lauantaina, helmikuuta 26, 2011

Lomaton Lahdessa

Aika moni tuttu toivotteli eilen hyvää lomaa, onhan nyt menossa vilkkain hiihtolomakausi. Täällä Lahdessa ja ympäristössä lomaa onkin ensi viikolla ainakin koululaisilla ja opettajilla, joille tietysti toivotan mahdollisimman rentouttavaa viikkoa.

Minulle tuleva viikko on erikoinen kahdesta syystä: Seinäjoella opiskeleva tytär on Lahdessa, ja vakituiset liikuntaharrastukseni eli porukkamme kuntosalivuoro ja aikuisten tanssitunti ovat tauolla. Helposti moinen yhtälö merkitsee sitä, että minä laitan tavallista enemmän ruokaa enkä muista huolehtia omasta kunnostani.

Nyt on kuitenkin pakko tehdä toisin, sillä omaan lomaani on vielä yli kuukausi. Töitä on kasaantunut - tai tarkemmin sanottuna olen niitä itse kasannut - kunnioitettavat pinot sekä pöydälle, kalenteriin että tietokoneelle. Ja ennen kaikkea ne pyörivät päässäni näin viikonloppunakin, jolloin pitäisi levätä.

En ole vielä siinä tilanteessa, että varsinaisesti tekisin töitä viikonloppuna. Mitä nyt luen arkena lukematta jääneitä lehtiä, siivoan sähköpostia, kirjoitan laskuja ja ryhdyn sunnuntai-iltana järjestämään papereita kalenterimerkintöjen järjestyksessä. Ja siinä ohessa luon kolmen ruokalajin viikonloppuaterioita, mistä kylläkin pidän suunnattomasti. Mutta nyt en jaksa. Enkä aio huolehtia ensi viikollakaan siitä, että täällä olisi koko ajan ruokaa muille aikuisille ihmisille.

Kyllähän sen huomaa, että olisi loman tarpeessa. Aamulla kävimme vain lyhyellä hiihtolenkillä ja sen perään tarkistamassa iäkkäiden sukulaisten terveystilanteen. Lounaan jälkeen korjasin vähän vaatteita ja yritin ryhtyä lukemaan lehtiä, kun kaikkiin lihaksiin iski oikein megaluokan uupumus. En kerta kaikkiaan enää pysynyt pystyssä, vaan oli pakko mennä pitkäkseen. Mikäs siinä, viikonlopun päiväunethan ovat terveellisiä. Mutta se vähän hälytti, että heräsin jo vartin päästä pää täynnä ajatuksia.

Se luo toivoa, että pahimmat pakkaset tuntuvat nyt olevan ohi. Eilen, vielä parinkymmenen asteen pakkasen rasittamana, aloin jo tuntea itseni uhmaikäiseksi. Olisin halunnut kiukutella jatkuvasta pukemisesta, särkevän kuivasta ihosta ja katkeilevista kynsistä. Ja minä sentään tykkään talvesta! Tänään ladulla muistinkin taas, miltä ihana pikkupakkanen tuntuu, kun voi hengittää vapaasti eikä varpaita tai sormia palele.

Kuvan puupinot talvelta 2008 eivät oikeastaan liity kirjoittamaani mitenkään. Ehkä ne kertovat kasaantuvista töistä. En myöskään ehdi kuvata mitään tällä hetkellä, joten pitää turvautua vanhoihin kuviin. Ovat ne silläkin tapaa ajankohtaisia, että yksi töistäni liittyy puupinon omistajaan eli Pro Puu -yhdistykseen.

tiistaina, helmikuuta 22, 2011

Kysymyksiä ja vastauksia

Haaste vastaanotettu Maijulta, joka pitää Männiköllä-blogia . Kiitos Maijulle haasteesta ja oheisesta tunnustuksesta!
Vastaan siis viiteen kysymykseen.

1. Milloin aloitit blogisi ?
Jo toukokuussa 2005, kun olin käynyt keräämässä korvasieniä sukulaisten kanssa.

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Blogi alkoi intohimoisesta harrastuksestani, sienestyksestä, mutta jo alusta lähtien tiesin kirjoittavani myös muista luontoelämyksistä ja liikunnasta. Jonkin verran kerron myös ruoanlaitosta, etenkin sieniruoista, marjoista ja muusta lähiruoasta.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
En pidä blogiani kovin erityisenä. Kävijätilastoista olen kuitenkin huomannut, että ihmiset hakevat sieltä etenkin sienten kuvia ja sienireseptejä, joten ehkä se on erityistä. Haluan myös kertoa mahdollisuuksista hakea luontoelämyksiä aivan kaupungin keskustasta, josta pääasiassa lähden sekä hiihtämään että sienestämään.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Tein 2004 valmiiksi opinnot, joihin kuului blogikurssi. Aloitin ensin ammatillisen blogin Verkkomaisteri ja huomasin, että bloggaaminen on hauskaa. Pro Mustarousku syntyi oikeastaan vitsistä, sillä mieheni rakastaa mustarouskuja, jotka olivat pitkään viranomaisten ja sienikirjojenkin pannassa niiden mahdollisesti sisältämien karsinogenien ja ympäristömyrkkyjen vuoksi. Hän heitti kerran, että pitäisi perustaa pro mustarousku -liike. Kysyin sitten luvan, saanko käyttää nimeä sieniblogissani.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi ?
En oikeastaan mitään, koska blogin on tarkoitus olla päiväkirjan tyyppinen nopea väline, johon säilötään hetken tunnelmia. Kaikki kuvat tai tarinat eivät ole kovin ihmeellisiä, mutta ovatpa tallessa. En tavoittele isoja lukijamääriä, joten sikäli blogini saa pysyä minun näköisenäni. Aikaa tietysti saisi olla enemmän, jotta ehtisin säilöä enemmän ajatuksiani. Tänä talvena on jäänyt monta hyvää sieniateriaa kertomatta täällä.

Tähän kysymyslistaan liittyi tunnustus, joka pitäisi lähettää eteenpäin. Minun ongelmani on se, että nykyisin olen ihan liian kiireinen seuraamaan muiden kuin harvojen kommentoijieni blogeja (ja Maijullahan tunnustus jo on). Yhden kuitenkin keksin: Aman Ruusuvesi-blogi. Käykää katsomassa, niin tiedätte, miksi.

sunnuntaina, helmikuuta 13, 2011

Hiihto alkaa voitelusta

Kun minä istun kirjoit- tamassa tätä, mies on kellari- komerossa huolta- massa suksi- amme. Tänään on pakkasta liikaa - nyt 16 - mutta kunnon harrastaja haluaa tehdä välineiden eteen kaikkensa seuraavaa kertaa varten. Aamun kahvipöydässä hän taas kerran ihmetteli sitä, miksi media ei nanogrip-jutuissaan ollenkaan muistuta, että noita heti valmiita -suksiakin pitää joskus huoltaa. Voitelu ei kaikilta onnistu, mutta puhdistus ja harjaaminen tekisi hyvää kaikkien suksille.

Mies ihmetteli myös, eikö Suomesta muka löydy muita ihmisiä, joille voitelu ja muu suksien huoltokin on osa harrastusta. Miksi heistä ei kirjoiteta, kun kuitenkin kaikenlainen slow life -ideologia ja asioihin syventyminen taas nostaa päätään? On hidasta ruuanlaittoa ja syömistä, on neuleharrastajia, joille on tärkeämpää tehdä sukkansa itse kuin ostaa halpatuotteita marketista.

Myönnän, että olisin hiihtäjänä pulassa ilman perheen voitelumestaria. Todennäköisesti oppisin homman tärkeimmät vaiheet katselemalla sivusta ja pienellä harjoituksella sen jälkeen. Minulla ei kuitenkaan ole sitä vuosien tuomaa kokemusperäistä tietoa, jonka puoliso on säilönyt päähänsä kokeiltuaan ainakin kymmeniä erilaisia voiteita kaikilla mahdollisilla keleillä. Hänellä on takanaan tuhansia ja tuhansia hiihtokilometrejä, minulla enimmillään joitain satoja vuodessa. Ennen kaikkea hänellä on kiinnostusta siihen, miten eri suksien, voiteiden ja kelien yhdistelmät toimivat.

Jos tuota superpalvelua ei olisi kotona, käyttäisin vielä enemmän ammattilaisten kuten luottoliikkeemme Leppäsen Pyörän voitelupalveluita. Mutta sitä en osaa edes arvioida, miten hiihtoharrastukselleni kävisi, jos sukset eivät aina olisi kuin tilauksesta valmiina lenkin alkaessa.

Eilen uhmasimme 13 asteen pakkasta ja kävimme aamulla hiihtämässä Tapanilan hiihtomajan maisemissa. Lenkin jälkeen kello oli sopivasti 10 ja päätimme piipahtaa tsekkaamassa myös uudelleen hiihtokaudeksi talkoilla avatun hiihtomajan kahvilan tarjontaa. Suosittelen ehdottomasti! Takassa oli tuli ja tunnelma muutenkin lämmin.

Tarjolla oli kahvia, kuumaa mehua, kaakaota, kylmiä juomia ja uunituoreita leivonnaisia. En ole mikään munkkien ystävä, mutta nyt oli kertakaikkisen pakko ottaa lämmin munkki kaakaon kanssa. Hyvää oli, eikä maksanut kahdelta kuin yhteensä kuusi euroa!

Kahvilassa on myös myynnissä käsityöitä ja lähiruokaa kuten hilloja, mehuja ja Vääksyn Myllyn jauhoja. Toivottavasti mahdollisimman moni liikkuva kaupunkilainen nyt piipahtaa Tapanilassa sisällä muutenkin kuin wc:ssä, jotta majan tarve saataisiin näkyväksi. Munkkia ei ole pakko syödä joka kerta, mutta voihan sieltä hakea sen lämpimän tai virkistävän juoman lenkin päälle.

Pahoittelen taas kerran huonolaatuisia kuvia, jotka on otettu kännykällä. Taskukamerani on tyttärellä lainassa, toinen kamerani on liian iso lenkkikaveri.

sunnuntaina, helmikuuta 06, 2011

Luistelua, luistelua!

Olen kärsinyt oikean käden hiirikädestä eli vanhanaikaisesti sanottuna tenniskyynärpäästä akuutisti kolmisen viikkoa, mikä on tietysti vaikuttanut työnteon lisäksi vapaa-aikaan. Viime torstaina lääkäri pisti kyynärpäähän kortisonia, minkä jälkeen tuli tietysti totaalikielto käyttää kättä oikein mihinkään. Pari päivää olinkin kirjoittamatta ja edelleen säästelen kättä kaikessa vapaa-ajanvietossa. En siis päässyt hiihtoladulle, mutta onneksi voi aina luistella. Ihan luistinradalla, kun luonnonjäille ei ole ollut asiaa tänäkään talvena. Eikä radalla tule tietenkään edes kiusausta käyttää sauvoja, koska jäähän ei saa eikä halua tehdä mitään ylimääräisiä koloja.

Eilen aamulla olimme Lahden Kisapuiston radalla puoli kahdeksan maissa ja saimme luistella tunnin kahdestaan. Vasta ihan loppuminuuteilla paikalle tuli meitäkin varttuneempi henkilö, jolla oli oikeat pikaluistimet - mehän käytämme nykyään matka- tai retkiluistimien nimellä tunnettuja teriä, jotka kiinnitetään monoihin. Meno oikeilla pikaluistimilla on kunnioitettavan näköistä, kun joku osaa. Retkiluistimilla homma hieman muistuttaa pikaluistimien tehokasta liukua, onhan niissäkin varsin pitkät terät. Mutta matkaluistimien tärkein ominaisuus on sittenkin pitää luistelija pystyssä vähän epätasaisemmallakin luonnonjäällä, joten niiden nopeusominaisuudet eivät ole ihan niin huippuunsa hiotut.

Puolisolla oli eilen mukana kahdet terät, joita hän vertaili ja huomasi hiilikuituiset teränsä aivan ylivoimaisiksi. Tosin ne toisetkin toimivat tänään huomattavasti paremmin, kunhan mies oli siirtänyt siteitä luistimen terällä pykälän johonkin suuntaan. Minulla ei olekaan kuin yhdet terät, mutta sain tänään kokeilla sekä miehen uusia että vanhoja teriä. Edellytyksenä oli se, että meillä kummallakin oli mukana kahdet erilaiset monot erilaisille siteille. Hiilikuituluistimet olivat todella kevyet ja erittäin terävät, joten kyllähän niillä olisi varmasti nautinto luistella pitkäänkin, totuttelun jälkeen. En kuitenkaan parin kierroksen matkalla saanut oikein tuntumaa omista luistimistani huomattavasti poikkeavaan muotoiluun, joten palasin ihan tyytyväisenä omien perusterieni käyttäjäksi.

Luistelu tuntuu aina ensimmäisten kymmenien metrien matkalla hieman pelottavalta hommalta, onhan jää kaatuessa kovempi elementti kuin luminen metsä. Olen myös vuosikaudet harrastanut luisteluakin sauvojen kanssa, joten nyt piti olla erityisen valpas tasapainonsa kanssa. Aika nopeasti huomasin silti potkivani yhä pidempiä liukuja ja nauttivani menosta täysillä. Kunnon horjahduksia ei tullut yhtään, muutamia asennon korjauksia toki. Kun ei voinut työntää sauvoilla, reidet ja pakarat joutuivat tositoimiin. Ja vähitellen asentokin laskeutui yhä alemmaksi, kun vatsalihakset alkoivat vaistomaisesti vetää selkää vaakatasoon. Luistelimme molempina viikonlopun aamuina tunnin, ja hiki virtasi kummankin harjoituskerran jälkeen.

Eilen iltapäivällä kävin mäyräkoiran kanssa vielä lenkillä tsekkaamassa, käykö Lahden perinteisellä luisteluareenalla Kisapuistossa muitakin harrastajia. Olihan siellä jonkin verran lapsia ja perheitä, mutta ei minkäänlaista ruuhkaa. Nyt niillä kentillä kuitenkin kannattaisi käydä, sillä sesonki on vielä lyhyempi kuin hiihdossa. Tänä aamuna kenttää jäädytettiin ja varmaan vielä seuraavinakin helmikuun viikonloppuina. Mutta jo maaliskuussa muutaman päivän suoja voi vielä jäät.

(Pahoittelut kuvien värityksestä: siniset kuvat on otettu aamuhämärissä kännykällä. Niissä esiintyvä pikakiitäjä on oma puoliso.)