäksi minä hitaampana aina vähän oikaisin sopivissa kohdissa. Torstai aamuna puolestaan yritimme luistelua Teivaanrannasta lähes Sibeliustalolle auratulla matkaluisteluradalle, mutta jää oli minun taidoilleni liian huonossa kunnossa. Puoliso luisteli sitkeästi vajaan tunnin, minä vaihdoin kengät jalkaan ja liityin hangella kävelevien joukkoon.

sunnuntaina, maaliskuuta 13, 2011

Huippukeittiömme ylpeänä esittää, jälleen kerran...

Kahden aikuisen viikonloppukeittiössä valmistimme tällä kertaa kahta ruokalajia, carpaccioa ja ranskalaista hernekeittoa. Ensimmäinen on tuttu ruokalaji, jonka kanssa tosin joutuu tunnontuskiin vähintään hiilijalanjälkimielessä. Meillä kuitenkin syödään kokolihaa - etenkään nautaa - niin harvoin, että kehtaamme sortua sisäfileateriaan kaksi kolme kertaa vuodessa. Ja tarkistamme tietysti, että nauta on edes lähilihaa.

Teen carpaccioa erittäin yksinkertaisen ohjeen mukaan: sisäfile pakastimeen noin tunniksi muovipussissa joko sellaisenaan tai sitten siellä voi olla mausteeksi jotain hyvää alkoholia, tällä kertaa loraus viskiä. Lautasille levitetään rucolaa, jonka päälle leikataan ohuita siivuja hieman kohmeisesta lihasta. Liha maustetaan varovasti suolalla ja pippurilla ja tarjoillaan majoneesista, tomaattipyreestä ja balsamicosta sekoitetun paksun kastikkeen kanssa. Halutessa voi päälle vuolla parmesaanilastuja.

Toinen ruoka, ranskalainen tuorehernekeitto, onkin sitten jo paljon edullisempi ja ympäristöystävällisempi - ja sopisi hyvin myös niille viikonlopuille, jolloin tyttäret (joista toinen on kasvissyöjä) on mukana. Itse asiassa söimme keittoa pari viikonloppua sitten kylässä, jossa oli mukana myös toinen tyttäristämme. Siitä se muistui nyt meidänkin mieleemme vuosien unohduksen jälkeen.

Keitetään vesitilkassa 450-500g pakasteherneitä (tai kesällä tuoreita herneitä) yhden pilkotun keltasipulin ja salvian (½ rkl kuivattua) kanssa, keittoaika 5-10 minuuttia. Soseutetaan ja siivilöidään (kannattaa siivilöidä, sillä herneenkuoret ovat aika ikäviä suussa). Paistetaan kattilassa parissa ruokalusikallisessa voita saman verran vehnäjauhoa (ei ruskisteta), lisätään 7 dl kasvislientä ohuena nauhana, jotta liemestä tulee tasaista. Lisätään hernesose ja sekoitetaan tasaiseksi. Kuumennetaan ja lisätään 2 dl kuivaa kuohuviiniä (tämä on se ranskalainen osuus!) ja tarjolle vietäessä lautaselle iso lusikallinen vatkattua kuohukermaa.

Tuosta tuoreista herneistä tehdystä keitosta on muitakin reseptiversioita, joissa kaikissa ei suinkaan ole kuohuviiniä mukana. Nekin maistuvat hyvältä, mutta kuohuva tekee keitosta erityisen kuohkeaa ja antaa oman säväyksenä. Me otimme toisesta reseptistä idean laittaa keiton päälle vielä jotain, joka voi olla esim. mätiä. Miehen idean mukaan ryöppäsin pienen määrän kuivattuja korvasieniä, joita lisäsimme keiton päälle. Ihan pelkästään keitetyt korvasienet eivät maistuneet kovinkaan voimakkaasti, joten toista lautasellista varten paistoimme ne vielä voissa ja maustoimme kevyesti suolalla ja pippurilla. Maku vahvistui ja parani heti! Hernekeitto itsessään oli jo taivaallisen hyvää ja paistetut korvasienet sopivat sen kanssa oikein hyvin.

Vanha viisaushan on se, että monien sienilajien aromi tulee täysin esiin vasta rasvan eli voin, öljyn tai kerman kanssa. Ehkä siksi moni tarjoaakin sienikeiton ja -kastikkeen aina kermaisena. Minusta se on turhaa varmistelua, sillä vähempikin rasva riittää, enkä ainakaan minä halua aina syödä keittojani "valkoisena". Sienet itsessään ovat vähärasvaista ruokaa, joten ihan hirveästi ei niiden kanssa tarvitse pelätä voita tai kermaa, mutta eiväthän kaikki ihmiset muutenkaan kestä maitotuotteita. Voisimme opetella italialaisesta keittiöstä sen, että makuja parannetaan myös öljyllä, balsamicolla ja pienellä määrällä vahvempiakin mausteita kuten chiliä.

Säästin muuten herneenkuorimössön ja aion lisätä sen huomenna sämpylätaikinaan. Tiedossa on myös todellista herkkua, sillä saimme äsken tuliaisiksi ahvenfileitä. Miehen veli oli kalassa Vesijärvellä ja toi "ylimääräiset" meille paistinpannulla paistettavaksi. Ah onnea.

lauantaina, maaliskuuta 12, 2011

En kaipaa valmennusta tuntemattomilta miehiltä

Kävimme aamu- päivällä hiihtä- mässä Vierumäen urheilu- opiston laduilla. Väylä oli upeassa kunnossa, kiitos eilisen lumisateen ja erittäin hyvän huollon. Omien suksien luisto ei ollut ihan huippua, mutta nautin kuitenkin hiihdosta lähes tuulettomassa pikkupakkasessa. Kunnes.

Koko sen ajan, kun olen aikuisena hiihtänyt, olen ihmetellyt tiettyä miestyyppiä ladulla. Sen edustajat antavat muka hyvää hyvyyttään erinomaisia neuvojaan naiselle, jonka ohi suhahtavat tai jonka kohtaavat levähdyspaikalla. "Sinulla on aika pitkät sukset luisteluun.""Voisit yrittää vähän pidempiä liukuja.""Ylämäkitekniikkaasi pitäisi kyllä parantaa."

Neuvot kuulostavat ehkä asiallisilta ja saattavat olla oikeitakin. Pointti ei kuitenkaan ole siinä. Minä en ole pyytänyt näiltä miehiltä arvioita siitä, miltä näytän tai miten suoriudun hiihtäjänä, naisena, keski-ikäisenä akkana tai minään muunakaan. Jos haluan valmennusta, pyydän sitä joltain sellaiselta henkilöltä, joka tuntee mahdolliset kykyni ja rajoitukseni. Jos haluan neuvoja välineissä, kysyn taas luottamiltani asiantuntijoilta.

Kuvaavaa on, että kaikki neuvojaan tarjonneet ovat olleet miehiä. Kukaan heistä ei lyhyen kohtaamisen perusteella ole ollut kilpahiihtotasoa, joten itseluottamuksen on pitänyt kummuta jostain muualta. En keksi mitään muuta syytä kuin sen, että miehinä he kuvittelevat saavansa jakaa omasta mielestään oikeita neuvojaan ihan kenelle tahansa.

Oma miespuolinen puoliso - joka hiihtelee lenkeillämme omaa kovaa vauhtiaan - on muutaman kerran arvellut, että lähestyminen on ollut tökerö iskuyritys. Ihan hauska arvaus, mutta siitä ei taatusti ollut kyse ainakaan tänään. Minua neuvonut tuntematon oli noin 35-vuotias eli yli 15 vuotta minua nuorempi. Hän katsoi asiakseen antaa neuvonsa kahteen kertaan, kun en ensimmäisellä kerralla ymmärtänyt olla kiitollinen ja vastata hänelle jotain. Toisella kerralla sanoin "joo", kun en muutakaan siihen hätään keksinyt.

Aika usein näen laduilla lapsia ja nuoria, joista osa selviytyy hiihtoharjoituksistaan todella upeasti, osalla on enemmän yritystä kuin taitoa. Joskus tekisi mieli kommentoida jotain ystävällistä, mutta jätän senkin tekemättä. Omasta lapsuudestani muistan, miten harmittaa kuulla joitain muka kannustavia sanoja juuri, kun kömpii kaatumisen jälkeen ylös naama lumessa. "Hyvin menee!" kuulostaa lähinnä pilkanteolta sellaisessa tilanteessa.

En ollenkaan väitä, etteikö ladulla tai lenkkipolulla saisi keskustella ja tutustuakin. Kanssaihmisten kykyjen arvioinnin voisi kuitenkin unohtaa. Aina voi keskustella säästä, kelistä, latujen kunnosta tai vaikkapa kysyä suoraan, jos haluaa lähteä mielenkiintoisen daamin tai herran kanssa kahville.

Huom! Kuvien henkilöt eivät liity juttuun, vaikka sattuivatkin hiihtämään Vierumäellä kanssani samaan aikaan.

keskiviikkona, maaliskuuta 02, 2011

Työviikko tai ei, aurinkoon pitää päästä

Kahtena päivänä tällä viikolla - maanantaina ja tänään keskiviikkona - aurinko on paistanut niin täysillä myös työhuoneeni ikkunaan, että olen lähtenyt keskellä päivää ulos liikkumaan. Töitä kyllä on jonoon asti, mutta niitä tehdään sitten pimeään aikaan.

Maanantaina olimme jäällä hiihtämässä vähän siinä mielessä, että kävimme katsomassa Lahden Rautakankareen majaa ja tsekkaamassa, kantaako hanki. Maja ei ollut auki, ja hankikin kantoi vain ajoittain, mutta perinteisen hiihdon latujen väliin jäävällä kovemmalla alueella pystyi jotenkuten luisteluhiihtämään. Tosin kävelijät olivat tallanneet sen aika epätasaiseksi, joten sain tehdä aika lailla enemmän töitä kuin kunnon väylällä. Teivaan satama - Mukkula - Rautakankare - Teivaan satama -lenkin jäljiltä olinkin kohtalaisen puhki, mistä kertoo myös erittäin "edustava" kuva hikisine hiustöyhtöineen.

Tänään lähdimme samasta Teivaan satamasta liikkeelle retkiluistimilla, sillä nyt jäälle jonkin aikaa sitten aurattu jäärata on saatu jopa kohtalaiseen kuntoon. Viikko sitten kävimme sillä yhtenä pakkaspäivänä ja teimme sen kyllä melkein henkemme kaupalla, koska jää oli niin rosoista. En tiedä, onko väylää onnistuttu jotenkin jäädyttämään, mutta nyt tosiaan sieltä oli saatu pahimmat kuopat ja rosot pois. Aiempien vuosien tapaan lenkki on n. puolitoista kilometriä pitkä ja ulottuu Teivaan satamasta lähelle matkustajasataman laitureita ja Sibeliustaloa.

Luistelin reilun tunnin aika hidasta vauhtia ja jätin sauvatkin pois vieläkin vihoittelevan käsivamman takia. Itse asiassa juuri tuon vain jaloilla työskentelyn ansiosta huomasin kuitenkin pian, että pakarat ja reidet saavat ihan kunnon harjoitusta. Se on hyvä juttu tällaiselle istumatyöläiselle, jonka alaselkä ja pakarat ovat välillä aika puutuneita tuntikausien jumittamisesta.

Radalla oli tänään hyvin muitakin käyttäjiä, sekä lapsiperheitä taitoluistin- ja hokkarivarustuksella että vähän enemmän harrastavia retkiluistinterät jalassa. Tai matkaluistimistahan tässä tapauksessa pitää puhua, kun kerran ollaan valmiiksi auratulla reitillä, jossa ei etsiskellä mitään uusia, koskemattomia väyliä tuoreelta jäältä. Tällainen väylä on oikein hyvä harjoittelureitti minunkaltaiselleni ihmiselle, joka kyllä pitää vähän tavallista luistinrataa isommasta jäästä, mutta ei halua olla koko ajan huolissaan jään kestävyydestä ja sen myötä turvallisuudesta.

Pahoitteluni jälleen huonolaatuisista kuvista! Nykyisellä kännykälläni ei oikein parempia saa, digikamera taas on liian iso kannettavaksi mukana kovassa vauhdissa.