sunnuntaina, syyskuuta 29, 2013

Lepakkohavainto ja suppilovahveroretki


Siivosimme eilen maalla Hollolassa varastoa, jonka yksi nurkka oli täynnä tiiliä. Jossain vaiheessa tiilikasan tienoilta alkoi kuulua kummallista suhinan tyyppistä ääntä. Onneksi tajusin ajoissa, että suhina olikin kiukkuista sihinää, ääntelijänä herännyt lepakko.

Hetken pohdimme, mitä teemme, kun pino kuitenkin piti siirtää. Mies otti sitten - käsineet kädessä - tiilen lepakkoineen varovasti pesuvatiin ja siirsi sen uuteen paikkaan. Ympärille kasasimme mahdollisimman varovasti tiilet niin, että lepakolla edellleen olisi suojaisa muuri ympärillään. Emme tietenkään uskaltaneet pinota yhtä tiukkaan kuin aiemmassa paikassa, sillä eläimen jalka oli reunan päällä.

Nyt vain toivomme, että talviunet jatkuvat uudessakin paikassa. Tiilikasa joutui sisävarastosta ulkorakennuksen taakse ulos, tosin katon alle. Lepakon tiilen sijoitimme kaikkein lähimmäksi seinää.

Eivät lepakot ole meille mitään uusia tuttavuuksia, viimeksi sellainen löytyi kattoremontin yhteydessä maaseutukodin katon lappeen alle jätetystä vinttitilasta, jossa kukaan ihminen ei ollut käynyt vuosikausiin. Ja kesäiltaisin siivekkäitä on voinut bongata hyvällä tuurilla taivaaltakin. Lajia emme tunne.

Ehdin sieneenkin, tosin vain tunniksi. Onneksi tuttu metsä ei pettänyt. Ensin tuli vastaan kangasrouskuja, ylempänä rinteessä suppilovahveroita. Niitä oli paljon ja juuri sopivan kokoisia, ei liian suuria tai pieniä. Tajusin aika pian, että ehtisin kerätä vain osan ja ryhdyin imuroimaan rinteestä vastaan tulevia sieniä järjestelmällisesti juurikaan eteen katsomatta.

Puolen tunnin jälkeen halusin kuitenkin kiivetä ylemmäksi katsomaan perinteisesti parasta paikkaa. Matkalla tuli vastaan pari komeaa, mutta valitettavasti jo pilaantunutta herkkutattia. Ja olihan siellä hyvässäkin paikassa suppilovahveroita taas tupaskaupalla, tosin ehkä vähemmän kuin oletin.

Kellon kanssa sienestäminen on tuskastuttavaa, tälläkin kertaa oli vain pakko jättää isot määrät saalista metsään, vaikka toisessa korissa olisi vielä ollut tilaa. Kotona sieniä siivotessa on jo tyytyväinen, ettei niitä sittenkään ole kuin pari korillista. Toki yritän napsia jo metsässä pois maapaakut jalan tyvestä, mutta aina jotain roskaa tulee mukaan. Ja ainahan sienet pitää vielä jotenkin muutenkin käsitellä.

Eilen valitsin pari litraa kauneimpia sieniä pikkelssiin. Kuivurin viisi vetivät tasoa osan saaliista, loput levitin kylpyhuoneen lattialämmityksen päälle viritellylle ritilälle. Ritilöitä on parikin, aiemmin ne ovat olleet meillä maalla puuhellan päällä.

Kun maalaiskotia ei kohta enää ole, olen siirtänyt sen parhaita varusteita tänne kaupunkiin. Raivaaminen jatkuu taas tänään.



 





perjantaina, syyskuuta 20, 2013

Sadonkorjuukiireitä

Onneksi en viljele mitään, sillä muutenkin ovat tahtoneet kaikki vapaahetket kulua sadonkorjuussa ja säilönnässä. Olen nimittäin myös sikäli onnekas, että olen saanut ystäviltä marjoja ja omenoita, joita ei ole omasta takaa. Ja sattuipa yhdestä tuttavapuutarhasta löytymään kriikunoitakin, siis niitä hieman luumua pienempiä mutta suunnilleen saman makuisia hedelmiä.

Viime viikonloppu kuluikin melkein kokonaan omenoiden ja kriikunoiden jalostuksessa. Omenoista siivutin osan kuivumaan, osan lohkoin piirakkaan, pakastimeen, sosekattilaan ja vieläpä mehukeittimeen.

Kriikunoihin pääsin testaamaan keväällä ostamaani kivenpoistajaa, joka siis on tarkoitettu kirsikoille, oliiveille ja näköjään myös kriikunoille. Toimi kyllä, tosin aikamoista sotkuahan tummanpunavioleteista hedelmistä silti tuli. Niitä sormenjälkiä löytyi myöhemmin mm. valkoisesta seinästä kylpyhuoneen vierestä. Kriikunoista tein mehua, hilloa ja sekahilloa omenoiden kanssa.

Ja tietenkin olen myös sienestänyt, vaikka töiden vuoksi olen päässyt vain parin tunnin reissuille. Ihan hyvä niin, koska joka kerta sieltä on jotain löytynyt. Eniten on viime päivinä löytynyt lampaankääpiä ja kangasrouskuja. Ensimmäiset olen siivuttanut kuivuriin, jälkimmäisten kauneimmista olen tehnyt pikkelssiä ja lopuista suolasieniä salaatteja varten.

Tänään oli muuten aika mielenkiintoinen sienireissu, sillä keskikaupungin näkökulmasta koko ajan satoi. Maastossa sade ei kuitenkaan juurikaan haitannut (oli minulla sadetakki ja saappaat), tuskin huomasin tihkua. Sienet tietenkin olivat vähän märkiä, mutta oikeastaan vain herkkutatit olivat ehtineet kärsiä likoamisesta. Löysinkin muuten nimen omaan männynherkkutatteja, olinhan mäntykankaalla Lahden ja Hollolan rajalla Päijät-Hämeen keskussairaalan takana.

Sen verran huonosti olen ehtinyt viime aikoina keskittyä ajatukseen kuvaamisesta blogia varten, että nopeat kännykkänäpsyni ovat suoraan sanoen surkeita. Sekin alkaa näkyä, että metsässä on jo päivälläkin etenkin sadesäällä hämärää. Mutta ohessa silti muutama kuva edes todistusaineistoksi.

Niin ja alimmainen kuva taas kertoo sienestäjän painajaisesta, herkkusienistä, jotka putkahtivat keskelle Lahden ehkä vilkkaimman kadun, Lahdenkadun, keskikoroketta. Vaikka polttoaineessa ei enää juuri lyijyä olekaan, en silti kerää noita komistuksia ruokapöytään.


Huomenna aion sienestää Helsingissä eli käyn kyläreissun alla tsekkaamassa Sienipäivän Kellohallissa. Toivottavasti siellä on vähän enemmän uusia näkökulmia kuin elokuun lopun Lahden sieninäyttelyssä, johon Itä-Hämeen Martat olivat keränneet sieniä. Siellä kun oltiin tiukasti sitä mieltä, ettei mustarousku ole syötävä sieni.



perjantaina, syyskuuta 13, 2013

Päivä, jolloin sienet eivät maistuneet

Eilen tuntui ihanalta syödä ensin aamulla kahvilassa paahtopaistilla ja vihanneksilla täytetty sämpylä ja myöhemmin iltapäivällä thai-ruokapaikassa tofuannos. Ei sieniä.

Osallistuin nimittäin keskiviikkona oikeaan sieniruokien megapäivään, jolloin ystäväni kanssa kokkasimme kymmenen ruokalajia, jotka toinen ystäväni kuvasi. Kuvia otettiin itse asiassa tusinasta sieniruoasta, sillä olimme valmistaneet pari jo etukäteen.

Totta kai myös maistelimme ruokia ja paria niistä söimme ihan nälkäämme. Osa onnistui loistavasti, osa sillä lailla sopivasti, että saimme hyvät kuvat ja toisiltamme vinkkejä siihen, miten ruokia pitäisi parantaa. Ihan jokaista ruokalajia en tainnut edes muistaa maistaa. Silti illalla oli ähky eikä tehnyt yhtään mieli sieniä. Siitäkin huolimatta, että olimme käyttäneet useita sienilajeja erilaisiin ruokiin.

Tänään olin jo taas toipunut ja saatoin iltasienestyksen jälkeen hyvillä mielin syödä pari lämmintä voileipää, joissa oli päällä paistettuja sekasieniä: limanuljaskoja, koivuhaperoita, vaaleita orakkaita ja känsätuhkeloita.

Suurimman saaliin sain tänään lampaankäävistä, joita tuntui olen metsässä ihan valkoisena mattona. (Kuvista tuli valitettavasti varsin surkeita, valkoisen sienen ja vihreän metsän kontrasti on näköjään ylivoimainen kännykkäkameralle.) Siivutin äsken lampaankäävät kuivuriin, jossa ne ovat jo iloisesti kuivumassa kauniin keltaisiksi viipaleiksi.

Lisäksi sain jonkin verran täydennystä kangasrouskupikkelssipurkkiin, johon lisäsin ensimmäiset sienet keskiviikon retkemme (senkin ehdimme tehdä ruoanlaiton ohessa!) jälkeen.

sunnuntaina, syyskuuta 08, 2013

Rouskupäivitys

Pari viimeistä sieniretkeäni olen tehnyt jonkin muun reissun ohessa. Perjantaina meillä kävi maalla ihmisiä katsomassa venettämme, mitä odottaessani kävin läpi  pihapiirin ja metsänpläntin ulkorakennuksen takana. Löysin tosi mukavasti musta- ja karvarouskuja, kahta suosikkilajiani. Ja oli siellä myös muutama kaunis kuusenherkkusieni.

Tänään piti jälleen piipahtaa maalla antamassa eteenpäin kangaspuut. (Meillä tosiaan on menossa maalaisasuntomme tyhjennys.) Siinä oli reilu tunti aikaa etsiskellä sieniä.

Ajomatkan varrella poikkesin ensin Tapanilan hiihtomajan parkkipaikalle ja sieltä metsään. Löytyi kiitettävän paljon koivuhaperoita ja sitten rouskuja. Oli aika monia lajeja, esimerkiksi pikku- ja punarouskuja. Erityisen iloinen oli muutamasta kauniista kangasrouskusta, joista tykkään valmistaa etikkasieniä.



Harjoituslenkki Kuivannon kautta

Olen kotiseutupyöräilyprojektini aikana pyrkinyt ajamaan läpi ne lenkit, joita paikalliset maantiepyöräilyn harrastajat käyttävät harjoitteluun. Jostain syystä Kuivannon lenkki oli jäänyt väliin, vaikka Nastolaa ja Orimattilaa olenkin kolunnut jo monesta suunnasta. Kun sääennusteet näyttivät hyviltä ja perjantaina tosiaan oli upea pyöräilysää, otimme puolison kanssa perjantaina muutaman tunnin vapaata ja päätimme käydä ajamassa reilun 70 kilometrin lenkin.

Kuivanto on kylä Orimattilan koillisnurkassa ja lähellä Nastolan rajaa. Pyörätie kulkee koko matkan Lahdesta Villähteen ohi ja myös keskustaajaman ja kaupallisen keskuksen Rakokiven ohi - ei siis tarvitse kiivetä harjulle. Siinä vaiheessa matkaa on kertynyt n. 20 kilometriä.

Ihan Kuivannontien risteykseen asti ei lännestä tullessa pääse samaa puolta tietä vaan on pakko mennä hetkeksi tien reunaan ajamaan tai sitten vain ylittää vanha Kouvolantie risteyksen kohdalla. Tiehän on se (1711), josta käännytään Nastolasta kohti Artjärveä (ennen itsenäinen kunta, nykyisin osa Orimattilaa).

Kuivannontiellä ei ole erillistä pyöräväylää, mutta liikenne ei edes perjantaina alkuiltapäivästä ollut mitenkään vilkasta. Itse kylä sijaitsee noin kuuden kilometrin päässä Nastolan taajamasta: kaunista maalaismaisemaa, jonkin verran myös mäkiä. Käännös Koskustentielle ja kohti Orimattilan keskustaa on aivan taajaman tuntumassa. Opasteessa lukee myös Kuivannon kirkko 1 km, mutta enpä vauhdissa hoksannut koko kirkkoa.

Koskustentien osittain mäkinen osuus olikin sitten se, jossa huomasin jalkalihasten energioiden olevan aika lopussa. Olimme ennen lenkkiä syöneet tyttären luona kevyen lounaan, joten olin taas ajatellut, etten tarvitse mitään välipalaa juoman (vichy + herukkamehu) lisäksi. Olin väärässä jälleen kerran, mutta mitäpä maalaismaiseman keskellä voi muuta kuin polkea eteenpäin. Onneksi mies kestää notkahdukseni hyvin, mitä nyt joskus yrittää antaa valmennusohjeita vähän vääriin aikoihin.

Orimattilan keskustaajamaan tulimme Artjärventietä pitkin, joten päätin jo pari kilometriä ennen olla valppaana Kehräämön kohdalla. Ja olihan siellä onneksi ovi auki ravintola Tehtaaseen, josta saatoimme ostaa cappuccinot ja minä vielä jäätelöpallon. Välipala, pieni istuskelu ulkoterassilla ja vessassa käynti tekivät hyvää. Siinä vaiheessa oli siis takana lähes 50 kilometriä.

Viimeiset reilut 25 kilometriä sujuivat taas paljon helpommin, olihan pieni tuuli selän takana ja maasto varsin tasaista. Orimattilasta Pennalantielle asti pääsee kevyen liikenteen väylää ja Pennalantiellekin sellaista on juuri alettu rakentaa. Tosin olen aina pitänyt Pennalantietä muutenkin turvallisena ja helppona väylänä ajaa.

Lahden Renkomäessä pääsee taas pyöräteille. Emme tällä kertaa kääntyneet Launeelle ja sitä kautta keskustaan vaan koukkasimme vielä Jokimaalle menevälle pyörätielle ja vanhan Helsingintien varteen. Viimeiset nähtävyydet tällä reitillä ovat Hennalan varuskunta-alue, Mytäjäisten alue, Radiomäki ja Urheilukeskus, jonka kupeesta pääsee laskemaan keskustaan.

Kilometrejä tuli näillä kierroksilla n. 74 kilometriä. Seuraavana päivänä tuntui kankuissa ihan mukavasti - edellisestä pidemmästä pyörälenkistäni kun oli jo muutama viikko.

lauantaina, syyskuuta 07, 2013

15-vuotias Doris juoksee ja nauttii elämästä

Kävimme eilen maalla, mikä on jo 15-vuotiaamme mäyräkoiramme mielestä aina hieno juttu. Ja kun me muut teimme kaikkea tarpeetonta kuten tarkastelimme vanhan puuveneen kuntoa ja keräsimme sieniä, Doris keskittyi olennaiseen. Tontin nurkat on tsekattava ja mieluiten juoksemalla.