lauantaina, maaliskuuta 31, 2012

Hiihtokausi ei ole ohi

Liikunta jos jokin helpottaa ahdistuksen kanssa elämistä. Viime viikolla oli onni päästä tanssitunnille kaksi kertaa, mikä näkyi heti tuloksissa. Venytellessä huomasi, että kroppa mukautuu jälkimmäisellä kerralla paljon paremmin kuin viikon tauon jälkeen. Jopa harjoittelemamme koreografia tuntui menevän harppauksilla eteenpäin.

Iloisin olen kuitenkin siitä, että tänä viikonloppuna vielä pääsee hiihtämään. Tiedän, moni odottaa jo kevättä ja vihaa näitä "takatalvia" (mistä ei todellakaan ole vielä kysymys maaliskuun lopussa, jos lämpötila menee miinukselle tai sataa lunta), mutta puolisolle ja minulle tällaiset kevätaamujen pakkashiihdot ovat luksusta.

Ajoimme Vierumäelle, jossa latukone ajoi pariin kertaan vastaan ja höyläsi meille aivan upeaa väylää. Oli siellä muitakin nauttimassa luistavasta ladusta ja pilvien takaa paljastuvasta auringosta. Pääsin jopa jonkinlaiseen flow-tilaan, sillä reilun kymmenen kilometrin hiihdon jälkeen lähdin vielä ihan huomaamatta kolmannelle kierrokselle.

Kroppa on nyt niin hyvin muokattu ja väsytetty, että jumitan tässä koneen ääressä mahdollisimman vähän. Pääkopassa kuitenkin tapahtuu kaikenlaista. Vielä eilen illalla kirjoitin aika vihaisen mielipiteen Lahden taidekoulutuksen leikkauksista Verkkomaisteri-blogiini. Nyt yritän olla ärsyyntymättä mistään itseäni suuremmasta ja kerään voimia ensi viikkoa varten. Emmeköhän huomenaamullakin lähde hiihtämään.

keskiviikkona, maaliskuuta 28, 2012

Muutoksia tulee, mutta mitä voi tehdä itse?

Kulunut vuosi on ollut kohdallani yksi elämäni rankimmista. Läheisten sairastelua ja yksi kuolema, vaikeuksia oman työkyvyn kanssa, paljon huolia työelämässä.

Alkuvuosi 2012 on näyttänyt, että ihan kaikki voi todellakin mennä vielä huonommin kuin vähän aikaa sitten luuli. Freelancerin työelämässä on tarjolla nyt vain huonoja uutisia. Itse alan vasta  toipua viime vuoden käsiongelmista ja vuodenvaihteen flunssakierteestä. Influenssan jälkeinen keuhkokuume vei läheisen tiputukseen ja pitkälle sairauslomalle. Vanha koira on ripuloinut lähes viikon lääkityksestä huolimatta ja aiheuttaa tietenkin ihan konkreettisesti unettomia öitä. Jopa pitkään odotettu lomamatka Roomaan helmikuussa oli aiottua rankempi, sillä kaupungin lamauttanut lumisade osui juuri matkamme aikaan. Seuraavalla viikolla tytär ja minä olimme flunssassa.

Osan asioista voi ehkä nähdä myös myönteisessä valossa. Toinen tytär ajoi muuttomatkoillaan helmikuussa kerran rajusti ulos tieltä ja joutui toisen kerran hinaukseen auton vian takia. Vakuutus korvasi hinaukset, korjauksista selvittiin "vain" muutamalla satasella ja ennen kaikkea: ihmiset ovat kunnossa. Toinen taas selvisi omasta ojaanajostaan ihan pikkusäikähdyksellä, kun naapurin isäntä tuli hätiin traktorin kanssa. Mutta ne kaikki vakuutuspaperit ja korjaamoreissut, niihin olen käyttänyt monta tuntia. Minähän auton omistan ja vakuutukset maksan, mistäpä opiskelijat rahat niihin ottaisivat.

Listaa on oikeastaan turha jatkaa, sillä nyt on pakko saada jostain voimia. Olen tietenkin yrittänyt toimia, niin kuin meitä neuvotaan, yksinkertaistaa elämää, vähintäänkin taloudellisesti. En hirveästi matkusta (mitenkähän on - juuri mainitsin Rooman...), en osta vaatteita tai kosmetiikkaa, laitan itse ruokaa raaka-aineista lähtien, luen kirjaston kirjoja, korjaan vaatteita - tällaisia arjen pikku tekoja voi mainita vaikka miten. Liikun luonnossa enkä golfkentällä, en ostele elektroniikkaa tai kalliita pääsylippuja. Käyn halvoilla kielitunneilla.

Mutta, mutta. Asumiskulut ovat isot, vanhat autot rasittavat taloutta. Perikunnan talossa sijaitsevasta kesäkodista tai ainakaan sen kuluista ei niin vain pääse irti. Jälkikasvu ei vielä pitkään ole taloudellisesti omillaan, sillä ns. väärillä aloilla opiskelevien korkeakouluopiskelijoiden kesä- ja pätkätyömarkkinat ovat aika onnettomat. Aina jostain reunasta repeää, kun yrittää saada voimat ja rahat riittämään. Ja on minulla yksi todella kallis harrastus, tanssitunnit musiikkiopistossa. Ne pitäisi itse asiassa voida vähentää verotuksessa työkykyä ylläpitävänä liikuntana, vaan enpä ole edes kokeillut. Kun ei sitä verotettavaa tuloakaan ole ihan hirveästi.

Tämä kirjoitus pyrkii nyt olemaan alku prosessille, joka selkeyttäisi ajatuksiani välttämättömästä muutoksesta. Ehkä se on rivi pieniä askelia, mutta suunta pitäisi löytää. Tai ehkä se tähtää johonkin isompaan kertahyppäykseen, mikä ainakin vielä tuntuu erittäin pelottavalta vaihtoehdolta. Sen tiedän, ettei tätä näköalatonta ja puolitehoista haahuilua jaksa enää pitkään.


Haluaisin uskoa, että minulle käy kohta kuin kuvan anopinkielelle. Istutin sen nykyiseen ruukkuunsa vähintään viisi vuotta sitten. Nyt ruukussa alkaa olla tosi ahdasta, mutta samalla tapahtuu jotain ihmeellistä. Kasvi kukkii hoidossani ensimmäistä kertaa kunnolla (se teki yhden kukkavanan jo viime vuonna, mutta silloin en sitä edes huomannut ennen kuihtumista kuin pöydälle tippuneesta tahmeasta nesteestä). Ajattelin jakaa kasvin ja lisätä tähän ruukkuun multaa, mutta nyt annan kasvin olla rauhassa kukinnan ajan.

Ja vielä toinen pienenpieni toiveikas asia. Vein tänään huoltoon ompelukoneen, jonka tyttäreni puoliso oli saanut perinnöksi ja antoi käyttööni, koska nuoripari ei sitä käytä. Huoltofirma lupaili, että kohtuuhinnalla vanhasta koneesta saisi ihan käytettävän. Ompelukone on ennenkin auttanut vaikeina vuosina.

perjantaina, maaliskuuta 16, 2012

Talven paras jäähiihto

Tässä vaiheessa vuotta moni jo toivoo kevättä, johon ei kuulu lunta. Puoliso ja minä yritämme sen sijaan ottaa kaiken irti kevättalven iloista. Paras niistä on hankikanto.

Sääennusteiden mukaan täksi aamuksi oli luvassa vain aste pari pakkasta, joten lähdimme liikkeelle ajoissa. Olimme suksinemme jäällä jo kahdeksalta, kun pilkkijöitä alkoi vasta tulla asemapaikoilleen. Ensimmäiset parikymmentä minuuttia hiihdimme anoppilan rannan tuntumassa mäyräkoiran kanssa, jotta se saisi rakastamaansa liikuntaa. Kun kolmetoistavuotiaan juoksuvauhti hyytyi, veimme sen sisään hoitoon ja jatkoimme kahdestaan hiihtoa kohti pohjoista.


Reilun tunnin hiihtolenkin aikana ehti olla harmaata ja pilvistä, paistaa aurinko, sataa lunta ja tuulikin yltyä. Jäällä oleva lumipeite pysyi kuitenkin koko ajan aivan loistavassa kunnossa. Lunta on jäljellä enää aika ohut kerros, mutta se on juuri sopivan rapeaa. On kiinni vain hiihtäjän taidoista ja tekniikasta, kuinka kovaa pääsee. No, tulomatkalla vastatuuli vähän häiritsi, mutta sekään ei onneksi ollut samanlainen kuin noin viikko sitten. Aivan ihana päivän aloitus!

lauantaina, maaliskuuta 10, 2012

Taivaallinen palsternakka-herkkutattirisotto

Alkuvuodesta söin uskomattoman hyvää maa-artisokka-herkkutattirisottoa Helsingin Lasipalatsin ravintolassa. Jo tuolloin mietin, että palsternakka saattaisi toimia maa-artisokan sijasta. Ostan palsternakkoja aika usein torilta luottoviljelijältä, joten sikäli raaka-aine on tuttu. Ja kun eilen vihanneslaatikossa oli tallella yksi pullea juures ja jääkaapissa palanen Roomasta tuotua parmesaania, ryhdyin toimeen.

Ainekset olivat suunnilleen nämä: oliiviöljyä, yksi iso palsternakka, yksi iso sipuli, kaksi desiä risottoriisiä, n. litra kasvislientä, loraus valkoviinietikkaa, desilitra kuivattuja herkkutatteja + 2 desiä kuumaa vettä, mustapippuria, parmesaaniraastetta (kermapurkillisen pohjat) ja rucolaa.

Kuutioin palsternakan ja silppusin sipulin, paistoin nopeasti öljyssä. Lisäsin riisin ja annoin sen imeä rasvaa sisäänsä, lisäsin noin kolmanneksen kasvisliemestä. Hauduttelin ja lisäsin noin kymmenen minuutin kuluttua toisen kolmanneksen lientä, hauduttelin, tein saman kolmannen kerran. Neljännellä lisäyskierroksella lisäsin varovasti viinietikkaa, mustapippuria ja liotetut herkkutatit liemineen. Viimeistään tässä vaiheessa keittiöön tulvahti uskomattoman herkullinen tuoksu (vielä parempi olisi tullut oikeasta viinistä, mutta sitä ei nyt ollut). Hulautinpa sekaan vielä yhden kermapurkillisen pohjankin, ehkä puoli desiä.

Kun risotto oli sakeaa, tarkistin vielä maun enkä lisännyt suolaa, sillä sekaanhan oli tulossa vielä vahvaa parmesaaniraastetta. Oheisessa kuvassa se on risoton päällä, mutta oikeaoppisesti kyllä kuuluu sekoittaa joukkoon. Ja rucolaa kävin ostamassa ihan varta vasten kaupasta, vaikka tarkoitus olikin tehdä ruoka kaapin antimista. Hieman kitkerä salaatti- tai yrttivihannes tuo juuri sopivaa terävyyttä muuten pehmeään risottoon. Eilen onnistuin löytämään suomalaista villirucolaa ihan lähikaupasta.
 
Alkukesästä olen ajatellut vihdoin kokeilla voikukanlehtiä rucolan sijasta. Sen verran on kokemusta voikukan mausta salaattina, että uskoisin sen toimivan carpacciossa, pizzassa tai risoton lisäkkeenä oikein hyvin. Salaattivihanneksena voikukka on minun makuuni turhan kitkerä silloinkin, kun se on oikeaoppisesti kerätty nuorena ja peittämällä estetty muuttumasta tummanvihreäksi. Voikukkavoi sen sijaan on ihanaa, sen muistan jostain vuosien takaa.

Vastaus ehkä tähän mennessä heränneeseen kysymykseen: kyllä, palsternakka sopii risottoon oikein hyvin! Itse asiassa ruoasta tuli taivaallisen hyvää. Mutta nyt puoliso jo kerää hiihtovarusteita, joten minäkin lähden valmistautumaan päivän hiihtolenkkiin.

sunnuntaina, maaliskuuta 04, 2012

Aikainen hiihtäjä hankikannon löytää...

Kovin moni tuttava intoilee jo keväästä ja näkee sen merkkeinä tippuvat räystäät ja kuraiset kadut. Samaan aikaan toisaalla kehittyy tällä hetkellä aivan upeita hankikantokelejä. Edellytys on siis ensin suojasää ja sen perään aurinkoinen pakkaskeli, joka sekä kuivaa että kovettaa hangen pinnan.

Avasimme tämän sunnuntaiaamun Vesijärven jäällä, jossa kahdeksan maissa olimme lähes ensimmäisenä liikkeellä. Aika pian sen jälkeen toki näimme muitakin hiihtäjiä ja etenkin pilkkijöitä. Aurinko helotti niin täysillä kuin voi, ja hangen pinta oli täysin kantava. Toki se oli monesta kohtaa myös rikki menneiden suojasäiden ja kävelijöiden jäljiltä.

Mutta varsin hyvin pystyimme kiitämään rapealla pinnalla Jalka- rannasta Enon- saaren ympäri ja takaisin. Mennessä oli tuuli vastainen ja tullessa palkinnoksi ihana myötätuuli - näinhän hiihtosuunta aina kannattaisi valita, ettei hiihtäjä uuvu. Tullessa näimme yhden leijan kanssa surffaavan lautailijankin.

Kuluneen viikon aikana olemme kokeneet talven parhaita (ja myös pahimpia) hiihtokelejä niin suojassa kuin pakkasessakin. Niitä olemme käyneet hakemassa Vierumäeltä Suomen urheiluopiston laduilta, sillä näin Salpausselän kisojen aikaan on turha lähteä Lahden laduille. Urheilukeskuksessa pääsevät vain tosikilpailijat ja muualle kaupunkiin eivät juuri latukoneet ehdi.

Vierumäellä latuja hoidetaan hyvin, ja eilen siellä järjestettiin jopa rautatieläisten pohjoismaiset mestaruuskisat. Toissapäivänä taas tapasin hotelli-ravintolan ovella Justyna Kowalczykin, joten todella kovatkin maailman huiput majoittuvat ja harjoittelevat siellä Salpausselän kisojen aikaan.

Latukoneen jäljissä hiihtäessä tosin pitäisi aina muistaa olla varovainen. Laskin eilen rempseästi alas yhden mäen, josta olen mennyt satoja kertoja - ja kaaduin. En ottanut huomioon sitä, että latukoneen möyhimä latu voi olla tosi pehmeä ja viettävä. Pyllähdin sen verran tömäkästi, että nyt on häntäluu kipeä. Eihän sille mitään voi tehdä muuta kuin yrittää välttää uusia kolhuja. Tänään jäällä kyllä huomasin, ettei potku oikein millään tahtonut lähteä tarpeeksi alhaalta selästä. Kipu tekee varovaiseksi.