Tervetuloa Helsingin kirjamessuille perjantaina!

Lia Gasbarra ja minä kerromme kirjastamme Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella Helsingin kirjamessuilla perjantaina 24.10. klo 10. Esiinnymme toisen kerroksen Näytöskeittiössä top chef Akseli Herlevin isännöimässä tilaisuudessa.

Otan mukaan kuivattuja sieniä ja yritän parhaani mukaan viedä eteenpäin niiden käytön ilosanomaa sienikeittiössä. Lia on luvannut valmistaa pari pikku herkkua, joissa myös käytetään kuivattuja sieniä mausteena.

Ennakkotietoa mm. täältä Viini-lehden vinkeistä ja täältä Kirjamessulehden sivulta 31. Tervetuloa kuulolle ja katsomaan!

Ainakin sata pientä kantarellia...

Kannatti käydä tänään anoppilan rannassa tarkistamassa, joko kantarellit ovat nousseet. Ensin en nähnyt oikein mitään, sitten pari nuppineulanpään kokoista keltaista pilkkua hieman sivussa edellisvuosien paikoilta.

Mutta sitten: ensin luulin sammaleen keskellä kasvavia keltaisia joiksikin ihan muiksi sienikasvustoiksi - välillähän metsässä tulee vastaan vaikka mitä hyytelömäisiä sieniä, joita ainakaan minä en osaa tunnistaa tai ainakaan jaksa opetella. Mutta ne olivatkin terhakoita ja kiinteitä pikkuvahveroita, joiden vähän isommat siskot ja veljet kurkistelivat muutaman  metrin päästä.

Ja taas muutaman ja taas muutaman... kantarelleja oli noussut ainakin sata tai todennäköisemmin satoja. Pieniä vielä, mutta tokihan niistä osa piti kerätä mukaan, jotta huomenna pääsemme maistamaan kantarellikastiketta.

Juu, kävimme myös pyöräilemässä, vain kohtuullisen ja umpitutun 28 kilometrin lenkin Messilän ohi Salpakankaalle, sieltä Soramäkeen, Vesalaan ja Hollolan kirkolle ja sieltä takaisin Hersalaan. Puoliso olisi ajanut pidempäänkin, mutta ei tällä selällä nyt tunnu onnistuvan oikein mikään. Viimeiset viisi kilometriä purin taas hammasta, kun piti toisaalta yrittää laukaista kramppaavaa selkälihasta ja toisaalta heilutella täysin puuduksissa olevaa kättä. Hyvä, että käytiin, mutta ei se mitään nautintoa ollut.

Toistaiseksi ainoa korvasieni

En ole ollut onnekas korvasienten kanssa tänä keväänä, vaikka moni muu on ollut. Tänään otin työvoiton kiertämällä iltapäivällä Lahden keskustan ympärillä olevia harjuja. Jäähallin takaa lopulta löysin yhden korvasienen.

Vähän saaliin niukkuutta kompensoi sienen koko, yli 200 grammaa. Sen sisällä oli aika paljon pieniä muurahaisia, mutta halkaisin sienen ja puhdistin tarkkaan. Nyt palat ovat kuivurissa. Ehkä niistä yhden kastikkeen saa kahdelle hengelle.

Viikonloppuna etsinnät jatkuvat, mutta vielä en ole päättänyt, missä. Nyt on kuitenkin jo vähän toiveikkaampi olo.

Pieniä uusia suppilovahveroita

Sumu roikkui maiseman päällä lähes koko tämän sunnuntain ainakin täällä Lahden seudulla. Metsässä tosin näki oikein hyvin, ainakin kun kyykistyi lähelle.

Löytämiäni suppilovahveroita pitikin tarkastella läheltä, sen verran pieniä ne olivat. Suuremmat oli käyty keräämässä pois, mikä oli helppo nähdä katkotuista jaloista. Näitä pieniä keräsin vajaat pari litraa ja upotin niistä suurimman osan etikkaliemeen.

Mutta uutta satoa koskee koko ajan! Ei mikään ihme tässä lämmössä (päivällä +4-+5) ja kosteudessa. Oikeastaan vain sormia paleli, kun ei keräämisestä ei oikein tule mitään käsineet kädessä.

Jos ei sada lunta, suppilovahveroita voi hyvin olla tarjolla pitkälle marras- tai jopa joulukuuhun asti.

Muitakin hauskoja sienihavaintoja tein, mm. tämän puuainesta lahottavan kaunokaisen. Ihan kuin kukka varsineen!

D-vitamiinia kuusimetsästä

Ensimmäinen talviajan (tai oikeasti normaaliajan) sunnuntai oli niin aurinkoinen, että mies lähes komensi minut sienimetsään aamulla. Ei haitannut vähän pitkäksi mennyt aamukaan, kun varastossa oli ylimääräinen tunti yöllisen kellojen siirron jälkeen.

Pimeää kohti mennessä on toki syytä kerätä talteen jokainen auringon tarjoama D-vitamiinilisä. Puhumattakaan tietysti suppilovahveroista, jotka nekin sisältävät harvinaisen paljon ko. vitamiinia. Osa löytämistäni suppiksista olikin harvinaisen keltaisia, aivan kuin pieniä aurinkoja. Joukossa taisi olla myös kosteikkovahveroita.

Valitsin aika pienen metsänläntin Hollolassa, koska en halunnut joutua hirvenmetsästäjien kanssa samaan maastoon. Paikka ei kuulu parhaisiin tärppeihin, mutta satoa oli ihan riittävästi. Joku muukin oli metsässä käynyt, katkottuja jalkoja oli siellä täällä. Koskaan aiemmin en muista nähneeni juuri tuossa lohkossa sienestäjiä tai jälkiä heistä. Ihan hauskaa, jos harrastus leviää.

Ilman D-vitamiinialtistustakin liikkuminen sammalmättäillä virkistää aina. Saaliskin ilahdutti, vaikka tässä huushollissa on kuivattuja sieniä varmaan lopuksi ikää. Kohta on taas aika jakaa niitä eteenpäin kaikille metsän satoa arvostaville ystäville.

Sienestysoppaana

Kanadalainen (vas.), biologi ja kantarelliapaja

Eilen illalla ystävä soitti ja kysyi, lähtisinkö sienestysoppaaksi kanadalaiselle opiskelijalle. Olin juuri sopinut retkestä parin sukulaisen kanssa muutenkin, joten yhdestä ylimääräisestä ihmisestä ei koitunut mitään vaivaa. Mitä nyt piti yrittää muistutella mieliin sienisanastoa englanniksi. Hänen äidinkielensä tosin on ranska (jota en osaa), joten pian huomasimme, että italian ja saksankin (joita osaan kohtalaisesti) sanoista on apua.

Kanadalaismiehellä oli sikäli aikamoista tuuria, että hän sai elämänsä ensimmäiselle sienireissulle oppaakseen kaksi sieniä hyvin tuntevaa biologia ja minut. Siinä mielessä taas ei, että tähän aikaan vuodesta metsästä ei enää löydä ihan hirveää määrää sienilajeja.

Yllättävän paljon kuitenkin, sillä pääsimme esittelemään hänelle suppilovahveroiden ja kantarellien lisäksi rouskuja, lampaankääpiä, haperoita, mustatorvisieniä, limanuljaskoja ja myrkkysienistä mm. muutamia seitikkilajeja ja punaisen kärpässienen. Rouskut, lampaankäävät ja haperot eivät enää olleet keräyskunnossa, mutta saatoimme näyttää ja kertoa. Eri asia sitten, mitä ensikertalainen voi mieleensä painaa.

Vajaan kolmen tunnin aikana Hollolan Pyhäniemessä keräsimme mukana olleet neljä pienehköä koria täyteen suppilovahveroita ja kantarelleja, minä sain lisäksi muutaman mustatorvisienen ja pari limanuljaskaa. Ensikertalainenkin oppi varsin pian katsomaan jalkoihinsa ja tarkistamaan, kävelikö hän jo suppisten päälle. Emme edes yrittäneet olla salamannopeita, sillä puhuimme samalla aika paljon muutenkin suomalaisesta metsästä.

Kerroimme mm. alkaneesta hirvenmetsästyksestä (joka ehkä oli käynnissä lähimetsässä, josta kuului koiran haukuntaa), jonka varalta olimme ottaneet jokainen päällemme jotain punaista. Totta kai muistimme kehuskella myös jokamiehenoikeudella, jonka ansiosta mekin maattomat voimme sienestää. Oikein mukava retki ihanassa syyssäässä!

Vieraamme otti meistä poseeraus- kuvan, mutta enpä minä huomannut ottaa samaa kuvaa hänestä ja biologeista. No, tärkeintä oli tietenkin ikuistaa saalis.

Hattivatteja, Kultahattuja ja Todella Upeita

Olen melkein viikon järjestänyt eilisiä perhejuhlia, minkä vuoksi en ole ehtinyt sieniretkille. Torstaina käväisin Lahden Radiomäellä pikaisesti katselemassa kauniita syysmaisemia, mutta sienihavaintoja en kuivalla harjulla tehnyt.

Komea sunnuntaiaamu houkutteli lopulta lähtemään ulos. Suppilovahverometsään en päässyt, sillä automme on rikki. Otin sitten pyörän alle ja päätin lähteä ajelemaan Urheilukeskuksen metsää kohti. Pikku-Vesijärven puiston kohdalla kuitenkin muistin, että nythän saattaisi olla mustesieniaika. Olen löytänyt niitä aiemmin Ruoriniemen alueelta, joten käänsin pyöräni Salpausselän harjujen sijasta Vesijärven rantaan.

Hattivatteja muistuttava suomumustesienten armeija pönötti Ruoriniemen nurmikolla hyvin terhakkaan näköisenä. Sieniä oli vähintään toista sataa, osa tietysti jo ylikypsiä, osa juuri nousemassa nurmen pinnalle. Keräsin pienen korillisen mukaani, vaikka tiedänkin puistosta keräämisen riskit. Mustesienethän keräävät ympäristömyrkkyjä varsin tehokkaasti.

Liikennettä Vesijärven rannassa sijaitsevassa kaupunginosassa ei tarvitse ajatella, sillä niemessä ei ole mitään läpiajoliikennettä. Suuremmat vaarat voivat piillä maaperässä, joka on vanhaa teollisuusaluetta. Asumisrakentamista varten maaperä on tietenkin puhdistettu. Sitähän en tiedä, minkälaista maata on ajettu nurmikoiden pohjaksi.

Pidän suomumustesienten erikoisesta mausta ja päätin uskoa, ettei kerran syksyssä tai harvemmin löytyvä saalis voi aiheuttaa mitään fataalia. Luultavasti eilen ja tänään tarjoamani savusiika sisälsi paljon enemmän ainakin karsinogeenejä. Puhumattakaan niistä lihapadoista, joita eiliset vieraat söivät suurella halulla, vaikka tarjosin laajan valikoiman hyviä juuresruokia ja salaatteja.

Vesijärven rantanurmikoilla kasvoi muitakin mielenkiintoisia sieniä, esimerkiksi iso rypäs kultasieniä. Niitä en kerännyt mukaani lähinnä häveliäisyydestä, sillä lähimmän rivitalon aita oli ihan vieressä. Kotona vielä tsekkasin, ettei se muutenkaan olisi ollut järkevää, koska kultasienet ovat vain nuorina syötäviä ja sisältävät vanhempina sinihappoa.

Pikku-Vesijärven puistossa pönötti vielä puun juurella komea rypäs herkkusieniä, jotka saattoivat olla jopa jonkin verran harvinaisia upeaherkkusieniä. Niistäkin todetaan, ettei kannata kerätä syötäväksi kaupunkipuistoista liikenteen keskeltä. Jätin komistukset kasvamaan.

Lepakkohavainto ja suppilovahveroretki

Siivosimme eilen maalla Hollolassa varastoa, jonka yksi nurkka oli täynnä tiiliä. Jossain vaiheessa tiilikasan tienoilta alkoi kuulua kummallista suhinan tyyppistä ääntä. Onneksi tajusin ajoissa, että suhina olikin kiukkuista sihinää, ääntelijänä herännyt lepakko.

Hetken pohdimme, mitä teemme, kun pino kuitenkin piti siirtää. Mies otti sitten - käsineet kädessä - tiilen lepakkoineen varovasti pesuvatiin ja siirsi sen uuteen paikkaan. Ympärille kasasimme mahdollisimman varovasti tiilet niin, että lepakolla edellleen olisi suojaisa muuri ympärillään. Emme tietenkään uskaltaneet pinota yhtä tiukkaan kuin aiemmassa paikassa, sillä eläimen jalka oli reunan päällä.

Nyt vain toivomme, että talviunet jatkuvat uudessakin paikassa. Tiilikasa joutui sisävarastosta ulkorakennuksen taakse ulos, tosin katon alle. Lepakon tiilen sijoitimme kaikkein lähimmäksi seinää.

Eivät lepakot ole meille mitään uusia tuttavuuksia, viimeksi sellainen löytyi kattoremontin yhteydessä maaseutukodin katon lappeen alle jätetystä vinttitilasta, jossa kukaan ihminen ei ollut käynyt vuosikausiin. Ja kesäiltaisin siivekkäitä on voinut bongata hyvällä tuurilla taivaaltakin. Lajia emme tunne.

Ehdin sieneenkin, tosin vain tunniksi. Onneksi tuttu metsä ei pettänyt. Ensin tuli vastaan kangasrouskuja, ylempänä rinteessä suppilovahveroita. Niitä oli paljon ja juuri sopivan kokoisia, ei liian suuria tai pieniä. Tajusin aika pian, että ehtisin kerätä vain osan ja ryhdyin imuroimaan rinteestä vastaan tulevia sieniä järjestelmällisesti juurikaan eteen katsomatta.

Puolen tunnin jälkeen halusin kuitenkin kiivetä ylemmäksi katsomaan perinteisesti parasta paikkaa. Matkalla tuli vastaan pari komeaa, mutta valitettavasti jo pilaantunutta herkkutattia. Ja olihan siellä hyvässäkin paikassa suppilovahveroita taas tupaskaupalla, tosin ehkä vähemmän kuin oletin.

Kellon kanssa sienestäminen on tuskastuttavaa, tälläkin kertaa oli vain pakko jättää isot määrät saalista metsään, vaikka toisessa korissa olisi vielä ollut tilaa. Kotona sieniä siivotessa on jo tyytyväinen, ettei niitä sittenkään ole kuin pari korillista. Toki yritän napsia jo metsässä pois maapaakut jalan tyvestä, mutta aina jotain roskaa tulee mukaan. Ja ainahan sienet pitää vielä jotenkin muutenkin käsitellä.

Eilen valitsin pari litraa kauneimpia sieniä pikkelssiin. Kuivurin viisi vetivät tasoa osan saaliista, loput levitin kylpyhuoneen lattialämmityksen päälle viritellylle ritilälle. Ritilöitä on parikin, aiemmin ne ovat olleet meillä maalla puuhellan päällä.

Kun maalaiskotia ei kohta enää ole, olen siirtänyt sen parhaita varusteita tänne kaupunkiin. Raivaaminen jatkuu taas tänään.

 

Päivä, jolloin sienet eivät maistuneet

Eilen tuntui ihanalta syödä ensin aamulla kahvilassa paahtopaistilla ja vihanneksilla täytetty sämpylä ja myöhemmin iltapäivällä thai-ruokapaikassa tofuannos. Ei sieniä.

Osallistuin nimittäin keskiviikkona oikeaan sieniruokien megapäivään, jolloin ystäväni kanssa kokkasimme kymmenen ruokalajia, jotka toinen ystäväni kuvasi. Kuvia otettiin itse asiassa tusinasta sieniruoasta, sillä olimme valmistaneet pari jo etukäteen.

Totta kai myös maistelimme ruokia ja paria niistä söimme ihan nälkäämme. Osa onnistui loistavasti, osa sillä lailla sopivasti, että saimme hyvät kuvat ja toisiltamme vinkkejä siihen, miten ruokia pitäisi parantaa. Ihan jokaista ruokalajia en tainnut edes muistaa maistaa. Silti illalla oli ähky eikä tehnyt yhtään mieli sieniä. Siitäkin huolimatta, että olimme käyttäneet useita sienilajeja erilaisiin ruokiin.

Tänään olin jo taas toipunut ja saatoin iltasienestyksen jälkeen hyvillä mielin syödä pari lämmintä voileipää, joissa oli päällä paistettuja sekasieniä: limanuljaskoja, koivuhaperoita, vaaleita orakkaita ja känsätuhkeloita.

Suurimman saaliin sain tänään lampaankäävistä, joita tuntui olen metsässä ihan valkoisena mattona. (Kuvista tuli valitettavasti varsin surkeita, valkoisen sienen ja vihreän metsän kontrasti on näköjään ylivoimainen kännykkäkameralle.) Siivutin äsken lampaankäävät kuivuriin, jossa ne ovat jo iloisesti kuivumassa kauniin keltaisiksi viipaleiksi.

Lisäksi sain jonkin verran täydennystä kangasrouskupikkelssipurkkiin, johon lisäsin ensimmäiset sienet keskiviikon retkemme (senkin ehdimme tehdä ruoanlaiton ohessa!) jälkeen.

Rouskupäivitys

Pari viimeistä sieniretkeäni olen tehnyt jonkin muun reissun ohessa. Perjantaina meillä kävi maalla ihmisiä katsomassa venettämme, mitä odottaessani kävin läpi  pihapiirin ja metsänpläntin ulkorakennuksen takana. Löysin tosi mukavasti musta- ja karvarouskuja, kahta suosikkilajiani. Ja oli siellä myös muutama kaunis kuusenherkkusieni.

Tänään piti jälleen piipahtaa maalla antamassa eteenpäin kangaspuut. (Meillä tosiaan on menossa maalaisasuntomme tyhjennys.) Siinä oli reilu tunti aikaa etsiskellä sieniä.

Ajomatkan varrella poikkesin ensin Tapanilan hiihtomajan parkkipaikalle ja sieltä metsään. Löytyi kiitettävän paljon koivuhaperoita ja sitten rouskuja. Oli aika monia lajeja, esimerkiksi pikku- ja punarouskuja. Erityisen iloinen oli muutamasta kauniista kangasrouskusta, joista tykkään valmistaa etikkasieniä.

Kauniita karvarouskuja

...oli vihdoinkin noussut metsään. Sellaisia pieniä nappeja, jotka oikeastaan olisivat parhaimmillaan etikkasieninä. Mutta nyt kyllä uhrasin ne muutaman löytämäni mustarouskun kanssa sienisalaattisieniksi. En siis säilyttänyt niitä kokonaisina vaan leikkasin surutta salaattisienipaloiksi odottamaan keittämisen jälkeistä suolausta.

Löysin myös oikein mukavan esiintymän pikkuriikkisiä lampaankääpiä, jotka olivat vielä ihan puhtaita ja kiinteitä. Ne ajattelin huomenna kieritellä mausteisessa
frittitaikinassa ja paistaa öljyssä.

Ja olihan siellä jokunen herkkutattikin, niitä pieniä ja kauniita, joihin viime päivinä on saanut tottua. Suppilovahveropaikalla oli kuivaa ja vain muutama kelvollinen sieni jäljellä.

Ehdin puolen tunnin metsäpiipahdukselle palatessani työmatkalta iltaviiden jälkeen. En siis edes kuvitellut kerääväni mitään suursaalista vaan lähinnä tarkastin tilanteen. Ja yllätys yllätys: perjantain illansuussa metsään oli ehtinyt muutama muukin kerääjä. Yhdellä heistä näkyi olevan ämpäri ihan täynnä. Hieno juttu.

Yksi laji kerrallaan -sienisesonki

Limanuljaska

Kuluneena kesänä olen ihmetellyt, miten harvoja sienilajeja metsässä tulee vastaan. Kun kantarellit alkoivat nousta jo kesäkuussa ja niitä tuli enemmän heinäkuussa, seuraksi oli vain joitain haperoita. Nyt taas tuntuu nousevan ainakin kohtalaisen paljon herkkutatteja, mutta esimerkiksi limanuljaskoita olen löytänyt vain muutamia.

Herkkutatteja

Rouskuja on ollut tosi huonosti. Vaaleita tai rusko-orakkaita olen itse löytänyt yhden kerran kunnolla ja saanut toisen kerran ystävältä lahjaksi. Mustatorvisieniä on tullut vastaan pari kertaa, suppilovahveroita vähän enemmän. Jokunen ykstittäinen lampaankääpä ja kehnäsieni ovat päätyneet myös koriini.

Eikä siellä metsässä tule vastaan valtavaa lajivalikoimaa myöskään syötäväksi kelpaamattomia, myrkyllisiä tai sellaisia sieniä, joista en tiedä mitään. Joinain vuosina runsaat haisuhaperot ja sappitatit ovat saaneet aikaiseksi varsin vaatimattomia satoja, kärpässieniä olen nähnyt muutaman, seitikkejä tuskin lainkaan.

Toki riippuu siitä, kuinka monenlaisissa metsissä, miten usein ja kuinka laajalla alueella kiertää. Olen kuitenkin käynyt sienessä aktiivisesti useita kertoja viikossa jo heinäkuun alkupuolelta asti. Välillä on ollut kuivaa, välillä satanut monena päivänä ennen reissua.

Herkkutatti

En tietenkään valita sitä, että juuri herkkutatteja tuntuu nousevan nyt hyvin, minkä on huomannut myös sieniä Italiaan vievä Dalla Valle. Tänäänkin söimme herkkuaterian, jonka pääainesosa olivat paistetut ja hyvin miedosti maustetut herkkutatit.

Suppilovahveroita

Sienestyksen ihanuuteen kuuluu kuitenkin myös löytöretkeily. Monen monta kertaa olenkaan mennyt metsään hakemaan jotain ja tullut takaisin ihan toisenlaisen saaliin kanssa. Se vasta on jotain.

Huippusesonki päällä

Nyt pitäisi revetä ihan joka paikkaan, kun hurjin työ- ja sienisesonki osuvat päällekkäin. Maanantaina "uhrasin" illan hyvälle asialle eli antamalla Etelä-Suomen Sanomien toimittajalle ja kuvaajalle haastattelun sienestyksestä ja sieniruoista. Mervi Pasasen ja Mirja Hussainin hyvä juttu ilmestyi tänään (koko sivu ruokasivulla ja vinkki etusivulla), mutta ei ole verkossa.
Päivitys: vinkki juttuun löytyy verkosta.

Eilen ystävä Espoosta soitti ja kertoi keräävänsä juuri valtavaa määrää herkkutatteja. Oli sitten pakko tiivistää iltapäivän työtahtia ja rientää Hollolan tattimetsiin. Ja onneksi menin, sillä monet sievistä pienistä herkkutateista olivat juuri oikean kokoisia. Tänään tai viimeistään huomenna, ennustettujen sateiden jälkeen, jo varmasti pilalla.

Lähes 15-vuotias Doriskin jaksoi kulkea mukana, kun ajoin auton pikkutien varsille ja pysyttelimme enimmäkseen siinä tien lähellä tasaisessa maastossa.

Parin tunnin reissu, tuloksena useita kiloja hyviä tatteja (myös punikkitatteja), vajaa litra kantarelleja ja muutama vaalea orakas. Illalla jo siivutin osan kuivuriin ja säästin kauneimmat herkkutatit tälle päivälle jalostettavaksi carpaccioksi.

Herkkutattikausi on täällä taas!

Tein päivän sieniretken asiantuntevassa biologiseurassa. Puolison veljen kanssa suuntasimme ensin koivikkoon rajoittuvaan kuusimetsään, josta seuralainen on monena vuonna aiemminkin löytänyt kantarelleja. Niitä löytyikin ihan hulppeasti, kanssasienestäjän mukaan uusistakin paikoista. Oma satoni oli viitisen litraa, lanko taisi saada suunnilleen saman verran.

Koko ajan etsimme samalla herkkutatteja. Ja kun ensimmäisen olin bongannut, alkoi silmä nähdä muitakin. Oli monta jo pehmennyttä tai tautien vaivaamaa, mutta onneksi löytyi myös aivan juuri nousseita pikkutatteja ja vähän isommaksi päässeitä, joissa oli vielä hyvää osaa kerättäväksi. Lisäksi sain pari kaunista punikkitattia. Kaikki tatit ovat nyt kuivurissa.

Toiseen metsään vein minä rouskujen, mustatorvisienten ja suppilovahveroiden toivossa. Kaikkia lajeja tuli vastaan, mutta sato ei ollut kummoinen. Keräsin mukaan muutaman mustarouskun ja puolisen litraa sikuri- ja pikkurouskuja ja yhteensä litran verran muita seiniä. Yksi rinne oli kuitenkin hyvin lupaavasti pikkuruisen suppilovahveromaton peitossa. Lampaankäävät sen sijaan olivat kaikki pahentuneita. Bonuksena tuli vielä vähän lisää kantarelleja ja muutama vaalea ja rusko-orakas.

Biologin kanssa on hauska kulkea metsässä myös muiden luontohavaintojen vuoksi. Ensimmäisessä metsässä näimme jättiläiskokoisen sammakon (se oli sammakko eikä rupikonna, loikki oikein tömähtämällä päin saapastani), metsäkauriin runnomia taimia ja mäyränpesän useine sisäänkäynteineen. Jälkimmäisessä metsässä vastaan tuli yövilkka, vaatimaton suomalainen orkidealaji, jota en tietenkään olisi havainnut tai ainakaan tunnistanut ilman asiantuntijaa. Sain myös varmistuksen sille, että pellon yllä lekutteleva haukka oli hiirihaukka.

Sääkin suosi: puolipilvistä ja parikymmentä astetta lämmintä. Erinomainen aamupäivä Hollolan metsissä!

Uutta sienisatoa nousee

Viikon sateista on ollut iloa! Vakiometsääni Hollolassa oli noussut paljon uusia suppilovahveroita ja ihan kohtuullisesti myös kantarelleja ja haperoita. Mutta rouskuja oli vieläkin kovin vähän ja nekin enimmäkseen joko toukkaisia tai muuten pilalla. Muutama kaunis haaparousku antoi toivoa. Ja se yksi pienenpieni herkkutatti.

Metsä oli siis tismalleen sama kuin viime keskiviikkona, ja silloin näin vain ihan muutamia nuppineulanpään kokoisia suppiksia. Pieniä ne olivat edelleen, mutta keräsin silti mukaan viitisen litraa. Kantarelleja tuli pari litraa, muita sieniä yhteensä vajaa litra.

Toivoa on. Nyt vain pitäisi päästä tsekkaamaan paikat parin päivän välein. Hankalaa, kun työtkin ovat alkaneet, mutta onneksi vielä riittää jonkin verran valoa iltaisin.

Ja tietenkin "pitäisi" harrastaa muutakin sadonkorjuuta. Perjantaina ja lauantaina keräsin marjapensaista kymmenisen litraa herukoita, joista olen vielä tänäänkin keitellyt mehuja. Yksi parin litran astia täynnä karviaisia odottaa vielä jääkaapissa siivoamista, mutta niitä tosin voin napsia viikon mittaan ihan sellaisenaankin, hedelmien sijasta.

Kuivaa, kuivaa - ja nyt sataa!

Kuivuuden takia sienisatotoiveet ovat olleet aika alhaalla. Viikko sitten raportoimani herkkutattiretken jälkeen olen kerran vilkaissut kotimetsään Hollolassa marjapensasreissun yhteydessä. Siltä reissulta taisi tulla mukaan muutama kuiva kantarelli eikä yhtään mitään muuta.

Tänään ajoin Hollolaan Messilän lähelle suojelualueen reunaan ja kävin tsekkaamassa, mitä parin viikon takaisille suppilovahveroille oli tapahtunut. Näky oli aika odotettu: joitain kuivahtaneita pikkusuppiloita, enimmäkseen tyhjää. Toivotaan, että joku olisi ehtinyt saada mukaansa hieman isommaksi kasvaneita itiöemiä. Pelkään kuitenkin, että sienet olivat pilaantuneet ja kuivuneet enimmäkseen paikalleen.

Tiukasti haravoimalla rinteen alta, kosteikosta ojan viereltä, löysin joitain syötäviä rouskuja ja vähän enemmän haperoita. Lisäksi sain koriin yhden herkkutatin, kolme kehnäsientä, kymmenkunta pientä kantarellia, yhden pienen lampaankäävän ja vaalean orakkaan. Saalis oli yhteensä noin puolitoista litraa.

Käväisin paluumatkalla vielä Lahden Tapanilan maastoissa soisen laikun reunamilla. Siellä kasvoi pieni rypäs kauniita lakritsirouskuja, jotka siis ovat ainakin lievästi myrkyllisiä. Käänsin vielä yhden nurin ja kokeilin, että maitiaisneste tosiaan on väritöntä päinvastoin kuin esim. karva- ja kangasrouskuissa, jotka voivat ainakin kuivahtaneina muistuttaa lakritsirouskua. En kerännyt.

Kotimatkalla alkoi toiveita herättävä sade, jota on käsittääkseni luvattu huomiseksi lisää. Saisi nyt sataa muutamana päivänä oikein kunnolla, jotta sieniä alkaisi nousta. Sieniruokakirjaprojektimmekin odottaa tuoreita sieniä, joista valmistaa herkullisen näköisiä ruokia kuvauksiin. Reseptit ovat olemassa, nyt tarvitaan sieniä!

Paistosienet pilkoin kaikki samaan pannuun, joten huomenna meillä syödään todellista sekamuhennosta. Ei paras mahdollinen ratkaisu, mutta eivätköhän nuokin sienet tule syötyä sipulilla ja yrteillä maustettuina. Rouskut keitin ja suolasin odottamaan täydennystä. 

Herkkutattihälytys

Kuuman ja kuivan jakson jälkeiset sateet ovat nostaneet nyt esille myös herkkutatit. Tänään oli tilaisuus käydä pikaisesti tarkistamassa kaksi aiemmilta vuosilta tuttua paikkaa, ja tulos oli odotettu: sekä pahentuneita että vielä käyttökelpoisia tatteja. Ei mitään henkeäsalpaavaa satoa mutta hyvä alku. Yhteensä ehkä pari kiloa.

Keräsin myös kolmisen litraa kantarelleja, joitain kohtalaisessa kunnossa olevia koivu-, kelta- ja viinihaperoita ja jopa muutaman vaalean orakkaan. Kuivuus kyllä näkyi, iso osa nousseista sienistä oli pilaantunut kuivumalla.

Kaikki sienet löytyivät Hollolan Kutajoelta, pääosin pienten sorateiden ja kuusimetsien rajalta. Ohitin myös monta nyt ihan tyhjää paikkaa, jossa aiemmin kesällä on ollut paljonkin kantarelleja.

Tänään olen liian väsynyt enää miettimään, mitä ruokaa sienistä aion lähipäivinä valmistaa. Haperot kuivatin pannulla, kantarellit putsasin ja laitoin jääkaappiin odottamaan. Herkkutatit viipaloin kuivuriin, joka nyt hurisee.

Mustatorvisieniä! Mustarouskuja! Suppilovahveroita!

Otsikon kolme huutomerkkiä kuvaavat hyvin ihmetystä, jonka koin eilisellä iltasienestyksellä. Piti vain mennä katsomaan, olisiko sesonki tosissaan alkanut. Ennalta ajattelin, että kerään vähän lisää haperoita, joita on löytynyt edellisilläkin retkillä.

Rakas kuusimetsänpläntti kosteahkossa rinteessä ei pettänyt. Ensin tuli vastaan niitä odotettuja haperoita, sitten suureksi ihmetykseksi pari karvalaukkua. Kohta olikin polun varressa jo mustatorvisieniä. Ei kovin paljon mutta kuitenkin lupaavasti.

Rinteen alla laaksossa on perinteinen mustarouskupaikka, jossa ihmeekseni oli sitäkin satoa. Ja kun hetken jatkoin laakson reunaa pitkin, törmäsin varsinaiseen mustatorvisieni- aarteeseen. Isoja itiöemiä kasvoi litrakaupalla niin tiheässä, että oli varottava askeliaan.

Ja tallasinhan minä - suppilovahveroiden päälle. Useimmat suppikset olivat vasta kasvunsa alussa ja siksi huomaamattomia. Kun terästin katsettani, näin keltaisia jalkoja ja ruskeita lakkeja mattona rinteessä. Keräsin talteen - todistusaineistoksi - muutaman isoimman, loput jätin kasvamaan. Todennäköisesti joku muu sienestäjä löytää ne ennen minun seuraavaa reissuani, mutta saa löytää. Suppisten sesonki on kuitenkin pitkä, ehdin omani kerätä.

Päätös oli oikein hyvä, sillä jo pienen korillisen perkaamisessa ja rouskujen keittämisessä meni loppuilta. Mustatorvisienet ja suppilovahverot laitoin suoraan kuivuriin, sillä molemmat lajit ovat mielestäni parhaita ensin kuivattuina. Etenkin torvisienen tryffelimäinen maku (tryffeleitä keräävän tuttavan määritelmä) tiivistyy kuivaamalla, minkä ansiosta sientä tarvitaan itse ruokaan vain vähän.

Tänään syömme kaalikääryleiden kanssa sekasienihöystöä, johon tulee ainakin kangas-, kelta-, viini- ja koivuhaperoita, lampaankääpää, vaaleata ja rusko-orakasta, leppärouskua ja kehnäsientä, kesäsipulia varsineen, timjamia, persiljaa, suolaa, pippuria ja smetanaa.

Lempisienistäni tatit antavat odottaa itseään. Pari koivunpunikkitattia ja yhden kangastatin olen kerännytkin, lisäksi olen nähnyt yhden pilaantuneen herkkutatin ja jo aika monta sappitattia. Sappitattejahan ei voi syödä, mutta ne enteilevät usein muiden tattien nousua. Seuraavaksi todennäköisimmin nousevat lehmäntatit, joista saatan tatinpuutteessa kelpuuttaa koriini jonkin pienen ja kiinteän.