Mäyräkoira Doriksen muistolle

Olemme nyt vajaan viikon totutelleet elämää ilman pitkäikäisintä koiraperheenjäsentämme Dorista. Hän eli melkein 16-vuotiaaksi, oli syntynyt 26.8.1998.

Viime keskiviikkona 2.7. oli aika toteuttaa vaikea päätös päästää tulehduksista ja nivelkivuista kärsinyt ystävämme pois. Vieläkin itkettää, kun mietin asiaa.

Bessie lähti viime kesänä, nyt oli Doriksen vuoro.

Tytär koirineen ollut täällä koko tämän ajan vieraana, joten ihan ilman koiraseuraa emme ole olleet vielä päivääkään. Huomenna hekin lähtevät, joten on opeteltava uusi rytmi ilman kävelylenkkejä ja ilman kylkeen parkkeeraavaa lämmintä eläintä.

Doris oli tärkeä osa elämää, mukanani lähes viimeiseen asti myös sienimetsällä. Ohessa muutama kuva vuosien varrelta yhteisistä harrastuksistamme. Kiitos, Doris, kaikesta.

Kuvia juhannuspyöräilyltä

Meille suurinta suven juhlaa on päästä yhdessä pyöräilemään. Eilen saimme vanhan koiran hoitoon anopille ja kävimme maltillisella noin 33 kilometrin lenkillä Hollolan kirkonkylästä ensin Uskilan koulun ohi (huh, ylämäkeä!), Hatsinantieltä Isomyllyntielle ja sieltä Manskiventielle kohti etelää. Hatsinantien risteyksessä käänsimme takaisin kohti kirkonkylää.

Isomyllyn- ja Manskiventiessä puolison piti tosin pysähtyä vaihtamaan rengasta, joka oli vaikuttanut epäilyttävältä jo kotona pumpatessa. Jokin pikku reikä siellä varmaan oli, koska rengas oli ehtinyt pehmetä aika lailla jo noin viidentoista kilometrin aikana.

Aika paljon näkyi olevan muitakin pyöräilijöitä liikkeellä, eikä ihme. Eilen Lahden ja Hollolan maisemissa oli oikein hyvä pyöräilysää. Tuntui paljon rentouttavammalta istua satulassa kuin ajatella olevansa yhdessä niistä autoista, jotka kiireisen oloisesti suhailivat viime hetkellä kaupan pihasta kohti juhannuskohdetta.

Anoppilan pihassa juhannustunnelma oli käsin kosketeltava, sillä eteläisellä Vesijärven rantatontilla on lähes aina monta astetta lämpimämpää kuin muualla. Monenlaiset kukat kukkivat, myös viimeiset juhannusruusut rannassa. Auttelimme hetken talon töissä ja lähdimme sen jälkeen takaisin kaupunkiin luontoannoksemme täyttäneinä.

Tänään sataa, mutta aiomme silti käväistä ainakin jonkinlaisella kaupunkipyöräilyllä sillä aikaa, kun tytär puolisoineen on luvannut hoitaa koiraa ja laittaa ruokaa. Aika hyvä hyvä järjestely meidän kannaltamme. Hyvää juhannuksen jatkoa kaikille!

Laakakorvasieniä

Tänään yritin viimeistä kertaa tänä vuonna löytää korvasieniä, sillä huomenna olen jo lentokoneessa. Helteet pitävät varmasti huolen siitä, että mahdollisesti jossain vielä lymyävät sienet pahentuvat seuraavan viikon aikana.

Ei auttanut edes biologisukulaisen tarkka silmä; emme löytäneet yhden yhtä korvasientä aamun kolmen tunnin lenkillämme, jonka aikana katsastimme ainakin viisi isompaa hakkuuaukkoa ja muutaman sorakuopan ja polun reunustan. Lopulta yksi iso puupino tarjosi meille kohtalaisen esiintymän laakakorvasieniä, joista tosin on todisteena vain yksi huonohko kuva.

Viime viikonlopun lenkillä tulos oli yhtä huono, löysin silloin yhden pienen yksilön vajaan parin tunnin vaelluksen aikana. Täytyy myöntää, että molemmilla kerroilla on hakkuuaukkojen välillä käytetty autoa, mikä ei tietenkään ole kovin ympäristöystävällistä. Mutta sikäli kierros ehkä kannatti, että bongasimme ainakin pari isoa hakkuuta, jotka saattavat ensi keväänä olla parhaimmillaan.

Vanha mäyräkoiramme oli taatusti myös viimeisellä sieniretkellään, sillä siitä ei ollut enää kävelijäksi oikein edes polulla. Sainpa lihaskuntoharjoitusta, kun kannoin sitä epätasaisessa maastossa! Koira jää hoitajien kanssa kotiin ja saa toivottavasti viettää leppoisia päiviä parvekkeella.

15-vuotias Doris juoksee ja nauttii elämästä

Kävimme eilen maalla, mikä on jo 15-vuotiaamme mäyräkoiramme mielestä aina hieno juttu. Ja kun me muut teimme kaikkea tarpeetonta kuten tarkastelimme vanhan puuveneen kuntoa ja keräsimme sieniä, Doris keskittyi olennaiseen. Tontin nurkat on tsekattava ja mieluiten juoksemalla.

Huippusesonki päällä

Nyt pitäisi revetä ihan joka paikkaan, kun hurjin työ- ja sienisesonki osuvat päällekkäin. Maanantaina "uhrasin" illan hyvälle asialle eli antamalla Etelä-Suomen Sanomien toimittajalle ja kuvaajalle haastattelun sienestyksestä ja sieniruoista. Mervi Pasasen ja Mirja Hussainin hyvä juttu ilmestyi tänään (koko sivu ruokasivulla ja vinkki etusivulla), mutta ei ole verkossa.
Päivitys: vinkki juttuun löytyy verkosta.

Eilen ystävä Espoosta soitti ja kertoi keräävänsä juuri valtavaa määrää herkkutatteja. Oli sitten pakko tiivistää iltapäivän työtahtia ja rientää Hollolan tattimetsiin. Ja onneksi menin, sillä monet sievistä pienistä herkkutateista olivat juuri oikean kokoisia. Tänään tai viimeistään huomenna, ennustettujen sateiden jälkeen, jo varmasti pilalla.

Lähes 15-vuotias Doriskin jaksoi kulkea mukana, kun ajoin auton pikkutien varsille ja pysyttelimme enimmäkseen siinä tien lähellä tasaisessa maastossa.

Parin tunnin reissu, tuloksena useita kiloja hyviä tatteja (myös punikkitatteja), vajaa litra kantarelleja ja muutama vaalea orakas. Illalla jo siivutin osan kuivuriin ja säästin kauneimmat herkkutatit tälle päivälle jalostettavaksi carpaccioksi.

Suru ja ikävä

Pitkäaikainen perheenjäsen, paljon myös retkillämme mukana ollut pieni musta mopsimme Bessie kuoli tänään. Eläinlääkäri avusti sen viimeistä matkaa, joka olisi ollut edessä joka tapauksessa muutaman viikon tai viimeistään kuukauden sisällä.

Bessie eli melkein 16-vuotiaaksi. Sen elinaikana tyttäremme kasvoivat lapsista aikuisiksi, me aikuiset vanhenimme muilla tavoin. Se kulki kanssamme maalla, jäällä ja vesillä ja loikoili rinnallamme sohvalla ja sängyssä. Se tunsi monet ystävistämme ja oli rakas sukulaisillemme. Sen paras kaveri, mäyräkoira Doris, elää nyt ilman lajitoveria täällä ihmisten keskellä.

Mopsia ei ollut luotu kiipeämään vuorille tai vaeltamaan pitkiä matkoja metsässä, mutta kyllä se osasi retkeilläkin. Joskus se itki liian syvän ojan ääressä niin kauan, että joku nosti sen toiselle puolelle. Se osasi ärhennellä ja pitää puolensa ja osoittaa rakkauttaan yhtä syvästi.


Suuri persoona on poissa. Nyt on ikävä.

Ei minun korvasienikevääni

Olen käynyt etsimässä korvasieniä tänä keväänä kolme kertaa, käytännössä nollatuloksella. Tänään tein perinteisen retken miehen biologiveljen kanssa Hollolan metsiin.

Tsekkasimme lähes kymmenen hakattua tai myllerettyä mäntymetsän plänttiä, joista neljässä oli mielestämme ihanteelliset olosuhteet. Biologi löysi yhden etanansyömän itiöemän, minä en mitään.

Lähes kolmen tunnin retki ei tietenkään mennyt hukkaan, sillä nyt meillä on muistissa ainakin pari sellaista paikkaa, joissa ensi vuonna voi olla sieniä. Ja näimme toki paljon kaunista kevään ja alkukesän luontoa. Mäyräkoirakin nautti koluamisesta.

Yhdeltä hakatulta pläntiltä löysin kaatuneen kuusen, jossa oli vielä ihan tuoreen oloisia kerkkiä oksissaan. Kuusenkerkkiähän ei saa kerätä ilman lupaa elävistä puista, mutta tässä tapauksessa kyllä hyödynsin kuolemaantuomittua puuta. En ole koskaan tehnyt kuusenkerkistä mitään, mutta ajattelin kokeilla siirappia.

Se ainut löytynyt korvasieni pääsi jo aamulla tekemäni korvasienikastikkeen jatkoksi - toki asianmukaisesti kahteen kertaan keitettynä. Onneksi on vielä kuivattuja korvasieniä kaapissa. Täytynee kuitenkin käydä torilta katsomassa, saisiko sieltä täydennystä varastoihin.

Kevätmatkalle tandemilla ja singleillä

En ole vapun jälkeen enää ehtinyt metsään sienitsekkaukselle, sillä päivät ovat kuluneet töissä ja illat varusteita pakatessa. Tänään starttaamme kohti Turkua ja sieltä huomenaamulla Ahvenanmaalle viikoksi pyöräilemään. Kotia jäävät pitämään pystyyn koirat ja tytär puolisoineen.

Perjantaina saimme yllättäen tekstiviestin pyöräkorjaamosta, joka oli kuin olikin saanut tandempyörämme huollettua ajoissa ennen matkaa. Veimme kulkupelin sinne jo lokakuussa, mutta eihän sille mitään talven aikana ollut tapahtunut. Kun muistutimme asiasta jokunen viikko sitten, olikin jo "vähän liian myöhäistä". Mutta hyvä näin.

Toki olisimme pärjänneet ihan kahdella yksittäisellä pyörälläkin. Mutta kun pakettiautoon mahtuu, otamme sitten kaikki. Sama periaate näkyy pakkauksissammekin; emme ole hirveästi karsineet, kun on tullut mieleen jotain vaatetta tai muuta tarpeellista. Ihan kiva näinkin vaihteeksi, yleensähän ollaan lentokoneiden ja omien voimien painorajoitusten kanssa tekemisissä.

Eilen kokeilimme tandemilla ajoa noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Takasatulassa tuntui taas vaihteeksi aika extremeltä, kun nopeus ihan tasaisella suoralla kipusi helposti yli neljänkympin. Mitäänhän sieltä ei näe muuta kuin sivulle ja taakse. Ja taakse katsoessaan pitäisi olla heiluttamatta pyörää. Takapenkkiläisen tärkein tehtävähän on vahtia takaa tulevia ajoneuvoja ja seuraavaksi tärkein tsekkailla takavaihtajan kiekkoja, joita edessä ajava ei ylety katsomaan.

Yritän nyt olla stressaamatta pyöränhallintaan liittyvien asioiden kanssa, sillä lomallehan tässä ollaan menossa. Eniten toivon, että tuulet vähän heikkenisivät, sillä saaristossa tuuli kyllä tuntuu. Ei hirveästi huvita ajaa kevyellä pyörällä aukeassa maastossa tai sillalla, jos on vaarana pudota mereen. Tandem on raskaampi väline, mutta siinä on sitten taas omat hankaluutensa. Käännöksissä se on kuin rekka; kaikki tapahtuu hitaasti ja laajalla kaarella.

Eiliseltä reissulta tarttui puhelimen kameraan vain valko- ja sinivuokkoja, ei pyöräilykuvia. Hyvää kevään jatkoa ja vähemmän hyisiä aamuja muillekin!

Pyöräilyä, seurustelua, sienitsekkaus

Eilinen sateinen vappuaatto ei harmittanut yhtään, päin vastoin. Keskikaupungilla asuva on aina tyytyväinen sellaisista karnevaaleista, joiden aikana ihmiset eivät sään vuoksi halua riekkua ulkona pikkutunneille asti huutaen ilosta tai raivosta.

Tänään sen sijaan toivotin auringon tervetulleeksi. On mukava nähdä perheitä ja ystäväporukoita kaupungilla parhaimmissaan ja ulkoilijoita ihan missä vain. Me valitsimme aamulla pyörälenkin, jonka ajaksi veimme koirat anoppilaan. Siellä olikin bonuksena miehen veljen perheen koira, hurmaava noin puolivuotias lagotto.


Pyörälenkkimme suuntautui Hollolan Hersalasta kirkonkylän kautta ja Vesalaan ja takaisin, matkaa tuli noin 28 kilometriä. Tuuli oli navakka, joten olin kyllä tyytyväinen, kun pääsimme tulemaan takaisinpäin alamäkeä ja osittain myötätuleen. Aivan viimeisen kilometrin kohdalla horjahdin pariin kertaan hieman pelottavasti sivutuulessa, mutta onneksi pysyin pystyssä.

Mies vähän valitti sitä, etten osaa ajaa hänen peesissään, jolloin olisimme voineet ajaa ainakin viisi kilometriä kovempaa. Mutta tämä alkukausi on taas harjoittelua sekä välineen että oman kropan kanssa. Selkä on aika jumissa kirjoituskuukausien jälkeen (vaikka olenhan minä koko ajan liikkunut, mm. hiihtänyt ja tanssinut), joten aikamoista räpeltämistähän se ajo on. Mutta selvisin kuitenkin hyvin lukkopolkimilla ajosta, joka vielä syksyllä tuntui hankalalta.

Luontoelämyksiäkin tuli vastaan. Kurki seisoi tutulla paikallaan, töyhtöhyypät ahkeroivat ja ensimmäiset valkovuokot olivat nousseet. Niitä en ehtinyt pyöräillessä kuvata, rakkaita sinivuokkoja pihassa sen sijaan kyllä.

Kotiin palattuamme oli jo vähän kiire valmistaa tyttärelle ja tämän puolisolle luvattu vappulounas. Onneksi olin aamuvarhain paistanut munkit ja eilen laittanut pizzataikinan kohoamaan. Siivutin laakean vadin täyteen salaattia, tomaattia, erilaisia meloneita ja paprikaa, sekoitin pari hyvää kastiketta. Mies kattoi pöytään mm. juustoja ja valmiina ostetun graavilohen ja sillin.

Kaulin pari pizzapohjaa valmiiksi ja siivutin valinnaisiksi täytteiksi munakoisoa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja mozzarellaa, keitin hyvän tomaattikastikkeen ja liotin vähän kuivattuja sieniä. Puoliso raastoi parmesaania. Kun nuoripari saapui puoli yhden aikaan, he saivat täyttää ensimmäisen pizzan, joka laitettiin uuniin, minä täytin meille vielä toisen. Söimme ensin salaattia ja kaloja ja sitten pizzaa, juomaksi oli proseccoa ja mustaherukanlehtisimaa. Lopuksi keitimme kahvit ja söimme tuoreita munkkeja.

Pitkähkön lounaan jälkeen lähdin vielä tsekkaamaan Lahden Radiomäelle, pitävätkö uutiset varhaisista korvasienistä paikkansa. Ei löytynyt, mutta kävely keskikaupungin läpi oli silti hauska. Torilla olivat menossa viimeiset vapputorin hulinat, osa kauppiaista jo kasaili kojujaan.

Laiska lauantai

Eilen päätin, että tänään laiskottaa. Puoliso vähän nurisi tekosyilleni jättää pyörälenkki väliin. Itse suorastaan ilahduin, kun aamulla satoi räntää, ja sain oikean syyn. Kantapäätä särki, väsytti.

Kävimme maalla autolla kuljettelemassa autonrenkaita ja etsimässä suojapressuja miehen työpaikan ikkunaremonttityömaalle. Kävelin hiljaksiin pihalla ja katsoin, kun mäyräkoira intoutui jopa juoksemaan ja mopsi pysyi juuri ja juuri jaloillaan.

raparperit

Oli kuraista ja harmaata mutta linnut huusivat ihan keväisesti. Töyhtöhyypät olivat ilmestyneet pellolle. Otin muutaman innottoman ja epätarkan kuvan näkemästäni.

Mies lähti reippaasti polkemaan pyörällä maalta kaupunkiin, minä pakkasin koirat autoon. Kotiin saavuttuani kaivoin kylmäravarastoista eiliset parsat, eilen tehdyn korvasienikastikkeen, parmankinkun ja parmesaanin, katoin pöydän valmiiksi, laitoin osan ruoista lämpiämään.

Kohta puoliso olikin jo kotona ja avasi pullon valkoviiniä. Söimme ja joimme, veimme koirat pissalle. Puoliso on urheillut ja nukkuu päiväunia. Minuakin väsyttää syömisestä ja lepäämisestä. Yritän vähän lueskella, Annie Proulxin novellit ovat juuri sopivan ankeita.

Huomennakaan en aio urheilla, sillä olen menossa Fellmanin pelto -performanssiin. Tiedossa on muutaman tunnin ulkoilu, jota varten pitää pukeutua lämpimästi ja varata mukaan kärsivällisyyttä. Uskon, että taide-elämys myös palauttaa voimia.

Reilun viikon päästä olemme lähdössä viikoksi pyöräilemään Ahvenanmaalle. Totta kai olisi hyödyllistä harjoitella, mutta en ole huolissani. On parempi olla terve ja vähän vähemmän kilometrejä alla kuin sairastua ylirasituksesta vaikkapa viime hetken flunssaan.

Kurkihavaintoja ja maantiepyörän koeajo

Sunnuntain hommiin kuului hakea maalta Hollolasta pakettiauton kesärenkaat ja kesäajeluihin sopivat maantiepyörät. Autolla ajelu ei ole varsinaisesti mitään suosikkipuuhaa, mutta tällä kertaa sekin tarjosi elämyksiä. Lähellä kuuluisaa Kutajärven lintujärveä bongasimme ensimmäiset kurjet pellolla.

Nousimme sen verran autosta, että pääsin yrittämään kuvaamista älypuhelimella. Eihän siitä juuri mitään tullut, mutta oheisesta kuvasta ehkä juuri ja juuri erottaa pari isoa hahmoa. Kuvaa isompi elämys oli ääni, jolla nämä pellolla olleet kurjet ja pian kaksi yli lentänyttä lajitoveria keskustelivat keskenään. Kyllä siinä varmaan jotain reittineuvotteluja käytiin.

Kutajoella lastasimme renkaat ja pyörät autoon ja pissatimme koirat. Pumppasimme myös minun kilpurini renkaat pientä ajelua varten. Suuntasimme autolla vielä Hersalaan tapaamaan anoppia ja miehen veljeä. Lankomies oli tehnyt puutarhassa keväthommia nostamalla ylös ison määrän maa-artisokkia. Saimme mukaan pari puolen litran rasiaa valmiiksi putsattuja ja keitettyjä mukuloita.

Pihalla oli auenneita sinivuokkoja moninkertaisesti perjantaihin verrattuna. Lähes koko vierailun ajan ulkoa kuului kurkien huutoa. Pois lähtiessämme bongasimme yhden parin anoppilan läheiseltä pellolta.

Kun pääsimme asfaltin reunaan, minä kaivoin oman maantiepyöräni tavaratilasta ja lähdin kevään neitsytajelulle kilpurilla, muut jatkoivat autolla. Matka oli siis noin 12 kilometriä, ensin kilometri Hersalantietä ja loput Rantatietä ja Jalkarannantietä kohti Lahtea. Matkalle mahtui yksi iso ylämäki Messilän kohdalla, loppumatka olikin melkein pelkkää laskettelua kohti keskustaa.

Lukkopolkimet ja maantiepyörän vaihteet jaksoivat jännittää minua ensimmäisen kilometrin verran, sen jälkeen ajo oli kevyttä juhlaa. Messilän mäessä kyllä tunsi polkevansa ylämäkeä, mutta siinäkin saatoin luottaa pääseväni ylös asti, kun vain jaksoin tikuttaa keveimmällä vaihteella.

Puolet maa-artisokista käytin sunnuntailounaan alkukeitoksi. Aivan uskomattoman upea makuelämys syntyi tällaisella noin-reseptillä: ½ l kanalientä, ½ l keitettyjä maa-artisokkia, 1 dl kermaa, persiljaa. Keitettiin, soseutettiin ja maustettiin. Siinä se.

Ruoka oli hyvää ja liikuntaakin oli riittävästi

En ole pääsiäistä varten laittanut erityistä juhlaruokaa, mutta ei meillä ole ketään jätetty myöskään nälkäiseksi. Lauantaina pöydässä oli neljä henkeä, eilen kuusi, tänään kolme. Tänään jo rääpimme kulhojen pohjilta, mutta edelleen huokailimme lopuksi täysiä vatsojamme.

Tarjolla on ollut punajuuri-vuohenjuustokeittoa, tattikaalikääryleitä, kreikkalaisittain maustettuja lammaslihapullia, tomaattista kastiketta, munakoisosalaattia, perunoita, uunissa haudutettuja juureslohkoja, kahta eri lailla maustettua graavilohta, vihannessalaattia, sienisalaattia, puolukkasurvosta, leipiä ja juustoja. Jälkiruoaksi olen tarjonnut pashaa ja mustikkakukkoa vaniljakastikkeella. Valmiina ostin ainoastaan kalat, leivät, juustot ja vaniljakastikkeen, muut lajit valmistin itse.

Otimme varaslähdön ruokajuhlaan jo viikko sitten maanantaina, kun keittokirjaporukan voimin valmistimme sieniruokia. Kaksi meistä kokkasi, yksi valokuvasi. Työtä riitti noin neljäksi tunniksi.

Kaikki ruokalajit oli valittu sen mukaan, että ne syntyvät kuivatuista tai pakastetuista sienistä. Italialainen kokkimme valmisti antipastoksi herkkutateilla ja taleggio-juustolla päällystettyjä crostineja ja primo piattoksi herkkutattipastaa. Minä taas tein mustatorvisienikeittoa ja herkkutattitäytteisiä kaalikääryleitä.

Ammattikuvaajan otokset ilmestyvät aikanaan kirjassa, mutta ohessa muutama minun ottamani kuva keskeltä ruoanlaittohässäkkää. Olen toki ennenkin huomannut, ettei ruoanlaittaja itse oikeastaan ehdi keskittyä
kuvaamiseen. Usean ruokalajin tehtaassa se oli erityisen hankalaa.

Vielä yhteenveto pääsiäisen liikunnoista: hiihtoa jäällä 10-20 kilometriä päivässä perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Tänään jätin aamuhiihdot väliin mutta kävelin sen sijaan puolison kanssa Päijät-Hämeen keskussairaalaan katsomaan anoppia. Kilometrejä tuli hieman kierrellen ehkä kahdeksan. Vielä tässä iltapäivästä kävimme koiralenkillä läheisellä Kariniemen mäellä, kilometrejä kaksi kolme.

Pitkästä aikaa myös koira hiihtämässä

Melkein 30 vuotta meidän perheessämme on ollut koiria, joita on kuljetettu mukana ihan kaikkialla hiihtoladuilta sienimetsiin. Omat koiramme eivät enää kuitenkaan jaksa kulkea pitkillä lenkeillä, mutta onneksi nuoremman tyttären perheessä on ollut vuoden verran aktiivinen mäyräkoiran ja kääpiöpinserin sekoitus eli mäpi. Dina-prinsessa nauttii suunnattomasti kaikenlaisesta liikunnasta.

Normaali aamuhiihtomme oli kahta hauskempi Dinan ja vävykokelaan seurassa. Loppumatkasta kohtasimme useitakin sopivan pieniä koiria, joiden kanssa mäpin oli hauska temmeltää jäällä. Kuvaa ehdin ottaa vain puolivälistä reissua, kun hetkeksi pysähdyimme juottamaan koiraa.

Reilun kympin hiihtolenkin jälkeen puoliso ja minä kävimme vielä tyhjentämässä loppuun vinttikomeron, jota siivosimme jo viikko sitten. Porrasharjoitukset veivät voimat niin totaalisesti, että olisin puolenpäivän aikaan ollut valmis nukkumaan. Kuuma kylpy kuitenkin friskasi sen verran, että pystyin valmistamaan ruuat pöytään.

Nyt on syöty ja juotukin hyvin ja muu porukka on päiväunilla. Ehkä minunkin kannattaisi levätä hetki.

Pääsiäistunnelmaa vintillä

Tämän sunnuntain liikuntasuoritus oli meille kuuluneen vinttikomeron siivous vanhassa talossa Lahden keskustassa. Raahasimme hissittömän talon viidennestä eli vinttikerroksesta pakettiauton tavaratilan täyteen romua, joka lähtee lajiteltuna huomenna jätekeskukseen. Toki komerossa oli jokunen säästettäväkin huonekalu ja muu tavara - tiedossa on siis vielä toinen kuljetusreissu.

Omia syntejä oli lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta, niiden alla ja takana aika paljon myös jo edellisen sukupolven tai aivan tuntemattomien romppeita. Erikoisin ja hauskin piilo löytyi ulkoseinän viereltä, jossa oli enää ryömimiskorkeus katon lappeen alla. Joku oli perustanut sen alle leikkipaikan, josta löytyivät mm. nämä pääsiäisaiheiset kortit. Jätin kortit kiinni laudoitukseen, ehkä joku katon paikkaajista saa niistä hupia.

Toinen kuva tulee Rautakankareen majalta, jonne piipahdimme eilen taas hiihtolenkillämme Vesijärven jäällä. Koirien omistajat olivat kuulemma pilkillä ja koirat siksi ovella "hoidossa", että ne olivat liian ahneesti käyneet kalansaaliiden kimppuun.

Ilmeisesti tänäänkin olisi ollut upeat olosuhteet, mutta aina ei ehdi. Saa nähdä, riittääkö jäätä ja kelejä vielä pääsiäiseksi.

Laturetki, teerihavainto ja synttäribrunssi

On aika tavallista, että mies ja minä olemme sunnuntaiaamuna jo kahdeksalta hiihtämässä. Tänään lenkki sai hieman ekstrahohtoa Tiirismaan laturetkestä, joka tosin alkoi virallisesti vasta yhdeksän maissa. Oma reilun kymmenen kilometrin hiihtoni oli siinä vaiheessa jo pääosin takana, mutta sain kuitenkin täyttää Tapanilan hiihtomajalla Tiirismaan Ladun arpalipun.

Mukavasti näkyi väkeä valuvan paikalle, eikä ihme, sillä pakkasta oli juuri sopivasti kolmisen astetta ja ladut aivan upeassa kunnossa latukoneen jäljiltä. Toivottavasti 11-18 auki ollut hiihtomajan kahvilakin sai oman osansa reippailijoista päivän mittaan.

Minun hiihtoni kohokohta oli kuitenkin harvinainen lintuhavainto ladun pielessä aika lähellä hiihtomajaa. Iso metsäkanalinnun naaras siinä pörhisteli lumen päällä, todennäköisesti teeri. Enhän minä isoja lintuja ole kovin usein metsässä nähnyt, joten määritys ei ole sataprosenttinen, vaan eipä niitä mahdollisuuksiakaan ole loputtomasti. Silloin tällöin olen toki sienimetsässä kuullut, kuinka iso lintu on lähtenyt ryskeellä jostain läheltä, mutta lumettomaan aikaan näköhavainnot ovat vielä hankalampia.

Olimme hiihtämään lähtiessä jättäneet koirat hoitoon nuorenparin luokse, sillä se asuu kätevästi muutaman sadan metrin päässä hiihtomajasta. Hiihtolenkin jälkeen pääsimme suoraan kahvipöytään, jossa juhlittiin tyttären puolison syntymäpäivää. Olisi ollut tarjolla oikein runsas brunssi, mutta me vieraat satsasimme täytekakkuun, koska olimme jo panneet alulle blinitaikinan ja valmistelleet sen lisukkeet. Täytekakku oli todella hyvää: suklaapohja oli täytetty tuorejuustojen, valkosuklaan ja marjojen raikkaalla sekoituksella.

Oma bliniateriamme oli tavallisen laadukas, ei siitä tällä kertaa sen enempää. Yksi lisukkeista kuitenkin kannattaa panna muistiin, eräänlainen sienipesto tai -tahna. Tein sen pari päivää sitten kotoa löytyvistä raaka-aineista, ja hyvää tuli.

Sienitahna: 1 dl kuivattuja kantarelleja, 1 dl kuivattuja suppilovahveroita, n. 1 dl kuumaa vettä, 1 sipuli, 2 valkosipulinkynttä, ½ dl mantelilastuja, ½ dl oliiviöljyä, ½ dl karkeaa parmesaaniraastetta, 70 g (1 pieni peltipurkillinen) tomaattipyreetä. Liotin sienet kuumassa vedessä, silppusin sipulit, freesasin ne nopeasti öljytilkassa, lisäsin lionneet sienet liemineen, annoin kiehua, kunnes ylimääräinen neste oli haihtunut. Kaadoin sieni-sipulimössön sekoittajaan, lisäsin muut aineet ja ajoin tahnaksi.

Sienitahnaan olisi toki voinut käyttää tuoreita yrttejä (timjami, basilika, persilja) ja mantelien sijaan pinjansiemeniä, mutta niitä ei ollut. Tomaattipyree on aika dominoiva ainesosa, joten ensi kerralla joko puolitan määrän tai vaihdan sen öljyisiin aurinkokuivattuihin tomaatteihin ja vähennän öljymäärää. Tällaisenaan tahnasta tuli hyvin tasapainoisen makuista tiilenruskeaa levitettä, joka oli tosi hyvää aiemmin tekemieni sieninäkkärien päällä.

Tryffeliartikkeli Kotiliedessä

Tänään ilmestyneessä Kotiliedessä 24/2012 on julkaistu kirjoittamani Ruokavieras-artikkeli Kyllä tryffelinenä tietää!, joka kertoo lahtelaisten Jaana Lamppu-Blickin, Esa Blickin ja heidän lagottokoiriensa tryffelilöydöistä sekä pariskunnan jalostamista sieniherkuista ja ruokafilosofiasta. Kuvat otti Silvi Kaarakainen.

Jutunteon yhteydessä kolmisen viikkoa sitten pääsin myös näkemään, miten ja mistä niitä multasieniä kerätään. Lupasin säilyttää salaisuuden tarkasta löytöpaikasta, mutta kyllähän reissulla silmät aukenivat. Todennäköisesti sieniä voi olla vaikka missä - ainakin tammien ja pähkinäpuiden alla.

Koska Kotilieden numero on ilmestynyt vasta tänään, en vielä julkaise tekstiä täällä blogissa, teen sen, kun seuraava numero tulee myyntiin. Kuvia en ottanut lainkaan itse, joten käykääpä kurkkaamassa Blickien TryffDeli-yrityksen kotisivua. On siellä kuvia niistä sympaattisista ja innokkaista koiristakin.

Se kaikkein paras suppilovahveropaikka

Alitajuisesti olen tänä syksynä vältellyt menemästä Siihen Kaikkein Parhaaseen Suppilovahverometsään Hollolassa lähellä maaseutukotiamme. Aavistin, että siellä saattaa epätoivo iskeä, kun ei kaikkea saa mukaansa. Tänään kuitenkin puoliso ehdotti retkeä, joten totta kai suostuin.

Onneksi meillä oli myös aikaraja, sillä 15-vuotias mopsimme jäi hoitoon äidilleni, jolla taas oli menoa puolen päivän aikaan. Meillä oli reilut kaksi tuntia aikaa.

Ensimmäinen rinne ei vaikuttanut lupaavalta, joten noukimme mukaan jo vähän kärsineitä rouskuja. Mies löysi myös kantarellipaikan, jonka aarteet olivat suurimmat hänen koskaan keräämänsä.

Juuri kun hän oli ilmoittanut kantarelleista, sain ensimmäisen näköhavainnon suppilovahveromatosta. Sienet olivat suuria, niitä oli paljon, ja joka kiven ja mättään takaa paljastui lisää. Me keräsimme niitä noin sadan metrin säteeltä kolmekymmentä litraa, kunnes kaksi koria ja kaikki mahdolliset taskuista löytyneet muovipussitkin olivat täynnä. Sateessa hytisevä mäyräkoira yritti moneen kertaan vetää kotiin.

Emme päässeet koskaan kohtaan, joka edellisvuosina on ollut kaikkein satoisin. Voihan olla, että sienet kasvoivat nyt vähän eri kohdassa. Vielä todennäköisempää on se, että niitä olisi ollut siellä vielä kymmeniä litroja lisää. Vaikka ämpäreitä ja koreja olisi ollut lisää, emme olisi jaksaneet kantaa enempää märkää saalista.

Laitoimme maalla tulen hellaan ja siivosimme osan saaliista kuivatusritilöiden päälle kuivumaan. Otimme loput mukaan kaupunkiin ja jatkoimme hommaa lounaan jälkeen. Keitimme ja suolasimme rouskut (4-5 litraa) ja teimme kantarelleista säilykettä latomalla ne valkosipulin, mustaherukanlehtien ja suolan kanssa astiaan ja survomalla, kunnes neste nousi pintaan.

Suppilovahveroita on nyt kuivurissa ja sanomalehden päällä ympäri asuntoa. Ne ovat niin märkiä, että kuivumista pitää seurata, jotta home ei yllätä. Juuri nyt ei tunnu yhtään siltä, että lähipäivinä pitäisi päästä katsomaan se vielä parempi paikka. Katsotaan, missä vaiheessa alkaa poltella.