Sadonkorjuukiireitä

Onneksi en viljele mitään, sillä muutenkin ovat tahtoneet kaikki vapaahetket kulua sadonkorjuussa ja säilönnässä. Olen nimittäin myös sikäli onnekas, että olen saanut ystäviltä marjoja ja omenoita, joita ei ole omasta takaa. Ja sattuipa yhdestä tuttavapuutarhasta löytymään kriikunoitakin, siis niitä hieman luumua pienempiä mutta suunnilleen saman makuisia hedelmiä.

Viime viikonloppu kuluikin melkein kokonaan omenoiden ja kriikunoiden jalostuksessa. Omenoista siivutin osan kuivumaan, osan lohkoin piirakkaan, pakastimeen, sosekattilaan ja vieläpä mehukeittimeen.

Kriikunoihin pääsin testaamaan keväällä ostamaani kivenpoistajaa, joka siis on tarkoitettu kirsikoille, oliiveille ja näköjään myös kriikunoille. Toimi kyllä, tosin aikamoista sotkuahan tummanpunavioleteista hedelmistä silti tuli. Niitä sormenjälkiä löytyi myöhemmin mm. valkoisesta seinästä kylpyhuoneen vierestä. Kriikunoista tein mehua, hilloa ja sekahilloa omenoiden kanssa.

Ja tietenkin olen myös sienestänyt, vaikka töiden vuoksi olen päässyt vain parin tunnin reissuille. Ihan hyvä niin, koska joka kerta sieltä on jotain löytynyt. Eniten on viime päivinä löytynyt lampaankääpiä ja kangasrouskuja. Ensimmäiset olen siivuttanut kuivuriin, jälkimmäisten kauneimmista olen tehnyt pikkelssiä ja lopuista suolasieniä salaatteja varten.

Tänään oli muuten aika mielenkiintoinen sienireissu, sillä keskikaupungin näkökulmasta koko ajan satoi. Maastossa sade ei kuitenkaan juurikaan haitannut (oli minulla sadetakki ja saappaat), tuskin huomasin tihkua. Sienet tietenkin olivat vähän märkiä, mutta oikeastaan vain herkkutatit olivat ehtineet kärsiä likoamisesta. Löysinkin muuten nimen omaan männynherkkutatteja, olinhan mäntykankaalla Lahden ja Hollolan rajalla Päijät-Hämeen keskussairaalan takana.

Sen verran huonosti olen ehtinyt viime aikoina keskittyä ajatukseen kuvaamisesta blogia varten, että nopeat kännykkänäpsyni ovat suoraan sanoen surkeita. Sekin alkaa näkyä, että metsässä on jo päivälläkin etenkin sadesäällä hämärää. Mutta ohessa silti muutama kuva edes todistusaineistoksi.

Niin ja alimmainen kuva taas kertoo sienestäjän painajaisesta, herkkusienistä, jotka putkahtivat keskelle Lahden ehkä vilkkaimman kadun, Lahdenkadun, keskikoroketta. Vaikka polttoaineessa ei enää juuri lyijyä olekaan, en silti kerää noita komistuksia ruokapöytään.


Huomenna aion sienestää Helsingissä eli käyn kyläreissun alla tsekkaamassa Sienipäivän Kellohallissa. Toivottavasti siellä on vähän enemmän uusia näkökulmia kuin elokuun lopun Lahden sieninäyttelyssä, johon Itä-Hämeen Martat olivat keränneet sieniä. Siellä kun oltiin tiukasti sitä mieltä, ettei mustarousku ole syötävä sieni.

Kauniita karvarouskuja

...oli vihdoinkin noussut metsään. Sellaisia pieniä nappeja, jotka oikeastaan olisivat parhaimmillaan etikkasieninä. Mutta nyt kyllä uhrasin ne muutaman löytämäni mustarouskun kanssa sienisalaattisieniksi. En siis säilyttänyt niitä kokonaisina vaan leikkasin surutta salaattisienipaloiksi odottamaan keittämisen jälkeistä suolausta.

Löysin myös oikein mukavan esiintymän pikkuriikkisiä lampaankääpiä, jotka olivat vielä ihan puhtaita ja kiinteitä. Ne ajattelin huomenna kieritellä mausteisessa
frittitaikinassa ja paistaa öljyssä.

Ja olihan siellä jokunen herkkutattikin, niitä pieniä ja kauniita, joihin viime päivinä on saanut tottua. Suppilovahveropaikalla oli kuivaa ja vain muutama kelvollinen sieni jäljellä.

Ehdin puolen tunnin metsäpiipahdukselle palatessani työmatkalta iltaviiden jälkeen. En siis edes kuvitellut kerääväni mitään suursaalista vaan lähinnä tarkastin tilanteen. Ja yllätys yllätys: perjantain illansuussa metsään oli ehtinyt muutama muukin kerääjä. Yhdellä heistä näkyi olevan ämpäri ihan täynnä. Hieno juttu.

Mustatorvisieniä! Mustarouskuja! Suppilovahveroita!

Otsikon kolme huutomerkkiä kuvaavat hyvin ihmetystä, jonka koin eilisellä iltasienestyksellä. Piti vain mennä katsomaan, olisiko sesonki tosissaan alkanut. Ennalta ajattelin, että kerään vähän lisää haperoita, joita on löytynyt edellisilläkin retkillä.

Rakas kuusimetsänpläntti kosteahkossa rinteessä ei pettänyt. Ensin tuli vastaan niitä odotettuja haperoita, sitten suureksi ihmetykseksi pari karvalaukkua. Kohta olikin polun varressa jo mustatorvisieniä. Ei kovin paljon mutta kuitenkin lupaavasti.

Rinteen alla laaksossa on perinteinen mustarouskupaikka, jossa ihmeekseni oli sitäkin satoa. Ja kun hetken jatkoin laakson reunaa pitkin, törmäsin varsinaiseen mustatorvisieni- aarteeseen. Isoja itiöemiä kasvoi litrakaupalla niin tiheässä, että oli varottava askeliaan.

Ja tallasinhan minä - suppilovahveroiden päälle. Useimmat suppikset olivat vasta kasvunsa alussa ja siksi huomaamattomia. Kun terästin katsettani, näin keltaisia jalkoja ja ruskeita lakkeja mattona rinteessä. Keräsin talteen - todistusaineistoksi - muutaman isoimman, loput jätin kasvamaan. Todennäköisesti joku muu sienestäjä löytää ne ennen minun seuraavaa reissuani, mutta saa löytää. Suppisten sesonki on kuitenkin pitkä, ehdin omani kerätä.

Päätös oli oikein hyvä, sillä jo pienen korillisen perkaamisessa ja rouskujen keittämisessä meni loppuilta. Mustatorvisienet ja suppilovahverot laitoin suoraan kuivuriin, sillä molemmat lajit ovat mielestäni parhaita ensin kuivattuina. Etenkin torvisienen tryffelimäinen maku (tryffeleitä keräävän tuttavan määritelmä) tiivistyy kuivaamalla, minkä ansiosta sientä tarvitaan itse ruokaan vain vähän.

Tänään syömme kaalikääryleiden kanssa sekasienihöystöä, johon tulee ainakin kangas-, kelta-, viini- ja koivuhaperoita, lampaankääpää, vaaleata ja rusko-orakasta, leppärouskua ja kehnäsientä, kesäsipulia varsineen, timjamia, persiljaa, suolaa, pippuria ja smetanaa.

Lempisienistäni tatit antavat odottaa itseään. Pari koivunpunikkitattia ja yhden kangastatin olen kerännytkin, lisäksi olen nähnyt yhden pilaantuneen herkkutatin ja jo aika monta sappitattia. Sappitattejahan ei voi syödä, mutta ne enteilevät usein muiden tattien nousua. Seuraavaksi todennäköisimmin nousevat lehmäntatit, joista saatan tatinpuutteessa kelpuuttaa koriini jonkin pienen ja kiinteän.