Vuodenaika vaihtuu myös urheiluvälinevarastossa

Kun harrastaa liikuntaa edes jonkin verran säännöllisesti, on urheiluvälineitä pakko siirrellä varastoihin ja sieltä ulos aina vuodenaikojen vaihtuessa. Tänään kävimme hakemassa puolison kilpasoutuveneen varastosta, jonka kohta menetämme ja kuljetimme sen auton katolla anoppilan saunan seinälle. Sitä ennen piti etsiä auton kattotelineet ja kaikenlaista muuta välineistöä ja palauttaa mieleen, miten ja missä järjestyksessä kuljetus ja siihen liittyvät asiat sujuvat.

Muutama tunti siihen meni, mutta vene on saunan seinustalla odottamassa vähän lämpimämpiä vesiä. Jääthän lähtivät Vesijärvestä jo viime viikolla, mutta hyytävä tuuli ja aika kovat laineet kyllä pitävät soutajan vielä maissa.

Samalla reissulla järjestelimme yhdessä varastossa suksia sisään ja pyöriä ulos. Puoliso oli jo aiemmin rakentanut suksien kuljetusta varten hienon telineen, joka osoittautui myös hyväksi säilytysvälineeksi. Kun nostimme telineen sopivan parrun päälle, saimme kaikki sukset sen avulla pieneen tilaan pois viemästä lattiapinta-alaa. Vielä pari naulaa seinään ja saimme myös sauvapussin nostettua pois jaloista.

Polkupyöriin mies lisäsi ensiapuna vain polkimet, jotka oli ruuvattu pois talven ajaksi helpottamaan säilytystä. Pyörät ovat tällä hetkellä eteishallissamme, sillä hän halusi ennen kaupunkivarastoon viemistä pestä ja kuivattaa ne kylpyhuoneessa. Totta kai pyörät pestiin ja huollettiin myös syksyllä ennen talvisäilytystä, mutta taisimmepa joutua ajamaan vielä muutaman kilometrin hiekkatiellä ennen varastoon viemistä.

Säät vaihtelevat vielä rajusti, mutta kesälajeihin on kiva valmistautua vähintään huoltamalla välineitä ja varusteita. Hybridipyörä on ollut allani jo viikkoja, ja lenkkitossuja olen kuluttanut pikaisilla juoksupyrähdyksillä ja sauvakävelylenkeillä.

Hieno pöllöhavainto

Joulun ja uudenvuoden tienoon pyhät ja muut vapaapäivät ovat tietysti otollista ulkoilukautta, mutta eihän Etelä-Suomen tämän talven säitä voi kovin inspiroiviksi kuvata. Silti olen joko yksin tai puolison kanssa yrittänyt tehdä päivittäin kävelylenkkejä niin maalla kuin kaupungissa.

Eilen sunnuntaina ihmeellinen aurinko inspiroi meidät kävelemään Hollolan Hersalassa Vesijärven rannoilla ja siltaa pitkin Häyhdön saareen. Vähän ennen siltaa huomasin langalla isohkon linnun, joka ei vaikuttanut tutulta. Hieman lähempänä tunnistin sen joksikin pöllöksi, mutta en osannut määrittää. Mies heitti lonkalta, että se voisi olla hiiripöllö.

Kun pääsimme netin ja lintukirjojen ääreen, totesimme että linnun koko (n. 40 cm ja pitkä pyrstö), väritys (valko-musta) ja päiväaktiivisuus tosiaan sopisivat hiiripöllölle. Se ainoastaan arvelutti, että pöllön varsinainen elinalue on Pohjois-Suomi.

Niinpä lähetimme epäselvän kännykkäkuvan ja kirjallisen kuvauksen biologisukulaiselle ja jäimme odottamaan. Äsken hän vahvisti määrityksemme ja onnitteli hieman tavallista harvinaisemmasta havainnosta. Itse hän on kuulemma nähnyt Hollolassa hiiripöllön joskus 1980-luvulla. Ruoan perässähän pohjoisetkin lajit siirtyvät etelään.

Eilinen aurinko tuntui muutenkin uskomattoman ihanalta sumuisten ja tihkuisten päivien keskellä. Valoa tässä kaivataan, mieluiten sekä lunta että aurinkoa.

Sataman jääputous

Vesijärven jäät ovat vielä vankasti paikallaan, ja eilisellä kävelylenkillä Lahden Ankkurissa näin jopa iltapäivän monen asteen lämmössä eilen hiihtäjiä jäällä. Oma kausi taitaa olla ohi, mutta vannomatta paras.

Mieleenpainuvin jäämuodostelma osui kameraan Satamaraitilla, joka kulkee vanhaa Vesijärven radan pohjaa pitkin Kariniemen
mäen varjoisalla puolella. Jääputous kivien päällä on usein vaikuttava. Vihertävä värikin on ihan luonnollinen, ei siis vain kameran aiheuttama.

Ruoka oli hyvää ja liikuntaakin oli riittävästi

En ole pääsiäistä varten laittanut erityistä juhlaruokaa, mutta ei meillä ole ketään jätetty myöskään nälkäiseksi. Lauantaina pöydässä oli neljä henkeä, eilen kuusi, tänään kolme. Tänään jo rääpimme kulhojen pohjilta, mutta edelleen huokailimme lopuksi täysiä vatsojamme.

Tarjolla on ollut punajuuri-vuohenjuustokeittoa, tattikaalikääryleitä, kreikkalaisittain maustettuja lammaslihapullia, tomaattista kastiketta, munakoisosalaattia, perunoita, uunissa haudutettuja juureslohkoja, kahta eri lailla maustettua graavilohta, vihannessalaattia, sienisalaattia, puolukkasurvosta, leipiä ja juustoja. Jälkiruoaksi olen tarjonnut pashaa ja mustikkakukkoa vaniljakastikkeella. Valmiina ostin ainoastaan kalat, leivät, juustot ja vaniljakastikkeen, muut lajit valmistin itse.

Otimme varaslähdön ruokajuhlaan jo viikko sitten maanantaina, kun keittokirjaporukan voimin valmistimme sieniruokia. Kaksi meistä kokkasi, yksi valokuvasi. Työtä riitti noin neljäksi tunniksi.

Kaikki ruokalajit oli valittu sen mukaan, että ne syntyvät kuivatuista tai pakastetuista sienistä. Italialainen kokkimme valmisti antipastoksi herkkutateilla ja taleggio-juustolla päällystettyjä crostineja ja primo piattoksi herkkutattipastaa. Minä taas tein mustatorvisienikeittoa ja herkkutattitäytteisiä kaalikääryleitä.

Ammattikuvaajan otokset ilmestyvät aikanaan kirjassa, mutta ohessa muutama minun ottamani kuva keskeltä ruoanlaittohässäkkää. Olen toki ennenkin huomannut, ettei ruoanlaittaja itse oikeastaan ehdi keskittyä
kuvaamiseen. Usean ruokalajin tehtaassa se oli erityisen hankalaa.

Vielä yhteenveto pääsiäisen liikunnoista: hiihtoa jäällä 10-20 kilometriä päivässä perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Tänään jätin aamuhiihdot väliin mutta kävelin sen sijaan puolison kanssa Päijät-Hämeen keskussairaalaan katsomaan anoppia. Kilometrejä tuli hieman kierrellen ehkä kahdeksan. Vielä tässä iltapäivästä kävimme koiralenkillä läheisellä Kariniemen mäellä, kilometrejä kaksi kolme.

Pitkästä aikaa myös koira hiihtämässä

Melkein 30 vuotta meidän perheessämme on ollut koiria, joita on kuljetettu mukana ihan kaikkialla hiihtoladuilta sienimetsiin. Omat koiramme eivät enää kuitenkaan jaksa kulkea pitkillä lenkeillä, mutta onneksi nuoremman tyttären perheessä on ollut vuoden verran aktiivinen mäyräkoiran ja kääpiöpinserin sekoitus eli mäpi. Dina-prinsessa nauttii suunnattomasti kaikenlaisesta liikunnasta.

Normaali aamuhiihtomme oli kahta hauskempi Dinan ja vävykokelaan seurassa. Loppumatkasta kohtasimme useitakin sopivan pieniä koiria, joiden kanssa mäpin oli hauska temmeltää jäällä. Kuvaa ehdin ottaa vain puolivälistä reissua, kun hetkeksi pysähdyimme juottamaan koiraa.

Reilun kympin hiihtolenkin jälkeen puoliso ja minä kävimme vielä tyhjentämässä loppuun vinttikomeron, jota siivosimme jo viikko sitten. Porrasharjoitukset veivät voimat niin totaalisesti, että olisin puolenpäivän aikaan ollut valmis nukkumaan. Kuuma kylpy kuitenkin friskasi sen verran, että pystyin valmistamaan ruuat pöytään.

Nyt on syöty ja juotukin hyvin ja muu porukka on päiväunilla. Ehkä minunkin kannattaisi levätä hetki.

Kuivakaapilla ja kävelyllä

Viime kesänä ja syksynä keräsin ja kuivatin niin paljon satoa, että olen nyt talvella surutta käyttänyt sieniä, omenarenkaita, nokkosjauhoa ja muita herkkuja. Tänään päätin tehdä sienikastikkeen kuivatuista suppilovahveroista ja nokkosesta.

Pohjaksi valitsin eräänlaisen valkokastikemuunnelman, sillä pääruoka oli paistettua kuhaa. Näitä tarvitsin: kaksi pientä sipulia, 25 g voita, kourallinen kuivattuja suppilovahveroita (jotka murskasin ennnen liotusta), pari ruokalusikallista nokkosjauhetta, puolisen litraa vettä (pari desiä siitä oli sienten liotuslientä), valkosipulinkynnen, 1½ dl kermaa, rouhittua merisuolaa, 2 tl juuresmaustetta, pari kierrosta mustapippurimyllystä, korkillinen omenaviinietikkaa.

Silppusin ensin sipulit ja kuullotin voissa, lisäsin vehnäjauhot, kypsensin hetken (mutta en ruskistanut), vatkasin sekaan kuivattujen sienten liotuslientä, jota jatkoin vielä kuumalla vedellä. Kun seos alkoi muistuttaa sakeata kastiketta, lisäsin sienet ja nokkosjauhon. Annoin muhia, maustoin ja maistelin, lisäsin kerman noin vartin keittämisen jälkeen, jatkoin hauduttelua. Maistelin ja totesin, että kastike tarvitsee pienen tujauksen valkoviiniä tai viinietikkaa, lisäsin jälkimmäistä viinin puutteessa. Jätin lämpimälle hellalle muun ruoanlaiton ajaksi ja lämmitin vielä ennen ruokailua - maukasta tuli!

Ennen joulua ostin tutulta torikaup- piaalta ison määrän tavallista kelta- sipulia, joka on tärkeä perusraaka-aine keittiössäni. Menekki ei kuitenkaan ole ollut ihan odotettu, joten nyt oli aika keksiä jotain käyttöä ylimääräisille. Kun vielä kaappiin oli jäänyt etikoitumaan yksi vajaa punaviinipullo, päätin varioida vuosien takaista punasipulihillokkeen ohjetta. Alkuperäisen ohjeen raaka-aineet ovat 5-6 punasipulia, 2 rkl rypsiöljyä, 4 rkl puna- tai mustaherukkahyytelyöä, 2 dl punaviiniä. Sipulit lohkotaan pieniksi ja kuullotetaan ensin öljyssä, sen jälkeen keitellään kaikkia aineita n. 30 minuuttia.

Tämän päivän hillokkeeseen oli helposti saatavissa 12 keltasipulia, 4 rkl rypsiöljyä, 4 dl punaviiniä ja sitten tulikin tenkkapoo. Jääkaapissa oli purkinpohjallinen mustaviinimarjahilloa, mutta jotain lisää keitos tuntui kaipaavan. Kaivoin kuivakaapista jo joskus ammoin lahjaksi saamani rasiallisen kuivattua karpalojauhoa ja lisäsin sitä 3 rkl. Halusin myös hieman makeutta ja lisäsin vielä 20 minuutin keittämisen jälkeen 1½ dl hillosokeria. 35 minuutin kohdalla maistoin ja totesin, että sipuli-karpalohilloke maistui oikein raikkaalta. Nyt purkit ovat parvekkeen tuulikaapissa jäähtymässä. Odotan jännittyneenä, onko hilloke myös hyytynyt.

Eilen kävin nautiskelemassa laduilla 12 km, mutta tänään oli välipäivä hiihdossa, vaikka sää oli mitä mainioin. Heräsin aamulla sellaisen selkäkivun kanssa, että ruoanlaittoonkin pääsin vasta parin tunnin venyttelyjen jälkeen. Häärin keittiössä hyvin rauhallisesti, kuuntelin radiota ja tein välillä jumppaliikkeitä. Iltapäivällä lounaan jälkeen olin valmis pienelle kävelylle mäyräkoiran kanssa. Oli mukava nähdä, että läheisessä Kisapuistossa oli paljon perheitä luistelemassa ja pelaamassa. Myös kävelijöitä tuli  vastaan jatkuvana virtana parin kilometrin lenkkimme aikana.

Sauvakävelyllä rospuuttokeleissä

Muutaman päivän on taas kuljettu jäisillä kaduilla ja seurattu, kuinka järvi jäätyy. Tänä aamuna vein koirat ulos taas mustaan vesisateeseen. Kadun varressa on vielä lumikasa muistona kunnon ensilumesta, mutta liukasta ei enää ole ainakaan täällä kaupungissa.

Sepeliä on kaduilla kuitenkin jo sen verran, että kuntopyöräily on tältä syksyltä ohi. Kun hiihtokeleistäkin voi vain haaveilla, kuntoilussa on turvauduttava sauvakävelyyn. Ei siinä mitään, ihan hyvä laji. Suuri sauvakävelyinnostus kuitenkin näkyy laantuneen. Huomaan taas olevani vähemmistössä.

Puoliso inhoaa katua hakkaavien sauvojen ääntä, mutta minulle kirjoitustyöläisenä laji sopii, koska saan kävellessä samalla yläkropan liikkeelle. Olen sitä paitsi hyvin iloinen siitä, että ylipäänsä voin taas käyttää sauvoja. Pari vuotta sitten oikea hiirikäteni kipeytyi niin pahasti, että iskuja kyynärpäähän tarjoavasta lajista piti luopua pitkäksi aikaa.

Nyt voin taas heilua ja iskeä mielin määrin. Ja onhan laji tehokas: ensimmäisen tunnin lenkin jälkeen huomasin kylkien ja kankkujen saaneen kunnolla kyytiä. Kunhan päivä valkenee, lähden taas liikkeelle.

Jääkuva on eiliseltä pakkasaamulta Pikku-Vesijärven rannasta.

Myöhästyin mustesienistä

Sumuinen sunnuntaiaamu oli niin leppeä, että uskalsin lopulta reilun kahden viikon sairastelun jälkeen lähteä kunnon kävelylle. Maisema Vesijärven rannassa oli oikein tunnelmallinen, ja vastaan tuli paljon koirankävelyttäjiä ja muita aamuihmisiä.

Ruoriniemen puistoista bongasin muutaman mustesienen, tosin valitettavasti jo vanhaksi menneitä. Monena syksynä olen kerännyt nurmikoilta muhkeat saaliit, nyt myöhästyin. Komeita ovat kuitenkin.

Korvasienessä keskellä kaupunkia

Ystävä vinkkasi, että hänen miehensä oli löytänyt korvasieniä koiralenkillä yhdestä kaupunkimme puistoista. Päätin lähteä iltakävelylle samalle harjulle, joka tosiaan on aivan Lahden keskustan kupeessa. Eikä tarvinnut ottaa kuin muutama askel sivuun varsinaiselta polulta, niin siinä niitä oli. Muutaman kymmenen neliön alueelta harjun reunalta keräsin heti litran, tipotellen pitkin metsäistä puistoaluetta toisen mokoman.

Onhan se vähän nurinkurista, että käytin viikonloppuna puoli päivää ajelemalla ympäri maakuntaa autolla ja etsimällä sopivia hakkuuaukkoja löytämättä mitään. Herkut odottivat samaan aikaan aivan kotinurkilla, josta sain ne mukaani reilun tunnin iltakävelyn aikana.



Löytö innostaa koluamaan lähimetsiä nyt ihan toisella asenteella. Kiirastorstaina otan pyörän alle ja laajennan reviiriä sentään muutaman kilometrin päähän.

Ei tarvita mitään metsänhakkuita; riittää että on mäntykangasta, jossa ilmeisesti ihmiset ja koirat rikkovat maanpintaa sopivasti. Täytyy erikseen kiittää ystävää vinkistä, joka sai minutkin katsomaan taas ympäristöä uusin silmin.

Ravintolapäivä ja design sopivat yhteen

Eilen pääsin ensi kertaa osallistumaan ravintolapäivään, tälläkin kertaa tosin vain syöjänä. Lahdessa on aiemminkin ollut joitain yksittäisiä pop up -ruokapaikkoja, mutta eilen päivä sai lisänostetta Designpääkaupunkiviikonlopusta - ainakin minun silmissäni. Järjestin kävelykierroksen sen mukaan, missä näytti olevan kiinnostavinta tarjoilua ja katsottavaa.

Aloitin kierroksen Asemapäällikön talosta, jossa on avoimet ovet ja kahvilakin vielä tänään. Sen tarjoilu käsitti fiksusti suolaisia piirakoita ja salaattia, kahvia ja upeita kakkuja. Koska mennessäni yhdentoista maissa oli jo lähes lounasaika, valitsin mustatorvisienipiirakan ja salaatin ja jälkiruoaksi mustikkakukkoa, vaniljakastiketta ja kahvia. Aivan uskomattoman hyvä kokonaisuus eikä maksanut yhteensä kuin kuusi euroa! Ymmärrän idean myydä leivonnaisia edullisesti, mutta olisivat käsityöläiset voineet pikkuisen enemmän aivan ammattilaistason ruoistaan velottaa. Aamun Etelä-Suomen Sanomien mukaan kun kakut olivat loppuneet jo puolenpäivän aikaan, enkä yhtään ihmettele.

Asemapäälliköntalon muotoilijoille oli tietenkin pääasia esitellä työtilojensa lisäksi tuotteitaan. Nuoret muotoilijat ovatkin tehneet kiinnostavia tuotteita kestävän kehityksen ajatuksella. Minulla ei tällä kertaa ollut mitään tarvetta eikä rahaakaan ostaa mitään, mutta onneksi muutama muu kävijä näytti käyvän neuvotteluja sekä koruista että vaatteista ja muista tekstiileistä.

Seuraava etappini oli Lahden Muotohuoltamo, jossa olisi näyttelyn ohessa ollut mahdollisuus juoda kahvit muffineiden tai muodikkaammin cup cakeien kanssa. Olin kuitenkin vielä niin täynnä, että kakut saivat nyt jäädä. Latu-näyttely on ihan mielenkiintoinen näkökulma teolliseen muotoiluun, siellä voi haastaa itseään pohtimalla mm. pakkauspahvin monia käyttötapoja. Suosittelen piipahdusta tänään (klo 14 asti), jos vaikka äänestysmatkalla kaipaa kahvia ja presidentinvaalitaistelun ohessa muuta ajateltavaa.

Olin itse asiassa ajatellut käydä erikseen kahvilla Autiotalo-vintage- kaupassa, mutta mukaan tarttunut seura halusi toisin. Hieman harmi, sillä Autiotalossa olisi päässyt seuraamaan myös kierrätystyöpajan toimintaa. Piipahdimme kuitenkin iam designin pikkuruisessa studiossa Vesijärvenkadulla, jossa saimme erittäin mielenkiintoisten toimistohuonekalujen pikaesittelyn. Seuraava etappi oli Lahden värit -valokuvaprojektia esitellyt Studio Salokannel & Toivonen.

Ja sitten sokerina pohjalla Rauhankadun sisäpihalla sijaitseva korutaiteilijoiden pop up -kauppa, jossa olin piipahtanut jo perjantaina pikku ostoksilla ennen tanssituntia. Myös tässä tunnelmallisessa tilassa olisi ollut tarjoilua. Seura yritti houkutella vielä Lahden Satamaan, mutta lähdin kuitenkin ruokaostoksille hankkimaan simpukoita ja lampaanlihaa tämän viikonlopun tarpeiksi.

Ravintolapäivä jäi kierroksellani sittenkin kakkoseksi, mutta hyvä kun tuli korkattua. Designpääkaupunkiviikonloppu jatkuu vielä osassa kohteissa tänään, joten kannattaa tutustua ohjelmaan, jos tosiaan etsii lisäkohdetta äänestyspiipahduksen oheen. Lahden kohteet löytyvät sivulta 27 alkaen.

Laitanpa tähän vielä kuvan jalkineista, joilla pakkaskierrokseni -25 asteessa tein. Kasvoissa ja sormissa välillä pisteli, mutta varpaat olivat kuin sisällä. Huopikkaat myös herättävät keskustelua, yleensä positiivista. Etenkin muotoiluporukoissa käytettävyys ymmärretään hyvin, eikä huopatossujen estetiikkaakaan enää vierasteta.

Viimeiset keltaiset päivät

Olen päässyt osalliseksi suppilovahverohulluudesta - metsissä on todellakin ollut hurjat määrät valtavan kokoisia sieniä. Paras apaja osui kohdalle viime sunnuntaina Hollolassa, kun olin liikkeellä kälyni kanssa. Silloin ei tullut kuvatuksi sieniä, mutta aiemmin viikolla jo löysin aikamoisia yksilöitä. On niitä kuivattukin, sekä sanomalehden päällä että oikein ritilöillä puuhellan päällä maaseutu- asunnos- samme.

Viime päivinä olen kuitenkin katsellut enemmän ylös- kuin alaspäin, sillä olen halunnut imeä mahdollisimman paljon talteen syksyn värien energiaa. Tuuli ja sade ovat sekä riipineet että ruskistaneet puita, mutta vielä on jäljellä jotain värejä. Ongelma on vain ollut päästä ulos päivännäöllä, sillä olen taas päätynyt takaisin normaaliin - siis hiukan liian kiireiseen - työtahtiin. Vaikka on kuinka freelancer eli "vapaa" kirjoittaja, aika usein on elettävä jonkun muun tahdissa, esimerkiksi soitettava puhelut ja käytävä tapaamassa ihmisiä päiväsaikaan.

Keskiviikkona onneksi muistin tehdä kaksi fiksua valintaa käydessäni työkeikalla Päijät-Hämeen keskussairaalassa muutaman kilometrin päässä keskustasta. Ensiksikin menin paikalle bussilla, sillä alueelta on lähes mahdoton löytää parkkipaikkaa keskellä päivää. Oli sitä paitsi ihan mukava seistä hetki pysäkillä odottamassa paluuvuoroa, sillä siinäkin tuli katseltua sekä ympäröivää maisemaa että ihmisiä auringonpaisteessa.


Toinen oivallus oli se, josta liikunnan ekspertit aina välillä muistuttavat: hyppäsin pois linja-auton kyydistä muutama pysäkki ennen kotia ja kävelin puistojen läpi perille. Ei siitä ehkä varsinaista kuntolenkkiä tullut, sillä hidastelin tehokkaasti kamera kädessä, mutta näinpähän aivan uskomattoman määrän upeita keltaisia maisemia. Ja "sateenkaarenkin" eli auringon heijastuksen Pikku-Vesijärven puiston suihkulähteen suihkussa.

Kyllä tästä syksystä nyt kannattaa nauttia kaikilla aisteilla. Ohessa yksi, jota ei tarvitse paljon kehottaa, naapurin bokserinpentu (todellakin yhdeksän kuukautta vanha pentu, vaikka kuvasta voisikin muuta päätellä). Häneenkin minulla oli ilo törmätä keskiviikon lenkilläni. Tässä vaiheessa nuorella herralla oli jo takana reilun tunnin riehuminen puistoissa, joten paluumatkalla piti ottaa pari lepohetkeä ja maastoutua lehtien sekaan.

Toiveikas äitienpäivä

Kevät on mennyt lähinnä tenniskyynärpäätä (oikeammin hiirikättä) potiessa. Olen rampannut lääkäreissä ja fysioterapeutilla ja ennen kaikkea vältellyt turhaa koneella roikkumista. Eipä ole käsi vieläkään kunnossa, mutta suhtaudun jo vähän toiveikkaammin tähän olemiseen. Voin jo tehdä kirjoitustöitä, kunhan maltan pitää huolta työasennoista enkä jumita koneella tuntikausia ilman taukoja.

Kun joka aamu jumppaa niskaa ja selkää, tekee vatsaliikkeitä ja muutamia ryhtiä kohentavia reisi- ja selkäliikkeitä, alkaa kuka tahansa voida paremmin. Päivisin venyttelen niskaa ja kättä annettujen ohjeiden mukaan, iltaisin taas teen käsiliikkeitä kilon punnuksilla televisiota katsoessa. Sitä varten on pitänyt ryhtyä katsomaan tv:stäkin vähintään uutiset - normaaliolosuhteissa luen kirjaa tai viihdyn netissä paljon mieluummin.

Tämän äitienpäiväaamun sää on viime viikkojen tapaan niin upea, että ulkoilukin toki innostaa. Sauvakävelyä olen kokeillut varovasti. Eilen kyynärpää taas kipeytyi, joten nyt jätän sen väliin. Tuntuu itse asiassa hyvältä välillä vain löntystellä kaupungin puistoissa vanhojen koiriemme kanssa ja edetä niiden nuuskimisen tahdissa. Vielä mukavampaa on käyskennellä maalla pihalla, kun jokainen saa mennä omaan tahtiinsa. Mäyräkoiralla se merkitsee muutamia juoksuspurttejakin, vaikka mittarissa on melkein 13 vuotta. Mopsi (melkein 14) istahtaa aurinkoon eikä hötkyile turhaan.

Eilen kävimme anoppilassa viettämässä äitienpäivää etuajassa. Veimme mukanamme parsaa, loimulohta, korvasieni- ja hollandaisekastiketta ja parmesaanilastuja, joista rakensimme maistuvan pääruoan. Vihreät parsat olimme valmistaneet uunissa, mikä on mielestämme nykyisin yksinkertaisin tapa: kuoritut parsat uunivuokaan ja hieman öljyä sekaan, vuoka 225 asteeseen n. 15 minuutiksi. Kannattaa välillä kokeilla parsojen kypsyyttä, jotteivät pääse ylikypsiksi ja samalla muutu sitkeiksi - me syömme etenkin vihreät parsat niin, että nuppu vielä hieman "rapsahtaa" haukatessa.

Korvasienikastikkeen valmistin viimeisistä kaapista löytyneistä kuivatuista sienistä. Ryöppäsin kertaalleen ja sen jälkeen paistoin pilkotut sienet (n. 2 dl) hyvin hienoksi hakatun sipulin kanssa voissa, haudutin melkein tunnin vähässä vedessä parin rosmariininoksan kanssa, lopuksi maustoin suolalla, ripauksella pippuria ja desillä kermaa. Korvasienistähän häviää nykyisillä tiukoilla ryöppäysohjeilla (kuivaamisenkin jälkeen pitäisi suositusten mukaan ryöpätä kaksi kertaa, mutta minä kyllä tyydyn yhteen) suurin osa mausta, mutta pitkällä haudutusajalla siitä saa osan takaisin.

Varsinaisesta äitienpäivästä emme ole ottaneet stressiä. Kaivoin pakastimesta paistettuja kuhafileitä parin viikon takaa, lisäksi teemme yhdessä katkarapukastiketta. Parsaakin jäi vielä, samoin joitain lisukkeita. Kohta alkaa brunssin rakentaminen.

Aikuisen parin ruokaa

Vaikka asumme puolison kanssa jo suurimman ajan kahdestaan, usein viikonloppuina ja lomilla kuitenkin on jompi kumpi tyttäristä myös ruokapöydässä. Isolle porukalle kokkaaminen on pääosin palkitsevaa, mutta joskus vähän rasittaa ottaa huomioon erilaisia makuja ja rajoituksia. Toisen tyttären kasvissyönti ei ole minulle mikään iso ongelma, koska syön itsekin pääosin kasvisruokaa ja kalaa, mutta sulkeehan se jotain pois. Ja sitten on niitä ruokia, jotka eivät ihan hirveästi innosta toistakaan nuorta aikusta. Esimerkiksi simpukat.

Paljon isompi ongelma on kuitenkin se, että Lahden kokoisessa kaupungissakin eläviä simpukoita saa vain joskus, yleensä tiettynä viikonpäivänä. Käyttämissämme vähän paremmissa ruokakaupoissa se on yleensä torstai. Paitsi ettei niitä ollut yhtenäkään tammikuun torstaina ennen kulunutta viikkoa. Ja se taas oli päivä, jolloin en oikeastaan olisi ehtinyt valmistaa ko. herkkuja - ennen kaikkea tarkistaa, ovatko äyriäiset elossa ja siis syömäkelpoisia.

Mutta kun nyt kalatiskillä niitä näin, tein pikaisen päätöksen. Jos myyjä suostuisi avaamaan verkkopussin ja koputtamaan jokaisen simpukan erikseen pöytää vasten, ostaisin niitä. Ja kun rouva suostui, aloin odotella. Idea tässä oli se, että nyt hävikki menisi kaupan piikkiin eikä omaani. Minua rasittaa valmiiden simpukkapussien kanssa eniten se, että aina vähintään neljäsosa osoittautuu kuolleiksi (tai ei ainakaan suostu menemään kiinni, kun koputtaa), jolloin ruokaan on vähemmän aineksia käytettävissä. Hinnasta homma ei ole kiinni, sinnä kilo maksaa noin kuusi euroa, mutta haluaisin tietää, miten paljon ruokaa on varattuna.

Menihän siinä koputtelussa sen verran aikaa, että hiljaiseen aikaan tiskille ehti tulla kanssani odottamaan hermostuneen oloinen toinen asiakas, joka sitten kävikin erikseen vaatimassa itselleen palvelua viereiseltä lihatiskiltä. Oman myyjäni kunniaksi on sanottava, että hän palveli minua juuri niin kauan kuin tarvitsin. Ja sen kunniaksi ostin itse asiassa enemmän simpukoita kuin tarvitsin, puolitoista kiloa.

Valmistamme äyriäiset aina yksinkertaisesti: keitämme nopeasti ensin suolavedessä ja sen jälkeen valmistamme mausteisen liemen, jossa lopuksi kuumennamme simpukat. Liemen pohjana oli tällä kertaa lager-olut, mikä on ainakin belgialainen tapa. Sekaan pilkoimme sipulia, valkosipulia, fenkolia ja porkkanaa. lisäksi maustoimme tomaattipurella, tillillä, mustapippurilla, suolalla ja italialaisella yrttimausteella, jossa on paljon chiliä. Oheen hyvää leipää ja siinä se. Ihanalta maistui simpukkakeitto illalla töiden ja tanssitunnin päälle.

Tänään sunnuntaina taas nautimme sesongin mukaisesti blinejä, jotka kyllä kelpaavat tyttärillekin, tosin vähän eri lisukkeilla kuin meille vanhemmille. Kahdestaan satsasimme vain siian- ja kirjolohenmätiin, sipuliin ja smetanaan sekä tietysti sienisalaattiin. Koska olin eilen poissa, mies teki sienisalaatin jääkaappiin jo valmiiksi tekeytymään. Hyvältä maistui, samoin puolison aina yhtä taidolla paistamat blinit. Aikuisten ruokaa on tosi mukava nauttia kahdestaan, kun molemmille maistuu.

Jälkiruokaa emme tehneet tällä kertaa kotona, vaan lähdimme iltapäivä- kävelylle satamaan, kun aurinko oli ilmestynyt esiin aamun tuiverruksen jälkeen. Kahvila Karirannassa on aina takuuvarmasti maistuvat leivonnaiset. Mies valitsi juustokakkutyyppisen rahkakakun palan vadelmakuorrutuksella, minä sorruin valtavan kokoiseen appelssiinisuklaakakkupalaan. Ihanan valuva sisus oli kyllä suussa sulavaa, mutta en sittenkään jaksanut koko palaa. Ja siitäkin huolimatta maha painoi kotimatkalla, kun tarvoimme tuulen kinostamien dyynien lomassa kotiin. Vesijärven jäällä oli myös varsin vaikuttavia lumikasoja, aivan kuin jää olisi ollut laineilla. Ja niinhän se olikin.

Talvisia sieniherkkuja

Kuivakaapissani on kokonainen rivistö kuivattujen sienten purkkeja ja muovipusseja. Pakastimessakin on jotain, mutta jostain syystä juuri kuivatut herkut inspiroivat ruuanlaittoon tällaisina kylminä pakkaspäivinä. Kesän sienireissut tuntuvat olevan kovin kaukana takanapäin, mutta kun kuivien sienten päälle kaataa kiehuvaa vettä, nousee kulhosta huumaava tuoksu. Etenkin herkkutatit ovat lähes päihdyttävän hyväntuoksuisia.

Lueskelin loppuviikosta jouluun valmistautuvia ruokalehtiä ja -sivustoja, mutta tämän viikonlopun sieniruuan kaivoin kuitenkin lähinnä muistista. Tarkistin mainiosta Vaskiratsastajan sienisalaatti -kirjasta herkkutatti-juliennen reseptin, jota päätin hieman muunnella. Kysehän on siis ihanasta herkkutatti-valkosipuli-smetana-persilja-muhennoksesta, joka laitetaan pieniin kuppeihin ja juustoraastetta päälle, sen jälkeen haudutellaan uunissa. Mutta minä lisäsin herkkuun vielä voitaikinakannen, koska olin tekemässä pääruokaa. Tuli kyllä aivan uskomattoman hyvä ja täyttävä annos, jonka kanssa tarjoilin vielä tämän talven ensimmäisen rosollin. Rosolli on muuten yksi niistä jouluruuista, jota voin syödä viikkokausia joka päivä kyllästymättä. Toinen on omatekoinen lanttulaatikko.

Tämän pakkasviikonvaihteen liikunnat ovat olleet aika maltillisia. Lauantaina kävin yhdeksän kilometrin hiihtolenkillä, tänään kävelin pari kertaa kaupungilla. Aamukävely suuntautui kotoa järvenrantaan ja urheilukeskukseen tarkastamaan jää- ja latutilannetta. Vesijärvessä on jonkinlainen jääkansi, mutta tuskin missään vielä kantava. Urheilukeskuksessa taas on ihan huippuluokan ladut, joita varten myös lumitykit sylkivät pakkasilmaan uutta tekolunta.

Iltapäivän kävelyn tein kaupungin toiselle laidalle, katsomaan Muotoiluinstituutin opiskelijoiden myyjäisiä, joista palasin kotiin Taidemuseon ja Galleria Nuovon kautta. Muotsikassa oli tarjolla sekä kauniita että kekseliäitä esineitä, osa tietenkin enemmän tai vähemmän turhia. Tuntui kuitenkin hyvältä ostaa edes jotain pientä ihmisiltä, joiden tarkoitus on elää jatkossa tekemällä mahdollisimman kestävää designia. Taidemuseossa on tarjolla pienoisgrafiikan näyttely Miniprint, josta ehkä odotin hieman enemmän, mutta näyttely oli kyllä hyvin ripustettu. Ja Nuovossa näin vielä Outi Kirveen upeita puupiirroksia, joista ihastuin etenkin matkalaukkuaiheisiin töihin.

Aika kulturelli - ja henkisesti virkistävä - iltapäivä siis. Siinä ohessa tuli käveltyä muutama kilometri.

Miten niin ei ehdi nauttia keväästä?

Viime viikkoina olen elänyt jälleen kerran kiireen ja stressin illuusiossa. Piti saada iso käsikirjoitus valmiiksi, oli pakko hoitaa firman ja erinäisten yhdistysten paperihommat vuosikokouskuntoon, täytyi yrittää hoidella kontakteja uusiin ja vanhoihin asiakkaisiin.

Sitten kuulin, että yksi iäkäs ystävä on kuolemassa. Lähes yhtä iäkkään sukulaisen kunto heikkeni. Omassa kropassa alkoi pistellä ja kiristää. Aivoihin hulvahti hirveä väsymys.

Jätin väliin muutaman asian, joiden uskoin voivan odottaa. Päätin, etten myy työpanostani nyt mihinkään suuntaan, vaikka taloudellisesti siltä tuntuisikin. Lähdin muutamana aamuna kävelylle ja pari kertaa keskellä päivää jumppaan. Vietin kunnollisen äitienpäivän perheen kanssa ja otin vapaata myös tänään, helatorstaina, vaikka en olekaan uskonnollinen.

Eilen kävin hyvästelemässä iäkkään ystäväni helsinkiläisessä sairaalassa, sen jälkeen syömässä tyttären kanssa ja lopuksi vielä junaa odottaessa katsomassa Kiasmassa Denise Grünsteinin valokuvia. Näyttelyyn jaksoin keskittyä vain hetkittäin, mutta olinpa muutaman tovin ihan hiljakseni vain omien ajatusteni ja hyvin moniin tulkintoihin kannustavien kuvien keskellä.

Tänä aamuna tajusin, että olen jo kuukausia pohtinut jotain isoa muutosta. Sellainen näyttäisi nyt olevan tulossa, mutta se on toivottavasti vasta alku. Ihan järjetöntähän se on, jos kevään sinivuokot uhkaavat jäädä näkemättä, raparperisima tekemättä ja ensimmäiset nokkoset keräämättä. Ei siksi, että mikään noista olisi pakko. Vaan siksi, että haluan.

Vähitellen kohti arkea

Olen tosi onnellinen vuodenvaihteen lumisateista ja pakkasista, vaikka ne ehkä ovatkin vähän sotkeneet ihmisten matkasuunnitelmia. Moni on myös osannut nauttia hyvistä ulkoilusäistä ja kaivanut sukset esiin. Tänä aamunakin yhdeksän maissa oli täysi tohina ladulla, noin 12 asteen pakkasessa, jossa kävin sujuttelemassa noin kahdeksan kilometriä, mies 12. Kaikki eivät siis elä sen "virallisen" järjestyksen mukaan, jossa pitäisi uudenvuodenaatto kuluttaa kosteasti valvoen ja seuraava päivä oloa korjaillen. Minun eilisillan ohjelmaani kuului tunnin kävely vanhemman tyttären kanssa Lahden valoja katselemaan.

Ruokapuolella uusi vuosi alkoi puolijuhlallisella ruuantähteiden uudistamisella. Tein tyttären kanssa caesar-salaattia, johon pilkoin jouluaaton jälkeen pakastettua kalkkunanrintaa. Resepti oli muutenkin hieman sovellettu, sillä eilen iltapäivällä kaupasta ei enää löytynyt romaine-salaattia tai rucolaa, mutta jäävuorisalaattikin oli ihan hyvää. Lisäksi kasasimme salaatin päälle krutonkeja, ihan pikkuisen aurinkokuivatun tomaatin paloja sekä parmesaanilastuja ja oheen hunajamelonin viipaleita. Kastiketta varten emme ymmärtäneet ostaa anjovista, joten maustoimme sitä öljyisillä aurinkokuivatuilla tomaateilla ja parmesaaniraasteella. Ne muut aineethan ovat sitruuna, öljy ja munankeltuaiset plus mausteet.

Valmis salaatti maistui soveltamisesta huolimatta ihan oikealta - ainakin sen perusteella, mitä olen ko. salaattia syönyt sekä kotimaassa että ulkomailla. Lisäksi meillä oli lämmintä patonkia ja juustoja ja jälkiruuaksi vielä eilen leivottua amerikkalaista omenapiirakkaa vaniljakastikkeella. "Kevyt" lounas oli siis itse asiassa varsin tuhti aloitus tälle vuodelle.

Olen ollut puolivirallisesti lomalla eli tekemättä ansiotöitä joulukuun puolivälistä lähtien, mutta kovin montaa rentouttavaa lomapäivää en ole vielä ehtinyt viettää. Jouluun liittyy aina omat puuhansa, minkä lisäksi olen joutunut miehen kanssa purkamaan myymäämme asuntoa ja kuljettamaan siellä olleita tavaroita moneen paikkaan. Onneksi älysin ottaa vapaata varsinaisista töistä, sillä fyysinen kunto ei millään olisi kestänyt kirjoituspäivien päälle purkamisia, roudauksia ja siivouksia. Samaan syssyyn sattui vielä koira tulehduttamaan tassunsa, minkä vuoksi se on ollut osittain kannettavassa kunnossa. Joulukylässä olleista aikuisista lapsista ystävineen on ollut apua mutta myös lisähuolta, sillä ruokaa piti olla mietittynä koko ajan tavallista enemmän.

Yksi porukka lähti äsken ovesta kohti omaa kotiaan ja muutenkin ajatukset tuntuvat täällä suuntautuvan kohti arkea. Minä yritän nipistää ensi viikosta vielä muutaman hetken lukemiselle, liikunnalle ja yksinololle. Jos työ alkaa maistua, voin sitä vähän viritellä.

Melkein kunnon nainen

Lähdin tänä aamuna sieneen Lahden keskustan liepeille eli Urheilu-keskuksesta kohti Tapanilaa. Seurasin muutaman sata metriä kalkilla merkittyä väylää, kunnes muistin, että samalle reitille pelmahtaisi pikapuoliin muutaman sadan naisen joukko kuntoilevia naisia. Olin itsekin hieman miettinyt, että voisin osallistua Kunnon Nainen -tapahtumaan, mutta valitsin sittenkin omaehtoisen ulkoilun. Onneksi, sillä parempaa sienisäätä en olisi voinut saada. Toki upea syysaurinko helli myös lenkkeilijöitä! Mutta minä en taatusti olisi pystynyt keskittymään vain sauvojen heilutteluun ja askeltamiseen, vaan olisin lipsahtanut polulta metsän puolelle.

Jälleen kerran hämmästelin, miten ihan lenkkipolkujen varsilta voi kerätä kaikkia niitä lajeja, joista ihmiset maksavat kilometrin päässä kauppatorilla useita euroja litralta. Joki muukin oli selvästi löytänyt suppien suppilovahvero- ja mustatorvisienipaikoille, mutta silti sain ihan kelpo saaliin. Kilpailua ei ole mitenkään hirveästi, jos ensimmäisen sadan metrin matkalta löytää kahden edellä mainitun lisäksi kunnon esiintymän kanttarelleja. Nehän ovat paitsi himoittuja, myös helposti löydettäviä.

Sen ymmärrän paremmin, että erinomaisen sievät, terhakat ja hyväkuntoiset limanuljaskat odottivat minua vastapuhjenneina. Sienihän on erinomainen, mutta moni varmaan pelästyy jo nimeä, loput luultavasti limaisen pinnan nylkemistä lakin päältä. Teen sen jo todella näppärästi, mutta palkinnoksi saan pinttyneet sormet.

Rouskujakin onnistuin keräämään taas parin salaatin tarpeiksi. Mustarouskut olivat enimmäkseen pahentuneita, mutta karvalaukuissa ja kangasrouskuissa oli paljon priimakuntoisia.

Kaikkein paras oli kuitenkin aamuhiljainen metsä. Ensimmäinen kohtaamani henkilö oli hiihtäjälegenda Siiri Rantanen, joka oli jo palaamassa ilmiselvän tehokkaalta lenkiltään. Vaikka hänen jälkeensäkin lenkkipolulla kulki jatkuvasti ohi yksinään ja pareittain juoksevia ja käveleviä lenkkeilijöitä, rauha vallitsi pitkälle puoleenpäivään asti. Vasta paluumatkalla lähellä Urheilukeskusta pulinataso alkoi nousta. Ja siinä vaiheessahan olin muutenkin jo palaamassa kaupunkimelun pariin. Uskomattoman hieno päivä!