Hieno pöllöhavainto

Joulun ja uudenvuoden tienoon pyhät ja muut vapaapäivät ovat tietysti otollista ulkoilukautta, mutta eihän Etelä-Suomen tämän talven säitä voi kovin inspiroiviksi kuvata. Silti olen joko yksin tai puolison kanssa yrittänyt tehdä päivittäin kävelylenkkejä niin maalla kuin kaupungissa.

Eilen sunnuntaina ihmeellinen aurinko inspiroi meidät kävelemään Hollolan Hersalassa Vesijärven rannoilla ja siltaa pitkin Häyhdön saareen. Vähän ennen siltaa huomasin langalla isohkon linnun, joka ei vaikuttanut tutulta. Hieman lähempänä tunnistin sen joksikin pöllöksi, mutta en osannut määrittää. Mies heitti lonkalta, että se voisi olla hiiripöllö.

Kun pääsimme netin ja lintukirjojen ääreen, totesimme että linnun koko (n. 40 cm ja pitkä pyrstö), väritys (valko-musta) ja päiväaktiivisuus tosiaan sopisivat hiiripöllölle. Se ainoastaan arvelutti, että pöllön varsinainen elinalue on Pohjois-Suomi.

Niinpä lähetimme epäselvän kännykkäkuvan ja kirjallisen kuvauksen biologisukulaiselle ja jäimme odottamaan. Äsken hän vahvisti määrityksemme ja onnitteli hieman tavallista harvinaisemmasta havainnosta. Itse hän on kuulemma nähnyt Hollolassa hiiripöllön joskus 1980-luvulla. Ruoan perässähän pohjoisetkin lajit siirtyvät etelään.

Eilinen aurinko tuntui muutenkin uskomattoman ihanalta sumuisten ja tihkuisten päivien keskellä. Valoa tässä kaivataan, mieluiten sekä lunta että aurinkoa.

Marraspuuhailua auringossa

Ei ole vielä myrsky yltänyt Lahteen asti, mutta kyllähän tuolla tuulee ihan reippaasti. Eilen sen sijaan oli uskomattoman lämmin ja aurinkoinen marraslauantai, josta käytimme osan anopin auttelemisessa Hollolassa. Kuvat pihalta puhukoot puolestaan.

Harjoituslenkki Kuivannon kautta

Olen kotiseutupyöräilyprojektini aikana pyrkinyt ajamaan läpi ne lenkit, joita paikalliset maantiepyöräilyn harrastajat käyttävät harjoitteluun. Jostain syystä Kuivannon lenkki oli jäänyt väliin, vaikka Nastolaa ja Orimattilaa olenkin kolunnut jo monesta suunnasta. Kun sääennusteet näyttivät hyviltä ja perjantaina tosiaan oli upea pyöräilysää, otimme puolison kanssa perjantaina muutaman tunnin vapaata ja päätimme käydä ajamassa reilun 70 kilometrin lenkin.

Kuivanto on kylä Orimattilan koillisnurkassa ja lähellä Nastolan rajaa. Pyörätie kulkee koko matkan Lahdesta Villähteen ohi ja myös keskustaajaman ja kaupallisen keskuksen Rakokiven ohi - ei siis tarvitse kiivetä harjulle. Siinä vaiheessa matkaa on kertynyt n. 20 kilometriä.

Ihan Kuivannontien risteykseen asti ei lännestä tullessa pääse samaa puolta tietä vaan on pakko mennä hetkeksi tien reunaan ajamaan tai sitten vain ylittää vanha Kouvolantie risteyksen kohdalla. Tiehän on se (1711), josta käännytään Nastolasta kohti Artjärveä (ennen itsenäinen kunta, nykyisin osa Orimattilaa).

Kuivannontiellä ei ole erillistä pyöräväylää, mutta liikenne ei edes perjantaina alkuiltapäivästä ollut mitenkään vilkasta. Itse kylä sijaitsee noin kuuden kilometrin päässä Nastolan taajamasta: kaunista maalaismaisemaa, jonkin verran myös mäkiä. Käännös Koskustentielle ja kohti Orimattilan keskustaa on aivan taajaman tuntumassa. Opasteessa lukee myös Kuivannon kirkko 1 km, mutta enpä vauhdissa hoksannut koko kirkkoa.

Koskustentien osittain mäkinen osuus olikin sitten se, jossa huomasin jalkalihasten energioiden olevan aika lopussa. Olimme ennen lenkkiä syöneet tyttären luona kevyen lounaan, joten olin taas ajatellut, etten tarvitse mitään välipalaa juoman (vichy + herukkamehu) lisäksi. Olin väärässä jälleen kerran, mutta mitäpä maalaismaiseman keskellä voi muuta kuin polkea eteenpäin. Onneksi mies kestää notkahdukseni hyvin, mitä nyt joskus yrittää antaa valmennusohjeita vähän vääriin aikoihin.

Orimattilan keskustaajamaan tulimme Artjärventietä pitkin, joten päätin jo pari kilometriä ennen olla valppaana Kehräämön kohdalla. Ja olihan siellä onneksi ovi auki ravintola Tehtaaseen, josta saatoimme ostaa cappuccinot ja minä vielä jäätelöpallon. Välipala, pieni istuskelu ulkoterassilla ja vessassa käynti tekivät hyvää. Siinä vaiheessa oli siis takana lähes 50 kilometriä.

Viimeiset reilut 25 kilometriä sujuivat taas paljon helpommin, olihan pieni tuuli selän takana ja maasto varsin tasaista. Orimattilasta Pennalantielle asti pääsee kevyen liikenteen väylää ja Pennalantiellekin sellaista on juuri alettu rakentaa. Tosin olen aina pitänyt Pennalantietä muutenkin turvallisena ja helppona väylänä ajaa.

Lahden Renkomäessä pääsee taas pyöräteille. Emme tällä kertaa kääntyneet Launeelle ja sitä kautta keskustaan vaan koukkasimme vielä Jokimaalle menevälle pyörätielle ja vanhan Helsingintien varteen. Viimeiset nähtävyydet tällä reitillä ovat Hennalan varuskunta-alue, Mytäjäisten alue, Radiomäki ja Urheilukeskus, jonka kupeesta pääsee laskemaan keskustaan.

Kilometrejä tuli näillä kierroksilla n. 74 kilometriä. Seuraavana päivänä tuntui kankuissa ihan mukavasti - edellisestä pidemmästä pyörälenkistäni kun oli jo muutama viikko.

Moottoripyöriä ja sadekuuroja

Eilen päätimme polkaista Kahvila Vanhaan Kevariin, johon emme päässeet Vesijärven ympäri -lenkillämme pari viikkoa sitten. Nyt poljimme vähän maltillisemman lenkin, Hollolan kirkonkylästä Asikkalan Kurhilaan ja takaisin, yhteensä 48 kilometriä. Olimme siis käytännössä koko ajan Vesijärven länsipuolella.

Maltillisesta ei ehkä kannata puhua maaston suhteen, sillä reitille osuu monta ihan reipasta mäkeä mm. Uskilan koulun kohdalla ja myöhemmin Lahdenpohjan molemmin puolin. Lenkillä näkeekin paljon maantiepyöräilijöitä hakemassa harjoitusta. Ja kyllähän minäkin ylä- ja alamäistä nautin, ainakin useimmiten.

Minun ajoni oli eilen hyvin kaukana mistään vakavasta pyöräharrastuksesta, välillä suoranaista taaperrusta. Voisin tietysti syyttää huonokuntoista päällystettä etenkin Viitailan-Kurhilan välillä, aika kovaa sivuvastaista tuulta mennessä ja sadekuuroja, jotka ropisivat pariin otteeseen ihan kunnolla sekä mennessä että tullessa. (Onneksi oli sadetakit mukana, vaikka sadetutka ei ollut ennustanut vettä käytännössä ollenkaan.) Vaan luultavasti olin vain väsynyt ja jäykkä aika rankan työviikon ja pitkästä aikaa maalla kovapatjaisessa sängyssä nukutun yön jälkeen.

Mutta Kevar oli mukava paikka, kahvilassa oikea vanhan ajan tunnelma ja maukkaat leivonnaiset. Näkyi olevan myös moottoripyöräilijöiden suosikki. Maantiellä tulikin vastaan ihan juhlavia jonomuodostelmia, eilen pääasiassa Harrikka-kansalaisia.

Vesijärven ympäri

Vesijärven ympäri on klassikkoreitti, jota voi ajaa eri versioilla. Me valitsimme kartasta tälle aamupäivälle pyöräilijälle sopivan lyhyimmän reitin, jossa on Google-kartan mukaan vähän reilut 79 kilometriä ajettavaa.

Teimme lenkin vastapäivään eli ajoimme ensin Lahdesta Paimelantien ja Vesivehmaan kautta Vääksyyn, jossa tsekkasimme, että Kaisan Tupaleipomo oli juuri tämän viikonlopun kiinni. Jatkoimme siis heti matkaa ja käännyimme Jyväskyläntielle, jossa ensimmäiset kilometrit saimme ajaa pyörätiellä.

Ehkä pariksi kilometriksi ennen vasemmalle kääntyvää Hilliläntien risteystä oli pakko siirtyä ison tien reunaan. Ei siinä mitään, penkereet ovat periaatteessa leveät, mutta jostain syystä tärinäraita on tehty valkoisen reunaviivan pyörätien puolelle, jolloin se tietysti kaventaa pyöräilijän turvallista ajouraa. Aika usein sitä saa ihmetellä tientekijöiden ratkaisuja.

Hillilän-Kurhilan seutu Asikkalassa on taas silkkaa maalaisidylliä, johon kuuluvat myös päällystevauriot. Sunnuntaiaamuna liikennettä oli onneksi sen verran vähän, että railoja ja koloja uskalsi väistää vähän leveämminkin. Saimme tosin myös kärsiä aikaisuudesta, sillä Vääksyn jälkeen ensimmäinen kahvila eli kestikievari Vanha Kevar ei ollut vielä auki. Ulospäin näytti oikein viihtyisältä.

Hollolan Viitailaan ja sieltä eteenpäin Lahdenpohjaan ajaessa päällystevauriot jatkuvat. Lahdenpohjassa tulevat vastaan Vääksyn jälkeen ensimmäiset rantamaisemat. Jos joku luulee, että Vesijärven ympäriajo sujuu rantoja pitkin tasamaalla, erehtyy. Lahdenpohjan jälkeen on taas ihan kunnioitettavia nousuja, jotka alkoivat tuntua pohkeissani ja reisissäni tavallista enemmän. Energiatankkaus olisi ollut todella paikallaan, pelkkä juoma ei riittänyt.

Kun olimme päässeet tutulle Isomyllyntielle, olo oli jo toiveikas. Manskiventielle käännyttyämme edessä olikin lähes pelkkää laskua Hollolan kirkonkylään. Toisinpäin ajaessa samaiset mäet, etenkin nousu Uskilan (lopetetun) koulun kohdalla, vaativat asennetta ja voimaa reisiin.

Kirkonkylässä ehdin havaita, että paikallisen Salen edustalla oli jo joukko pyöräilijöitä nauttimassa jäätelöitä ja juomia. Muutaman sadan metrin päässä kirkonkylän kioskillekin saimme pian puolituttua pyöräilijäseuraa. Oma mies nautti vain kivennäisvettä ja muut miehet kahvia tai teetä, mutta minä tankkasin lisäksi sekä kotipullan että pienen suklaapatukan. Vähän voimat palasivatkin.

Silti täytyy myöntää, että viimeiset noin 17 kilometriä kotiin olivat minulle aika kovat. Hollolan Rantatiellä on toinen pitkä mahdollisuus katsella vettä ja ajaa tasaisella, mutta pieni vastatuuli tuntui väsyneen ihmisen ajossa. Messilän kohdalla tasaisuus loppuu kertaheitolla, nousu on yksi seutumme kovimmista. Nousin jopa hetkeksi satulasta taluttamaan, mitä ei ole tapahtunut kertaakaan sen jälkeen, kun sain alleni kevyen maantiepyörän.

Rautakankareelta laskettelu kotiin päin oli sitten taas silkkaa juhlaa. Toki matkalle mahtuu jokunen töyssy, jota voi kutsua ylämäeksi, mutta ne menivät vauhdilla ylös. Kotiin päästyämme olin iloinen, kun sentään selvittiin ilman haavereita. Pysähdysten kanssa reissuun meni vajaat neljä tuntia.

Olen ollut tyytyväinen jokaiseen ajamaamme lenkkiin, mutta samalla olen pyrkinyt miettimään, mitä voisi parantaa. Tämänpäiväistä retkeä varten minun olisi ehdottomasti pitänyt tankata paremmin jo eilen ja ottaa mukaan edes jotain energiapitoista. Luotin liikaa siihen, että matkalle osuu sopivia kahviloita. Padasjoen reissullemme ottamani kaurakeksit jäivät syömättä, tällä kertaa niitä olisi tarvittu.

Padasjoelle vastatuulessa, laivalla takaisin

Puolisolla on haave ajaa Päijänteen näköalareittiä mahdollisimman pohjoiseen asti. Paras osuus alkaa Pulkkilanharjulta ja jatkuu useiden saarten kautta lähelle Jyväskylää. Olimme laskeskelleet, että jaksaisimme ja ehtisimme ajaa Lahdesta Luhangan Judinsaloon (pikkuteitä pitkin reilut 110 km) jonain keskiviikkona, jolloin pohjoisesta tuleva Päijänne-risteilyt Hildenin Suometar olisi Judinsalossa 13.20 ja toisi meidät sen jälkeen illaksi takaisin Lahteen.

Viime viikon keskiviikkona oli kova sadepäivä, joten silloin emme lähteneet. Eilen eli 18.7. oli seuraava ja meille muiden velvoitteiden vuoksi käytännössä ainoa mahdollisuus enää tällä lomakaudella. Seurasimme viikonlopusta lähtien sääennusteita, jotka lupasivat navakkaa vastatuulta. Niin navakkaa, että jälleen oli pakko muuttaa suunnitelmia. Tiistai-iltana päätimme ajaa toista rantaa pitkin Padasjoelle, jonne olisi reilut 60 kilometriä.

Kuudenkympin lenkkejä on kesän aikana tehty jo useita, joten sikäli matkanteko ei huolettanut. Toki olemme yleensä pyrkineet ajamaan edes puolet lenkistä myötätuuleen. Eilinen tuuli tuli ensin lännestä ja sitten luoteesta, jolloin se oli koko ajan sivuvastaista. Lähtiessä aamulla ehkä n. 5 m/s, päivän ehdittyä pidemmälle varmasti joissain kohdissa 10 m/s.

Lähdimme liikkeelle jo aamuseitsemältä, joten tiesimme voivamme ajaa lähes miten hitaasti hyvänsä. Aamu oli aika viileä, joten minulla oli päällä monta kerrosta verkkopaidasta tuuliliiviin ja villaiseen ajopaitaan, lisäksi irtohihat ja lahkeet. Paimelantien ja vanhan nelostien risteyksessä ennen Vesivehmaata oli pakko riisua verkkopaita ja irtolahkeet, sillä olin pakahtua liikaan lämpöön.

Ensimmäiseen 25 kilometriin kuluikin puolisentoista tuntia, mutta silti olimme Vääksyn kanavalla odottamassa Kanavan Helmen aukeamista. Vartin odottamisen jälkeen saimme kahvia ja tuoretta pullaa. Odottaessa ostimme ja kirjoitimme pari korttia, joita varten piti käydä ostamassa postimerkit keskustan Siwasta. Sieltä lähtiessä valitsimme eri väylät keskustan läpi ja kas, eksyimme toisistamme kymmeneksi minuutiksi. On se mahdollista niinkin pienessä taajamassa, kun on mäki välissä...

Jälleennäkemisen jälkeen matka jatkui Asikkalan- ja Pulkkilantien varren pyörätietä aina siihen asti, että oli aika kääntyä Pätiäläntielle eli kohti länttä. Kun tie muuttui Joenniementieksi, se muuttui yllättäen sorapintaiseksi.

Ei auttanut, oli jatkettava ajamista, vaikka alla olikin ohuttakin ohuemmat maantiepyörän ulkorenkaat. Reilun parin kilometrin soraosuuden jälkeen pysähdyimme kestopäällysteen reunaan ja teimme perinteisen rengastarkistuksen: ensin putsasimme pyörittämällä rengasta ajokäsinettä vasten irtokivet kumin pinnasta ja vielä lopuksi nypimme pienimmät piikit pois. Muutama vekki oli tullut, mutta onneksi yksikään niistä ei ollut puhkaissut sisärengasta.

Loppumatka Maakesken ja Nyystölän läpi olikin taas asfalttipintaa ja oikein mukavaa kylätietä. Muutama kilometri ennen Padasjoen keskustaa tien sivuun ilmestyi taas kevyen liikenteen väylä, jolle siirryimme. Ihan viimeisissä nyppylöissä ennen keskustaa saimme jälleen tuntea vastatuulen voiman. Mutta hyvissä voimissa saavuimme Padasjoen kirkonkylälle jo yhdentoista maissa. Laivan lähtöön olisi siis melkein viisi tuntia.

Suuntasimme ensin Keskustien varrella toimivaan kahvilaan ja lounasravintolaan Modettiin, jossa oli -  kauniisti sanottuna - perinteinen kirkonkylän baarin noutolounas. Kolme erilaista lihavaihtoehtoa lämpimänä ruokana, salaattipöytä sitä mallia, josta ei huomaa vuodenaikojen vaihtelua. Mutta nälkä lähti kohtuuhinnalla. Ruokailun jälkeen kuljeskelimme jonkun aikaa kauppakadulla ja vierailimme mm. Galleria Pikantissa. Hiljaista oli.

Kun yhdistetystä lahja- ja paperikaupasta oli saatu lisää kortteja ja kynät, lähdimme kohti satamaa, jonne oli vielä reilun kilometrin ajomatka. Matkan varrella näimme kauniin kirkon ja idyllistä asutusta, jotka erosivat todella edukseen liikekeskustan rakennuksista.

Padasjoen Laivaranta on yksi Päijänteen vilkkaista satamista, johon kunta on satsannut paljonkin. Keskiviikkona siellä näkyivät hyvin jo tulevan viikonlopun suurkisan, Päijännepurjehduksen valmistelut. Sen sijaan kukaan ei tuntunut sataman palvelupisteissä tietävän, pysähtyykö Hildenin Suometar siellä ja missä laiturissa. Mitään opastetauluakaan ei näkynyt. Ei auttanut kuin soittaa varustamon numeroon ja varmistaa, että siitä samasta laivalaiturista Suometar hakee matkustajat kuin Padasjoen oma Elbatar. Kävin sitten jakamassa tiedon myös ravintolarakennuksen henkilökunnalle.

Muutaman tunnin odottelu sai minut taas muistamaan, millaista elämä on vierassatamissa, joissa olen viettänyt päiviä aika monena purjehduskesänä. Positiivista on kiireetön tunnelma, jonka hidastettujen askelien tahdissa lomalaiset ostavat jäätelöitään, oluitaan ja ruokiaan. Osan porukasta oleskelu on ehtinyt jo ränsistyttää olutlasiensa ääreen. Moni näyttää kuitenkin rehellisesti nauttivan käyskentelystä laitureilla ja syömisestä, juomisesta ja istuskelusta joko aurinkoisella terassilla tai puiden varjossa. Me käytimme suurimman osan ajasta veneiden katseluun ja niiden ominaisuuksien arviointiin.

Kun Suometar vihdoin ajoi laituriin, pääsimme vaihtamaan taas tunnelmaa. Talutimme pyörät keulasalonkiin ja siirryimme itse ravintolapöytään ikkunan ääreen. Ensin odottelimme henkilökuntaa rahastamaan matkan (henkilömaksu Padasjoelta Lahteen 37 euroa, pyöräkuljetuksen vakiohinta 10 euroa), sen jälkeen aloimme kysellä tarjoilua. Laivan seisova pöytä oli jo korjattu pois, mutta kokki suostui ystävällisesti tekemään meille kylmät lautaset täynnä kaloja ja salaatteja. Aikamoinen luksusversio baariruoan jälkeen! Innostuimme jopa tilaamaan kuohuviiniä, sillä ajomatkaahan ei enää kotisatamasta ollut tiedossa kuin vajaa kilometri. Pääosa viinistä tietenkin haihtui päästä kolmen ja puolen tunnin laivamatkan aikana.

Olemme matkustaneet Päijänteen ja Vesijärven reitti- ja risteilylaivoilla suunnilleen joka kesä jonkin välin, pisimmillään koko matkan Lahdesta Jyväskylään tai päinvastoin. Pyörä oli kyydissä ainakin viime kesänä, kun ajoimme Heinolaan ja risteilimme sieltä kahden kanavan eli Kalkkisten ja Vääksyn kautta kotiin. Järvet - etenkin Vesijärvi ja eteläinen Päijänne - ovat purjehdusvuosilta kovin tuttuja, joten muutaman tunnin matka kesää kohti riittää meille nykyisellään oikein hyvin. Laivoilla on kuitenkin oma historiallisen viihtyisä tunnelmansa, joka rauhoittaa katsomaan vettä ja rantoja ja muistelemaan matkoja eri kesinä. Myös risteilymatkustajia on hauska seurata, sillä kaikilla on aikaa joko vaellella ympäri alusta ja katsella maisemia tai täyttää tyhjää tilaa seurustelemalla ja nauttimalla virvokkeita. Suosittelen Hildenin laivoja, joilla on 50-vuotisjuhlakesä menossa!

Kotisatamassa Lahdessa olimme 19.30 ja kymmenen minuutin kuluttua kotona. Reissu oli vienyt meiltä siis yli kaksitoista tuntia, josta ainakin neljä oli odottelua. Kilometrejä tuli n. 63 km maata pitkin, merimaileja en osaa arvioida.

Orimattilaan ja kaatosateessa takaisin

Kotiseutupyöräilyn tämän päivän kohde oli Orimattila ja siellä kaksi nähtävyyttä, Tönnön mylly ja Villa Roosan taidenäyttely. Saimme taas koiran hoitoon Lahden Tapanilaan, joten ajoimme ensin sinne pakettiautollamme. Seurasimme siis hieman erilaista reittiä kuin keskustasta lähtiessämme.

Ensin ajoimme Sarvikadulta lyhyen kevyen liikenteen pätkän Tarjantielle, josta käännyimme etelään Sammalsuonkadulle. Kadun ylämäkeähän pidetään lähes mahdottomana ajettavana, mutta Tarjantiellä ollaan jo puolivälissä. Ei se ylämäki muutenkaan pelottava ole, ainakaan jos osaa yhtään polkea ja käyttää vaihteita.

Harjun päällä ajoimme Hämeenlinnantien ali ja sieltä Metsäkankaalle. Ohitimme yhden Lahden kovimmista nousuista/laskuista eli Veräjämäenkadun ja ajoimme kohti etelää Männistönrinteen aika hurjan laskun kautta. Valitsimme pyörätien, joka vei meidät Hennalankadulle ja käännyimme sen jälkeen Jokimaalle. Sieltä matka jatkui Renkomäkeen, josta taas paras pyöräreitti vie Pennalan kautta Orimattilaan.

Orimattilassa kello oli sen verran vähän, ettei Villa-Roosa vielä ollut auki. Ensimmäinen kohteemme oli siksi Tönnön mylly, joka sijaitsee Porvoonjoen varressa on muutaman kilometrin lounaaseen keskustasta. Ajoimme ensin Luhtikyläntietä ja käännyimme siltä Päärniläntielle ja sieltä myllylle.

Kosken äärellähän on oikeastaan kaksi nähtävyyttä, myllyn lisäksi Suomen vanhin betonikaarisilta. Sillalla on upea kivipinta, jonka päällä puoliso sai muutaman metrin ajan fiilistellä kuuluisan Paris-Roubaix-etapin hurjia ajo-olosuhteita. Aika hauskaa muuten, että sillalle on kivien asettelulla luotu myös keskiviiva. Koski myllyineen on myös vaikuttava nähtävyys, ja mikä hienointa - yhä toiminnassa! Tänään, lauantaina, sieltä ei jauhoja olisi saanut, mutta mainoksia näkyi ajaessamme kohti Orimattilan keskustaa.

Villa Roosa sijaitsee Käkelänraitilla aivan Artjärventien lähellä, mutta jälleen kerran onnistuin eksymään matkalle sinne, kun valitsimme lähestymissuunnaksi Käkeläntien ja sen jälkeen Käkelänraitin. Toisaalta hyväkin, sillä olimme pienen harhailun jälkeen pihassa 11:01 eli heti näyttelyn avautumisen jälkeen.

Kyseessähän on entinen huopatossutehdas, jossa jo edellinen omistaja järjesti säännöllisesti tekstiilitaidenäyttelyitä ja nykyinen pariskunta nykytaiteen katselmuksia. Näyttely sopi tilaan hyvin ja sen teokset tarjosivat jopa jonkinlaisia oivalluksia. Kahvilassa oli tarjolla koneellisia erikoiskahveja ja paria lajia kakkupaloja (tyrnipäällysteinen juustokakku ja mutakakku), joita kokeilimme. Hyvä kokonaisuus.

Valitettavasti tällä kertaa sääennuste oli tismalleen oikeassa, eli sade saavutti Orimattilan tasan puoliltapäivin. Ajoimme Lahteen asti lähes taukoamattomassa sateessa, joka hetkittäin teki tiet jopa hieman liukkaiksi. Renkaat ja jarrut kuitenkin pitivät, kunnes minulta herpaantui tarkkaavaisuus saavuttuamme Lahden Launeelle Yli-Marolan kotieläinpihan nurkille. Mies kääntyi tiukassa kurvissa kohti Mytäjäisiä mallikkaasti, minulla meni hieman pitkäksi. Sen verran vasen polvi käväisi asvaltissa, että iho naarmuuntui.

Vielä Mytäjäisten jälkeen oli jaksettava kiivetä Kärpäsenmäki ja kohta sen jälkeen laskeutua Sammalsuonkadulle ja sieltä Tarjantien kautta tyttären pihaan. Perillä olimme litimärkiä ja todella likaisia roiskuneesta sorasta. Kotona piti vielä pestä pyörät, ajovaatteet ja tietenkin oma nahka. Kaiken tämän jälkeen oli voittajaolo. Kilometrejä reilut 60.

Ajetaan me tandemilla... Hollolan Maakansassa

Juhannuksen kunniaksi otimme alle tandemin ja lähdimme puolison kanssa kiertämään Hollolaa. Saimme koiran hoitoon Lahden Tapanilaan, joten luonteva suunta oli ensin Hollolan kirkonkylä. Siellä nautimme legendaarisella kirkonkylän kioskilla jäätelöt, minkä jälkeen jatkoimme kohti Vesalaa eli Hämeenlinnantien risteystä.

Normaalisti käännymme tuossa risteyksessä takaisin Lahteen Soramäen ja Salpakankaan kautta, mutta nyt päätimme kääntyä länteen Kukonkoivuun, sieltä Herralaan ja edelleen Nostavantien kautta Lahden Ala-Okeroisiin sen kautta Salpakankaalle. Loppumatka kului harjun päällä keskussairaalan kohdalle ja siitä Sammalsuonkatua alas ja takaisin Tapanilaan. Matkaa kertyi n. 52 kilometriä.

Lahdesta pääsee pyörätietä yhtäjaksoisesti hieman Messilän ohi. Tällä kertaa ajoimme pitkän ajoneuvomme kanssa koko matkan autojen seassa, koska etenkin Rautakankareella pyörätiet sisältävät aika jyrkkiä kurveja ja äkkinäisiä nousuja ja laskuja. Hollolan Rantatiellä on osa matkasta joka tapauksessa ajettava maantien reunassa, mihin onneksi paikallinen liikenne tuntuu olevan tottunut.

Kirkolta Vesalaan taas on hyvä pyörätie, jota käyttää mielikseen, koska jalankulkijoita on vähän. Myös Vesalasta Kukonkoivuun on pyörätie. Kukosta Ala-Okeroisiin pyöräilijän on ajettava maantiellä, jossa ainakaan juhannusaattona ei ollut paljon liikennettä. Haastetta ajoon sen sijaan toi kumpuileva maasto, jossa muutaman kerran sai puuskuttaa ihan tosissaan ylämäessä.

Ala-Okeroisista Salpakankaalle pääsimme ajamaan taas useita kilometrejä ylämäkeen, tällä kertaa hyvällä pyörätiellä. Viimeinen osuus Hämeenlinnantien sivussa ja sieltä alan Sammalsuonkatua kulki sekin turvallisesti hyvällä pyörätiellä. Tosin onhan Sammalsuonkatu aika hurja myös laskuna - nousunahan se on yksi Lahden kovimmista.

Otin tuohon otsikkoon sanan Maakansa, kun mietin jonkinlaista yhteistä nimittäjää kylille, joiden kautta ajoimme. Hollolaahan on molemmin puolin Vesijärveä ja lähes joka puolella (sen entistä kylää) Lahtea. Vesikansan kylät sijaitsevat Lahden koillispuolella ja Hollolan kirkolta ja Pyhäniemestä katsottuna siellä toisella puolella Vesijärveä. Ja onhan Maakansassa ihan oikeasti myös kyliä, joissa on jäljellä vielä isoja maatiloja suurine maa-alueineen.

Puoliso kysyi lenkiltä tultuamme, oliko viidenkympin ajo tandemilla helpompaa kuin omalla pyörälläni. Kysymykseen on vähän vaikea vastata, sillä toki pääsen takasatulassa tietyllä tavalla helpommalla, koska etusatulan ajaja hallitsee vaihteet ja tekee päätökset. Polkea takanakin pitää, ei siellä pysty olemaan vapaamatkustajana. Mutta takana polkija on koko ajan tuulensuojassa eikä tietenkään tipahda vastatuulessa nopeamman tahdista. Ylämäissä kahdesta polkijasta on hyötyä, ja kyllä tandemilla pääsee parhaimmillaan kovempaa kuin yksikkömaantiepyörällä

Takasatulassa en kuitenkaan voi ajaa haluamallani välityksellä tai vauhdilla enkä etenkään venytellä tai heilua miten sattuu. Selkäni väsyy ja käteni puutuvat siksi helpommin. En myöskään näe eteeni kuin kaarteissa, mikä aluksi tuntui pelottavalta. Nykyään harmittelen vain sitä, etten pääse näkemään maisemia tai mitään muutakaan vastaan tulevaa kuin vilaukselta sivusta.

Tandem on kuitenkin ehdottoman hauska kulkupeli, joka aina saa ainakin muutaman ohitettavan huudahtamaan ihmeissään. Ja jos ajattelee pyöräilyä kuntoiluna, on hyvä välillä vaihtaa välinettä.

Hyvää juhannusta kaikille! Sääennusteen mukaan koko viikonlopuksi riittää hyviä pyöräilykelejä.

Jäähyväiset talven hiihdoille?

Tänään aamulla pysyttelimme hiihtoretkellämme täällä eteläisellä Vesijärvellä, enimmäkseen Lahden kaupungin puolella, hieman myös Hollolan vesialueella. Tuuli oli kääntynyt eilisestä etelän puoleiseksi, joten en halunnut viilettää ensin myötätuuleen sellaista matkaa, jota en jaksaisi puskea vielä vastatuoleen takaisin.

Reitti kulki Teivaan satamasta Mukkulaan, sieltä Selkäsaareen, jonka editse suuntasimme kohti Enonsaarta. Kiersimme Enonsaaren vastapäivään ja lähdimme kohti Rautakankaretta. Sieltä jatkoimme pääosin rantaa pitkin kohti etelää, tosin minä lähdin jossain vaiheessa ennen Myllysaarta oikaisemaan selän yli kohti aallonmurtajan kärkeä ja lähtöpaikkaa. Mies nopeampana veti koko matkan rantoja nuollen.

Rautakankareen edustalla puoliso kävi oikein erikseen pyytämässä, että tulen rantaan asti kuvaamaan hienoja jäämuodostelmia rannnassa. Jääpuikot valuvat ja osittain kasvavat rungoissa ja jopa jäälle tipahtaneissa risuissa. Muodostelmaa oli rannassa ainakin reilun kilometrin matkalla.

Jäätaide oli muutenkin päivän teema. Lumen pinta oli yön aikana taas vähän muuttanut muotoaan ja koostumustaan, nyt se oli monin paikoin täynnä kerroksellista, karheaa ja helposti rikkoutuvaa jääpitsiä. Ainakin minulle tällainen pinta sopii paljon paremmin kuin kovaksi hioutunut ja epätasainen lumi, jossa suksi lipsahtelee sivuttain vähän miten sattuu. Eilisen hiihdon jälkeen olivatkin jalkapohjan lihakset kipeät jännityksestä.

Täksi päiväksi ja huomiseksi on ennustettu lumi- tai räntäsateita, jotka saattavat olla aika tuhoisia hankikannoille. Tänään oli siis jo talven jäähyväishiihdon makua, mutta kuka tietää. Alkuviikko menee joka tapauksessa sen verran tiiviisti töissä, että pääsen tsekkaamaan sää- ja keliolosuhteet muualla kuin kaupungin keskustassa vasta keskiviikkona. Jännittäähän se, miten kevät on siihen mennessä edennyt.

Pyöräilyä Moselin ja Reinin rannoilla (osa 2)

Pari viikkoa sitten päättyneellä pyöräilymatkallamme oli selkeästi kahdenlaisia pyöräilijöitä: niitä, jotka hehkuttivat mahdollisuutta ajaa joenvarren tasaisissa maastoissa ja niitä, jotka hakivat lisäksi mäkiosuuksia varsinaisen päivämatkan ulkopuolelta. Luulin kuuluvani ensimmäiseen joukkoon - ja varmasti taitojen ja jaksamisen puolesta siihen kuuluinkin. Onhan ihan eri asia ajaa sata kilometriä tasamaalla kuin testata lihas- ja hapenottokuntoaan kilometrikaupalla ylämäissä ja laskutaitojaan alamäissä.

Nautinkin parista ensimmäisestä ajopäivästä, jolloin reitit kulkivat enimmäkseen varsin lähellä joenrantaa. Jos vauhti ei ollut kyvyilleni liian kova (25-28 kilometriä tunnissa on sopiva, välillä jouduin sinnittelemään jopa 32 tuntia tunnissa ajavan porukan joukossa), ehdin katsella maisemia niin rannassa kuin joellakin.

Kuva: Timo Heikkinen

Asuimme Koblenzissa Moselin rannassa sijaitsevassa hotellissa, noin kilometrin päässä Deutsches Eckistä eli kulmasta, jossa Mosel ja Rein kohtaavat. Kulma on ollut varmasti jo luonnontilaisena vaikuttava, mutta totta kai saksalaiset hallitsijat ovat halunneet entisestään korostaa paikkaa rakennetuilla monumenteilla. Mekin kävimme tietysti kuvauttamassa itsemme keisari Wilhelm I:n ratsastajapatsaan juuressa, joka näytti muutenkin olevan pyöräilijöiden suosiossa.

Kaksi jokea ovat muuten varsin erilaisia niin maisemiltaan kuin käytöltäänkin. Moselin varressa huomion kiinnittivät etenkin lukuisat viiniviljelmät, joista moni sijaitsi hyvin jyrkässä rinteessä. Joen yli meni myös tiheästi siltoja, joista muutaman ylitimmekin sekä pyörällä että kävellen. Jokilaivat kuljettivat niin risteilyturisteja kuin lastiakin aina Hollantiin asti. Pyöräteitä ja muuten sopivia väyliä tuntui riittävän joen rannassa aika hyvin, tosin varsinainen pyöräväylä vaihtui yleiseksi ajotieksi aina kylien ja kaupunkien kohdalla. Ensimmäisenä ajoimme noin 50 kilometriä joen etelärantaa länteen ja menimme yli hieman ennen Cochemia, jossa myös söimme. Paluu kulki pohjoisrantaa.

Kuva: Timo Heikkinen

Kuva: Timo Heikkinen

Kakkospäivänä ajoimme Reinin rannoilla astetta juhlallisemmissa maisemissa, sillä Oberes Mittelrheintal eli 65 kilometriä jokivartta etelään kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin - me ajoimme siitä noin 50 kilometriä suuntaansa. Koblenzin kaupungin jälkeen ei vastaamme tullut enää siltoja, vaan ylitykset tehtiin jokilautoilla. Mutta liikenne oli silti ajoittain aika hurjaa, etenkin kun aina ei löytynyt turvallisen oloista tai kunnossa olevaa pyöräväylää rannasta. Ajoimme joitain kilometrejä myös normaalin maantien reunassa, mikä oli tosi ikävää puuhaa rekkojen huristaessa melkein hipoen ohi.

Reinin maisema oli hyvin pitkälti sitä, mitä moni meistä on tottunut lapsena näkemään vaikkapa Grimmin satukirjoista: linnoja ja linnoituksia ja niiden ympärillä kaupunkeja eli aikansa pikkuvaltioita. Toki myös luonto on juuri tuolla Reinin osuudella monessa kohdassa henkeäsalpaavan kaunis, kuuluuhan siihen mm. kuuluisa Loreleyn kallio. Ei yhtään ihme, että lokakuussakin juuri tuolla osuudella riitti risteilylaivoja, jotka näyttivät kuljettavan varakkaita turisteja mm. Sveitsin lipun alla. Ja kyllähän Reinillä liikkuu myös tavaraa aivan koko ajan, jokilaivoissa näkyi kulkevan hyvin monenlaista materiaalia hiilestä koneiden osiin.

Kahden sadan kilometrin jokivarsipäivän jälkeen olin siis sitä mieltä, että kyllähän minä tasaisella jaksan ajaa moisia kilometrimääriä, mutta jyrkät nousut ja laskut eivät ole minua varten. Vaan kuinkas sitten kävikään - siitä ehkä seuraavassa merkinnässä.