Mäyräkoira Doriksen muistolle

Olemme nyt vajaan viikon totutelleet elämää ilman pitkäikäisintä koiraperheenjäsentämme Dorista. Hän eli melkein 16-vuotiaaksi, oli syntynyt 26.8.1998.

Viime keskiviikkona 2.7. oli aika toteuttaa vaikea päätös päästää tulehduksista ja nivelkivuista kärsinyt ystävämme pois. Vieläkin itkettää, kun mietin asiaa.

Bessie lähti viime kesänä, nyt oli Doriksen vuoro.

Tytär koirineen ollut täällä koko tämän ajan vieraana, joten ihan ilman koiraseuraa emme ole olleet vielä päivääkään. Huomenna hekin lähtevät, joten on opeteltava uusi rytmi ilman kävelylenkkejä ja ilman kylkeen parkkeeraavaa lämmintä eläintä.

Doris oli tärkeä osa elämää, mukanani lähes viimeiseen asti myös sienimetsällä. Ohessa muutama kuva vuosien varrelta yhteisistä harrastuksistamme. Kiitos, Doris, kaikesta.

Kuvia juhannuspyöräilyltä

Meille suurinta suven juhlaa on päästä yhdessä pyöräilemään. Eilen saimme vanhan koiran hoitoon anopille ja kävimme maltillisella noin 33 kilometrin lenkillä Hollolan kirkonkylästä ensin Uskilan koulun ohi (huh, ylämäkeä!), Hatsinantieltä Isomyllyntielle ja sieltä Manskiventielle kohti etelää. Hatsinantien risteyksessä käänsimme takaisin kohti kirkonkylää.

Isomyllyn- ja Manskiventiessä puolison piti tosin pysähtyä vaihtamaan rengasta, joka oli vaikuttanut epäilyttävältä jo kotona pumpatessa. Jokin pikku reikä siellä varmaan oli, koska rengas oli ehtinyt pehmetä aika lailla jo noin viidentoista kilometrin aikana.

Aika paljon näkyi olevan muitakin pyöräilijöitä liikkeellä, eikä ihme. Eilen Lahden ja Hollolan maisemissa oli oikein hyvä pyöräilysää. Tuntui paljon rentouttavammalta istua satulassa kuin ajatella olevansa yhdessä niistä autoista, jotka kiireisen oloisesti suhailivat viime hetkellä kaupan pihasta kohti juhannuskohdetta.

Anoppilan pihassa juhannustunnelma oli käsin kosketeltava, sillä eteläisellä Vesijärven rantatontilla on lähes aina monta astetta lämpimämpää kuin muualla. Monenlaiset kukat kukkivat, myös viimeiset juhannusruusut rannassa. Auttelimme hetken talon töissä ja lähdimme sen jälkeen takaisin kaupunkiin luontoannoksemme täyttäneinä.

Tänään sataa, mutta aiomme silti käväistä ainakin jonkinlaisella kaupunkipyöräilyllä sillä aikaa, kun tytär puolisoineen on luvannut hoitaa koiraa ja laittaa ruokaa. Aika hyvä hyvä järjestely meidän kannaltamme. Hyvää juhannuksen jatkoa kaikille!

Piparkakkujulkisuutta

Piparkakkutalot näyttävät olevan tämän joulun trendi. Lähes joka lehdellä on piparkakkutalokisa. Nuoriso on lähettänyt meidän talomme kuvat ainakin pariin kilpailuun, mutta itse en ole muistanut seurata menestystämme.

Tänä aamuna huomasin tämän blogin tilastoista, että Yle Lahden Radion nettisivulla on nyt julkaistu kuvat ja tiivistelmä jutusta, jonka toimittaja Raisa Autio kävi tekemässä jo pari viikkoa sitten. Silloin tuli ulos vain haastattelu.

Myös Uuden Lahden toimittaja Marjaana Kontu kävi täällä haastattelemassa ja kuvaamassa tuolloin pari viikkoa sitten meitä rakentamastamme Vesijärven asemasta. Juttu löytyy sivulta 14.

Ei taida olla sattumaa, että ihmiset haluavat rauhoittua hitaan ja keskittymistä vaativan projektin ääressä juuri kiireisen joulun alla. Ystäväni Tuulikki kirjoitti omassa blogissaan palapeliperinteestä, joka ajaa saman asian.

Toinenkin ystäväni harrastaa palapelien ääressä mietiskelyä. Hänen kanssaan kävin myös lauantaina perinteisellä kuusenhakureissulla, joka sekin on yhdenlainen "ajaton" rituaali joulun alla. Niitä tarvitaan.

Perjantaina kävimme kurkistamassa, voisiko Vesijärvellä luistella. Kauniiltahan jää näytti, mutta vesisade oli tehnyt tehtävänsä. Sauva meni rannassa jään läpi humpsahtamalla. Eilen juoksulenkillä huomasin, että osa jääkannesta oli sulanut kokonaan. Luonto opettaa kärsivälliseksi, hyvä niin.

Yhteisiä ruokapöytiä ennen joulua

Olen tällä viikolla päässyt laittamaan ruokaa ja syömään isommassa seurassa viisi kertaa.

Maanantaina osallistuin italian kielen porukkamme joulujuhlaan, jossa me oppilaat ensin itse valmistimme ruoat hyvän italialaisen opettajamme johdolla. Vaikka ympäristö, koulun opetuskeittiö, ei ollut kaikkein tunnelmallisin, ilta itsessään sitä oli. 25 ihmistä hyöri keittiössä välillä toistensa tielläkin, mutta niin vain valmistui kolmen ruokalajin illallinen. Aivan ihania ruokia!

Tiistaina teimme ruokaa kuvauksia varten. Monista ruokalajeista ehdimme nyppäistä suuhumme vain maistiaisia, mutta onneksi isoin osa ruoista oli mahdollista säilöä jatkokäyttöön.

Keskiviikkona puoliso ja minä matkustimme valmiiseen pöytään Messilän kartanoravintolaan, johon olimme kutsuneet myös äitini ja anoppini. Neljän hengen lounaamme oli samalla myöhästynyt 35-vuotishääpäivälounaamme. Tuolloin 35 vuotta sitten 8.12. söimme samassa ravintolassa kahta henkeä suuremmalla joukolla, sillä silloin mukana olivat myös puolison ja minun jo edesmenneet isät.


Eilen, torstaina, tarjosin ensin aamukahvit vakituiselle aamukahviporukallemme, joka kokoontuu normaalisti keskustan kahvilassa. Alkuillaksi olimme kutsuneet työtuttavia ja muita vuoden aikana tapaamiamme henkilöitä jouluglögille. Tarjoilu käsitti jo aiemmin leipomiamme joululeipiä, itse tehtyä maksapasteijaa ja yrttitahnaa, juustoja, piparkakkuja ja pähkinöitä. Ihmiset viihtyivät tunnin tai pari, ihailivat asianmukaisesti piparkakkutaloamme ja keskustelivat iloisesti.

Nämä kohtaamiset ovat ilahduttaneet kovin, enkä kaipaa enää jouluksi muuta. Olemmekin puolison kanssa kahden ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvun, sillä tyttäret puolisoineen ovat matkoilla ja äiditkin omissa oloissaan. Takana on sen verran työntäyteinen syksy, että nyt tuntuu hyvältä vain elää omassa tahdissa.

Ruokajuhlallista pohdintaa

Tänä vuonna emme kiihkoile jouluruokien kanssa, ajattelin joitain viikkoja sitten, kun työstressi oli pahimmillaan. Niinpä niin, kummasti sitä on kuitenkin löytynyt aikaa tehdä juuri niitä ruokaan liittyviä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä. Tämä kaikki siis kuukauden sisään:

1) Olemme käyneet miehen kanssa syömässä loistavan joululounaan kantapaikassamme, lahtelaisessa Rouxissa, ja tiedossa on vielä Messilän joulupöytä, jonka tasosta ei monen vuoden tauon jälkeen ole mitään käsitystä, mutta toivomme parasta. Lisäksi olemme syöneet hyvin ystävien kanssa lahtelaisessa Taivaanrannassa ja tyttären ja tämän puolison kanssa turkulaisessa Blankossa.

2) Leivoin eilen joululimppua ja juuri äsken saimme miehen kanssa valmiiksi ison satsin maksapasteijaa. Molemmat ovat ainakin parikymmentä vuotta vanhoja perinteitä, joista en pidä kiinni perinteen vuoksi vaan siksi, että molemmilla ruoilla on hurja menekki joulun aikaan. Ne ovat hyviä myös yhdessä.

3) Päätimme ostaa mahdollisimman paljon hyviä raaka-aineita ja valmiita ruokia paikallisilta tuottajilta. Olen jo pariin kertaan käynyt hakemassa torilta juureksia ja siianmätiä. Tänään piipahdin lahtelaiseen TryffDeliin ja ostin taivaallisen hyvää chorizo-makkaraa, tryffelillä maustettua brie-juustoa ja tryffelisuolaa. Viime viikolla tilasin lahtelaisesta Ekokahvila Mea Mannasta lanttulaatikoita.

4) Niin ja tietysti olemme tehneet piparkakkutalon, josta olemme antaneet haastattelujakin pariin tiedotusvälineeseen, Lahden Radioon ja Uuteen Lahteen (s. 14). Talo kuuluu raaka-aineiltaan elintarvikkeisiin, mutta eihän sitä syödä. Jonkin verran ajattelimme vielä leipoa piparkakkuja ihan syötäväksi juustojen kanssa. Sitä varten olen ostanut valmistaikinaa.

Äsken tytär puolisoineen kävi tiputtamassa meille hankkimansa Juustoportin juustot. Ruokaa ja juomaa on jo nyt sen verran varastossa, että sitä selviäisi hyvin joulunpyhät, vaikka ei enää kävisi kaupassa. Toki haluan hankkia vielä jotain tuoretavaraa kuten salaatteja ja hedelmiä. Ja enköhän tee perinteisistä ruoista vielä ainakin sienisalaatin.

Sitä emme ole vielä ollenkaan suunnitelleet, mitä syömme jouluaattona tai -päivänä, kun vietämme joulua kahden aikuisen ja yhden koiran voimin. Vain yksi asia on varma: meillä ei koskaan ole ollut eikä meille koskaan tule kinkkua pöytään.

Piparkakkutalon rakentaminen on joukkuelaji

Tämän vuoden piparkakkutaloprojektimme on nyt valmis. Hieno tiimimme sai aikaan Vesijärven asemarakennuksen junanlähettäjineen ja matkustajineen sekä Pikku-Vesijärven puiston lampineen, polkuineen, siltoineen, puineen, eläimineen ja kävelijöineen.

Asemarakennus on 80 senttiä pitkä ja 35 senttiä leveä, ja koko asetelma pienoisrautateineen täyttää 180 senttiä pitkän klaffipöydän.

Olemme aina rakentaneet talon perheen ja siihen liittyvien läheisten ihmisten voimin. Tällä kertaa mukana olivat miehen ja minun lisäksi molemmat tyttäret ja toisen puoliso. Myös oma ja tyttären koira vahtivat väsyksiin asti, miten työ edistyy. 

Puuha innosti ja sujui pääosin hyvässä yhteisymmärryksessä, vaikka välillä pitikin neuvotella ja kerran äänestääkin ratkaisuista. Kaksi rakentajista poltti kätensä rakoille sokerin kanssa, mutta he kestivät kumpikin ihailtavasti kivun ja säryn.

Rakennuspuuhassa tarvitaan monelaista osaamista piirustusten tekemisestä viimeisten koristeiden liimaamiseen. Puoliso oli sekä luova johtaja että rakennusarkkitehti. Vanhemman tyttären leipuri-kondiittori-puoliso vastasi monenlaisista erikoistöistä kuten sokerikoristeiden valamisesta ja marsipaanikoristeiden muotoilusta.

Nuorempi tytär on koristeluekspertti, joka tänäkin vuonna teki hienoa työtä sokerikuorrutuksen kanssa. Vanhempi tytär valmisti taikinan ja juoksi minun kanssani avustamassa muita eri vaiheissa. Välillä saimme joitain itsenäisiäkin tehtäviä. Minä vastasin lisäksi sokerikuorrutteen tekemisestä.

Näin isossa projektissa on tietenkin paljon sellaisia suunnittelu- ja taustatöitä, jotka on tehtävä paljon ennen leipomista, koristelua ja rakentamista. Minä otin valokuvat oikeasta asemasta jo vuosi sitten, ja mies taisi valmistaa osan kaavoistakin silloin. Kun emme saaneet silloin tarpeeksi porukkaa kasaan, siirsimme homman tälle vuodelle.

Etukäteen piti tietenkin myös ostaa ja valmistaa kaikki sellaiset tarveaineet ja osat, joita ei mistään olisi voinut metsästää enää itsenäisyyspäiväviikonloppuna. Yksi hyvä esimerkki on sopivan väriset metrilakut, joita tarvitaan lähes kaikissa rakennuksissa.

Olen erityisen iloinen siitä, että yhteinen rakennusprojekti valmistui juhlistamaan 35-vuotishääpäiväämme. Nyt voimme aina välillä piipahtaa "piparkakkutalohuoneeseen" ja kääntää junaradan sähköt päälle.

Viimeistelyä vaille valmis

Tämän vuoden piparkakku- taloprojektimme eteni tänään jopa pidemmälle kuin ennalta odotin. Toki siihen satsattiinkin, sillä viiden hengen porukkamme ahersi kuutisen tuntia. Toki söimme lounasta ja kävimme viemässä koiria ulos, mutta muuten ei juuri lepotaukoja vietetty. 

Ennalta olivat valmiina seinäelementit ja vanhemman tyttären ja tämän puolison valmistamat loputtomat yksityiskohdat kuten sokerista valetut "takorautakoristeet", tekomarsipaanista muovaillut pylväät ja monet muut ihanuudet. Vaikka olemme kokeneita piparkakkutyöläisiä, tällä kertaa opimme paljon uutta kondiittorikoulutuksen saaneelta miniältä.

Tänään minä kunnostauduin lähinnä sokerikuorrutteen sekoittajana. Mies, nuorempi tytär ja kondiittorivahvistus liimasivat ikkunoihin liivatalehdistä ruudut, ruuduttivat ne ja koristelivat seinäelementit sokerikuorrutteella ja vanhempi tytär muovaili muita yksityiskohtia.

Yhteisvoimin kasasimme talon, mutta rakennusmestari oli ehdottomasti mieheni. Hän myös sai käsiinsä valitettavasti pahimmat palovammat, vaikka käytimmekin tavallisen poltetun sokerin sijasta mikrossa sulatettu isomaltia. Kuumaahan sekin on.

Vesijärven asema näyttää jo nyt aika valmiilta, mutta perfektionisteille riittää kyllä vielä hommia huomiseksi. Pylväät ja kuistin kaiteet pitää kiinnittää, savupiiput leipoa ja kiinnittää ja katto värjätä tai päällystää jollain sopivalla (pari viritystä on odottamassa keittiösssä). Lisäksi aiomme leipoa ja koristella aseman ympärille ainakin junanlähettäjän, muutamia matkustajia ja joitain eläimiä.

Ja sitten vielä pitää rakentaa dioraama piparkakkuasemasta, pienoisrautatiestä ja jo valmiista sokerijärvestä. Jatkuu huomenna...

Se syntyy sittenkin - piparkakkuasema!

Piparkakkutaloperinteemme on taas kaivettu unohduksesta. Ei se siellä kovin kovin kauan uinunut, vaikka viime vuonna taloa ei leivottukaan. Vuosi sitten saimme kuitenkin aikaan valokuvia ja kaavat Vesijärven asemasta, jota nyt sitten rakennamme.

Ympärille kuuluu tietenkin pienoisrautatie, jonka mies on jo kasannut ja testannut. Minä puolestani otin muutama viikko sitten valokuvia Vesijärven aseman pienoismallista, jonka lahtelaiset harrastajat olivat rakentaneet Kätevä-Tekevä-messuille.

Varsinaisessa leipomisessa mies ja miniä paneutuivat ensimmäiseksi uuteen haasteeseen, asemarakennuksen takorautaisiin koristeisiin. Hammaslääkärimies keksi valmistaa siltahommissa tarvittavasta jäljennösaineesta muotin, johon kondiittoriminiä osasi valaa sulasta sokerista koristeet. Niitä on tehty myös jostain marsipaanin korvikkeesta, joten hienoja vaihtoehtoja riittää.

Seuraavaksi piti valita sopiva taikina. Jo viime vuonna kokeilin paria vaaleata piparkakkutaikinaa, sillä Vesijärven asemarakennus on nykyään valkoinen. Taikinakokeilut eivät tuolloin onnistuneet, mutta nuorempi polvi lupasi hoitaa asian.

Loppujen lopuksi päädyimme yhdessä siihen, että oikeasta piparkakkutaikinasta jätetään vain tummat mausteet pois ja vaihdetaan siirappi glukoosisiirapiksi. Eihän se taikina juuri miltään maistu, mutta rakenne on oikea. Lisäksi nuoripari teki vielä yhden tumman taikinan ruskeita koristeita varten.

Tämä päivä meni sitten lähes kokonaan leipoessa. Toisin sanoen mestarit leikkasivat seinäelementit ja niihin kuuluvat koristelistat, vuorilaudat ym. Minä toimin lähinnä aputehtävissä eli vahdin uunia ja laitoin porukalle ruokaa. Ihmeen hyvin selvisin paistamisesta enkä polttanut yhtään pellillistä.

Yksi iso pöytä on nyt täynnä talon elementtejä, jotka saavat odottaa pari viikkoa seuraavaa vaihetta. Aloitamme koristelun ja talon kasaamisen porukalla, kun nuorempi tytär tulee tänne itsenäisyyspäivän viettoon.  

Marraspuuhailua auringossa

Ei ole vielä myrsky yltänyt Lahteen asti, mutta kyllähän tuolla tuulee ihan reippaasti. Eilen sen sijaan oli uskomattoman lämmin ja aurinkoinen marraslauantai, josta käytimme osan anopin auttelemisessa Hollolassa. Kuvat pihalta puhukoot puolestaan.

Herkkutattikausi on täällä taas!

Tein päivän sieniretken asiantuntevassa biologiseurassa. Puolison veljen kanssa suuntasimme ensin koivikkoon rajoittuvaan kuusimetsään, josta seuralainen on monena vuonna aiemminkin löytänyt kantarelleja. Niitä löytyikin ihan hulppeasti, kanssasienestäjän mukaan uusistakin paikoista. Oma satoni oli viitisen litraa, lanko taisi saada suunnilleen saman verran.

Koko ajan etsimme samalla herkkutatteja. Ja kun ensimmäisen olin bongannut, alkoi silmä nähdä muitakin. Oli monta jo pehmennyttä tai tautien vaivaamaa, mutta onneksi löytyi myös aivan juuri nousseita pikkutatteja ja vähän isommaksi päässeitä, joissa oli vielä hyvää osaa kerättäväksi. Lisäksi sain pari kaunista punikkitattia. Kaikki tatit ovat nyt kuivurissa.

Toiseen metsään vein minä rouskujen, mustatorvisienten ja suppilovahveroiden toivossa. Kaikkia lajeja tuli vastaan, mutta sato ei ollut kummoinen. Keräsin mukaan muutaman mustarouskun ja puolisen litraa sikuri- ja pikkurouskuja ja yhteensä litran verran muita seiniä. Yksi rinne oli kuitenkin hyvin lupaavasti pikkuruisen suppilovahveromaton peitossa. Lampaankäävät sen sijaan olivat kaikki pahentuneita. Bonuksena tuli vielä vähän lisää kantarelleja ja muutama vaalea ja rusko-orakas.

Biologin kanssa on hauska kulkea metsässä myös muiden luontohavaintojen vuoksi. Ensimmäisessä metsässä näimme jättiläiskokoisen sammakon (se oli sammakko eikä rupikonna, loikki oikein tömähtämällä päin saapastani), metsäkauriin runnomia taimia ja mäyränpesän useine sisäänkäynteineen. Jälkimmäisessä metsässä vastaan tuli yövilkka, vaatimaton suomalainen orkidealaji, jota en tietenkään olisi havainnut tai ainakaan tunnistanut ilman asiantuntijaa. Sain myös varmistuksen sille, että pellon yllä lekutteleva haukka oli hiirihaukka.

Sääkin suosi: puolipilvistä ja parikymmentä astetta lämmintä. Erinomainen aamupäivä Hollolan metsissä!

Orimattilaan ja kaatosateessa takaisin

Kotiseutupyöräilyn tämän päivän kohde oli Orimattila ja siellä kaksi nähtävyyttä, Tönnön mylly ja Villa Roosan taidenäyttely. Saimme taas koiran hoitoon Lahden Tapanilaan, joten ajoimme ensin sinne pakettiautollamme. Seurasimme siis hieman erilaista reittiä kuin keskustasta lähtiessämme.

Ensin ajoimme Sarvikadulta lyhyen kevyen liikenteen pätkän Tarjantielle, josta käännyimme etelään Sammalsuonkadulle. Kadun ylämäkeähän pidetään lähes mahdottomana ajettavana, mutta Tarjantiellä ollaan jo puolivälissä. Ei se ylämäki muutenkaan pelottava ole, ainakaan jos osaa yhtään polkea ja käyttää vaihteita.

Harjun päällä ajoimme Hämeenlinnantien ali ja sieltä Metsäkankaalle. Ohitimme yhden Lahden kovimmista nousuista/laskuista eli Veräjämäenkadun ja ajoimme kohti etelää Männistönrinteen aika hurjan laskun kautta. Valitsimme pyörätien, joka vei meidät Hennalankadulle ja käännyimme sen jälkeen Jokimaalle. Sieltä matka jatkui Renkomäkeen, josta taas paras pyöräreitti vie Pennalan kautta Orimattilaan.

Orimattilassa kello oli sen verran vähän, ettei Villa-Roosa vielä ollut auki. Ensimmäinen kohteemme oli siksi Tönnön mylly, joka sijaitsee Porvoonjoen varressa on muutaman kilometrin lounaaseen keskustasta. Ajoimme ensin Luhtikyläntietä ja käännyimme siltä Päärniläntielle ja sieltä myllylle.

Kosken äärellähän on oikeastaan kaksi nähtävyyttä, myllyn lisäksi Suomen vanhin betonikaarisilta. Sillalla on upea kivipinta, jonka päällä puoliso sai muutaman metrin ajan fiilistellä kuuluisan Paris-Roubaix-etapin hurjia ajo-olosuhteita. Aika hauskaa muuten, että sillalle on kivien asettelulla luotu myös keskiviiva. Koski myllyineen on myös vaikuttava nähtävyys, ja mikä hienointa - yhä toiminnassa! Tänään, lauantaina, sieltä ei jauhoja olisi saanut, mutta mainoksia näkyi ajaessamme kohti Orimattilan keskustaa.

Villa Roosa sijaitsee Käkelänraitilla aivan Artjärventien lähellä, mutta jälleen kerran onnistuin eksymään matkalle sinne, kun valitsimme lähestymissuunnaksi Käkeläntien ja sen jälkeen Käkelänraitin. Toisaalta hyväkin, sillä olimme pienen harhailun jälkeen pihassa 11:01 eli heti näyttelyn avautumisen jälkeen.

Kyseessähän on entinen huopatossutehdas, jossa jo edellinen omistaja järjesti säännöllisesti tekstiilitaidenäyttelyitä ja nykyinen pariskunta nykytaiteen katselmuksia. Näyttely sopi tilaan hyvin ja sen teokset tarjosivat jopa jonkinlaisia oivalluksia. Kahvilassa oli tarjolla koneellisia erikoiskahveja ja paria lajia kakkupaloja (tyrnipäällysteinen juustokakku ja mutakakku), joita kokeilimme. Hyvä kokonaisuus.

Valitettavasti tällä kertaa sääennuste oli tismalleen oikeassa, eli sade saavutti Orimattilan tasan puoliltapäivin. Ajoimme Lahteen asti lähes taukoamattomassa sateessa, joka hetkittäin teki tiet jopa hieman liukkaiksi. Renkaat ja jarrut kuitenkin pitivät, kunnes minulta herpaantui tarkkaavaisuus saavuttuamme Lahden Launeelle Yli-Marolan kotieläinpihan nurkille. Mies kääntyi tiukassa kurvissa kohti Mytäjäisiä mallikkaasti, minulla meni hieman pitkäksi. Sen verran vasen polvi käväisi asvaltissa, että iho naarmuuntui.

Vielä Mytäjäisten jälkeen oli jaksettava kiivetä Kärpäsenmäki ja kohta sen jälkeen laskeutua Sammalsuonkadulle ja sieltä Tarjantien kautta tyttären pihaan. Perillä olimme litimärkiä ja todella likaisia roiskuneesta sorasta. Kotona piti vielä pestä pyörät, ajovaatteet ja tietenkin oma nahka. Kaiken tämän jälkeen oli voittajaolo. Kilometrejä reilut 60.

Suru ja ikävä

Pitkäaikainen perheenjäsen, paljon myös retkillämme mukana ollut pieni musta mopsimme Bessie kuoli tänään. Eläinlääkäri avusti sen viimeistä matkaa, joka olisi ollut edessä joka tapauksessa muutaman viikon tai viimeistään kuukauden sisällä.

Bessie eli melkein 16-vuotiaaksi. Sen elinaikana tyttäremme kasvoivat lapsista aikuisiksi, me aikuiset vanhenimme muilla tavoin. Se kulki kanssamme maalla, jäällä ja vesillä ja loikoili rinnallamme sohvalla ja sängyssä. Se tunsi monet ystävistämme ja oli rakas sukulaisillemme. Sen paras kaveri, mäyräkoira Doris, elää nyt ilman lajitoveria täällä ihmisten keskellä.

Mopsia ei ollut luotu kiipeämään vuorille tai vaeltamaan pitkiä matkoja metsässä, mutta kyllä se osasi retkeilläkin. Joskus se itki liian syvän ojan ääressä niin kauan, että joku nosti sen toiselle puolelle. Se osasi ärhennellä ja pitää puolensa ja osoittaa rakkauttaan yhtä syvästi.


Suuri persoona on poissa. Nyt on ikävä.