Kalkkisten huvilan ruokavuosi on uusi blogini

Kuten jo kesällä ilmoitin, Pro Mustarousku -blogi ei enää jatka. Elämä heitti miehen ja minut uusiin maisemiin, josta päätin kirjoittaa uudella alustalla ja toivottavasti myös uusin ideoin.

Kalkkisten huvilan ruokavuosi kertoo nimensä mukaisesti siitä, mitä ruokaa viljelemme, keräämme, ostamme ja valmistamme uuden huvilamme kotikylässä, Asikkalan Kalkkisissa. Tervetuloa mukaan!

Kiitos laduista, Vierumäki!

Moni olisi jo halunnut pitää aikaisen kevään, mutta minä kyllä realistisesti uskoin lumen ja pakkasen vielä palaavan. Ja kun se palasi, naapuri vitsikkäästi kysyi, olenko järjestänyt ko. sään.

En ainakaan ole siitä pahoillani, sillä Vierumäen urheiluopisto ilmoitti taas huoltavansa latuja. Ja kaipa niitä latuja voisi olla kunnossa lähempänä Lahteakin, ainakin Hollolan Heinsuolla järjestetään ensi viikolla kisatkin.

Vähän kyllä epäröin aamulla lähtöä hiihtämään, sillä perjantaina tuolinjalkaan lyömäni varvas oli edelleen aika kipeä ja turvonnut. Teippasin sen kuitenkin hyvin naapurivarpaaseen ja valitsin kipeään jalkaan ohuemman sukan, jotta varvas mahtui monoon. Siellähän se oli hyvässä tallessa tuettuna, ei kipeytynyt yhtään. Tosin ei-urheilusukka rupesi kesken kaiken valumaan, mutta onneksi autosta löytyi ilmastointiteippiä. Teippasin vielä sukansuun kiinni alusasun kalsareihin. Johan piti!

Vierumäen 3,2 kilometrin latu oli oikein hyvässä kunnossa, vaikka nettisivulla olikin varoitettu ohuesta lumikerroksesta. Keli tosin oli raskas kuin mikä, sillä ihan lähtöhetkelläkin satoi vielä vähän lunta. Jaksoin puskea lenkin läpi kolmesti, joten siitä tuli noin 9,6 kilometrin ulkoilu.

Pahoittelen huonoa latukuvaa, jossa taivas näyttää vielä erityisen synkältä. Harmaahan taivas oli, mutta ei tuolla lumisessa maisemassa muuten kovin synkältä tuntunut.

Iltapäivällä pääsimme vielä syömään tyttären ja miniän valmistaman upean kolmen ruokalajin lounaan. Sen aikana pilvetkin hävisivät ja aurinko alkoi paistaa. Hieno talvipäivä!

Naistenpäivään vauhtia jäältä

Aamun räntäsade ei hirveästi houkutellut, mutta puoliso osasi suostutella sen verran, että lähdin hänen kanssaan katsomaan Vesijärven jäätä. Kyllähän se vähän hirvitti, mutta valitsimme turvallisen oloisen matalan poukaman anoppilan lähellä. Puimme päälle pelastusliivit ja otimme kaulaan jäänaskalit.

Ja ihme ja kumma, kyllähän siellä luisteli! Jää oli kohtalaisen tasaista eikä vettäkään ollut sen päällä kuin jossain. Sen verran mies kävi kokeilemassa, että kyllä siinä yhdessä kohdassa on tosiaan lähde... Sauva meni jään läpi, mies ei.

Tuuli tosin oli aika hirveä, ja räntääkin vihmoi silmälasien täydeltä. Myötätuuleen meni aina aivan itsestään, vastaisessa sai tehdä tosissaan töitä. Kolme varttia sinnittelimme.

Kotiin tultuamme oli sitten lounaan vuoro. Naistenpäivän listalla meillä oli kotitekoista tuorepastaa, herkkutatti-sinihomejuustokastiketta, tomaatti-rucola-mozzarella-salaattia ja parasta amarone-viiniä.

Lounaan jälkeen simahdin odotetusti reilun tunnin päiväunille. Enemmänkin olisi varmasti mennyt, mutta ensi yön kannalta se ei olisi ollut järkevää. Kropassa painavat pahasti tällä hetkellä viime viikkojen työkiireet, ja tekeillä olevat työt kiertävät usein illansuussa myös mielessä. Lomallehan tästä pitäisi päästä, mutta en jotenkin osaa järjestää.

Pataleipää savipadassa

Viime viikkoina olen puurtanut kasaan niin monta isoa projektia, ettei ruoanlaittokaan ole maistunut. Sitten yksi nettituttu vinkkasi Facebook-ryhmässä pataleivästä, joka on ollut jonkinlainen ruokailmiö jo jonkin aikaa. Hommassa on kaksi pääkohtaa: taikina sekoitetaan ja laitetaan nousemaan puoli vuorokautta ennen leipomista ja leipä paistetaan kannellisessa (rauta)padassa kuumassa uunissa.

En omista rautapataa, joten en heti reagoinut. Vaan kohta huomasin etsiväni resepteistä tietoa, voiko moisen ihmeleivän tehdä savipadassa. Ja voihan sen, kunhan liottaa pataa ensin vedessä (mikä pitää tehdä myös muussa ruoanlaitossa), jotta se ei halkea.

Se tosin vähän epäilytti, että pataa pitää lämittää ensin tyhjänä kuumassa uunissa puoli tuntia. Päätin kuitenkin uskaltaa kokeilla, koska rehellisesti sanottuna patani on ollut käyttämättömänä varmaan parikymmentä vuotta. Pelastin sen syksyllä mukaan myyntiin menneestä maalaisasunnostamme.

Tein lopulta pataleivän tämän reseptin mukaan. Rakenteeltaan se onnistui lähes täydellisesti, leipään tuli luvattu rapea kuori, ja sisus oli samaan aikaan tiivis ja kuohkea.

Pieni osa leivän pohjasta tarttui kuitenkin kiinni pataan, joten irrotettaessa pohjaan tuli parin neliösentin kolo. Epäilen asian johtuneen siitä, että pata oli uunissa ehkä hieman liian korkella tasolla. Ensi kerralla siis paistan leivän alempana, jotta myös alapuoli kypsyy. Sekin saattoi vaikuttaa, että savipajan keskellä on kohouma.

Makua jännitin vielä enemmän, koska ainekset ovat varsin yksinkertaiset: vesi, vehnäjauho, suola ja hiiva. Makutuomarina ollut leipähifisti-mieheni maistoi ensin ja antoi kiitosta. Minä olisin ehkä kaivannut jotain pientä piristystä makuun pelkän suolan lisäksi. Suolaa on muuten reseptissä aika paljon, joten sitäkin vähennän ensin kerralla.

Jos ja kun leivon leipää seuraavan kerran, lisään sinne jotain siemeniä, yrttejä, kuivattuja sieniä tai muuta vastaavaa. Pitää vain kokeilla, miten ne vaikuttavat rakenteeseen.

Ravintolapäivä omalle väelle

Heräsin taas kerran vähän turhan myöhään Ravintolapäivään - siis siihen, että olisi voinut käydä syömässä jossain ulkona. Mutta ei se mitään, pidimme omaa ravintolapäivää syöttämällä tyttäret puolisoineen täyteen blinejä ja hyviä lisukkeita. Meitä oli pöydässä kuusi henkeä ja pöydän alla pari koiraa, jotka saivat paljon ihanaa nuoltavaa sekä ennen että jälkeen ruokailun.

Paistamme aina tattariblinejä paketin ohjeen mukaan. Jauhoina käytämme vain tattarijauhoja, kuohkeus tulee hiivasta ja vatkatusta valkuaisesta. Paistamme kolmella valurautapannulla, mikä vielä toimii kuuden hengen porukan kanssa.

Idea on siis se, että ruokailija odottaa vastapaistettua bliniä. Mies on meillä paistomestari, mutta tänään myös minä häärin pannun kanssa osan aikaa.

Lisukkeina tarjosimme muikun- ja kirjolohenmätiä, sipulia, smetanaa, suolakurkkua ja mustatorvisienellä maustettua juoksevaa hunajaa, graavilohta, savukalatahnaa, munakoisotahnaa, sienisalaattia, etikkasieniä ja tomaatti-fetasalaattia. Aika hienoja makuyhdistelmiä!

Jälkiruoaksi minä olin leiponut ruiskuorisen mustikkakukon ja vanhempi tytär toi sitruunanmakuisen juustokakun. Viimeistään jälkiruokavaiheessa tuli ähky olo.

Onneksi pääsin tänään aamullakin hiihtämään, joten edes osa ihanan lounaan kaloreista kului ennalta. Nyt on kyllä ihanan raukea olo ja tekisi mieli uuvahtaa päiväunille.

Väsyyhän sitä, kun koira ensin herättää kuudelta, itse lähtee hiihtämään kahdeksalta, syö pikkuisen liikaa ja ottaa pari lasia viiniä. Tällainen on oikea sunnuntai!

Kreetalaista ruokaa ja luistelua luonnonjäällä

Osallistuin eilen jo toista kertaa kreetalaisen ruoan kurssille. Ruokalajit olivat aika lailla samat kuin viime maaliskuussa, mutta tällä kertaa valitsin urakakseni artisokka-lammaspadan. Se ei hautunut ihan tarpeeksi, mutta muuten maku oli hyvä. Mukaani pyytämäni alan ammattilainen, miniä, valmisti okraa tomaattikastikkeessa ja sai aikaan hyvin onnistuneen kasvisruoan.

Edellisen vuoden kokemuksella osasin ottaa mukaan muutaman muovirasian, johon keräsin yli jääneistä ruokalajeista rääppiäisaterian tälle päivälle: lammaspadan ja okran lisäksi tsatsikia, favaa, kikherneitä, viinilehtikääryleitä, kreikkalaista salaattia ja perunaviipaleilla päällystettyä leipää. Se oli muuten yllättävän hyvää, suorastaan herkullista!

Talviset ulkoilut ovat jääneet minulta tänä vuonna todella vähiin, osittain säiden ja osittain omien kiireiden/laiskuuden vuoksi. Tänä aamuna olin jo melkein päättänyt, että yritän lähteä uimahalliin, kun mies kehotti kuitenkin tsekkaamaan Lahden satamasta Mukkulaan avatun luisteluväylän. Olin aika skeptinen, sillä mittarissa oli +2.

Mies oli kuitenkin oikeassa, sillä hieman sulanut väylä oli hienossa kunnossa. Harvoin saa luistella niin liukkaalla jäällä kuin paikoitellen tänä aamuna pystyi. Iso osa epätasaisuuksistakin oli sulanut.

Ensin kaksi kilometriä satamasta Mukkulaan myötätuulessa, sitten sama matka vastatuuleen sauvoilla työntäen takaisin. Luistelin edestakaisin kolme kertaa, ja joka kerta vastatuuli oli vähän kovempi. Oikein hyvältä tuntui viimeisellä kerralla päästä rantaan, tunsi tehneensä töitä.

Kun olin lähdössä pois noin klo 11, satamaan valui koko ajan lisää porukkaa, aika paljon etenkin lapsiperheitä. Toivotaan, että jää pysyy jatkossakin kunnossa ja turvallisena. Jos pluskelit ja sateet jatkuvat ennusteiden mukaan koko viikon, voi jo loppuviikosta olla vähän heikkoa.

Sitä ihmettelen, miksi kävelijöiden pitää lampsia jo hieman sulan pinnan päällä ja tehdä kengänjälkiä juuri sille auratulle väylälle. Jäällä on nyt niin vähän lunta, että luulisi kävelyn onnistuvan missä tahansa, vieläpä paremmin kuin siinä superliukkaalla radalla.

Pieneen videopätkään kuvasin tuntematonta luistelijakollegaa. Halusin saada mukaan vähän luistinten purevaa ääntä ja tuulen huminaa. Tuulen humina tallentui paremmin kuin luistinten rutina.

Yhteisiä ruokapöytiä ennen joulua

Olen tällä viikolla päässyt laittamaan ruokaa ja syömään isommassa seurassa viisi kertaa.

Maanantaina osallistuin italian kielen porukkamme joulujuhlaan, jossa me oppilaat ensin itse valmistimme ruoat hyvän italialaisen opettajamme johdolla. Vaikka ympäristö, koulun opetuskeittiö, ei ollut kaikkein tunnelmallisin, ilta itsessään sitä oli. 25 ihmistä hyöri keittiössä välillä toistensa tielläkin, mutta niin vain valmistui kolmen ruokalajin illallinen. Aivan ihania ruokia!

Tiistaina teimme ruokaa kuvauksia varten. Monista ruokalajeista ehdimme nyppäistä suuhumme vain maistiaisia, mutta onneksi isoin osa ruoista oli mahdollista säilöä jatkokäyttöön.

Keskiviikkona puoliso ja minä matkustimme valmiiseen pöytään Messilän kartanoravintolaan, johon olimme kutsuneet myös äitini ja anoppini. Neljän hengen lounaamme oli samalla myöhästynyt 35-vuotishääpäivälounaamme. Tuolloin 35 vuotta sitten 8.12. söimme samassa ravintolassa kahta henkeä suuremmalla joukolla, sillä silloin mukana olivat myös puolison ja minun jo edesmenneet isät.


Eilen, torstaina, tarjosin ensin aamukahvit vakituiselle aamukahviporukallemme, joka kokoontuu normaalisti keskustan kahvilassa. Alkuillaksi olimme kutsuneet työtuttavia ja muita vuoden aikana tapaamiamme henkilöitä jouluglögille. Tarjoilu käsitti jo aiemmin leipomiamme joululeipiä, itse tehtyä maksapasteijaa ja yrttitahnaa, juustoja, piparkakkuja ja pähkinöitä. Ihmiset viihtyivät tunnin tai pari, ihailivat asianmukaisesti piparkakkutaloamme ja keskustelivat iloisesti.

Nämä kohtaamiset ovat ilahduttaneet kovin, enkä kaipaa enää jouluksi muuta. Olemmekin puolison kanssa kahden ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvun, sillä tyttäret puolisoineen ovat matkoilla ja äiditkin omissa oloissaan. Takana on sen verran työntäyteinen syksy, että nyt tuntuu hyvältä vain elää omassa tahdissa.

Ruokajuhlallista pohdintaa

Tänä vuonna emme kiihkoile jouluruokien kanssa, ajattelin joitain viikkoja sitten, kun työstressi oli pahimmillaan. Niinpä niin, kummasti sitä on kuitenkin löytynyt aikaa tehdä juuri niitä ruokaan liittyviä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä. Tämä kaikki siis kuukauden sisään:

1) Olemme käyneet miehen kanssa syömässä loistavan joululounaan kantapaikassamme, lahtelaisessa Rouxissa, ja tiedossa on vielä Messilän joulupöytä, jonka tasosta ei monen vuoden tauon jälkeen ole mitään käsitystä, mutta toivomme parasta. Lisäksi olemme syöneet hyvin ystävien kanssa lahtelaisessa Taivaanrannassa ja tyttären ja tämän puolison kanssa turkulaisessa Blankossa.

2) Leivoin eilen joululimppua ja juuri äsken saimme miehen kanssa valmiiksi ison satsin maksapasteijaa. Molemmat ovat ainakin parikymmentä vuotta vanhoja perinteitä, joista en pidä kiinni perinteen vuoksi vaan siksi, että molemmilla ruoilla on hurja menekki joulun aikaan. Ne ovat hyviä myös yhdessä.

3) Päätimme ostaa mahdollisimman paljon hyviä raaka-aineita ja valmiita ruokia paikallisilta tuottajilta. Olen jo pariin kertaan käynyt hakemassa torilta juureksia ja siianmätiä. Tänään piipahdin lahtelaiseen TryffDeliin ja ostin taivaallisen hyvää chorizo-makkaraa, tryffelillä maustettua brie-juustoa ja tryffelisuolaa. Viime viikolla tilasin lahtelaisesta Ekokahvila Mea Mannasta lanttulaatikoita.

4) Niin ja tietysti olemme tehneet piparkakkutalon, josta olemme antaneet haastattelujakin pariin tiedotusvälineeseen, Lahden Radioon ja Uuteen Lahteen (s. 14). Talo kuuluu raaka-aineiltaan elintarvikkeisiin, mutta eihän sitä syödä. Jonkin verran ajattelimme vielä leipoa piparkakkuja ihan syötäväksi juustojen kanssa. Sitä varten olen ostanut valmistaikinaa.

Äsken tytär puolisoineen kävi tiputtamassa meille hankkimansa Juustoportin juustot. Ruokaa ja juomaa on jo nyt sen verran varastossa, että sitä selviäisi hyvin joulunpyhät, vaikka ei enää kävisi kaupassa. Toki haluan hankkia vielä jotain tuoretavaraa kuten salaatteja ja hedelmiä. Ja enköhän tee perinteisistä ruoista vielä ainakin sienisalaatin.

Sitä emme ole vielä ollenkaan suunnitelleet, mitä syömme jouluaattona tai -päivänä, kun vietämme joulua kahden aikuisen ja yhden koiran voimin. Vain yksi asia on varma: meillä ei koskaan ole ollut eikä meille koskaan tule kinkkua pöytään.

Yksi laji kerrallaan -sienisesonki

Limanuljaska

Kuluneena kesänä olen ihmetellyt, miten harvoja sienilajeja metsässä tulee vastaan. Kun kantarellit alkoivat nousta jo kesäkuussa ja niitä tuli enemmän heinäkuussa, seuraksi oli vain joitain haperoita. Nyt taas tuntuu nousevan ainakin kohtalaisen paljon herkkutatteja, mutta esimerkiksi limanuljaskoita olen löytänyt vain muutamia.

Herkkutatteja

Rouskuja on ollut tosi huonosti. Vaaleita tai rusko-orakkaita olen itse löytänyt yhden kerran kunnolla ja saanut toisen kerran ystävältä lahjaksi. Mustatorvisieniä on tullut vastaan pari kertaa, suppilovahveroita vähän enemmän. Jokunen ykstittäinen lampaankääpä ja kehnäsieni ovat päätyneet myös koriini.

Eikä siellä metsässä tule vastaan valtavaa lajivalikoimaa myöskään syötäväksi kelpaamattomia, myrkyllisiä tai sellaisia sieniä, joista en tiedä mitään. Joinain vuosina runsaat haisuhaperot ja sappitatit ovat saaneet aikaiseksi varsin vaatimattomia satoja, kärpässieniä olen nähnyt muutaman, seitikkejä tuskin lainkaan.

Toki riippuu siitä, kuinka monenlaisissa metsissä, miten usein ja kuinka laajalla alueella kiertää. Olen kuitenkin käynyt sienessä aktiivisesti useita kertoja viikossa jo heinäkuun alkupuolelta asti. Välillä on ollut kuivaa, välillä satanut monena päivänä ennen reissua.

Herkkutatti

En tietenkään valita sitä, että juuri herkkutatteja tuntuu nousevan nyt hyvin, minkä on huomannut myös sieniä Italiaan vievä Dalla Valle. Tänäänkin söimme herkkuaterian, jonka pääainesosa olivat paistetut ja hyvin miedosti maustetut herkkutatit.

Suppilovahveroita

Sienestyksen ihanuuteen kuuluu kuitenkin myös löytöretkeily. Monen monta kertaa olenkaan mennyt metsään hakemaan jotain ja tullut takaisin ihan toisenlaisen saaliin kanssa. Se vasta on jotain.

Kolme järveä ja kolme ruokapaikkaa

Eilen lauantaina olin menossa illaksi juhliin Nurmijärvelle, joten teimme aamulla vain maltillisen pyörälenkin Lahdessa ja vähän Nastolan puolella. Jotain kotikaupunkini maantieteestä kertoo se, että onnistuimme silti ajamaan kolmen järven ympäri. Yhteensä kilometrejä tuli n. 35.

Ensimmäinen oli Alasenjärvi, jonka pohjoispäähän ajoimme osittain Metsäpellon ja Kytölän läpi, osittain Vanhan Heinolantien reunassa. Sieltä käännyimme etelään Sipurantielle, joka vei meidät Ahtialaan. Koiskalantietä pitkin pääsimme kaakkoispuolelle Villähteelle, josta käännyimme takaisin Lahteen. Möysään päästyämme päätimme vielä kiertää pienimmän eli Joutjärven vastapäivään. Vasta kolmannen järven kohdalla muistin pysähtyä ja ottaa yhden rantakuvan.

Tsekkasimme myös kolme mahdollista pysähtymiskohdetta, Villähteen Lähde-baarin, Möysän Esson ja Pyhättömänmäellä sijaitsevan TryffDeli-kahvilan. Kahden ensimmäisen ohi olemme ajaneet kymmeniä kertoja pysähtymättä niissä kertaakaan - lähinnä siksi, että ko. taukopaikat sijaitsevat kovin lähellä kotia. Villähteen baari olikin varsin eksoottinen kohde, jossa minä söin jäätelön ja puoliso mm. villiintyi ensimmäistä kertaa elämässään lottoamaan. Nyt vain sitten odottelemme voittoa.

Möysän Esso eli Mössö on nykyään jo jonkin verran legendaarinen ravintola, josta ei siis enää saa bensiiniä tai juuri muitakaan huoltamopalveluita (olisikohan siellä vielä autopesulinja, en ole varma), mutta ilmeisesti sitäkin suositumpia pizzoja ja usein iltaisin myös elävää musiikkia. Me vain kurkistimme sisään ja jätimme tällä kertaa kahvitkin väliin siksi, että olimme menossa viereiselle Pyhättömän mäelle TryffDeliin ostamaan tuoremakkaraa.

Pyhätön on yksi niistä jyrkän mäen päälle rakennetuista kaupunginosista, jotka eivät varsinaisesti suosi pyöräilyä. Me lähestyimme mäkeä "takaa" eli ajattelimme ensin ajaa Hirsimetsäntielle ja sieltä jotain pyörätietä pitkin Pyhättömälle. Oksakadulla huomasimme kuitenkin jyrkähkön hiekkaisen kävelyväylän, jota pitkin pystyi työntämään pyörät mäen päälle. Pääsimmekin juuri sopivaan kohtaan Laitakadulle, kivenheiton päähän kahvilasta.

Kannatti poiketa: saimme paikan päällä hyvää kahvia ja mustikkapiirakkaa ja ostaa mukaan tuoremakkaraa, tryffeli-brietä sekä tryffelillä maustettua hunajaa ja sinappia. Pakkasimme herkut miehen reppuun ja ajoimme kotiin alamäkeen vielä teatterin ja kirjaston välissä sijaitsevan "väistötorin" kautta. Ostosreissun jälkeen reppu olikin jo niin täynnä ruokaa, että piti vähän miettiä logistiikkaa. Maantiepyörää kun ei välttämättä ole tarkoitettu kuljettamaan muuta kuin kuljettaja. Mutta tavaroiden kuljettamisesta ehkä jokin toinen kerta.

Viikonloppuna onkin enemmänkin syöty hyvin kuin harrastettu liikuntaa. Eilisissä pihajuhlissa oli perinteiden mukaisesti aivan upea pöytä täynnä vieraiden tuomia antipasto-ruokalajeja ja erinomaisen maistuva isännän valmistama pääruokapata.

Padasjoelle vastatuulessa, laivalla takaisin

Puolisolla on haave ajaa Päijänteen näköalareittiä mahdollisimman pohjoiseen asti. Paras osuus alkaa Pulkkilanharjulta ja jatkuu useiden saarten kautta lähelle Jyväskylää. Olimme laskeskelleet, että jaksaisimme ja ehtisimme ajaa Lahdesta Luhangan Judinsaloon (pikkuteitä pitkin reilut 110 km) jonain keskiviikkona, jolloin pohjoisesta tuleva Päijänne-risteilyt Hildenin Suometar olisi Judinsalossa 13.20 ja toisi meidät sen jälkeen illaksi takaisin Lahteen.

Viime viikon keskiviikkona oli kova sadepäivä, joten silloin emme lähteneet. Eilen eli 18.7. oli seuraava ja meille muiden velvoitteiden vuoksi käytännössä ainoa mahdollisuus enää tällä lomakaudella. Seurasimme viikonlopusta lähtien sääennusteita, jotka lupasivat navakkaa vastatuulta. Niin navakkaa, että jälleen oli pakko muuttaa suunnitelmia. Tiistai-iltana päätimme ajaa toista rantaa pitkin Padasjoelle, jonne olisi reilut 60 kilometriä.

Kuudenkympin lenkkejä on kesän aikana tehty jo useita, joten sikäli matkanteko ei huolettanut. Toki olemme yleensä pyrkineet ajamaan edes puolet lenkistä myötätuuleen. Eilinen tuuli tuli ensin lännestä ja sitten luoteesta, jolloin se oli koko ajan sivuvastaista. Lähtiessä aamulla ehkä n. 5 m/s, päivän ehdittyä pidemmälle varmasti joissain kohdissa 10 m/s.

Lähdimme liikkeelle jo aamuseitsemältä, joten tiesimme voivamme ajaa lähes miten hitaasti hyvänsä. Aamu oli aika viileä, joten minulla oli päällä monta kerrosta verkkopaidasta tuuliliiviin ja villaiseen ajopaitaan, lisäksi irtohihat ja lahkeet. Paimelantien ja vanhan nelostien risteyksessä ennen Vesivehmaata oli pakko riisua verkkopaita ja irtolahkeet, sillä olin pakahtua liikaan lämpöön.

Ensimmäiseen 25 kilometriin kuluikin puolisentoista tuntia, mutta silti olimme Vääksyn kanavalla odottamassa Kanavan Helmen aukeamista. Vartin odottamisen jälkeen saimme kahvia ja tuoretta pullaa. Odottaessa ostimme ja kirjoitimme pari korttia, joita varten piti käydä ostamassa postimerkit keskustan Siwasta. Sieltä lähtiessä valitsimme eri väylät keskustan läpi ja kas, eksyimme toisistamme kymmeneksi minuutiksi. On se mahdollista niinkin pienessä taajamassa, kun on mäki välissä...

Jälleennäkemisen jälkeen matka jatkui Asikkalan- ja Pulkkilantien varren pyörätietä aina siihen asti, että oli aika kääntyä Pätiäläntielle eli kohti länttä. Kun tie muuttui Joenniementieksi, se muuttui yllättäen sorapintaiseksi.

Ei auttanut, oli jatkettava ajamista, vaikka alla olikin ohuttakin ohuemmat maantiepyörän ulkorenkaat. Reilun parin kilometrin soraosuuden jälkeen pysähdyimme kestopäällysteen reunaan ja teimme perinteisen rengastarkistuksen: ensin putsasimme pyörittämällä rengasta ajokäsinettä vasten irtokivet kumin pinnasta ja vielä lopuksi nypimme pienimmät piikit pois. Muutama vekki oli tullut, mutta onneksi yksikään niistä ei ollut puhkaissut sisärengasta.

Loppumatka Maakesken ja Nyystölän läpi olikin taas asfalttipintaa ja oikein mukavaa kylätietä. Muutama kilometri ennen Padasjoen keskustaa tien sivuun ilmestyi taas kevyen liikenteen väylä, jolle siirryimme. Ihan viimeisissä nyppylöissä ennen keskustaa saimme jälleen tuntea vastatuulen voiman. Mutta hyvissä voimissa saavuimme Padasjoen kirkonkylälle jo yhdentoista maissa. Laivan lähtöön olisi siis melkein viisi tuntia.

Suuntasimme ensin Keskustien varrella toimivaan kahvilaan ja lounasravintolaan Modettiin, jossa oli -  kauniisti sanottuna - perinteinen kirkonkylän baarin noutolounas. Kolme erilaista lihavaihtoehtoa lämpimänä ruokana, salaattipöytä sitä mallia, josta ei huomaa vuodenaikojen vaihtelua. Mutta nälkä lähti kohtuuhinnalla. Ruokailun jälkeen kuljeskelimme jonkun aikaa kauppakadulla ja vierailimme mm. Galleria Pikantissa. Hiljaista oli.

Kun yhdistetystä lahja- ja paperikaupasta oli saatu lisää kortteja ja kynät, lähdimme kohti satamaa, jonne oli vielä reilun kilometrin ajomatka. Matkan varrella näimme kauniin kirkon ja idyllistä asutusta, jotka erosivat todella edukseen liikekeskustan rakennuksista.

Padasjoen Laivaranta on yksi Päijänteen vilkkaista satamista, johon kunta on satsannut paljonkin. Keskiviikkona siellä näkyivät hyvin jo tulevan viikonlopun suurkisan, Päijännepurjehduksen valmistelut. Sen sijaan kukaan ei tuntunut sataman palvelupisteissä tietävän, pysähtyykö Hildenin Suometar siellä ja missä laiturissa. Mitään opastetauluakaan ei näkynyt. Ei auttanut kuin soittaa varustamon numeroon ja varmistaa, että siitä samasta laivalaiturista Suometar hakee matkustajat kuin Padasjoen oma Elbatar. Kävin sitten jakamassa tiedon myös ravintolarakennuksen henkilökunnalle.

Muutaman tunnin odottelu sai minut taas muistamaan, millaista elämä on vierassatamissa, joissa olen viettänyt päiviä aika monena purjehduskesänä. Positiivista on kiireetön tunnelma, jonka hidastettujen askelien tahdissa lomalaiset ostavat jäätelöitään, oluitaan ja ruokiaan. Osan porukasta oleskelu on ehtinyt jo ränsistyttää olutlasiensa ääreen. Moni näyttää kuitenkin rehellisesti nauttivan käyskentelystä laitureilla ja syömisestä, juomisesta ja istuskelusta joko aurinkoisella terassilla tai puiden varjossa. Me käytimme suurimman osan ajasta veneiden katseluun ja niiden ominaisuuksien arviointiin.

Kun Suometar vihdoin ajoi laituriin, pääsimme vaihtamaan taas tunnelmaa. Talutimme pyörät keulasalonkiin ja siirryimme itse ravintolapöytään ikkunan ääreen. Ensin odottelimme henkilökuntaa rahastamaan matkan (henkilömaksu Padasjoelta Lahteen 37 euroa, pyöräkuljetuksen vakiohinta 10 euroa), sen jälkeen aloimme kysellä tarjoilua. Laivan seisova pöytä oli jo korjattu pois, mutta kokki suostui ystävällisesti tekemään meille kylmät lautaset täynnä kaloja ja salaatteja. Aikamoinen luksusversio baariruoan jälkeen! Innostuimme jopa tilaamaan kuohuviiniä, sillä ajomatkaahan ei enää kotisatamasta ollut tiedossa kuin vajaa kilometri. Pääosa viinistä tietenkin haihtui päästä kolmen ja puolen tunnin laivamatkan aikana.

Olemme matkustaneet Päijänteen ja Vesijärven reitti- ja risteilylaivoilla suunnilleen joka kesä jonkin välin, pisimmillään koko matkan Lahdesta Jyväskylään tai päinvastoin. Pyörä oli kyydissä ainakin viime kesänä, kun ajoimme Heinolaan ja risteilimme sieltä kahden kanavan eli Kalkkisten ja Vääksyn kautta kotiin. Järvet - etenkin Vesijärvi ja eteläinen Päijänne - ovat purjehdusvuosilta kovin tuttuja, joten muutaman tunnin matka kesää kohti riittää meille nykyisellään oikein hyvin. Laivoilla on kuitenkin oma historiallisen viihtyisä tunnelmansa, joka rauhoittaa katsomaan vettä ja rantoja ja muistelemaan matkoja eri kesinä. Myös risteilymatkustajia on hauska seurata, sillä kaikilla on aikaa joko vaellella ympäri alusta ja katsella maisemia tai täyttää tyhjää tilaa seurustelemalla ja nauttimalla virvokkeita. Suosittelen Hildenin laivoja, joilla on 50-vuotisjuhlakesä menossa!

Kotisatamassa Lahdessa olimme 19.30 ja kymmenen minuutin kuluttua kotona. Reissu oli vienyt meiltä siis yli kaksitoista tuntia, josta ainakin neljä oli odottelua. Kilometrejä tuli n. 63 km maata pitkin, merimaileja en osaa arvioida.

Kantarellikeitto on klassikko

Olen valmistanut kantarellikeittoa ainakin kymmeniä, jos en satoja kertoja. Netistä ja keittokirjoista löytyy myös resepti toisensa jälkeen. Kovin paljon ne eivät toisistaan eroa. Yleensä aineksiin kuuluvat kantarellien lisäksi sipuli, voi, tuorejuusto ja/tai kerma, persilja ja erilaiset mausteet, joihin usein kuuluu kasvis- ja sieniliemikuutio tai -fondi. Moni myös suurustaa keiton jauhoilla.

Olen aika usein keittänyt hieman rikastettua versiota, jossa makua tulee myös juureksista ja metwurstista. Muutamassa reseptissä olen nähnyt porkkanaa, palsternakkaa ja selleriä. Reseptien lihalisäkkeenä on usein pekoni, jota hieman vierastan. Ihan hyvää varmasti sekin, mutta paistettu pekoni pitää lisätä vasta keiton päälle, jotta se säilyy rapeana. Metwursti ei kärsi keittämisestä tai uudestakaan lämmittämisestä.

Tämän päivän keitossamme oli suunnilleen nämä ainekset: 1 litra kantarelleja, 2 silputtua kesäsipulia varsineen, 100 g juuriselleriä raastettuna, 100 g  voita, 2 dl kermaa, 50 g tilli-pippuri-tuorejuustoa, 50 g luomumetwurstia, ½ ruukullista persiljaa, muutama oksa timjamia, kourallinen ruohosipulinvarsia, 1 rkl lipstikkasuolaa, muutama kierros mustapippuria myllystä, 1½ litraa vettä.

Freesasin ensin pannulla voissa selleriraasteen ja persilja- ja sipulisilpun. Silppusin metwurstin kattilan pohjalle, paistoin hetken omassa rasvassaan, siirsin vihannessilput pannulta sekaan ja lisäsin pari desiä kuumaa vettä. Lisäsin tyhjälle pannulle kantarellit ilman rasvaa, haudutin pois nesteen ja annoin paistua rapeiksi. Siirsin myös kantarellit kattilaan, huuhtelin pannun kuumalla vedellä, jotta sain kaikki aromit talteen, ja kaadoin veden kattilaan. Lisäsin kattilaan timjamin, suolan ja pippurin, annoin hautua n. 20 minuuttia. Maistelin, lisäsin kerman ja tuorejuuston. Juuri ennen pöytään vientiä silppusin päälle ruohosipulia.

Keitosta tuli jälleen kerran todella hyvää, vaikka maku olikin varsin lempeä. Sen lisukkeeksi tarjosin naurisrieskaa ja juustoja ja tomaatti-leipäjuustosalaattia. Vähän harmittaa, että unohdin lisätä keittoon tuoreita herneitä, joita minulla olisi ollut jääkaapissa eiliseltä. Keitothan ovat siitä hyviä ruokia, että niihin voi usein upottaa kaikenlaisia vihannesten jämiä jalostamaan makua. Kokeilut jatkuvat.

Kuusenkerkkäsiirappia

Sain kuin sainkin aikaiseksi kuusenkerkkäsiirappia seuraamalla tätä Kotikokin ohjetta. Minulla oli vain noin kolme desiä kerkkiä, joten jaoin määrät viidellä. Hyvää!

Pyöräilyä, nokkosia, raparperia ja parsaa

Eilen ja tänään onnistuimme yhdistämään omaishoitokeikkaan myös pyöräilyä. Teimme sen niin, että toinen ajoi pakettiautoa toiseen suuntaan ja toinen sai pyöräillä, vaihdoimme perillä. Minun eilinen lenkkini oli aika vaatimaton, paluu Hollolan Hersalasta, noin 13 kilometriä. Jonkin verran treeniä tuli Messilän mäessä, joka aina pistää hauskasti puuskuttamaan. Nousuprosenttia en tiedä, mutta kyllä se kuuluu näihin tämän alueen ylämäkitärppeihin.

Tänään ajoin samaiseen Hollolan Hersalaan vähän pidempää reittiä: ensin Hämeenlinnantietä pitkin Salpakankaan läpi Soramäkeen ja Vesalaan, sieltä Kirkkotietä pitkin Hollolan kirkolle ja Rantatietä pitkin Hersalantien risteykseen ja lopulta perille. Matkaa kertyi Google-kartan mukaan 28 ja puoli kilometriä.

Oli aivan ihanteellinen pyöräilysää: pilvistä, parikymmentä astetta lämmintä ja lähes tyyntä. Ajaminen oli silkkaa nautintoa, sillä sain mennä ihan omaa vauhtiani ja jopa katsella vähän ympärilleni. Kärpäsenmäki ja muut vähän isommat nousut ajoin opiskelumielessä eli yritin aina vaihtaa juuri sopivan rattaan pakasta ja pitää kadenssin suunnilleen samana.

Polkeminen sujui itse asiassa niin hyvin, että tulin Hollolan kirkollekin melkein varkain, vain parin juomahörpyn jälkeen. Päätin kuitenkin pysähtyä kioskille jäätelölle, koska tiesin meidän syövän lounasta vasta vähän myöhemmin iltapäivällä. Kirkonkylän kioski kuuluu myös turistitärppeihin, joka pitää kokea muutaman kerran kesässä. Enpä kuitenkaan muistanut ottaa kuvaa, vaikka kioskin ympärillä oli houkuttelevasti sekä ihmisiä että isot määrät myytäviä kukkia ja taimia.

Kevät on edennyt niin hurjaa vauhtia, että vaaleanvihreä huntu on muutamassa päivässä muuttunut tiheäksi lehtiverhoksi. Lintuhavaintojakin on nyt jotenkin vähemmän, kun muuttajat ovat asettuneet pesimään. Ainoa hieman jokapäiväisestä poikkeava luontohavainto oli pellolla pinkova rusakko. Ja tuoksut! Mielestäni jossain matkan varrella tuli jo vastaan tuomen tuoksu.

Kevättä on ollut lautasellakin. Perjantaina kävin keräämässä kevään ensimmäiset nokkoset, joista osan käytin eiliseen lettutaikinaan. Ensimmäiset valkoiset parsat löysin kaupasta niin ikään perjantaina. Korvasienimuhennoksen taas tein viime kevään kuivatusta sadosta. Näiden kolmen liitto on aika lähellä täydellistä! Keräsin perjantaina talteen myös ensimmäiset raparperit ja keitin niistä mehua. Se on vichyllä laimennettuna tosi hyvä ja raikas pyöräilyjuoma.

Juuri tällä hetkellä ulkona sataa, mikä toivottavasti nostaa korvasieniä vielä esiin. Viime keväänä olin tähän päivämäärään mennessä kerännyt jo monta korvasienisatsia, tänä vuonna en ole löytänyt ainuttakaan kurttuista herkkua. Toivottavasti ensi viikolla ehdin piipahtamaan metsässä joku ilta.

Pyöräilyä, seurustelua, sienitsekkaus

Eilinen sateinen vappuaatto ei harmittanut yhtään, päin vastoin. Keskikaupungilla asuva on aina tyytyväinen sellaisista karnevaaleista, joiden aikana ihmiset eivät sään vuoksi halua riekkua ulkona pikkutunneille asti huutaen ilosta tai raivosta.

Tänään sen sijaan toivotin auringon tervetulleeksi. On mukava nähdä perheitä ja ystäväporukoita kaupungilla parhaimmissaan ja ulkoilijoita ihan missä vain. Me valitsimme aamulla pyörälenkin, jonka ajaksi veimme koirat anoppilaan. Siellä olikin bonuksena miehen veljen perheen koira, hurmaava noin puolivuotias lagotto.


Pyörälenkkimme suuntautui Hollolan Hersalasta kirkonkylän kautta ja Vesalaan ja takaisin, matkaa tuli noin 28 kilometriä. Tuuli oli navakka, joten olin kyllä tyytyväinen, kun pääsimme tulemaan takaisinpäin alamäkeä ja osittain myötätuleen. Aivan viimeisen kilometrin kohdalla horjahdin pariin kertaan hieman pelottavasti sivutuulessa, mutta onneksi pysyin pystyssä.

Mies vähän valitti sitä, etten osaa ajaa hänen peesissään, jolloin olisimme voineet ajaa ainakin viisi kilometriä kovempaa. Mutta tämä alkukausi on taas harjoittelua sekä välineen että oman kropan kanssa. Selkä on aika jumissa kirjoituskuukausien jälkeen (vaikka olenhan minä koko ajan liikkunut, mm. hiihtänyt ja tanssinut), joten aikamoista räpeltämistähän se ajo on. Mutta selvisin kuitenkin hyvin lukkopolkimilla ajosta, joka vielä syksyllä tuntui hankalalta.

Luontoelämyksiäkin tuli vastaan. Kurki seisoi tutulla paikallaan, töyhtöhyypät ahkeroivat ja ensimmäiset valkovuokot olivat nousseet. Niitä en ehtinyt pyöräillessä kuvata, rakkaita sinivuokkoja pihassa sen sijaan kyllä.

Kotiin palattuamme oli jo vähän kiire valmistaa tyttärelle ja tämän puolisolle luvattu vappulounas. Onneksi olin aamuvarhain paistanut munkit ja eilen laittanut pizzataikinan kohoamaan. Siivutin laakean vadin täyteen salaattia, tomaattia, erilaisia meloneita ja paprikaa, sekoitin pari hyvää kastiketta. Mies kattoi pöytään mm. juustoja ja valmiina ostetun graavilohen ja sillin.

Kaulin pari pizzapohjaa valmiiksi ja siivutin valinnaisiksi täytteiksi munakoisoa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja mozzarellaa, keitin hyvän tomaattikastikkeen ja liotin vähän kuivattuja sieniä. Puoliso raastoi parmesaania. Kun nuoripari saapui puoli yhden aikaan, he saivat täyttää ensimmäisen pizzan, joka laitettiin uuniin, minä täytin meille vielä toisen. Söimme ensin salaattia ja kaloja ja sitten pizzaa, juomaksi oli proseccoa ja mustaherukanlehtisimaa. Lopuksi keitimme kahvit ja söimme tuoreita munkkeja.

Pitkähkön lounaan jälkeen lähdin vielä tsekkaamaan Lahden Radiomäelle, pitävätkö uutiset varhaisista korvasienistä paikkansa. Ei löytynyt, mutta kävely keskikaupungin läpi oli silti hauska. Torilla olivat menossa viimeiset vapputorin hulinat, osa kauppiaista jo kasaili kojujaan.