Vaihtelevat hiihtokelit

Joulunpyhinä hiihdin joka päivä, niiden jälkeen olen ehtinyt ladulle pariin otteeseen. Minulle on osunut lähinnä kovia pakkasia, joissa on pitänyt miettiä ennen kaikkea pukeutumista. Kovin lukema oli -19 tapaninpäivänä Vierumäellä.

Vierumäellä tapaninpäivänä

Eilen en päässyt hiihtämään, koska olin päivän ystävän luona Järvenpäässä. Se oli ehkä onni, sillä ladut (kuten kadut ja tietkin) olivat suorastaan vaarallisen liukkaat kelissä, jossa alijäähtynyttä vettä oli satanut jäiseksi kalvoksi koko maiseman päälle. Uutinenkin kertoi, miten ladulta sivuun laskenut oli loukannut itsensä Tiirismaan vaikeissa maastoissa.

Pakkasella ei ole luistanut vielä yhtään kertaa todella hyvin, mutta toissapäivänä Lahden urheilukeskuksen sprinttiladulla oli jo vähän liikaa vauhdin hurmaa Teivaamäen suunnasta tulevassa alamäessä.

Toinen paha paikka oli Hiihtomuseon kohdalla jyrkän kävelysillan alla, jossa oli autonrenkaiden tekemä valli. Latuhan menee sillan yli juuri siksi, että sen alta pääsee ajamaan museolle. Vaan niin vain jollain oli ollut jotain niin tärkeää asiaa ovelle asti, että latu oli pitänyt ainakin hetkeksi aikaa pilata ja muuttaa suorastaan vaaralliseksi.

Tänään on suojasää, joka pehmentää kyllä lumen taas vähemmän vaarallisemmaksi. Mutta kunhan pakkanen taas koittaa, vesi ja osa märästä lumestakin jäätyy kovaksi koppuraksi. Laduilla jäinen pohja on periaatteessa hyvä, mutta haluan kyllä latuhöylän rikkovan vähän pintaa, ennen kuin uskallan lähteä vauhdikkaisiin mäkiin laskemaan.

Jouluasetelma

Siivoukset ja koristelut jäivät tämän joulun alla väliin, piparkakkutalokin on vielä vaiheessa. Satsasimme hyvään ruokaan ja yhdessäoloon.

Pienen jouluasetelman sentään rakensin noutopöydäksi muuttuneelle työpöydälleni. Kuusi ja hahmot liittyvät kaikki jollain lailla ystävääni, jonka kanssa olin lauantaina kuusimetsässä.

Hyvää joulua vielä kaikille!

Kylmä ja kaunis kuusenhakureissu

Joskus melkein parikymmentä vuotta sitten autoton ja ajokortiton ystävä kysyi, voisinko lähteä kuljettamaan häntä Hollolaan hakemaan kuusta. Siitä lähti perinne, jonka nykyisin otan huomioon jo oman perheen aikatauluja pohtiessa. Ystävällä on autioksi jäänyt pikkutila lähellä omaa nuoruudenkotiani, joten reissuun on aina hyvä yhdistää lahjojen vientiä ja hakua äidilleni ja muutamille muille lähisukulaisille.

Tänä vuonna päiväksi valikoitui eilinen lauantai, joka näytti meille -22 asteen lukemia. Varustauduin kunnolla toppavaatteilla ja huopatossuilla, ystäväni sopivien vaatteiden lisäksi sahalla, mitalla ja vesurilla. Onneksi hän oli myös saanut tutun maanviljelijän avaamaan kilometrin pikkutien ajettavaan kuntoon, sillä ainakaan minusta ei enää noissa pakkaslukemissa ole tarpomaan edes tuollaisia lyhyitä matkoja.

Huopikkaista ja rukkasista huolimatta varpaat ja sormet olivat jo puolen tunnin päästä aivan tunnottomat - ei sisätyöläinen pärjää pakkaskeleillä ulkona, vaikka pyrinkin ulkoilemaan säännöllisesti ympäri vuoden. Täytyy vain ihailla niitä ihmisiä, jotka ovat huonoissa varusteissa tehneet töitäkin talvisessa metsässä.

Onneksi kuusi löytyi aika nopeasti ystävän pihapiiristä, jossa hän oli sitä jo syksymmällä katsellut. Hän napsaisi mukaan vesurilla myös muutaman pienemmän pöytämallin, joista minä sain yhden mukaani. Ystävä sahasi ja siisti pikkupuut sopiviksi, minä valokuvailin ja yritin pitää mäyräkoiraa lämpimänä. Silläkin jäätyvät tassut näillä keleillä ihan muutamassa minuutissa.

Kaunishan päivä oli kuin mikä, puut lumessa ja huurussa, alhaalta paistava kirkas aurinko niiden lomassa. Jopa tavallinen peltomaisema näytti jotenkin pyhältä.

Äitini oli keittänyt meille kalasoppaa, joka maistui hyvin pienen uurastamisen jälkeen todella ihanalta. Ja kun pääsin kotiin, olin umpiväsynyt kuin paremmankin naparetken jälkeen.

Sienillä maustettu maksapasteija

Jouluklassikkoihimme kuuluu maksapasteija, jonka teemme edullisesta broilerinmaksasta. Perusreseptissä on 250 g KORJAUS: 125 g voita, 1 pieni sipuli, 250 g (tai sen, mikä paketissa on, n. 300g)  broilerinmaksoja, 2 dl kermaa, mausteita (ohjeessa suola, mustapippuri, paprika, timjami ja rosmariini) ja mahdolliseen liekittämiseen pari ruokalusikallista konjakkia.

Olen vähentänyt voita ja kermaa sen minkä olen pystynyt, mutta molempia tarvitaan massan jähmettämiseen levittyväksi pasteijaksi. On myös makuasia, kuinka vahvasti maksan haluaa maistuvan. Meille se ei ole ongelma, mutta moni haluaa pyöristää makua.

Mausteita olen vaihdellut vuosien mittaan paljonkin. Sekaan olen lisännyt monia eri yrttejä, valkosipulia ja jopa keitettyä porkkanaa.

Purkit pesty, tatit ja torvisienet likoamassa

Hieno vaihtoehto on lisätä sekaan kuivattuja sieniä. Tänään valitsin kaapista kuivattua punikkitattia ja mustatorvisientä, joita otin kaksinkertaiseen annokseen yhteensä noin desin. Liotin sieniä kuumassa vedessä pari tuntia ja lisäsin joukkoon siinä vaiheessa, kun olin ensin kuullottanut sipulisilpun ja sitten nopeasti ruskistanut maksat.

Näin maksapasteija syntyy: Vatkaa ensin kerma ja siirrä kylmään. Silppua sipuli ja kuullota noin puolessa voista, lisää maksat. Jos käytät tuoreita tai liotettuja sieniä, lisää tässä vaiheessa mukaan paistumaan. Lisää mausteet (tällä kertaa laitoin suolaa, pippuria ja pakastimesta ottamaani itse kasvatettua timjamia), mutta älä paista liian kauan.

Liekittäminen: lisää kaksi ruokalusikallista konjakkia, SAMMUTA EHDOTTOMASTI LIESITUULETIN, ja sytytä alkoholi palamaan. Liekittämisessä on hyvä muistaa sekin, että pannu kädensijoineen varmasti kestää tulen. Paras on valurautapannu.

Valmis maksapasteija italialaisessa parmesaanipurkissa

Siirrä kypsä ja lämmin massa tehosekoittimeen tms. laitteeseen, lisää loppu voi ja aja massa tasaiseksi. Lisää vatkattu kerma, sekoita nopeasti. Kaada massa puhtaisiin purkkeihin ja vie kylmään jäähtymään. Me käytämme maksapasteijaan keramiikkapurkkeja, jotka ovat tulleet Stilton- ja Parmigiano-juustojen sivutuotteina.

Tarjoa maksapasteija hyvän leivän kanssa - maksapasteijaleivän päälle tai sen kanssa sopii erinomaisesti myös maustekurkku, rosolli tai sienisalaatti. Tämä on siis levittyvä pasteija, ei leikattava patee. Sienet eivät ole tässä ruoassa pääasia, mutta voimakas tatti ja mustatorvisieni antavat hienon säväyksen siinä kuin konjakkikin.

Suppilovahverokeitto juureksilla ja salamilla

Meille tuli sunnuntaina illalla vieraita, joille halusin tarjota sienikeittoa ja ohessa omaa joululimppua. Etsiskelin verkosta suppilovahverokeitto-ohjetta, jossa olisi jotain muutakin kuin ne normaalit ainesosat eli sipulia, sieniä, mausteita ja joko tuorejuustoa, sulatejuustoa tai jauho-kermaseosta suurustamaan keittoa.

Löysinkin Pieni Vispiläkauppa -blogin taivaallisen suppilovahverokeiton ohjeen, joka vaikutti lupaavalta. Minuun vetosivat etenkin reseptissä mainitut palsternakka ja juuriselleri, siis suomalaiset juurekset, joista palsternakkaa sattui jopa olemaan jääkaapissa. Varastoissani on myös timjamia ja muita mausteita, joten päätin kokeilla ohjetta.

Reseptiin kuuluu myös savukylkeä tai pekonia, jota taas en mielelläni käytä. Mutta sen voisinkin korvata pätkällä hirvisalamia, jota myös oli jääkaapissa Lahden markkinoiden jäljiltä. Tähän vaihtoon kannusti myös yksi vanha resepti vuosikymmenten takaisesta sienikirjasta.

Seurasin  reseptiä aluksi muuten varsin tarkasti, kunnes tajusin, että soppahan siivilöidään juureksista, sipulista ja muusta kiinteästä, mikä tietenkin tekee siitä kermalla pyöristettynä aivan upean alkukeiton. Minä olin kuitenkin rakentamassa kevyen päivällisen pääruokaa, joten se ratkaisu ei nyt toiminut.

Jätin siis liemen sekaan kaikki ainekset ja lisäsin vielä sieniä. Halusin myös jättää pois vehnäjauhon, joten päätin suurustaa keiton muuten. Päädyin raastamaan sekaan perunaa ja vielä loputkin ostamastani puolikkaasta selleristä (ohjeessa määrä on neljäsosa, mikä on tietenkin epätarkka mitta) ja keittämään keiton niiden kanssa kypsäksi.

Hyvää tuli ja onneksi kattilallinen myös riitti hyvin viiden hengen seurueellemme, jossa on pari aika isoruokaista syöjää. Joululimppu ja piparjuurijuusto kruunasivat aterian.

Itse asiassa keittoa jäi vielä pari pientä kupillista seuraavan päivän lounaalle, josta kuva. Leivällä paksu kerros piparjuurituorejuustoa.

Perinteinen amaryllis - tai ritarinkukka

Perinteisesti ostin lokakuussa Tori Ruposelta neljä amarylliksen sipulia ja istutin niistä muutaman viikon välein kolme. Se neljäs jäi parvekkeelle vievien ovien välissä pitämääni multapussiin kovien pakkasten ajaksi ja todennäköisesti paleltui (ainakin samassa säilössä ollut perunapussi paleltui).

Ensimmäisenä istuttamani punainen oli auennut joskus loppuviikosta melkein salaa. Tänään nostin sen paremmin esille, koska odotamme vieraita. Valkoisessakin kasvissa on jo nuppu puoliksi auki, joten todennäköisesti se on komeimmillaan ensi viikolla.

Kolmas istuttamani sipuli pääsi vähän kuivahtamaan tyttären entisen huoneen ikkunalaudalla, jossa en muistanut käydä tarkastamassa kasvien kuntoa muutamaan päivään. Jotain sieltä on tulossa, mutta onko se valkoinen tai vaaleanpunainen, ei ole vielä selvillä. Ehkä yritän vielä sitä neljättäkin laittaa multaan, ainakin sipulin päässä on jotain elävän näköistä alkua.

Amaryllis on kai oikealta nimeltään ritarinkukka, mutta sinnikkäästi siitä puhutaan amarylliksenä. Niin tai näin, minulle juuri tämä kasvi on se oikea joulukukka.

Jotkut osaavat ilmeisesti säilyttää kukkineen sipulin niin, että se antaa kukkia taas seuraavana syksynä. Minä olen kaivanut muutaman kerran sipulit keväällä maahan maalla ja saanut pari kertaa kukkia joskus syyskuun tienoilla. Hauskaa sekin.

Kaksi vuotta tanssiaskeleita seitsemään minuuttiin

Viisi alle ja päälle viisikymppistä naista supisi ja kikatti eilen jännityksestä kuin ryhmä teinejä. Jonotimme omaa vuoroamme Lahden Musiikkiopiston yläkerrassa Kalevi Aho -salin oven takana.

Olimme kahden vuoden harjoittelun jälkeen lopulta saaneet nykytanssikoreografian haltuun ja jonkinlaiseen esityskuntoon. Vielä viikkoa aiemmin opettajamme Mauri Mettovaara oli luvannut (tai vihjannut), että esitystä voisi toki siirtää kevääseenkin.

Vaan ei, me olimme kurkkuamme myöten täynnä tuttuja liikkeitä ja samalla ylpeitä koreografiasta, jonka oppiminen oli tuntunut niin hirvittävän hankalalta. Oli jauhettu samaa askelsarjaa oikealle ja vasemmalle, oli hiottu käden liikkeitä ja yritetty kääntää pyllistyksiä poispäin yleisöstä. Oli välillä fuskattukkin, kun pyörähdykset lattialle ja sieltä ylös olivat käyneet liian raskaiksi.

Oli taisteltu eri lattioiden kanssa; pari viikkoa ennen esitystä onnistuin taittamaan päkiäni päin lautalattiaa vasten sen verran rajusti, että sen päälle nousi hetkessä veren täyttämä iso patti. Pikaisella jääpussihoidolla ja levolla siitäkin selvittiin.

Vielä iltapäivän kenraalissa oli iskeä paniikki, kun saliin oli levitetty uudenlainen tanssimatto ja pimeyden keskeltä yhtäkkiä rävähtivät silmille näyttämön valot. Savukone sai minut niin pois tolaltani, että yhteisestä pyynnöstä savuefektistä luovuttiin. Sen verran kuitenkin tuntui tanssilta, että aloimme jo uskoa asiaamme.

Ja lopulta olimme siellä, odottamassa hieman kylmissämme käytävässä esiintymisvuoroamme. Kanttiinia pitänyt nainen kysyi meiltä osaaottavasti, olimmeko menossa esiintymään ensimmäistä kertaa. Emme olleet, mutta edellisestä esityksestä oli jo viisi vuotta. Sitä emme edes muistaneet, kuinka monta vuotta kukin meistä onkaan tanssinut.

Tanssiopettaja avasi oven näyttämölle ja asetuimme verhon taakse kuuntelemaan alkumusiikkia. Mare lähti liikkeelle ensin, minä kakkosena, Päivi, Anne ja Sari takanani. Emme enää laskeneet askelia tai tarkkailleet rivejä vaan tanssimme.

Oli yleisön vuoro ottaa vastaan jotain heille täysin uutta, meille niin kovin tuttua. Ihme tapahtui, energiat vapautuivat, seitsemän minuutin jälkeen taivutimme itsemme huohottaen kolmeen kumarrukseen.

Leivän tuoksua

En joulun alla leivo koskaan kakkuja tai torttuja, mutta joululeipää haluan leipoa itse. Olen vuosikausia käyttänyt jostain naistenlehdestä ottamaani reseptiä, joka on maukas mutta kuitenkin maltillisesti maustettu. Leivässä on mallasta, paljon ruisjauhoa (meillä käytetään Vääksyn Myllyn jauhoja) ja se imellytetään tekemällä juuri edellisenä päivänä.

Leipä on myös mitä parhain lahja ihmisille, joille mielellään antaa muutakin kuin kortin. Tänään kaksi ystävää jo kävi hakemassa lämpimäisen täältä leipätehtaalta. Huomenna vien ainakin yhden limpun Helsinkiin, ylihuomenna kokoukseksi naamioituun pikkujouluun.

Mausteleivän hyvä puoli on se, että se säilyy viileässä pari viikkoa ja jopa paranee maultaan ensimmäisen viikon ajan. Aion silti viettää vielä toisenkin leivontapäivän aivan joulun alla ja viedä lämpimäiset lähimmille ihmisille.

Ruuhkaa hiihtostadionilla

Katukuvassa lunta on vaikka kuinka, mutta hiihtoladuille kaivataan vielä lisää isojen latukoneiden alle. Lahden Urheilukeskuksessa, tarkemmin itse stadionin alueella, avattiin reilu viikko sitten tykkilumilatu, joka kerää hiihtäjiä ihan ruuhkaksi asti. Eilen, lauantaina päivällä, olinkin koko ajan joko ohitettavana tai ohittamassa jota kuta.

Tänä aamuna lähdimme liikkeelle jo aamuhämärissä ihan omien aikataulujemme takia. Onneksi, sillä stadionin latujen reunaan olikin pystytetty kylttejä hiihtokilpailuista, jotka alkaisivat aamupäivällä. Latuja kunnostamassa oli aamu kahdeksalta iso joukko miehiä ja latukone.

Sujahdimme sekaan ja pääsimme nauttimaan aivan upeasta baanasta, kun hiihtelimme reilut puoli tuntia. Se ei näyttänyt häiritsevän ketään töissä olijoista. Itse asiassa pääsin koehiihtäjäksi maalilinjalle, jossa taidettiin kokeilla, osuvatko sukset johonkin ajanottoon liittyvään anturiin.

Eilen hiihdin lähinnä stadionin urheilukentällä ja harjoittelin tasaisella tasapainoa eri hiihtotyyleillä. Tänä aamuna otin mäkiharjoituksia kiipeämällä puolen tusinaa kertaa stadionilta Siiri Rantasen patsaan kohdalta ylös Teivaanmäen suuntaan. Suurmäen kentälle en sentään kiivennyt, se mäki on minulle ainakin alkutalvesta liian rankka (puhumattakaan alamäestä takaisin).

Rennon aamuhiihdon jälkeen jätimme ladut kunnostajille ja kilpahiihtäjille, joita oli varmaan jo pian tulossa lämmittelemään.

Illansuussa minulla on vielä ylimääräiset tanssiharjoitukset, joten hiihtolenkin ei ollut syytäkään olla liian rankka. Opettajamme kuulemma pitää meitä tanssisalissa niin pitkään, että koreografia on varmasti kunnossa ensi torstain esitystä varten. Huh huh.

Herkkutattipasta on vaikea klassikko

Pettymisen uhallakin syön herkkutattipastaa suunnilleen aina, kun sitä on ravintolassa saatavilla. Itse sienen maku on niin vahva, että annos maistuu yleensä edes joltain. Paitsi viikko sitten Leonardossa, jossa pasta oli pöytään tullessa kylmää ja pastalajike mielestäni väärä (jonkin ontto ja pätkitty laji, en enää muista, mikä). No, ei ruoka nyt varsinaisesti pahaa ollut mutta ei myöskään nautinto.

Italiassa ja luottamissani Suomen italialaisissa ravintoloissa Pasta ai funghi porcini sisältää yleensä tagliatellea tai jotain vielä leveämpää nauhapastaa ja joko paistettuja herkkutatteja tai herkkutattikastiketta, mistä kertoo Googlen kuvahakukin. Lisäksi persiljaa, suolaa ja pippuria ja mahdollisesti valkosipulia ja tilkka valkoviiniä, siinäpä se.

Italialaiset rakastavat herkkutatteja mahdollisimman tuoreina ja isoina paloina ja osaavat myös valmistaa ne maukkaasti. Suomessa olen saanut liian usein löysiksi paistettuja paloja, joista hieno maku on melkein hävinnyt. Palaan tuoreiden herkkutattien käyttämiseen sitten, kun niitä taas on saatavana. Pakastettuja herkkutatteja en juuri harrasta.

Talvella on erittäin hyvä vaihtoehto tehdä ruokaa kuivatuista herkku- tatti- siivuista. Niihinhän maku on tiivistynyt upeasti ja vapautuu ruokaan kuumassa vedessä liottamisen jälkeen. Ja se vesi kannattaa ja pitää tietenkin ehdottomasti käyttää ruoanvalmistukseen!

Mennyt kesä ja syksy antoivat ainakin Lahden tienoilla aika vaatimattomia herkkutattisatoja, mutta jotain sentään. Kaapissani on kuivattuja sieniä ehkä kymmenkuntaa ruokailua varten. Tänään aion tehdä herkkutattipastaa neljälle seuraavista aineksista: tagliatellea paketin ohjeen mukainen määrä, 3 dl kuivattuja herkkutattisiivuja + liotusvesi n. 3 dl, kynsi valkosipulia, nippu persiljaa, loraus valkoviiniä ja toinen loraus kermaa. Hauduttelen kastiketta kymmenisen minuuttia, en sen kauempaa, koska sienet ovat jo liotuksessa pehmenneet. 

Ja sitten vain muistetaan, että pasta keitetään juuri ja juuri kypsäksi eli al dente ja että ruoka tarjoillaan kuumana. Asiaa auttaa, jos puolisyvät lautaset on lämmitetty uunissa.

Juuston käyttö pastan kanssa on taidetta, jota en hallitse mitenkään täydellisesti - Suomessahan parmesaania tuodaan pöytään suunnilleen aina, vaikka se ei mitenkään sopisi ruokaan. Olen saanut myös Italiassa herkkutattipastaa sekä parmesaaniraasteella että ilman, mikä näkyy resepteissä. Meillä ei ole nyt jääkaapissa aitoa parmigianoa, joten juustoa haluavat raastakoot sieltä itselleen jotain muuta vahvaa juustoa annoksen päälle, minä jätän väliin. Olen saanut herkkutatteja Italiassa myös sinihomejuuston ja polentan kanssa, mutta se onkin sitten toinen juttu.

Sienisesonki jatkuu resepteissä

Sain pari päivää sitten kiertokautta iloisen uutisen. Kollega oli havainnut, että minulle on myönnetty Suomen Tietokirjailijoiden apuraha sienikeittokirjan kirjoittamiseen. Olen siitä iloinen ja kiitollinen, sillä nyt parin ystäväni kanssa luotu projekti pääsee kunnolla vauhtiin. Kustantajakin on jo löytynyt, mutta siitä lisää tuonnempana, kunhan blogijulkisuuden ja muun markkinoinnin pelisäännöistä on yhteisesti sovittu.

Kaikenlaista pohjatyötä on tehty tietysti jo apurahahakemuksia varten, mutta nyt siis alkaa varsinainen työ. Keskellä talvea on luonnollista kokeilla sienireseptejä säilötyistä sienistä.

Minulla on kaapit täynnä kuivattuja suppilo- ja kosteikkovahveroita, mustatorvisieniä, herkku- ja punikkitatteja ja korvasieniä. Kun oikein käyn kuivapurkit läpi, jostain voi vielä löytyä mustavahakkaita ja ukonsieniäkin. Ja sitten on tietysti kuivattuja nokkosia ja yrttejä, joita voi käyttää sieniruokien aineksina ja maustamiseen.

Sienten pakastamisesta en ole kovin innostunut, mutta jotain pakastimessakin on. Luulisin, että paistosienistä on jonkin verran tatteja ja orakkaita. Pakastan myös suolattuja rouskuja, sillä en omista kunnon kellaria. Ja juuri tänään näin pakastelaatikossa muovipussin, jossa on sisällä kantarelleja, mustaherukanlehtiä ja valkosipulia - eräänlainen sienisalaatin tai -pikkelssin pohja siis. Jääkaapissa on yksi pönikkä suolasieniä, jotka yritämme syödä pois salaateissa nopeasti pilaantumasta.

Olen tähän asti merkinnyt sienireseptini tunnisteella sieniruoka. Tunnisteen takana on ollut välillä pelkkää yleistä sieniruokapohdintaa, joten jatkossa lisään vielä tunnisteen sieniresepti. Yritän nostaa esiin blogin uumenista myös vanhemmat, omasta mielestäni parhaat, sienireseptini.