Vuodenaika vaihtuu myös urheiluvälinevarastossa

Kun harrastaa liikuntaa edes jonkin verran säännöllisesti, on urheiluvälineitä pakko siirrellä varastoihin ja sieltä ulos aina vuodenaikojen vaihtuessa. Tänään kävimme hakemassa puolison kilpasoutuveneen varastosta, jonka kohta menetämme ja kuljetimme sen auton katolla anoppilan saunan seinälle. Sitä ennen piti etsiä auton kattotelineet ja kaikenlaista muuta välineistöä ja palauttaa mieleen, miten ja missä järjestyksessä kuljetus ja siihen liittyvät asiat sujuvat.

Muutama tunti siihen meni, mutta vene on saunan seinustalla odottamassa vähän lämpimämpiä vesiä. Jääthän lähtivät Vesijärvestä jo viime viikolla, mutta hyytävä tuuli ja aika kovat laineet kyllä pitävät soutajan vielä maissa.

Samalla reissulla järjestelimme yhdessä varastossa suksia sisään ja pyöriä ulos. Puoliso oli jo aiemmin rakentanut suksien kuljetusta varten hienon telineen, joka osoittautui myös hyväksi säilytysvälineeksi. Kun nostimme telineen sopivan parrun päälle, saimme kaikki sukset sen avulla pieneen tilaan pois viemästä lattiapinta-alaa. Vielä pari naulaa seinään ja saimme myös sauvapussin nostettua pois jaloista.

Polkupyöriin mies lisäsi ensiapuna vain polkimet, jotka oli ruuvattu pois talven ajaksi helpottamaan säilytystä. Pyörät ovat tällä hetkellä eteishallissamme, sillä hän halusi ennen kaupunkivarastoon viemistä pestä ja kuivattaa ne kylpyhuoneessa. Totta kai pyörät pestiin ja huollettiin myös syksyllä ennen talvisäilytystä, mutta taisimmepa joutua ajamaan vielä muutaman kilometrin hiekkatiellä ennen varastoon viemistä.

Säät vaihtelevat vielä rajusti, mutta kesälajeihin on kiva valmistautua vähintään huoltamalla välineitä ja varusteita. Hybridipyörä on ollut allani jo viikkoja, ja lenkkitossuja olen kuluttanut pikaisilla juoksupyrähdyksillä ja sauvakävelylenkeillä.

Kiitos laduista, Vierumäki!

Moni olisi jo halunnut pitää aikaisen kevään, mutta minä kyllä realistisesti uskoin lumen ja pakkasen vielä palaavan. Ja kun se palasi, naapuri vitsikkäästi kysyi, olenko järjestänyt ko. sään.

En ainakaan ole siitä pahoillani, sillä Vierumäen urheiluopisto ilmoitti taas huoltavansa latuja. Ja kaipa niitä latuja voisi olla kunnossa lähempänä Lahteakin, ainakin Hollolan Heinsuolla järjestetään ensi viikolla kisatkin.

Vähän kyllä epäröin aamulla lähtöä hiihtämään, sillä perjantaina tuolinjalkaan lyömäni varvas oli edelleen aika kipeä ja turvonnut. Teippasin sen kuitenkin hyvin naapurivarpaaseen ja valitsin kipeään jalkaan ohuemman sukan, jotta varvas mahtui monoon. Siellähän se oli hyvässä tallessa tuettuna, ei kipeytynyt yhtään. Tosin ei-urheilusukka rupesi kesken kaiken valumaan, mutta onneksi autosta löytyi ilmastointiteippiä. Teippasin vielä sukansuun kiinni alusasun kalsareihin. Johan piti!

Vierumäen 3,2 kilometrin latu oli oikein hyvässä kunnossa, vaikka nettisivulla olikin varoitettu ohuesta lumikerroksesta. Keli tosin oli raskas kuin mikä, sillä ihan lähtöhetkelläkin satoi vielä vähän lunta. Jaksoin puskea lenkin läpi kolmesti, joten siitä tuli noin 9,6 kilometrin ulkoilu.

Pahoittelen huonoa latukuvaa, jossa taivas näyttää vielä erityisen synkältä. Harmaahan taivas oli, mutta ei tuolla lumisessa maisemassa muuten kovin synkältä tuntunut.

Iltapäivällä pääsimme vielä syömään tyttären ja miniän valmistaman upean kolmen ruokalajin lounaan. Sen aikana pilvetkin hävisivät ja aurinko alkoi paistaa. Hieno talvipäivä!

Hiihtoa ja luistelua - vieläkö talvi jatkuu?

Helmi-maaliskuun vaihteessa Lahdessa eletään Salpausselän kisojen viimeisiä hetkiä lähes mustassa maisemassa. Sen verran olen seurannut hiihtoja tv:stä, että kilpailijoilla näyttää olevan vaikeuksia kelin kanssa, vaikka kisakoneisto taatusti on tehnyt kaikkensa latujen eteen.

Omat hiihdot ovat jääneet tänä talvena todella vähiin: olen hiihtänyt kaksi kertaa Hollolan Heinsuolla ja kaksi Vierumäen urheiluopiston tykkilumiladulla. Maksan Vierumäellä oikein mielelläni kahdeksan euron latumaksun siitä hyvästä, että väylä on ollut varsin hyvässä kunnossa. Eilen hommaa valvottiinkin ihan koko ajan, näin kaksikin latuvalvojaa.

Maksaisin Heinsuollakin, jos siellä olisi ollut mahdollisuus. ESS kirjoitti latujen hoitamisen tulleen kalliiksi Hollolan Urheilijoille, jotka ovat tehneet latuja oman toimintansa lisäksi kaikille muillekin. No, onneksi olemme maksaneet vuosia HU:n jäsenmaksua.

Jos eilen sai hiihtää upeassa auringonpaisteessa, tämä aamu oli harmaa. Päätimme kuitenkin puolison kanssa käydä tarkistamassa Lahden satamassa Vesijärven jään tilanteen ja onneksi menimme. Aurattu rata oli todella hyvässä kunnossa ja liukkaaksi sulanut jää sen ympärilläkin aivan luistelukelpoinen.

Olimme jäällä reilun tunnin aamukahdeksasta lähtien, ja koko ajan porukkaa tuli lisää. Moni muukin oli varmasti ajatellut haluavansa luistella ennen luvattua räntäsadetta. Kotiin lähtiessä tuli jo hieman kosteata tihkua, mutta varsinainen sade alkoi vasta puolenpäivän jälkeen.

Saapa nähdä, loppuivatko hiihto- ja luistelusäät tähän viikonvaihteeseen. Pahaa pelkään, ettei edes latuja jakseta huoltaa Salpausselän kisojen jälkeen. Täysin ymmärrettävää, jos plusasteet vievät lumien lisäksi hiihtäjätkin maastosta. Mutta kun todennäköisesti vielä jossain vaiheessa sataa lunta, toivon myös latukoneiden kuljettajineen vielä käväisevän metsässä.

Jäät ovat vielä enemmän riippuvaisia säästä. Kaikki jäädytetyt kentät ovat sulaneet aikoja sitten. Luonnonjäillä uskaltaa kulkea vielä jonkin aikaa, mutta ainakaan minä en osaa arvioida jäätä niin hyvin, että kovin pitkän lämpöaallon jälkeen uskaltaisin lähteä kokeilemaan. Tänään vielä näytti siltä, että jäätä on ainakin 25 senttiä. Jossain vaiheessahan se joka tapauksessa muuttuu hauraaksi, vaikka paksuutta riittäisikin.

On tämä talvi! Täytyy kai huomenna kaivaa pyörä esiin.

Ylös, alas, maaliin!

Enpä muista, milloin olisin aloittanut hiihtokauden vasta helmikuussa. Olin siis tänään ensi kertaa ladulla sitten viime kevättalven. Ihan pelkästään ei voi syyttää kurjia säitä ja lumenpuutetta, mutta ei täällä Lahden korkeudella ole aivan valtavasti ollut vaihtoehtoja päästä hiihtämään. Hyvä kuitenkin, ettei koko talvi jää väliin!

Lahden Urheilukeskuksessa on tänä viikonloppuna nuorten SM-kisat, joten sinne ei ollut asiaa. Ajoimme Hollolan Heinsuolle, jossa mies oli käynyt pari kertaa tsekkaamassa latutilanteen. Vielä päättyneellä viikolla keskuksessa tarjolla oli vain lyhennetyt ladut, jotka perinteisesti kiertävät varsin jyrkkien suppien kautta.

Oli siis vain lähdettävä kapuamaan ja laskemaan ja kapuamaan ja laskemaan. Paitsi että yhden kierroksen jälkeen huomasin muutaman hiihtäjän kääntyvän sittenkin sille 2,5 kilometrin kuntoladulle, jota yleensä hiihdän. Onneksi uskalsin kääntyä ja kurkistaa, sillä ilmeisesti latukone oli käynyt juuri ennen viikonloppua!

Koko Heinsuon alue on rakennettu suppaiseen ja sitä kautta mäkiseen maastoon, mutta tutulla reitillä sentään osasin ja jaksoin hiihtää jokseenkin rennosti. Suorastaan ilahduin siitä, ettei kunto tai tekniikka ollut ihan hukassa pitkän tauon jälkeen. Ensimmäisen räpistelykierroksen jälkeen jaksoin hyvin vielä kiertää tuon 2,5 kilometriä kolmasti.

No, myönnettäköön, että näillä harjoituskilometreillä meno on vielä kovin varovaista, etenkin alamäissä. Sukset luistivat puolison voitelun jäljiltä upeasti, mutta vähänpä luistosta on hyötyä, jos laskijaa pelottaa. Siinä mielessä vauhti oli juuri sopiva, että hiihtämisen jäljiltä oli aivan uskomattoman hyvä olo.

Huomenna uudestaan!

Yllättävä luistinrata Messilän rannassa

Lähdimme Hollolan Hersalaan tänään hyvin varustautuneina, mukana oli sekä sukset että retkiluistimet. Idea oli edetä Vesijärvne jäällä niillä välineillä, joilla paremmin pääsee.

Lunta oli ehkä viisi senttimetriä, joten valitsimme luistimen terät. Tuntuihan se hieman epävarmalta luistella lumessa näkemättä jään pinnan kuntoa, mutta itse lumi oli kevyttä eikä haitannut etenemistä. Hersalan puolella lahtea jään pinta oli kuitenkin varsin hyvä, joten liuku liu'ulta uskalsin antaa mennä yhä kovempaa.

Kun pääsimme Messilän puolelle, jää muuttui epätasaisemmaksi. Keskellä lahtea tuli kuitenkin vastaan aurattu väylä, joka vei kohti Messilää. Luisto ei muuttunut yhtään paremmaksi, mutta toki jään näkeminen lisäsi turvallisuutta. Baanan mittaa en osaa arvioida,

ehkä joitain kilometrejä.

Ulkoilu -8 asteessa tuntui ihanan rentouttavalta pitkän pakkaskauden jälkeen. Näimme jäällä jonkin verran muidenkin luistelijoiden jälkiä ja ainakin yhdet suksen jäljet. Ja pilkkijät olivat tietenkin taas vallanneet istumapaikat lahdelta.

Vesijärvi kantaa luistelijaa

Eilen pääsin lopulta harrastamaan jotain talviurheilua, luistelua järven jäällä. Sauvojakin olen heiluttanut tänä talvena vain kävelijänä, en vielä ollenkaan hiihtäjänä. Hienolta tuntui, kun lopulta pääsi valkoiseen maisemaan liikkumaan!

Ajoimme tuttuun paikkaan Hollolan Hersalaan, Vesijärven rantaan. Mies kävi ensin hakkaamassa jäätä paksulla sauvalla. Ei mennyt läpi, jää vaikutti vähintään 5-10 senttiä paksulta.

Pilkkijöitä näkyi ahkion kanssa, joku kauempana mönkijälläkin. Tuntui siis turvalliselta. Lupasimme vielä anopille pysyä rannan tuntumassa ja puimme ylle pelastusliivit ja otimme kaulaan jäänaskalit.

Lunta oli jään päällä jokunen sentti, mutta sen alla jää vaikutti varsin luisteltavalta. Aloitin ensin varovasti, mutta jo muutaman minuutin jälkeen uskalsin taas luottaa itseeni. Joitain pieniä railoja tuli vastaan, mutta missään vaiheessa en ollut vaarassa kaatua. Kiertelimme Hersalan Häyhdön saaren ja Laasonpohjan väliä edestakaisin, sillä Messilän rantaan mennessä jää muuttui selvästi epätasaisemmaksi.

Noin 15 asteen pakkanen nipisteli sormissa ja poskissa ja vajaan tunnin jälkeen myös varpaissa. Ehdin ottaa muutamia kuvia, kunnes puhelin hyytyi ja sammui. (Kaliforniassa ei ilmeisesti ole tullut mieleen, että monikäyttölaitteen pitäisi kestää näitä arktisempia olosuhteita.)

Ehdin ottaa vain yhden kuvan eläinten jäljistä, joissa askelten jälkeen oli aina joko hännän tai mahan liukujälki. Asuisikohan järvellä saukko?

Alla vielä kuva edelliseltä viikonlopulta, jolloin järvi oli alkanut jäätyä uudestaan pitkän leudon jakson jälkeen. Näissä pakkasissa jäät vahvistuvat nyt vauhdilla, etenkin siellä, missä niiden päälle ei ole ehtinyt sataa paksua lumikerrosta. Luonnon luistelusäät ovat aina arvaamattomia, siksi niistä pitää nauttia heti. Viime talvena talvena pääsin järven jäälle vain kerran, silloinkin Tuusulanjärven auratulle radalle.

Hieno pöllöhavainto

Joulun ja uudenvuoden tienoon pyhät ja muut vapaapäivät ovat tietysti otollista ulkoilukautta, mutta eihän Etelä-Suomen tämän talven säitä voi kovin inspiroiviksi kuvata. Silti olen joko yksin tai puolison kanssa yrittänyt tehdä päivittäin kävelylenkkejä niin maalla kuin kaupungissa.

Eilen sunnuntaina ihmeellinen aurinko inspiroi meidät kävelemään Hollolan Hersalassa Vesijärven rannoilla ja siltaa pitkin Häyhdön saareen. Vähän ennen siltaa huomasin langalla isohkon linnun, joka ei vaikuttanut tutulta. Hieman lähempänä tunnistin sen joksikin pöllöksi, mutta en osannut määrittää. Mies heitti lonkalta, että se voisi olla hiiripöllö.

Kun pääsimme netin ja lintukirjojen ääreen, totesimme että linnun koko (n. 40 cm ja pitkä pyrstö), väritys (valko-musta) ja päiväaktiivisuus tosiaan sopisivat hiiripöllölle. Se ainoastaan arvelutti, että pöllön varsinainen elinalue on Pohjois-Suomi.

Niinpä lähetimme epäselvän kännykkäkuvan ja kirjallisen kuvauksen biologisukulaiselle ja jäimme odottamaan. Äsken hän vahvisti määrityksemme ja onnitteli hieman tavallista harvinaisemmasta havainnosta. Itse hän on kuulemma nähnyt Hollolassa hiiripöllön joskus 1980-luvulla. Ruoan perässähän pohjoisetkin lajit siirtyvät etelään.

Eilinen aurinko tuntui muutenkin uskomattoman ihanalta sumuisten ja tihkuisten päivien keskellä. Valoa tässä kaivataan, mieluiten sekä lunta että aurinkoa.

Piparkakkujulkisuutta

Piparkakkutalot näyttävät olevan tämän joulun trendi. Lähes joka lehdellä on piparkakkutalokisa. Nuoriso on lähettänyt meidän talomme kuvat ainakin pariin kilpailuun, mutta itse en ole muistanut seurata menestystämme.

Tänä aamuna huomasin tämän blogin tilastoista, että Yle Lahden Radion nettisivulla on nyt julkaistu kuvat ja tiivistelmä jutusta, jonka toimittaja Raisa Autio kävi tekemässä jo pari viikkoa sitten. Silloin tuli ulos vain haastattelu.

Myös Uuden Lahden toimittaja Marjaana Kontu kävi täällä haastattelemassa ja kuvaamassa tuolloin pari viikkoa sitten meitä rakentamastamme Vesijärven asemasta. Juttu löytyy sivulta 14.

Ei taida olla sattumaa, että ihmiset haluavat rauhoittua hitaan ja keskittymistä vaativan projektin ääressä juuri kiireisen joulun alla. Ystäväni Tuulikki kirjoitti omassa blogissaan palapeliperinteestä, joka ajaa saman asian.

Toinenkin ystäväni harrastaa palapelien ääressä mietiskelyä. Hänen kanssaan kävin myös lauantaina perinteisellä kuusenhakureissulla, joka sekin on yhdenlainen "ajaton" rituaali joulun alla. Niitä tarvitaan.

Perjantaina kävimme kurkistamassa, voisiko Vesijärvellä luistella. Kauniiltahan jää näytti, mutta vesisade oli tehnyt tehtävänsä. Sauva meni rannassa jään läpi humpsahtamalla. Eilen juoksulenkillä huomasin, että osa jääkannesta oli sulanut kokonaan. Luonto opettaa kärsivälliseksi, hyvä niin.

Riks, raks ja kops - jäisiä suppilovahveroita

Aamulla sateli joitain lumihiutaleita, mutta onneksi se ei haitannut päivän sieniretkeä. Ei myöskään pikkupakkanen, sillä suppilovahverot tunnestusti kestävät muutaman asteen pakkasta. Kuului vain raks, kun sienen katkaisi ja kops, kun sen heitti koriin.

Vakiopaikkamme Hollolan Kutajoessa antoi todella runsaan sadon, kaksi pientä ja yhden korillisen. Lisääkin olisi saanut haravoimalla rinnettä tarkemmin, mutta paluumatkalla yritimme jo sulkea silmät sienituppailta. Sormetkin olivat aika kohmeessa.

Pakkasaamupäivä toi myös auringon esiin, mikä tuntuu luksukselta mustien ja sateisten marrasviikkojen jälkeen. Edesauttoi kummasti myös sienten löytämistä pimeästä kuusikosta.

Levittelin äsken sienet ritilöille, jotka vein kylpyhuoneeseen lattialämmityksen päälle. Olen viime aikoina ottanut haltuun aika monta uutta tapaa käyttää kuivattuja sieniä, joten täydet varastot kyllä varmasti vajenevat talven aikana.

Marraspuuhailua auringossa

Ei ole vielä myrsky yltänyt Lahteen asti, mutta kyllähän tuolla tuulee ihan reippaasti. Eilen sen sijaan oli uskomattoman lämmin ja aurinkoinen marraslauantai, josta käytimme osan anopin auttelemisessa Hollolassa. Kuvat pihalta puhukoot puolestaan.

Pieniä uusia suppilovahveroita

Sumu roikkui maiseman päällä lähes koko tämän sunnuntain ainakin täällä Lahden seudulla. Metsässä tosin näki oikein hyvin, ainakin kun kyykistyi lähelle.

Löytämiäni suppilovahveroita pitikin tarkastella läheltä, sen verran pieniä ne olivat. Suuremmat oli käyty keräämässä pois, mikä oli helppo nähdä katkotuista jaloista. Näitä pieniä keräsin vajaat pari litraa ja upotin niistä suurimman osan etikkaliemeen.

Mutta uutta satoa koskee koko ajan! Ei mikään ihme tässä lämmössä (päivällä +4-+5) ja kosteudessa. Oikeastaan vain sormia paleli, kun ei keräämisestä ei oikein tule mitään käsineet kädessä.

Jos ei sada lunta, suppilovahveroita voi hyvin olla tarjolla pitkälle marras- tai jopa joulukuuhun asti.

Muitakin hauskoja sienihavaintoja tein, mm. tämän puuainesta lahottavan kaunokaisen. Ihan kuin kukka varsineen!

D-vitamiinia kuusimetsästä

Ensimmäinen talviajan (tai oikeasti normaaliajan) sunnuntai oli niin aurinkoinen, että mies lähes komensi minut sienimetsään aamulla. Ei haitannut vähän pitkäksi mennyt aamukaan, kun varastossa oli ylimääräinen tunti yöllisen kellojen siirron jälkeen.

Pimeää kohti mennessä on toki syytä kerätä talteen jokainen auringon tarjoama D-vitamiinilisä. Puhumattakaan tietysti suppilovahveroista, jotka nekin sisältävät harvinaisen paljon ko. vitamiinia. Osa löytämistäni suppiksista olikin harvinaisen keltaisia, aivan kuin pieniä aurinkoja. Joukossa taisi olla myös kosteikkovahveroita.

Valitsin aika pienen metsänläntin Hollolassa, koska en halunnut joutua hirvenmetsästäjien kanssa samaan maastoon. Paikka ei kuulu parhaisiin tärppeihin, mutta satoa oli ihan riittävästi. Joku muukin oli metsässä käynyt, katkottuja jalkoja oli siellä täällä. Koskaan aiemmin en muista nähneeni juuri tuossa lohkossa sienestäjiä tai jälkiä heistä. Ihan hauskaa, jos harrastus leviää.

Ilman D-vitamiinialtistustakin liikkuminen sammalmättäillä virkistää aina. Saaliskin ilahdutti, vaikka tässä huushollissa on kuivattuja sieniä varmaan lopuksi ikää. Kohta on taas aika jakaa niitä eteenpäin kaikille metsän satoa arvostaville ystäville.

Aurinkoinen suppilovahveroretki

Menkää nyt hakemaan niitä herkkutatteja!

Vajaan tunnin iltasienestys antoi tänään kaksi korillista saalista, pääasiassa herkkutatteja. Sienet poimin Hollolasta kahden pikkutien varresta, metsän reunasta, sillä olin liikkeellä 15-vuotiaan mäyräkoirani kanssa. Aivan valehtelematta herkkutatteja kasvoi vähintään joka toisella askeleella.

Parikymmentä pientä tattia oli jälleen ykkösluokan kaunottaria, jotka siirsin suoraan jääkaappiin kokonaisina odottamaan huomista. Loput siivutin kuivuriin ja kun sen tila loppui, leikkasin ohuita siivuja pakasterasioihin. En siis kypsentänyt viipaleita mitenkään, laitoin vain joka kerroksen väliin tuorekelmun helpottamaan jatkokäyttöä. Katsotaan nyt, miten moinen säilöntämenetelmä toimii.

Otin mukaan myös joitain punikkitatteja, joista tuli viipaloituna uunipellillinen. Turvauduin kuivuritilan puutteessa siis kakkosvaihtoehtoon eli tuohon yritykseen kuivattaa sienet tavallisessa uunissa hieman alle 50 asteessa, uuninluukku raollaan. Kunhan nyt kuivuvat sen verran, että saan ne huomenna siirrettyä kuivuriin. Käytän kuivattua punikkitattia talvella yleensä muiden sieniruokien ja muutenkin mausteena.

Muutaman mustarouskunkin sain mukaan. Ei niistä yksin salaattia saa, mutta keittämisen jälkeen suolaan rouskut kevyesti ja säilön pienetkin erät muovipussissa pakastimeen. Pikku annoksia voi yhdistellä.

On tämä hurja herkkutattikesä! Mutta tänään alkoi jo olla niin kuivaa, että kohta nousee varmaan uutta satoa vain kosteampiin kohtiin metsässä. Moni tateista olikin jo halkeillut kuivuuttaan, isoon osaan oli iskenyt joko tatinriesatauti tai sienisääsket.


P.S. Harmittaa, että Blogger väkisin kääntää iPhonella ottamani kuvan 90 astetta eli pystykuvaksi. Jokainen näkee, että kuvan pitäisi olla vaaka ja tuon varttikierroksen vastapäivään. En jaksa etsiä ratkaisua, mutta olen kiitollinen neuvoista.

Herkkutattikausi on täällä taas!

Tein päivän sieniretken asiantuntevassa biologiseurassa. Puolison veljen kanssa suuntasimme ensin koivikkoon rajoittuvaan kuusimetsään, josta seuralainen on monena vuonna aiemminkin löytänyt kantarelleja. Niitä löytyikin ihan hulppeasti, kanssasienestäjän mukaan uusistakin paikoista. Oma satoni oli viitisen litraa, lanko taisi saada suunnilleen saman verran.

Koko ajan etsimme samalla herkkutatteja. Ja kun ensimmäisen olin bongannut, alkoi silmä nähdä muitakin. Oli monta jo pehmennyttä tai tautien vaivaamaa, mutta onneksi löytyi myös aivan juuri nousseita pikkutatteja ja vähän isommaksi päässeitä, joissa oli vielä hyvää osaa kerättäväksi. Lisäksi sain pari kaunista punikkitattia. Kaikki tatit ovat nyt kuivurissa.

Toiseen metsään vein minä rouskujen, mustatorvisienten ja suppilovahveroiden toivossa. Kaikkia lajeja tuli vastaan, mutta sato ei ollut kummoinen. Keräsin mukaan muutaman mustarouskun ja puolisen litraa sikuri- ja pikkurouskuja ja yhteensä litran verran muita seiniä. Yksi rinne oli kuitenkin hyvin lupaavasti pikkuruisen suppilovahveromaton peitossa. Lampaankäävät sen sijaan olivat kaikki pahentuneita. Bonuksena tuli vielä vähän lisää kantarelleja ja muutama vaalea ja rusko-orakas.

Biologin kanssa on hauska kulkea metsässä myös muiden luontohavaintojen vuoksi. Ensimmäisessä metsässä näimme jättiläiskokoisen sammakon (se oli sammakko eikä rupikonna, loikki oikein tömähtämällä päin saapastani), metsäkauriin runnomia taimia ja mäyränpesän useine sisäänkäynteineen. Jälkimmäisessä metsässä vastaan tuli yövilkka, vaatimaton suomalainen orkidealaji, jota en tietenkään olisi havainnut tai ainakaan tunnistanut ilman asiantuntijaa. Sain myös varmistuksen sille, että pellon yllä lekutteleva haukka oli hiirihaukka.

Sääkin suosi: puolipilvistä ja parikymmentä astetta lämmintä. Erinomainen aamupäivä Hollolan metsissä!