Ravintolapäivä omalle väelle

Heräsin taas kerran vähän turhan myöhään Ravintolapäivään - siis siihen, että olisi voinut käydä syömässä jossain ulkona. Mutta ei se mitään, pidimme omaa ravintolapäivää syöttämällä tyttäret puolisoineen täyteen blinejä ja hyviä lisukkeita. Meitä oli pöydässä kuusi henkeä ja pöydän alla pari koiraa, jotka saivat paljon ihanaa nuoltavaa sekä ennen että jälkeen ruokailun.

Paistamme aina tattariblinejä paketin ohjeen mukaan. Jauhoina käytämme vain tattarijauhoja, kuohkeus tulee hiivasta ja vatkatusta valkuaisesta. Paistamme kolmella valurautapannulla, mikä vielä toimii kuuden hengen porukan kanssa.

Idea on siis se, että ruokailija odottaa vastapaistettua bliniä. Mies on meillä paistomestari, mutta tänään myös minä häärin pannun kanssa osan aikaa.

Lisukkeina tarjosimme muikun- ja kirjolohenmätiä, sipulia, smetanaa, suolakurkkua ja mustatorvisienellä maustettua juoksevaa hunajaa, graavilohta, savukalatahnaa, munakoisotahnaa, sienisalaattia, etikkasieniä ja tomaatti-fetasalaattia. Aika hienoja makuyhdistelmiä!

Jälkiruoaksi minä olin leiponut ruiskuorisen mustikkakukon ja vanhempi tytär toi sitruunanmakuisen juustokakun. Viimeistään jälkiruokavaiheessa tuli ähky olo.

Onneksi pääsin tänään aamullakin hiihtämään, joten edes osa ihanan lounaan kaloreista kului ennalta. Nyt on kyllä ihanan raukea olo ja tekisi mieli uuvahtaa päiväunille.

Väsyyhän sitä, kun koira ensin herättää kuudelta, itse lähtee hiihtämään kahdeksalta, syö pikkuisen liikaa ja ottaa pari lasia viiniä. Tällainen on oikea sunnuntai!

Uutta sienisatoa nousee

Viikon sateista on ollut iloa! Vakiometsääni Hollolassa oli noussut paljon uusia suppilovahveroita ja ihan kohtuullisesti myös kantarelleja ja haperoita. Mutta rouskuja oli vieläkin kovin vähän ja nekin enimmäkseen joko toukkaisia tai muuten pilalla. Muutama kaunis haaparousku antoi toivoa. Ja se yksi pienenpieni herkkutatti.

Metsä oli siis tismalleen sama kuin viime keskiviikkona, ja silloin näin vain ihan muutamia nuppineulanpään kokoisia suppiksia. Pieniä ne olivat edelleen, mutta keräsin silti mukaan viitisen litraa. Kantarelleja tuli pari litraa, muita sieniä yhteensä vajaa litra.

Toivoa on. Nyt vain pitäisi päästä tsekkaamaan paikat parin päivän välein. Hankalaa, kun työtkin ovat alkaneet, mutta onneksi vielä riittää jonkin verran valoa iltaisin.

Ja tietenkin "pitäisi" harrastaa muutakin sadonkorjuuta. Perjantaina ja lauantaina keräsin marjapensaista kymmenisen litraa herukoita, joista olen vielä tänäänkin keitellyt mehuja. Yksi parin litran astia täynnä karviaisia odottaa vielä jääkaapissa siivoamista, mutta niitä tosin voin napsia viikon mittaan ihan sellaisenaankin, hedelmien sijasta.

Olikin jo ikävä metsään

Välillä elämässä tapahtuu paljon sellaista, joka estää menemästä metsään. Olen ajanut pyörällä mielenkiintoisiin paikkoihin kotiseudulla ja käynyt ystävien kanssa kulttuuriretkillä vähän kauempana Suomen suvessa. Jokunen päivä on kulunut myös kaikenlaisia käytännön asioita hoitaessa. Ja sitten oli niin kylmää ja tuulista, että tein mieluummin hommia sisällä.

Tänään pääsin irti hommista iltapäivällä, jonka jälkeen viiletin pyörällä ensin Lahden Urheilukeskukseen ja aloin siitä kiivetä vähän hitaammassa tahdissa harjulle. Tsekkasin muutaman kantarellipaikan (yhteensä n. ½ litraa), keräsin eteen osuneet haperot ja värjäsin sormet mustikalla. Löysin jopa pari hyvää vadelmapaikkaa, josta riivin mukaan muutaman desin vadelmia.

En ole ihan hirveän innoissani haperoista, mutta tänään sain niistä juuri sopivan iltapalan. Keräsin jokusen koivu-, kangas-, silli- ja viinihaperon sekä yhden kangastatin, joka mukavasti maustoi pientä paistosta. Perkausvaiheessa muuten hylkäsin pari punaista haperoa, jotka maistaessa tuntuivat kirpeiltä. Haperoitahan voi varovasti maistaa vähän raakana: otetaan pala suuhun, pureskellaan ja syljetään pois. Jos sieni maistuu kirpeältä, se on kirpeä punahapero tai jokin muu kirpeä lajike. Haperoissa on useita punaiseen vivahtavia lajeja, joista yksikään ei ole myrkyllinen mutta osa aika pahan makuisia.

Riivin parvekkeelta sekaan timjamia, persiljaa ja ruohosipulia, lisäsin paistamisen lopussa hyvää oliiviöljyä, suolaa ja mustapippuria. Päällystin pari paahtoleivän siivua paistetuilla sienillä, lisäsin kypsää taleggio-juustoa päälle ja työnsin uuniin. Ihana iltapala saunan päälle!

Näin metsässä myös pari vanhaksi mennyttä punikkitattia ja varsin monta sappitattia. Kyllä se tattisesonkikin siis on tulossa.

Vähän muutakin kuin kantarelleja

Toiveikkaasti olin lähdössä aamupäivällä sieneen, mutta auton akku olikin tyhjä. Se vähän pidempi reissu jäi nyt sitten tekemättä, mutta onneksi myös pyörällä ja kävellen pääsee metsään. Iltapäivällä ajoin asiointipyörälläni Lahden Urheilukeskukseen ja lähdin tsekkaamaan Tapanilaan menevien lenkkipolkujen reunoja.

Ensimmäinen supan rinne oli tyhjä, mutta pohjalla häämötti jotain keltaista. Kantarellien seassa oli myös yksi kaunis limanuljaska, jonka tietenkin keräsin talteen. Supasta noustuani huomasin lisää kantarelleja suunnilleen siinä kohtaa polun varressa, josta olin jo kävellyt yli. Ja sen paikan jälkeen vielä muutamasta muustakin kohdasta. Keräsin talteen myös pari haperoa.

Supanpohjia lukuun ottamatta metsässä on tosi kuivaa, joten vajaan litran saalis oli ihan ok. Mustikoita söin suuhuni. Keräämään en ehtinyt ennen ukkoskuuroa, joka tosin valitettavasti loppui varsin pian. Ilman sateita sienisadot tuskin paranevat lähiaikoina. Mutta onhan tässä vielä aikaa. Ja ainahan metsässä on muutakin nähtävää.

Tutuilla kantarellipaikoilla

Jo eilen bongasin auton ikkunasta keltaiset kantarellit mökkitiemme ojasta. Tänään oli siis aika käydä kokemassa muutkin tutut paikat. Ensimmäisen oli ystävän aution lapsuudenkodin piha, jonka sieniin minulla on nautintaoikeus. Sieltä napsin ensimmäiset kultaiset aarteet.

Seuraavaksi ajoin oman kesäkotimme pihaan ja aloin kiertää koiran ja ystävän kanssa tonttia. Oli vähän kuivahtaneita keltavahveroita ojassa ja aika paljon terhakoita pikkukantarelleja heinän seassa. Jälleen kerran oli myös iso esiintymä pimeääkin pimeämmässä kuusimetsän kaistaleessa.

Kantarellit ovat vielä aika pieniä, mutta ei niistä useimpia kannattanut jättää kasvamaan tietämättä lähipäivien säätä. Ainakin hiekkapohjalla kasvavien lakit olivat jo alkaneet nahistua. Siispä urakalla poimimme kolmisen litraa ja jätimme vain aivan naulanpään kokoiset paikoilleen.

Yritin toki tähyillä muitakin sienilajeja. Jokusen haperon näin, mukaan keräsin vain yksinäisen keltahaperon.

Kotimatkalla poikkesimme vielä paikallisen mansikkatilan myyntipisteeseen ostamaan laatikollisen juuri kerättyjä marjoja. Yleensähän en säilö mansikoita, mutta nyt siivutin pari litraa pakastimeen ja ehkä saman verran kuivuriin. Osan jo söimme, loput ovat siivottuina jääkaapissa.

Kuivurikokeilu jännittää, sillä marjaviipaleet näyttävät ainakin parin tunnin jälkeen lähinnä sulaneen kiinni muovialustaan. Mutta ehkä ne saa lastalla irti kuivatuksen jälkeen... Kovasti osaisin arvostaa kuivia marjoja talvella viilin tai puuron kanssa.

Kehityskelpoinen kantarellilisuke

Puolisolle iskee pari kertaa vuodessa halu saada carpaccioa. Kokoliha - etenkään naudanliha - ei kuulu suosikkeihini epäekologisuutensa vuoksi, mutta neljänneskilon (125 g / henkilö) pari kertaa vuodessa suostun selittämään itselleni ja muille. Hyväähän se on, etenkin kun sitä ei syö jatkuvasti.

Perinteiseen carpaccioon ei kuulu sienilisukkeita, mutta päätin kuitenkin pohtia joitain makupareja. Muistin, että pakastimessani on eräänlaista kantarellisäilykettä, joka jäljittelee maitohappokäyneitä suolasieniä.

Alun perin kyse on säilykkeestä, jossa sienet (rouskut tai kantarellit) ladotaan tiiviisti purkkiin suolan, valkosipulin, mustaherukanlehtien ja yrttien kuten tillinvarsien kanssa. Kuten suolasienissä, sisältö puristetaan tiiviiksi joko lautasen ja painon tai säilykepurkissa olevan mekanismin avulla, jolloin sienistä irtoava neste ja sulanut suola yhdessä muodostavat säilövän liemen. Sain ohjeen aikanaan ystävältäni, ja löytyyhän se näköjään HS:n ruokaohjeistakin.

Olin siis säilönyt osan kesän kantarelleista yhdessä suolan, mustaherukanlehtien ja valkosipulin kanssa kellarin ja lasipurkin sijasta pakastinpussiin. Sulatin sienet toissapäivänä, liotin niistä varovasti suolaa pois ja pohdin, miten jalostaisin niistä tarjottavaa. Keksin upottaa kantarellit oliiviöljyyn ja lisätä pari oksaa timjamia. Kypsyttelin aromia pari päivää lasipurkissa jääkaapissa.

Tänään sitten maistelimme carpaccion kanssa öljyttyjä kantarelleja, ja hyviähän ne olivat kuin mitkä. Valkosipulia oli turhan paljon, mutta onneksi kantarelli on varsin maukas - joskus jopa kitkerä - sieni, joka kestää muita vahvoja makuja, joten sen aromi nousi heti toisena esiin. Ja öljy varmasti pyöristi makua. Ensi kesänä varmasti kokeilen reseptiä hieman erilaisilla ainesosien suhteilla.


Puoliso totesi jälleen kerran, ettei gourmet-ruoan vuoksi tarvitse eikä usein edes kannata mennä ravintolaan syömään. Jälkiruoaksi oli piparkakkujäädykettä, vielä kerran näin joulun jälkeen, jäädykkeen päällä kesällä kerättyjä ahomansikoita ja mustikoita.

Iltasienestyksiä

Mitä pidemmälle syksy ehtii, sitä vähemmän jää valon vuoksi aktiivista sienestysaikaa. Huomasin asian selkeästi viime maanantai-iltana, kun kipaisin metsään iltakuuden ja -seitsemän välissä juuri ennen italian tuntia. Vajaassa tunnissakin muuten keräsin tutusta paikasta ihan hyvän saaliin rouskuja eli meillä kovin tärkeitä salaattisieniä. Osa kangasrouskuista oli niin suloisen pieniä vielä, että jalostin ne seuraavana päivänä etikkasieniksi.

Töitä on nyt paljon, mutta onneksi aloitan työt aamuisin jo aikaisin. Kirjoittavan ihmisen selkä tai  hiirikäsi ei - eikä pääkään - kestä yli seitsemän tunnin kirjoitusrupeamia. Niinpä päätin lähteä kahtena iltapäivänä vähän aiemmin metsään: tiistaina Hollolan Kutajoelle omiin maisemiin, eilen perjantaina Messilän suojelualueen metsään Lahden ja Hollolan rajalle.

Tiistain Kutajoen keikan suurin elämys olivat kurjet, jotka laidunsivat ensin rauhassa pellolla parin sadan metrin päässä ja nousivat sitten rauhallisesti siivilleen. Eikä muutenkaan voi kuin huokailla, miten ihanaa luonnossa liikkkuminen juuri nyt on.

Minulle rakkaissa kuusimetsissä on jo vaikka kuinka paljon kohtuullisen kokoisia suppilovahveroita ja valtavat määrät pieniä kasvamassa. Mustatorvisieniä tulee vastaan vieläkin lähes joka kerta, viimeksi eilen muutama tosi iso yksilö. Kantarellien uusi sato näyttää nousevan, eilen oli polunvieret täynnä pieniä keltaisia pisteitä. Tiistain reissulla omassa metsässä oli oranssinaan rusko-orakkaita, eilisellä piipahduksella keräsin myös pari hyvää kuusenherkkusientä.

Ja sitten ovat vielä rouskut: mustarouskuja on ollut pitkästä aikaa todella runsas sato, kangasrouskuja alkaa nousta ja ilokseni olen löytänyt myös joitain todella kauniita karvarouskuja. Haaparouskuja tulee harvoin vastaan minun vakiometsissäni, eilen löysin niitäkin.

Eilen päätin käväistä nopeasti myös yleensä kuivalla ja vähäsatoisella mäntykankaalla. Sieltä löytyi reissun ainut herkkutatti, isonakin vielä valkopillinen. Vähän eri reitin valinnut toinen sienestäjä näkyi tulevan samalle parkkipaikalle toisen samanlaisen kanssa. Minulla oli siinä vaiheessa kaksi koria täynnä kuusimetsän antia muuta, mutta hänelle oli kelvannut vain tuo sienten kuningas.

Puolukoita näkyy metsissä olevan aivan valtavasti. Nyt keräämällä saisi helposti hyvin hyytyvät hillomarjat, sillä hieman raaoissa puolukoissa on pektiiniä. Valitettavasti tämän sadonkorjaajan aika ei nyt riitä, sillä kaksi viikkoa pitää vielä puurtaa yhden ison projektin kanssa, ja viikonlopuillekin on sovittua ohjelmaa.


Vielä luontohavainto täältä aivan Lahden keskustasta. Aamun koiralenkillä vihainen varisparvi ilmestyi puiston ylle tosi vihaisesti raakkuen. Minkki juoksi vilkkaan Lahdenkadun yli puistoon ja siitä edelleen naapurikerrostalon pihaan. Ilmeisesti peto piiloutui roskakatokseen, koska raakkuvat linnut kiertelivät sen yllä vielä pitkään.

Lauman kanssa marjapensaissa

Tyttären koira on ollut viikonlopun ajan laumanjatkona, yhden vuorokauden myös ilman häihin matkustaneita emäntäänsä ja isäntäänsä. Melkein vuoden ikäinen koiraneito on muuten helppohoitoinen tapaus, mutta kombinaatio kahden vanhan tätikoiran kanssa ei ole ihan yksinkertainen. Nuori tarvitsee paljon enemmän liikuntaa kuin vanhat ja on muutenkin tottunut erilaiseen päivärytmiin.

Eilen aktivointi sujui helposti kärrää- mällä koko lauma maalle. Marjapensaiden ympärillä riittii nuuskittavaa ja havainnoitavaa, marjojakin upposi eri muotoisiin kuonoihin. Minä sain kerätyksi pari litraa punaisia viinimarjoja, joista keittelin tänään hyytelöä.

Tänään otin nuoren mäpin (sekoitus mäyrä- koiraa ja pinseriä) ja vanhan mäyrä- koiran kanssani helppokulkuiseen metsään. Vesisade vähän sotki matkaamme, mutta reilun puolen tunnin lenkillä löysimme kuitenkin muutaman herkkutatin ja pari leppärouskua niiden jatkoksi - juuri sopivasti pannullisen lounaan jatkoksi.

Herukka- ja kirsikkaherkku

Olen tosi huono leipomaan mitään makeaa, mutta eilen marjapensaissa sain idean mustaviinimarjaisesta juustokakusta. Kun kirsikkapuusta vielä löytyi sopivasti desin verran kypsiä kirsikoita, päätin tehdä pintakerroksen kirsikasta ja punaherukkamehusta.

Juustokakkujen ohjeita on netti pullollaan, joten en nyt kopioi tähän yhtään niistä. Yhdistelin ideoita ja tein "juustomassan" maitorahkasta, kermaviilistä ja kermasta. Sekaan survoin vajaan puoli litraa mustaviinimarjoja, maustoin sokerilla ja vaniljasokerilla, hyydytin liivatteella. Kasvishyydytysainettakin olisi kaapissa ollut, mutta ohjeita lukiessa alkoi jostain syystä jänistää.

Pohjan teen aina Digestive-kekseistä sen kummemmin yhdistämättä niitä voisulan kanssa. Kokemukseni mukaan murskatut keksit tiivistyvät sopivaksi pohjaksi juustomassan alla ihan pelkältäänkin. Pinnan "kiisselin" taas keittelin punaherukkamehusta, kirsikoista ja hillosokerista.

Kakusta tuli vähän littana, sillä kerma ei ollut vaahtoutuvaa sorttia. Mustaherukan maku on kuitenkin vahva, samoin pinnalla olevien kirsikoiden. Nyt ainoa ongelma on se, etten ole vielä saanut syöjäseuraa. Käy aika mahdottomaksi syödä koko kakku edes parissa kolmessa päivässä yksin. Voisikohan osan siitä pakastaa?

Jotta elämä ei menisi ihan pelkäksi ruoan keräilyksi, valmistamiseksi ja syömiseksi, kävin tänään työpäivän päälle parinkymmenen kilometrin pyörälenkillä Villähteellä. Tosi paljon tuli vastaan muitakin pyöräilijöitä. Ja miksei olisi tullut, sen verran upea ilma tänään oli - ja komea sää jatkuu kuulemma vielä loppuviikon.

Yhden työkeikan ainakin pääsen tekemään tällä viikolla pyörällä, hyvä niin. Iltaharrastukset eli torstaille siirtynyt tanssitunti, ensi viikolle osuva lukupiiri ja parin viikon kuluttua alkavat italian tunnit alkavat syödä harjoittelumahdollisuuksia. Syksy on ihanan energistä aikaa, mutta myös täynnä vaikeita valintoja. Sienimetsäkin kutsuisi!

Miksi työt alkavat kesken sadonkorjuun?

Suomalaisten lempilomakuukausi on heinäkuu. Se kuvaa mielestäni hyvin ajatusta siitä, ettei lomalla voi tehdä mitään, ellei sitten omista hyvin työlästä puutarhaa. Siinäkin tapauksessa kylvöt ja istutukset on tehty keväällä ja sadonkorjuuseen pääsee pääosin vasta elokuussa.

Olen tyypillinen keräilijä, joka haluaisi viettää juuri nyt kaiken ajan metsässä ja marjapensaissa. Tänään oli silti pakko palata taas täysipäiväisesti työpöydän ääreen. Freelancerina olen tietysti periaatteessa vapaa, mutta työt noudattavat muiden loma-aikoja. Viimeistään ensi viikolla puhelin alkaa soida, sähköpostissa on ollut vilkasta jo maanantaista lähtien.

Eilen vielä keräsin vakiosienipaikoistani hienot saaliit kantarelleja, vaaleita ja rusko-orakkaita ja muutamia muita paistosieniä. Muutama pienenpieni rouskukin oli noussut esiin airuena syksyn sienisalaattiajalle. Maaseutuasuntomme lähimetsästä kauhoin mukaan vielä pari litraa villivadelmia, vajaan litran ahomansikoita ja tämän päivän piirakkaan tarvittavan litran mustikoita.

Tämä aamun aloitin ahomansikoilla päällystetyllä viilikupillisella. Lounaaksi on tiedossa sienipastaa ja iltapäiväkahvilla mustikkapiirakkaa. Ehkei tämä niin paha työpäivä olekaan.


Ja onneksi on vielä kohtuullisen valoisia iltoja ja tyhjiä viikonloppuja, jolloin pääsee keräämään ja jalostamaan satoa. Tänään tosin aion mennä illansuussa pyöräilemään, ellei sade täysin sumenna maisemaa.

Vaivalloiset hellepäivät

Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät nauti helteestä, enkä siksi myöskään ole ollenkaan surrut niiden puuttumista tänä kesänä. Johtuu osittain siitä, ettei sen paremmin kotini kuin kesäpaikkanikaan ole veden äärellä. Kaupungissa helleyöt ovat tukahduttavan kuumia, maalla hyökkäävät kimppuun paarmat. Suurin syy nauttia vähän viileämmästä säästä ovat kuitenkin sydänsairaat perheenjäseneni, mies ja kaksi vanhaa koiraa. Omakin elimistö tuntuu lamaantuvan, vaikka periaatteessa lihakset pitävät lämmöstä.

Eilen, kesän virallisesti kuumimpana päivänä, olin maalla koiriemme kanssa. Keräsin mustikoita, koirat seurasivat perässä takapihan metsikköön, osittain varjoon. Käytin niitä välillä juomassa, olimme myös sisällä lepäämässä (minä siivosin mustikoita, koirat lepäsivät). Iltapäivällä lähes 15-vuotias mopsi alkoi kuitenkin voida huonosti, sen toinen takajalka hävisi alta ja alkoi nykiä. Yritin rauhoitella koiraa syliin ja juottaa sitä jälleen kerran, mutta ei apua. Oli tilattava eläinlääkäri ja tytär apuun.

Saimme päivystysajan ja lähdimme kohti eläinlääkäriä, koira käärittynä märkään pyyhkeeseen sylissäni. Kun pääsimme eläinlääkäriaseman pihalle, takajalka toimi jo paremmin. Tutkimuksissa todettiin (jo tiedossa oleva) hermotusvika takajaloissa, etenkin siinä oikeassa. Lämpötila oli matala, ei oireita lämpöhalvauksesta. Ilmeisesti kylmä pyyhe oli kuitenkin auttanut jollain lailla. Koira sai kortisoni- ja vitamiinipistoksen ja oli sitten illalla taas ihan normaali vanhus.

Samaisen eläinlääkäriaseman spesialisti tarkasti muutama viikko sitten vanhan mäyräkoiramme sydämen ja iloitsi siitä, ettei tänä kesänä juuri ole ollut helteitä. Viime kesänä hän oli siihen mennessä menettänyt jo monta sydänvaivaista eläinpotilastaan, tämän kesän saldo oli siihen mennessä yksi jo ennestään hyvin sairas uhri.

Muutama tuttu on joskus hymähdellyt meille, kun olemme kertoneet vanhojen koiriemme sydän- ja nesteenpoistolääkityksestä. On varmasti perusteltua miettiä sitä, miten pitkälle lemmikkieläimiä hoidetaan ja lääkitään. Eilen olin jo valmistautunut siihen, ettei mopsi palaa kotiin takaisin. Ei tietenkään ole oikein pitää koiraa, joka kärsii, mutta eläinlääkärinkin mukaan lemmikillämme tuntuu olevan vielä kova elämänhalu.

Mopsi lepää nyt lattialla tyynyllä, mäyräkoira viereisellä sohvalla. Eilinen päivä oli niille sekä rankka että suurta nautintoa. Mopsi söi mustikoita, mäyräkoira kuljeskeli tutkimassa lähipensaiden hajuja. Tänään kuitenkin jätän koirat miehen kanssa katsomaan olympialaisia, kun lähden iltapäivällä etsimään vadelmia ja ehkä vähän sieniäkin. Sääkin on taas jo vähän vähemmän paahtava.

P.S. Viikonlopun aikana ehdin vähän sienestääkin. Sukulaisperheen biologit iloitsivat runsaista kantarelliesiintymistä. Minä keskityin herkkutatteihin, joita kyllä löytyi runsaasti, mutta suurin osa oli valitettavasti päässyt vanhoiksi. Harmitti aika paljon, sillä olin tarkastanut samaiset paikat viikkoa aiemmin ja löytänyt vain pari nuorta herkkutattia. Helteet ja öiset ukkossateet olivat ilmeisesti kypsyttäneet sadon supernopeasti. Onneksi löysimme vielä tosi paljon ahomansikoita, mikä lohdutti.

Keräilykauden alku

Vietin pitkästä aikaa maalla pari yötä ja tietenkin ne päivät siinä välissä. Pääasia oli siivota ylimääräisiä rojuja pakettiautoon ja eteenpäin jäteasemalle, mutta ehdinpä vähän metsäänkin. Edellinen postaukseni olikin kännykällä suoraan lähimetsästä, jonne oli taas noussut kantarelleja.

Kun ehdin vähän pidem- mälle, vastaan tuli myös jokunen tatti, joista yksi herkku- tatti oli kunnossa ja kaksi valitettavasti pilalla. Keräsin mukaani myös kauniin ja lähes syömättömän punikkitatin, jonka kuivatan mausteeksi.

Iloisin yllätys olivat vaaleat orakkaat, joita kasvoi pari ihan kunnollista ryvästä. Niiden ympäriltä keräsin reippaan saaliin myös ahomansikoita ja mustikoita.

Marjapensaissa ei ole vielä oikein mitään kypsää, mutta mustikoita metsässä riittää. Hyttysiä on myös paljon, mikä vähän lannistaa kerääjän intoa. Ilokseni kuitenkin huomasin, että syöty kaula rauhoittui hyvin kortisonivoiteella. Ehkä menen uudestaankin jopa mustikkametsään.

Lomapäivä maalla

Olen viettänyt parin päivän minilomaa, ensin eilisen kaupun- gissa ja tämän päivän maalla. Maalle meneminen koirien kanssa onnistui, kun tytär ystävällisesti suostui kuljettamaan autolla meidät eväinemme ja muine tarpeellisine varusteinemme aamulla sinne ja illansuussa takaisin. Oli oikein retkeilytunnelma!

Eilinen säätiedotus ei hyvää luvannut, Päijät-Hämeeseen jokseen- kin jatkuvaa sadetta. Päätin kuitenkin, etten välitä asiasta, koska meillä on joka tapauksessa hyvät sisätilat ja paljon tekemistä myös siellä. Onnekseni koirille ja minulle kuitenkin koitti aivan täydellinen sienestys- ja marjastuspäivä: aurinkoa ja tuulta, lämpötila parinkympin kieppeillä. Hyttyset kiusasivat vain tiheimmässä metsässä, paarmat eivät oikein edes yrittäneet.

Vanhojen koirien kanssa ei enää lähdetä varsinaisesti metsäretkelle vaan kierretään omaa tonttia ympäri. Onneksi meillä on ihan omalla maalla loistavat kantarellipaikat ja tänä vuonna myös paljon mustikoita ja ahomansikoita. Kävin läpi myös raparperimaan ja keräsin pieniä nokkosia paikoista, joissa olen tarkoituksellisesti yrittänyt pitää nokkoskasvuston matalana ja tuoreena.

Kun olin saanut marjat, sienet ja nokkoset talteen ja keittänyt raparperimehut, ehdin jopa istua tunnin verran puutarhassa lukemassa kirjaa ihanan leppoisassa tuulessa.

Ensimmäiset etikkakantarellit

Eilisellä iltalenkillä kävin katsomassa tavalliset kantarellipaikat Lahden urheilukeskuksen ja Tapanilan välissä. Ensin ei mitään, mutta sitten alkoi löytyä. Olivat siirtyneet uusiin paikkoihin. Samalla löysin muutamia punikkitatteja.

Viime aikojen sadeuutisista huolimatta täällä Päijät-Hämeessä on aika kuivaa, metsäpalovaroituskin. Kantarellit olivat pieniä ja napakoita, mutta selvästi jo kuivumassa. Siksi keräsin talteen selvästi alamittaisetkin yksilöt. Hiekan seassa niillä ei olisi juuri ollut mahdollisuuksia enää kasvaa.

Kuivahkoja pikku- kantarel- leja ei kannata paistaa, joten tein niistä kesän ensim- mäisen etikka- säilykkeen. Perusohje etikkaliemeen tulee Hulluna sieniin -kirjasta: 2 dl väkiviinaetikkaa, 1½ dl vettä, 3/4 dl sokeria, 4 maustepippuria, 4 neilikkaa, 4 muskottikukkaa, 1 laakerinlehti.

Minun variaa- tiossani on tällä kertaa valko- pippureita mauste- pippurei- den sijasta ja muskotti- kukat puuttuvat. Lisäsin myös sinapinsiemeniä, porkkanapaloja, sipulirenkaita, valkosipulinkynnen, palan inkivääriä, palan kanelitankoa ja parvekkeelta napsimani oksat timjamia ja minttua.

Mustaherukanlehtiä ei nyt ole, ennen kuin pääsen käymään maalle. Ne voi lisätä säilykkeeseen myöhemminkin, sillä liemen sekaan purkkiin mahtuu myös lisää kantarelleja. Lisään usein valmiiseen etikkaliemeen sieniä vähitellen, jopa siinä vaiheessa kun vanhat sienet on syöty. Kunhan ottimet ovat puhtaat, etikkaliemi kyllä säilyy kunnossa useita kuukausia.

Metsässä oli lupaavan paljon myös mustikoita, joista napsin kypsimmät suuhun.

Sienilupauksia: kantarelleja ja punikkitatti

Kesän ensimmäiset kantarellit löysin tänään anoppilan pihasta, ns. tutusta paikasta rannan tuntumasta. Suurimmat olivat paksun peukalonpään kokoisia, pienimmät keltaisia pisteitä maassa. Itiöemiä oli noussut esiin kymmeniä, joten viikon tai parin päästä pihasta voi kerätä ihan kunnon saaliin. Jätin ihanuudet kasvamaan, jotta anoppi voi ne itse käydä noukkimassa.

Oman kesäasunnon pihassa kahdeksan kilometriä pohjoisempana oli vasta muutama aivan pieni keltainen kantarellilupaus. Sinnekin nousee hyvinä kesinä ihan merkittäviä esintymiä, mutta vielä on vaikea arvioida satoa.

Yllätykseksi voi ehkä kutsua nurmikolta löytynyttä punikkitattia, joka oli aivan puhdas sienisääskistä. Keräsin talteen ja viipaloin kuivumaan. Käytän kuivattuja punikkitatteja muiden sieniruokien mausteina, mitä usein suositellaankin sienikirjoissa. Muutama haudutettu viipale antaa enemmän vahvaa makua kuin mikään sieniliemikuutio.

Pihallamme maalla oli myös pulskia, kypsiä ahomansikoita ja jo kauniisti sinertäviä mustikoita. Siskon lapset yrittivät tänään siirtää muutaman rehevän mansikkatupon uuteen paikkaan, toivottavasti onnistuvat.

Herukka- ja karviaispensaissa näytti olevan kohtalaisesti marjoja tulossa, samoin kirsikkapuussa. Kirsikat tosin pitäisi melkein kerätä hieman raakoina hillontekoa varten, sillä kypsinä ne ehtivät aina hävitä lintujen suuhun. Villivadelmien satoa en ole vielä ehtinyt tsekata mistään maalaiskotimme lähimetsistä.

Pari seuraavaa viikkoa menee kaupungissa vielä tiiviisti töissä, joten seurailen luontoa ja satokautta lähinnä pyörän selästä kaupungin liepeiltä. Varsinaiselle lomalle en taida ehtiä heinäkuun toisellakaan puoliskolla, mutta koetan kuitenkin siirtää työt maalle.

Sadepyöräilyä, hyttysiä ja mansikankukkia

Odottelin illansuussa, milloin päivän rajut ukkospuuskat loppuisivat. Iltaseitsemältä näytti sen verran selkeältä, että päätin polkaista pyörällä noin viiden kilometrin päähän Tapanilan hiihtomajalle. Halusin katsastaa, joko alkukesän sateet ovat nostaneet maastoon edes joitain sienilajeja.

Jalkarannassa pari kilometriä ennen päämäärää alkoi sataa, mutta siinä vaiheessa ei enää kannattanut kääntyä. Eikä ollut tarviskaan, sillä olin toki pukeutunut sadeasuun. Vain märällä asvaltilla hieman lipsuva eturengas sai minut varovaiseksi, muuten ei sateesta ollut harmia.

Ei löytynyt Tapanilan maastosta kuin yksi tuntematon sieni ja paljon eri marjojen kukkia. Ja tietenkin ihan hirveä määrä verenhimoisia hyttysiä! Mansikankukat lupailevat hyvää satoa ainakin lenkkipolkujen varsilla. Toivottavasti ennustetut kovin kylmät lähipäivät eivät vie koko ahomansikkasatoa.