Herkkutattihuumaa

Kenellekään sienten ystävälle ei ole jäänyt epäselväksi, että nyt eletään ainakin tämän vuosituhannen herkkutattisyksyä. Karl Johaneja, porcineja - millä nimillä niitä nyt eri kielillä kutsutaankin - on noussut etelästä pohjoiseen.

Minäkin olen kantanut herkkutatteja korikaupalla metsästä, enimmäkseen uusista vapaa-ajan maisemistamme Asikkalan Kalkkisista. Pääosan tateista olen siivuttanut kuivumaan huvilan ritilöille puu-uunin päälle ja kaupunkiasunnon sienikuivuriin. Tuoksu on välillä ollut niin huumaava, että on ollut vaikea nukkua.

Sieniruokakirjamme osui siis hyvään syksyyn, sillä kirjassa on kolmisenkymmentä juuri herkkutateille sopivaa reseptiä. Toki luova sienestäjä ja sieniruokien kokkaaja voi käyttää tarpeen mukaan muitakin sieniä. Ja niitäkin olen ilokseni löytänyt, erityisesti erilaisia rouskuja - jopa madottomia leppärouskuja - ja kantarelleja.

Juttuja kirjastamme Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella on ilmestynyt ainakin Kauppalehti Optiossa, Glorian ruoka & viini -lehdessä ja Turun Sanomissa. Muutama haastattelu- ja kokkauspyyntö on vetämässä, mistä tietysti olen iloinen.

Ainakin sata pientä kantarellia...

Kannatti käydä tänään anoppilan rannassa tarkistamassa, joko kantarellit ovat nousseet. Ensin en nähnyt oikein mitään, sitten pari nuppineulanpään kokoista keltaista pilkkua hieman sivussa edellisvuosien paikoilta.

Mutta sitten: ensin luulin sammaleen keskellä kasvavia keltaisia joiksikin ihan muiksi sienikasvustoiksi - välillähän metsässä tulee vastaan vaikka mitä hyytelömäisiä sieniä, joita ainakaan minä en osaa tunnistaa tai ainakaan jaksa opetella. Mutta ne olivatkin terhakoita ja kiinteitä pikkuvahveroita, joiden vähän isommat siskot ja veljet kurkistelivat muutaman  metrin päästä.

Ja taas muutaman ja taas muutaman... kantarelleja oli noussut ainakin sata tai todennäköisemmin satoja. Pieniä vielä, mutta tokihan niistä osa piti kerätä mukaan, jotta huomenna pääsemme maistamaan kantarellikastiketta.

Juu, kävimme myös pyöräilemässä, vain kohtuullisen ja umpitutun 28 kilometrin lenkin Messilän ohi Salpakankaalle, sieltä Soramäkeen, Vesalaan ja Hollolan kirkolle ja sieltä takaisin Hersalaan. Puoliso olisi ajanut pidempäänkin, mutta ei tällä selällä nyt tunnu onnistuvan oikein mikään. Viimeiset viisi kilometriä purin taas hammasta, kun piti toisaalta yrittää laukaista kramppaavaa selkälihasta ja toisaalta heilutella täysin puuduksissa olevaa kättä. Hyvä, että käytiin, mutta ei se mitään nautintoa ollut.

Hapero, kantarelleja, tatteja

Kantarelliuutisia on tippunut viikon sisään, ja tänään minäkin löysin ensimmäiset yksilöt. Pieniähän ne vielä ovat, mutta keltaiset pilkut ovat aina yhtä iloinen yllätys. Sienestyspaikka oli ihan tässä lähellä, Lahden urheilukeskuksesta Tapanilaan vievän polun varressa.

Löytyi myös yksi hyväkuntoinen koivuhapero ja pari jo kuivettunutta koivunpunikkitattia.

Sateitahan viime päivinä on saatu, joten niiden puolesta sienisesonki on pääsemässä alkuun. Lämpöä saisi kuitenkin tulla vähän enemmän, ainakin tatit tykkäävät lämmöstä.

Minulla on loma, joten voin - säiden mukaan tai niistä riippumatta - käydä tsekkaamassa sienitilannetta vaikka päivän parin välein. Metsässä on nyt paljon muutakin ihanaa kuten runsaasti kukkivia vanamoita.

Sienestysoppaana

Kanadalainen (vas.), biologi ja kantarelliapaja

Eilen illalla ystävä soitti ja kysyi, lähtisinkö sienestysoppaaksi kanadalaiselle opiskelijalle. Olin juuri sopinut retkestä parin sukulaisen kanssa muutenkin, joten yhdestä ylimääräisestä ihmisestä ei koitunut mitään vaivaa. Mitä nyt piti yrittää muistutella mieliin sienisanastoa englanniksi. Hänen äidinkielensä tosin on ranska (jota en osaa), joten pian huomasimme, että italian ja saksankin (joita osaan kohtalaisesti) sanoista on apua.

Kanadalaismiehellä oli sikäli aikamoista tuuria, että hän sai elämänsä ensimmäiselle sienireissulle oppaakseen kaksi sieniä hyvin tuntevaa biologia ja minut. Siinä mielessä taas ei, että tähän aikaan vuodesta metsästä ei enää löydä ihan hirveää määrää sienilajeja.

Yllättävän paljon kuitenkin, sillä pääsimme esittelemään hänelle suppilovahveroiden ja kantarellien lisäksi rouskuja, lampaankääpiä, haperoita, mustatorvisieniä, limanuljaskoja ja myrkkysienistä mm. muutamia seitikkilajeja ja punaisen kärpässienen. Rouskut, lampaankäävät ja haperot eivät enää olleet keräyskunnossa, mutta saatoimme näyttää ja kertoa. Eri asia sitten, mitä ensikertalainen voi mieleensä painaa.

Vajaan kolmen tunnin aikana Hollolan Pyhäniemessä keräsimme mukana olleet neljä pienehköä koria täyteen suppilovahveroita ja kantarelleja, minä sain lisäksi muutaman mustatorvisienen ja pari limanuljaskaa. Ensikertalainenkin oppi varsin pian katsomaan jalkoihinsa ja tarkistamaan, kävelikö hän jo suppisten päälle. Emme edes yrittäneet olla salamannopeita, sillä puhuimme samalla aika paljon muutenkin suomalaisesta metsästä.

Kerroimme mm. alkaneesta hirvenmetsästyksestä (joka ehkä oli käynnissä lähimetsässä, josta kuului koiran haukuntaa), jonka varalta olimme ottaneet jokainen päällemme jotain punaista. Totta kai muistimme kehuskella myös jokamiehenoikeudella, jonka ansiosta mekin maattomat voimme sienestää. Oikein mukava retki ihanassa syyssäässä!

Vieraamme otti meistä poseeraus- kuvan, mutta enpä minä huomannut ottaa samaa kuvaa hänestä ja biologeista. No, tärkeintä oli tietenkin ikuistaa saalis.

Herkkutattikausi on täällä taas!

Tein päivän sieniretken asiantuntevassa biologiseurassa. Puolison veljen kanssa suuntasimme ensin koivikkoon rajoittuvaan kuusimetsään, josta seuralainen on monena vuonna aiemminkin löytänyt kantarelleja. Niitä löytyikin ihan hulppeasti, kanssasienestäjän mukaan uusistakin paikoista. Oma satoni oli viitisen litraa, lanko taisi saada suunnilleen saman verran.

Koko ajan etsimme samalla herkkutatteja. Ja kun ensimmäisen olin bongannut, alkoi silmä nähdä muitakin. Oli monta jo pehmennyttä tai tautien vaivaamaa, mutta onneksi löytyi myös aivan juuri nousseita pikkutatteja ja vähän isommaksi päässeitä, joissa oli vielä hyvää osaa kerättäväksi. Lisäksi sain pari kaunista punikkitattia. Kaikki tatit ovat nyt kuivurissa.

Toiseen metsään vein minä rouskujen, mustatorvisienten ja suppilovahveroiden toivossa. Kaikkia lajeja tuli vastaan, mutta sato ei ollut kummoinen. Keräsin mukaan muutaman mustarouskun ja puolisen litraa sikuri- ja pikkurouskuja ja yhteensä litran verran muita seiniä. Yksi rinne oli kuitenkin hyvin lupaavasti pikkuruisen suppilovahveromaton peitossa. Lampaankäävät sen sijaan olivat kaikki pahentuneita. Bonuksena tuli vielä vähän lisää kantarelleja ja muutama vaalea ja rusko-orakas.

Biologin kanssa on hauska kulkea metsässä myös muiden luontohavaintojen vuoksi. Ensimmäisessä metsässä näimme jättiläiskokoisen sammakon (se oli sammakko eikä rupikonna, loikki oikein tömähtämällä päin saapastani), metsäkauriin runnomia taimia ja mäyränpesän useine sisäänkäynteineen. Jälkimmäisessä metsässä vastaan tuli yövilkka, vaatimaton suomalainen orkidealaji, jota en tietenkään olisi havainnut tai ainakaan tunnistanut ilman asiantuntijaa. Sain myös varmistuksen sille, että pellon yllä lekutteleva haukka oli hiirihaukka.

Sääkin suosi: puolipilvistä ja parikymmentä astetta lämmintä. Erinomainen aamupäivä Hollolan metsissä!

Kuivaa, kuivaa - ja nyt sataa!

Kuivuuden takia sienisatotoiveet ovat olleet aika alhaalla. Viikko sitten raportoimani herkkutattiretken jälkeen olen kerran vilkaissut kotimetsään Hollolassa marjapensasreissun yhteydessä. Siltä reissulta taisi tulla mukaan muutama kuiva kantarelli eikä yhtään mitään muuta.

Tänään ajoin Hollolaan Messilän lähelle suojelualueen reunaan ja kävin tsekkaamassa, mitä parin viikon takaisille suppilovahveroille oli tapahtunut. Näky oli aika odotettu: joitain kuivahtaneita pikkusuppiloita, enimmäkseen tyhjää. Toivotaan, että joku olisi ehtinyt saada mukaansa hieman isommaksi kasvaneita itiöemiä. Pelkään kuitenkin, että sienet olivat pilaantuneet ja kuivuneet enimmäkseen paikalleen.

Tiukasti haravoimalla rinteen alta, kosteikosta ojan viereltä, löysin joitain syötäviä rouskuja ja vähän enemmän haperoita. Lisäksi sain koriin yhden herkkutatin, kolme kehnäsientä, kymmenkunta pientä kantarellia, yhden pienen lampaankäävän ja vaalean orakkaan. Saalis oli yhteensä noin puolitoista litraa.

Käväisin paluumatkalla vielä Lahden Tapanilan maastoissa soisen laikun reunamilla. Siellä kasvoi pieni rypäs kauniita lakritsirouskuja, jotka siis ovat ainakin lievästi myrkyllisiä. Käänsin vielä yhden nurin ja kokeilin, että maitiaisneste tosiaan on väritöntä päinvastoin kuin esim. karva- ja kangasrouskuissa, jotka voivat ainakin kuivahtaneina muistuttaa lakritsirouskua. En kerännyt.

Kotimatkalla alkoi toiveita herättävä sade, jota on käsittääkseni luvattu huomiseksi lisää. Saisi nyt sataa muutamana päivänä oikein kunnolla, jotta sieniä alkaisi nousta. Sieniruokakirjaprojektimmekin odottaa tuoreita sieniä, joista valmistaa herkullisen näköisiä ruokia kuvauksiin. Reseptit ovat olemassa, nyt tarvitaan sieniä!

Paistosienet pilkoin kaikki samaan pannuun, joten huomenna meillä syödään todellista sekamuhennosta. Ei paras mahdollinen ratkaisu, mutta eivätköhän nuokin sienet tule syötyä sipulilla ja yrteillä maustettuina. Rouskut keitin ja suolasin odottamaan täydennystä. 

Herkkutattihälytys

Kuuman ja kuivan jakson jälkeiset sateet ovat nostaneet nyt esille myös herkkutatit. Tänään oli tilaisuus käydä pikaisesti tarkistamassa kaksi aiemmilta vuosilta tuttua paikkaa, ja tulos oli odotettu: sekä pahentuneita että vielä käyttökelpoisia tatteja. Ei mitään henkeäsalpaavaa satoa mutta hyvä alku. Yhteensä ehkä pari kiloa.

Keräsin myös kolmisen litraa kantarelleja, joitain kohtalaisessa kunnossa olevia koivu-, kelta- ja viinihaperoita ja jopa muutaman vaalean orakkaan. Kuivuus kyllä näkyi, iso osa nousseista sienistä oli pilaantunut kuivumalla.

Kaikki sienet löytyivät Hollolan Kutajoelta, pääosin pienten sorateiden ja kuusimetsien rajalta. Ohitin myös monta nyt ihan tyhjää paikkaa, jossa aiemmin kesällä on ollut paljonkin kantarelleja.

Tänään olen liian väsynyt enää miettimään, mitä ruokaa sienistä aion lähipäivinä valmistaa. Haperot kuivatin pannulla, kantarellit putsasin ja laitoin jääkaappiin odottamaan. Herkkutatit viipaloin kuivuriin, joka nyt hurisee.

Olikin jo ikävä metsään

Välillä elämässä tapahtuu paljon sellaista, joka estää menemästä metsään. Olen ajanut pyörällä mielenkiintoisiin paikkoihin kotiseudulla ja käynyt ystävien kanssa kulttuuriretkillä vähän kauempana Suomen suvessa. Jokunen päivä on kulunut myös kaikenlaisia käytännön asioita hoitaessa. Ja sitten oli niin kylmää ja tuulista, että tein mieluummin hommia sisällä.

Tänään pääsin irti hommista iltapäivällä, jonka jälkeen viiletin pyörällä ensin Lahden Urheilukeskukseen ja aloin siitä kiivetä vähän hitaammassa tahdissa harjulle. Tsekkasin muutaman kantarellipaikan (yhteensä n. ½ litraa), keräsin eteen osuneet haperot ja värjäsin sormet mustikalla. Löysin jopa pari hyvää vadelmapaikkaa, josta riivin mukaan muutaman desin vadelmia.

En ole ihan hirveän innoissani haperoista, mutta tänään sain niistä juuri sopivan iltapalan. Keräsin jokusen koivu-, kangas-, silli- ja viinihaperon sekä yhden kangastatin, joka mukavasti maustoi pientä paistosta. Perkausvaiheessa muuten hylkäsin pari punaista haperoa, jotka maistaessa tuntuivat kirpeiltä. Haperoitahan voi varovasti maistaa vähän raakana: otetaan pala suuhun, pureskellaan ja syljetään pois. Jos sieni maistuu kirpeältä, se on kirpeä punahapero tai jokin muu kirpeä lajike. Haperoissa on useita punaiseen vivahtavia lajeja, joista yksikään ei ole myrkyllinen mutta osa aika pahan makuisia.

Riivin parvekkeelta sekaan timjamia, persiljaa ja ruohosipulia, lisäsin paistamisen lopussa hyvää oliiviöljyä, suolaa ja mustapippuria. Päällystin pari paahtoleivän siivua paistetuilla sienillä, lisäsin kypsää taleggio-juustoa päälle ja työnsin uuniin. Ihana iltapala saunan päälle!

Näin metsässä myös pari vanhaksi mennyttä punikkitattia ja varsin monta sappitattia. Kyllä se tattisesonkikin siis on tulossa.

Vähän muutakin kuin kantarelleja

Toiveikkaasti olin lähdössä aamupäivällä sieneen, mutta auton akku olikin tyhjä. Se vähän pidempi reissu jäi nyt sitten tekemättä, mutta onneksi myös pyörällä ja kävellen pääsee metsään. Iltapäivällä ajoin asiointipyörälläni Lahden Urheilukeskukseen ja lähdin tsekkaamaan Tapanilaan menevien lenkkipolkujen reunoja.

Ensimmäinen supan rinne oli tyhjä, mutta pohjalla häämötti jotain keltaista. Kantarellien seassa oli myös yksi kaunis limanuljaska, jonka tietenkin keräsin talteen. Supasta noustuani huomasin lisää kantarelleja suunnilleen siinä kohtaa polun varressa, josta olin jo kävellyt yli. Ja sen paikan jälkeen vielä muutamasta muustakin kohdasta. Keräsin talteen myös pari haperoa.

Supanpohjia lukuun ottamatta metsässä on tosi kuivaa, joten vajaan litran saalis oli ihan ok. Mustikoita söin suuhuni. Keräämään en ehtinyt ennen ukkoskuuroa, joka tosin valitettavasti loppui varsin pian. Ilman sateita sienisadot tuskin paranevat lähiaikoina. Mutta onhan tässä vielä aikaa. Ja ainahan metsässä on muutakin nähtävää.

Retki Pajulahteen

Aina ei itsekään osaa selittää, miksi kahdesta samantyyppisestä asiasta valitsee lähes aina sen toisen. Aivan Lahden lähellä toimii kaksi arvostettua urheiluopistoa, Suomen urheiluopisto Heinolan Vierumäellä ja Pajulahden urheiluopisto Nastolassa.

Etäisyys on suunnilleen sama, samoin ne palvelut, joita me käyttäisimme (emme harrasta golfia, joka on yksi Vierumäen isoista houkuttimista). Tai itse asiassa en tiedä, millaiset ladut Pajulahdessa on talvella, sillä valitsemme aina Vierumäen. Ja siinä samassa käymme siellä syömässä ja ostamassa leipää jne.

Pyöräreitti Pajuhlahteen on kuitenkin astetta mukavampi ja helpompi kuin Vierumäelle. Lahdesta pääsee pyörätietä pitkin koko matkan Villähteen ohi Nastolan keskustaan ja sieltä edelleen Pajulahteen, matkaa kertyy vähän vajaat 20 kilometriä. Pari kertaa seuraavaa käännöstä kohti järkevää suuntaa saa hakea Nastolan omakotialueella, mutta ainakin kartan kanssa reitti on varsin sujuva.

Toki maasto on harjun molemmin puolin varsin mäkinen mutta ehdottomasti ajettava. Keskustasta Pajulahteen laskeva Karhusillantiekin näyttää ylhäältä hurjemmalta kuin se on kiivetä ylämäkeen. Menimme ja palasimme tällä kertaa lähes tismalleen samoja jälkiä pitkin, sillä isompaan lenkiin ei ollut aikaa.

Pajulahdessa näimme ensin uimarannan ja sen lähistöllä olevan ison kickbike-lapsiporukan lähdössä. Enpäs tajunnut pysähtyä kuvaamaan vaan porhalsimme ohi pihaan. Päärakennuksen edustalla köytimme pyörät kiinni roskikseen ja menimme sisään kahville.

Kahvilan tarjoilut eivät olleet kovin omaperäiset: munkkeja, sämpylöitä, peruskorvapuusteja, suodatinkahvia, virvoitusjuomia, hirveä määrä chipsejä (!) ja pakattuja jäätelöitä. Lounaslistat vaikuttivat houkuttelevimmilta, sillä tänään olisi ollut tarjolla mm. silakkapihvejä, mutta lounasaika ei vielä ollut käsillä. Ihan pikasilmäyksellä Pajulahden kahvila- ja ruokatarjonta kyllä häviää Vierumäen ravintolamaailmalle ainakin monipuolisuudessa.

Urheiluopiston piha-alueella oli ilahduttavan paljon lapsiperheitä, joista moni kuului puhuvan venäjää. Olen sen verran ollut itsekin urheiluopiston (sen toisen eli Vierumäen) järjestämillä perhelomilla, että voin suositella. Tarjolla on monipuolista liikuntaa, muuta ohjelmaa ja hyvää ruokaa.

Tein tänään toisenkin pienen kotiseuturetken, kun käväisin nopeasti Hollolassa tsekkaamassa kantarellipaikat ja ostamassa mansikoita, ihan autolla. Kovin oli maalla kuivaa, ilmeisesti tämän viikon sateet eivät sittenkään olleet kovin kummoiset. Keräsin vajaan litran kantarelleja ja ostin kaksi litraa mansikoita.

Kantarellikeitto on klassikko

Olen valmistanut kantarellikeittoa ainakin kymmeniä, jos en satoja kertoja. Netistä ja keittokirjoista löytyy myös resepti toisensa jälkeen. Kovin paljon ne eivät toisistaan eroa. Yleensä aineksiin kuuluvat kantarellien lisäksi sipuli, voi, tuorejuusto ja/tai kerma, persilja ja erilaiset mausteet, joihin usein kuuluu kasvis- ja sieniliemikuutio tai -fondi. Moni myös suurustaa keiton jauhoilla.

Olen aika usein keittänyt hieman rikastettua versiota, jossa makua tulee myös juureksista ja metwurstista. Muutamassa reseptissä olen nähnyt porkkanaa, palsternakkaa ja selleriä. Reseptien lihalisäkkeenä on usein pekoni, jota hieman vierastan. Ihan hyvää varmasti sekin, mutta paistettu pekoni pitää lisätä vasta keiton päälle, jotta se säilyy rapeana. Metwursti ei kärsi keittämisestä tai uudestakaan lämmittämisestä.

Tämän päivän keitossamme oli suunnilleen nämä ainekset: 1 litra kantarelleja, 2 silputtua kesäsipulia varsineen, 100 g juuriselleriä raastettuna, 100 g  voita, 2 dl kermaa, 50 g tilli-pippuri-tuorejuustoa, 50 g luomumetwurstia, ½ ruukullista persiljaa, muutama oksa timjamia, kourallinen ruohosipulinvarsia, 1 rkl lipstikkasuolaa, muutama kierros mustapippuria myllystä, 1½ litraa vettä.

Freesasin ensin pannulla voissa selleriraasteen ja persilja- ja sipulisilpun. Silppusin metwurstin kattilan pohjalle, paistoin hetken omassa rasvassaan, siirsin vihannessilput pannulta sekaan ja lisäsin pari desiä kuumaa vettä. Lisäsin tyhjälle pannulle kantarellit ilman rasvaa, haudutin pois nesteen ja annoin paistua rapeiksi. Siirsin myös kantarellit kattilaan, huuhtelin pannun kuumalla vedellä, jotta sain kaikki aromit talteen, ja kaadoin veden kattilaan. Lisäsin kattilaan timjamin, suolan ja pippurin, annoin hautua n. 20 minuuttia. Maistelin, lisäsin kerman ja tuorejuuston. Juuri ennen pöytään vientiä silppusin päälle ruohosipulia.

Keitosta tuli jälleen kerran todella hyvää, vaikka maku olikin varsin lempeä. Sen lisukkeeksi tarjosin naurisrieskaa ja juustoja ja tomaatti-leipäjuustosalaattia. Vähän harmittaa, että unohdin lisätä keittoon tuoreita herneitä, joita minulla olisi ollut jääkaapissa eiliseltä. Keitothan ovat siitä hyviä ruokia, että niihin voi usein upottaa kaikenlaisia vihannesten jämiä jalostamaan makua. Kokeilut jatkuvat.

Tutuilla kantarellipaikoilla

Jo eilen bongasin auton ikkunasta keltaiset kantarellit mökkitiemme ojasta. Tänään oli siis aika käydä kokemassa muutkin tutut paikat. Ensimmäisen oli ystävän aution lapsuudenkodin piha, jonka sieniin minulla on nautintaoikeus. Sieltä napsin ensimmäiset kultaiset aarteet.

Seuraavaksi ajoin oman kesäkotimme pihaan ja aloin kiertää koiran ja ystävän kanssa tonttia. Oli vähän kuivahtaneita keltavahveroita ojassa ja aika paljon terhakoita pikkukantarelleja heinän seassa. Jälleen kerran oli myös iso esiintymä pimeääkin pimeämmässä kuusimetsän kaistaleessa.

Kantarellit ovat vielä aika pieniä, mutta ei niistä useimpia kannattanut jättää kasvamaan tietämättä lähipäivien säätä. Ainakin hiekkapohjalla kasvavien lakit olivat jo alkaneet nahistua. Siispä urakalla poimimme kolmisen litraa ja jätimme vain aivan naulanpään kokoiset paikoilleen.

Yritin toki tähyillä muitakin sienilajeja. Jokusen haperon näin, mukaan keräsin vain yksinäisen keltahaperon.

Kotimatkalla poikkesimme vielä paikallisen mansikkatilan myyntipisteeseen ostamaan laatikollisen juuri kerättyjä marjoja. Yleensähän en säilö mansikoita, mutta nyt siivutin pari litraa pakastimeen ja ehkä saman verran kuivuriin. Osan jo söimme, loput ovat siivottuina jääkaapissa.

Kuivurikokeilu jännittää, sillä marjaviipaleet näyttävät ainakin parin tunnin jälkeen lähinnä sulaneen kiinni muovialustaan. Mutta ehkä ne saa lastalla irti kuivatuksen jälkeen... Kovasti osaisin arvostaa kuivia marjoja talvella viilin tai puuron kanssa.

Kaupunkisienestystä

Tämän aamun tihkusade ei eilisen jälkeen houkutellut pyöräilemään, joten päätin lähteä lähimetsään. Otin kuitenkin kaupunkipyöräni ja hujautin vajaan kilometrin päähän Lahden Urheilukeskukseen. Siitähän alkavat lenkkipolut, jotka jatkuvat mm. Tapanilan hiihtomajalle ja sen ohi Hollolan puolelle.

Aloitan sienestyksen aina ihan ensimmäisistä vastaantulevista supista. Vielä ei niiden rinteillä näkynyt oikein mitään, mutta polulla tuli vastaan ensin koivuhapero ja heti perään punikkitatti. Kävelin reilun kilometrin vakiopaikkaan, josta - aivan kävelytien varresta - olen jo vuosia hakenut kantarelleja.

Niitä oli siellä nytkin, kymmenen sentin päässä lenkkipolusta. Aika pieniähän keltavahverot vielä olivat, mutta keräsin nyt kuitenkin muutaman desin pieniä lakkeja talteen lounasta varten. Jatkoin haravointia vielä joitain satoja metrejä, sitten annoin periksi. Paluumatkalla löysin vielä yhden hyvän koivuhaperon.

Yhteensä saalista tuli puolisen litraa, josta sai jo hyvän sienilisukkeen kahdelle päivän kuha-annoksen päälle. Silppusin ensin pari pientä kesäsipulia ja laitoin hautumaan voihin, kohta lisäsin putsatut ja pilkotut sienet ja parvekkeelta napsimaani timjamia ja persiljaa. Paistoin nopeasti kypäksi ja lisäsin vähän
lipstikkasuolaa ja mustapippuria. Siinä se, hyvää!

Kauniita kantarelleja, hauskoja haperoita

Parin päivän ukkossateet antoivat hieman toivoa siitä, etteivät maastossa kasvavat ensimmäiset kantarellit ja haperot täysin kuivetu. Maapaikallamme Hollolassa näyttikin varsin toiveita herättävältä.

Kantarelleja oli noussut ensimmäisen löytäpaikan lisäksi pariin muuhun vakiopaikkaan. Yhdessä kohtaa sienet olivat jo sen kokoisia, että ne olisi voinut vaikka kerätä, mutta jätin kuitenkin kasvamaan. Kantarellit eivät yleensä hetkessä pahene eivätkä oikein maistu hyönteisillekään.

Yksittäisiä haperoita tuli tänään myös vastaan, mutta ei yhtään oikein herkullista lajia. Itse asiassa aika harvoin viitsin edes kerätä muita kuin koivuhaperoita, joista ensimmäisen näin tiistaina Helsingin Roihuvuoressa. Sitä haperoa en halunnut kerätä, niin ilmiselvästi se kuului ympäristöönsä. Sitä paitsi sieni olisi ehtinyt pahentua helteisen reissuni aikana.

Jos sateita tulee edes joka viikko, sienisesonki varmaankin jatkuu ja runsastuu lähiviikkoina. Lämpö tekee hyvää herkkutateille, joita kuitenkin odotetaan yleensä vasta elokuussa. Mutta koko ajan pitää olla tarkkana, jotta ehtii napata metsästä parhaat herkut ennen sienisääskiä ja mädättäjämikrobeja.

Sieniä sen siis kerännyt, mutta jotain kuitenkin: nokkosia, raparpereja ja mustaherukan lehtiä. Napsin myös ihania ahomansikoita suoraan suuhun.

Nokkosista paistoin lettuja, raparperista keitin mehua ja osasta ehkä huomenna hilloa mansikoiden kanssa. Viinimarjanlehdet odottavat ensimmäisiä säilöttäviä kurkkuja ja pikkelssisieniä.

Pikku pikku kantarelleja

Kesän ensimmäiset kantarellit näin torstaina anoppilan rannassa, jonka tarkastin kolmen tunnin puusouvin tauolla. Sellaisia keltaisia aavistuksia, joiden kuvaaminenkaan kännykällä ei oikein onnistunut.

Tänään käväisin omilla "tiluksilla" Hollolassa ja kurkistin takuuvarmaan metsälänttiin. Sama tilanne: keltaisia naulanpään kokoisia täpliä oli ilmestynyt mustan maan keskelle.

Alut olivat molemmissa paikoissa niin pieniä ja kuivia, että on vähintään epävarmaa, kasvaako niistä käytettävän kokoisia kantarelleja. Riippuu tietenkin sateista, joita ei tämän päivän pikku ripottelujen jälkeen taida juuri olla luvassa.

Sesonki on kuitenkin alkanut, mikä on huomattu muuallakin sosiaalisessa mediassa. Minä toivon vaihtelevaa kesää, johon kuuluvat myös sateet ja monenlaiset lämpötilat. Jos niitä saan, lupaan olla valittamatta muutamista hellepäivistä ja -öistä.

Laturetki, teerihavainto ja synttäribrunssi

On aika tavallista, että mies ja minä olemme sunnuntaiaamuna jo kahdeksalta hiihtämässä. Tänään lenkki sai hieman ekstrahohtoa Tiirismaan laturetkestä, joka tosin alkoi virallisesti vasta yhdeksän maissa. Oma reilun kymmenen kilometrin hiihtoni oli siinä vaiheessa jo pääosin takana, mutta sain kuitenkin täyttää Tapanilan hiihtomajalla Tiirismaan Ladun arpalipun.

Mukavasti näkyi väkeä valuvan paikalle, eikä ihme, sillä pakkasta oli juuri sopivasti kolmisen astetta ja ladut aivan upeassa kunnossa latukoneen jäljiltä. Toivottavasti 11-18 auki ollut hiihtomajan kahvilakin sai oman osansa reippailijoista päivän mittaan.

Minun hiihtoni kohokohta oli kuitenkin harvinainen lintuhavainto ladun pielessä aika lähellä hiihtomajaa. Iso metsäkanalinnun naaras siinä pörhisteli lumen päällä, todennäköisesti teeri. Enhän minä isoja lintuja ole kovin usein metsässä nähnyt, joten määritys ei ole sataprosenttinen, vaan eipä niitä mahdollisuuksiakaan ole loputtomasti. Silloin tällöin olen toki sienimetsässä kuullut, kuinka iso lintu on lähtenyt ryskeellä jostain läheltä, mutta lumettomaan aikaan näköhavainnot ovat vielä hankalampia.

Olimme hiihtämään lähtiessä jättäneet koirat hoitoon nuorenparin luokse, sillä se asuu kätevästi muutaman sadan metrin päässä hiihtomajasta. Hiihtolenkin jälkeen pääsimme suoraan kahvipöytään, jossa juhlittiin tyttären puolison syntymäpäivää. Olisi ollut tarjolla oikein runsas brunssi, mutta me vieraat satsasimme täytekakkuun, koska olimme jo panneet alulle blinitaikinan ja valmistelleet sen lisukkeet. Täytekakku oli todella hyvää: suklaapohja oli täytetty tuorejuustojen, valkosuklaan ja marjojen raikkaalla sekoituksella.

Oma bliniateriamme oli tavallisen laadukas, ei siitä tällä kertaa sen enempää. Yksi lisukkeista kuitenkin kannattaa panna muistiin, eräänlainen sienipesto tai -tahna. Tein sen pari päivää sitten kotoa löytyvistä raaka-aineista, ja hyvää tuli.

Sienitahna: 1 dl kuivattuja kantarelleja, 1 dl kuivattuja suppilovahveroita, n. 1 dl kuumaa vettä, 1 sipuli, 2 valkosipulinkynttä, ½ dl mantelilastuja, ½ dl oliiviöljyä, ½ dl karkeaa parmesaaniraastetta, 70 g (1 pieni peltipurkillinen) tomaattipyreetä. Liotin sienet kuumassa vedessä, silppusin sipulit, freesasin ne nopeasti öljytilkassa, lisäsin lionneet sienet liemineen, annoin kiehua, kunnes ylimääräinen neste oli haihtunut. Kaadoin sieni-sipulimössön sekoittajaan, lisäsin muut aineet ja ajoin tahnaksi.

Sienitahnaan olisi toki voinut käyttää tuoreita yrttejä (timjami, basilika, persilja) ja mantelien sijaan pinjansiemeniä, mutta niitä ei ollut. Tomaattipyree on aika dominoiva ainesosa, joten ensi kerralla joko puolitan määrän tai vaihdan sen öljyisiin aurinkokuivattuihin tomaatteihin ja vähennän öljymäärää. Tällaisenaan tahnasta tuli hyvin tasapainoisen makuista tiilenruskeaa levitettä, joka oli tosi hyvää aiemmin tekemieni sieninäkkärien päällä.