Padasjoelle vastatuulessa, laivalla takaisin

Puolisolla on haave ajaa Päijänteen näköalareittiä mahdollisimman pohjoiseen asti. Paras osuus alkaa Pulkkilanharjulta ja jatkuu useiden saarten kautta lähelle Jyväskylää. Olimme laskeskelleet, että jaksaisimme ja ehtisimme ajaa Lahdesta Luhangan Judinsaloon (pikkuteitä pitkin reilut 110 km) jonain keskiviikkona, jolloin pohjoisesta tuleva Päijänne-risteilyt Hildenin Suometar olisi Judinsalossa 13.20 ja toisi meidät sen jälkeen illaksi takaisin Lahteen.

Viime viikon keskiviikkona oli kova sadepäivä, joten silloin emme lähteneet. Eilen eli 18.7. oli seuraava ja meille muiden velvoitteiden vuoksi käytännössä ainoa mahdollisuus enää tällä lomakaudella. Seurasimme viikonlopusta lähtien sääennusteita, jotka lupasivat navakkaa vastatuulta. Niin navakkaa, että jälleen oli pakko muuttaa suunnitelmia. Tiistai-iltana päätimme ajaa toista rantaa pitkin Padasjoelle, jonne olisi reilut 60 kilometriä.

Kuudenkympin lenkkejä on kesän aikana tehty jo useita, joten sikäli matkanteko ei huolettanut. Toki olemme yleensä pyrkineet ajamaan edes puolet lenkistä myötätuuleen. Eilinen tuuli tuli ensin lännestä ja sitten luoteesta, jolloin se oli koko ajan sivuvastaista. Lähtiessä aamulla ehkä n. 5 m/s, päivän ehdittyä pidemmälle varmasti joissain kohdissa 10 m/s.

Lähdimme liikkeelle jo aamuseitsemältä, joten tiesimme voivamme ajaa lähes miten hitaasti hyvänsä. Aamu oli aika viileä, joten minulla oli päällä monta kerrosta verkkopaidasta tuuliliiviin ja villaiseen ajopaitaan, lisäksi irtohihat ja lahkeet. Paimelantien ja vanhan nelostien risteyksessä ennen Vesivehmaata oli pakko riisua verkkopaita ja irtolahkeet, sillä olin pakahtua liikaan lämpöön.

Ensimmäiseen 25 kilometriin kuluikin puolisentoista tuntia, mutta silti olimme Vääksyn kanavalla odottamassa Kanavan Helmen aukeamista. Vartin odottamisen jälkeen saimme kahvia ja tuoretta pullaa. Odottaessa ostimme ja kirjoitimme pari korttia, joita varten piti käydä ostamassa postimerkit keskustan Siwasta. Sieltä lähtiessä valitsimme eri väylät keskustan läpi ja kas, eksyimme toisistamme kymmeneksi minuutiksi. On se mahdollista niinkin pienessä taajamassa, kun on mäki välissä...

Jälleennäkemisen jälkeen matka jatkui Asikkalan- ja Pulkkilantien varren pyörätietä aina siihen asti, että oli aika kääntyä Pätiäläntielle eli kohti länttä. Kun tie muuttui Joenniementieksi, se muuttui yllättäen sorapintaiseksi.

Ei auttanut, oli jatkettava ajamista, vaikka alla olikin ohuttakin ohuemmat maantiepyörän ulkorenkaat. Reilun parin kilometrin soraosuuden jälkeen pysähdyimme kestopäällysteen reunaan ja teimme perinteisen rengastarkistuksen: ensin putsasimme pyörittämällä rengasta ajokäsinettä vasten irtokivet kumin pinnasta ja vielä lopuksi nypimme pienimmät piikit pois. Muutama vekki oli tullut, mutta onneksi yksikään niistä ei ollut puhkaissut sisärengasta.

Loppumatka Maakesken ja Nyystölän läpi olikin taas asfalttipintaa ja oikein mukavaa kylätietä. Muutama kilometri ennen Padasjoen keskustaa tien sivuun ilmestyi taas kevyen liikenteen väylä, jolle siirryimme. Ihan viimeisissä nyppylöissä ennen keskustaa saimme jälleen tuntea vastatuulen voiman. Mutta hyvissä voimissa saavuimme Padasjoen kirkonkylälle jo yhdentoista maissa. Laivan lähtöön olisi siis melkein viisi tuntia.

Suuntasimme ensin Keskustien varrella toimivaan kahvilaan ja lounasravintolaan Modettiin, jossa oli -  kauniisti sanottuna - perinteinen kirkonkylän baarin noutolounas. Kolme erilaista lihavaihtoehtoa lämpimänä ruokana, salaattipöytä sitä mallia, josta ei huomaa vuodenaikojen vaihtelua. Mutta nälkä lähti kohtuuhinnalla. Ruokailun jälkeen kuljeskelimme jonkun aikaa kauppakadulla ja vierailimme mm. Galleria Pikantissa. Hiljaista oli.

Kun yhdistetystä lahja- ja paperikaupasta oli saatu lisää kortteja ja kynät, lähdimme kohti satamaa, jonne oli vielä reilun kilometrin ajomatka. Matkan varrella näimme kauniin kirkon ja idyllistä asutusta, jotka erosivat todella edukseen liikekeskustan rakennuksista.

Padasjoen Laivaranta on yksi Päijänteen vilkkaista satamista, johon kunta on satsannut paljonkin. Keskiviikkona siellä näkyivät hyvin jo tulevan viikonlopun suurkisan, Päijännepurjehduksen valmistelut. Sen sijaan kukaan ei tuntunut sataman palvelupisteissä tietävän, pysähtyykö Hildenin Suometar siellä ja missä laiturissa. Mitään opastetauluakaan ei näkynyt. Ei auttanut kuin soittaa varustamon numeroon ja varmistaa, että siitä samasta laivalaiturista Suometar hakee matkustajat kuin Padasjoen oma Elbatar. Kävin sitten jakamassa tiedon myös ravintolarakennuksen henkilökunnalle.

Muutaman tunnin odottelu sai minut taas muistamaan, millaista elämä on vierassatamissa, joissa olen viettänyt päiviä aika monena purjehduskesänä. Positiivista on kiireetön tunnelma, jonka hidastettujen askelien tahdissa lomalaiset ostavat jäätelöitään, oluitaan ja ruokiaan. Osan porukasta oleskelu on ehtinyt jo ränsistyttää olutlasiensa ääreen. Moni näyttää kuitenkin rehellisesti nauttivan käyskentelystä laitureilla ja syömisestä, juomisesta ja istuskelusta joko aurinkoisella terassilla tai puiden varjossa. Me käytimme suurimman osan ajasta veneiden katseluun ja niiden ominaisuuksien arviointiin.

Kun Suometar vihdoin ajoi laituriin, pääsimme vaihtamaan taas tunnelmaa. Talutimme pyörät keulasalonkiin ja siirryimme itse ravintolapöytään ikkunan ääreen. Ensin odottelimme henkilökuntaa rahastamaan matkan (henkilömaksu Padasjoelta Lahteen 37 euroa, pyöräkuljetuksen vakiohinta 10 euroa), sen jälkeen aloimme kysellä tarjoilua. Laivan seisova pöytä oli jo korjattu pois, mutta kokki suostui ystävällisesti tekemään meille kylmät lautaset täynnä kaloja ja salaatteja. Aikamoinen luksusversio baariruoan jälkeen! Innostuimme jopa tilaamaan kuohuviiniä, sillä ajomatkaahan ei enää kotisatamasta ollut tiedossa kuin vajaa kilometri. Pääosa viinistä tietenkin haihtui päästä kolmen ja puolen tunnin laivamatkan aikana.

Olemme matkustaneet Päijänteen ja Vesijärven reitti- ja risteilylaivoilla suunnilleen joka kesä jonkin välin, pisimmillään koko matkan Lahdesta Jyväskylään tai päinvastoin. Pyörä oli kyydissä ainakin viime kesänä, kun ajoimme Heinolaan ja risteilimme sieltä kahden kanavan eli Kalkkisten ja Vääksyn kautta kotiin. Järvet - etenkin Vesijärvi ja eteläinen Päijänne - ovat purjehdusvuosilta kovin tuttuja, joten muutaman tunnin matka kesää kohti riittää meille nykyisellään oikein hyvin. Laivoilla on kuitenkin oma historiallisen viihtyisä tunnelmansa, joka rauhoittaa katsomaan vettä ja rantoja ja muistelemaan matkoja eri kesinä. Myös risteilymatkustajia on hauska seurata, sillä kaikilla on aikaa joko vaellella ympäri alusta ja katsella maisemia tai täyttää tyhjää tilaa seurustelemalla ja nauttimalla virvokkeita. Suosittelen Hildenin laivoja, joilla on 50-vuotisjuhlakesä menossa!

Kotisatamassa Lahdessa olimme 19.30 ja kymmenen minuutin kuluttua kotona. Reissu oli vienyt meiltä siis yli kaksitoista tuntia, josta ainakin neljä oli odottelua. Kilometrejä tuli n. 63 km maata pitkin, merimaileja en osaa arvioida.

Kolme rengasrikkoa Urajärven retkellä

Tämän päivän vaihtoehdot olivat Kärkölän Huovilanpuisto ja tänä kesänä remontin jälkeen avattu Urajärven kartanomuseo. Kärkölä tipahti laskuista, koska emme viitsineet lähteä tukkimaan Royal-pyöräilyn tiukemman sarjan eli 132 kilometrin lenkin ajajien tietä. Kuntosarjaan (50 km) olisin kunnon puolesta voinut osallistua, mutta massatapahtumat eivät oikein ole minua varten.

Urajärven lenkki on tuttu muutaman vuoden takaa, olemme olleet kartanomuseon alueella pariin otteeseen yötäkin. Matkahan ei ole pitkä, vain 29 kilometriä suuntaansa valitsemallamme reitillä: ensin pyörätietä Vääksyntien reunassa Lahdesta Kalliolaan, jossa käännös Paimelantielle. Kun Paimelantie palaa Vääksyntielle, pitää ylittää stop-merkillä varustettu vilkas risteys ja jatkaa Vesivehmaantielle, josta taas käännytään Urajärventielle. Maisema etenkin Paimelasta eteenpäin on enimmäkseen kumpuilevaa maalaismaisemaa, siis oikein mielenkiintoista poljettavaa.

Viimeinen kilometri museolle kulkee soratietä pitkin. Kapea tie sopii hienosti kartanomiljööseen, mutta koitui todennäköisesti eturenkaani kohtaloksi. Huomasin tyhjentyneen renkaan tosin vasta kahvittelujen jälkeen. Ehkä onneksi, sillä sain nauttia rauhassa Lilly ja Hugo -kahvilan vielä aamupäivällä rauhallisesta tunnelmasta ja hyvistä tarjoiluista - mies otti kahvinsa kanssa suklaamoussekakkua ja minä rouva Döllin omenatorttua. Oli oikein hauska myös jutella vuosien takaa muualta tutun kahvilanpitäjän kanssa. Kartanokierroksen jätimme tällä kertaa väliin, mutta menemme varmasti taas lähiaikoina myös museoon.

Tyhjä rengas siis paljastui aikoessamme lähteä polkemaan kotiin päin (rengas oli tyhjentynyt pienen reiän vuoksi tosi hitaasti eikä vieläkään ollut aivan littana). Ritarillisesti puoliso alkoi vaihtaa sisärengasta, koska hän ilmoitti haluavansa lopultakin kokeilla hiilidioksidipatruunaa renkaan täyttämiseen. Kävi kuitenkin ilmi, että minun pyöräni satulalaukkuun pakatussa vararenkaassa oli liian lyhyt venttiili, joten  ilmaa ei saatu menemään kumin sisään. Ei muuta kuin rengas irti ja oikeanlainen kumi tilalle miehen satulalaukusta, jossa sellainen onneksi oli. Patruunatkin toimivat ja rengas tuntui kovalta.

Puolison mielessä oli jo käynyt, että syyllinen rengasrikkoon saattoi olla myös Vesivehmaan pyöräteiden irtosora, jota oli paikoitellen runsaasti asvaltin päällä. Ja niinhän siinä kävi, että seuraavaksi puhkesi miehen pyörän takarengas. Siinä toista renkaanvaihtoa seuratessani tsekkasin myös oman etukumini, ja eikös sekin ollut taas löysä. Ilmeisesti ulkorenkaan sisään oli tarkastuksesta huolimatta jäänyt jokin pieni kivi (tai itse renkaan vaurio toimi piikkinä), joten toinenkin sisäkumi oli puhki. Se tyhjeni kuitenkin niin hitaasti, että päätimme vielä pumpata ja koettaa renkaan pitävyyttä.

Pian selvisi, että on viisainta antaa periksi ja soittaa tytär pakettiautolla apuun, sillä yhtään vararengasta ei enää ollut vaihdettavaksi. Hän tuli meitä vastaan Paimelan Simolantien risteyksessä, josta olisi ollut 11,5 kilometriä kotiin. Ehkä olisin voinut pumpata aina muutaman kilometrin välein ja siten päästä polkemallakin perille, mutta kolmen rengasrikon jälkeen ei oikein enää huvittanut. 58 kilometristä ajoimme lihasvoimin lopulta 46,5.

Onneksi tiedämme molemmat, että rengasrikot kuuluvat maantiepyöräilyyn. Senkin opimme, että minun pyöräni kiekkoihin sopivat vain pitkällä venttiilillä varustetut kumit. Kotona lohduttauduimme mm. kantarellikastikkeella, sillillä, bratwurstilla ja Stallhagen-oluella. Loppujen lopuksi ihan hyvä retkipäivä.

Rentouttava pyöräilyloma

Palasimme viikon Ahvenanmaan reissulta jo sunnuntaina, mutta nyt vasta työt sallivat pienen referaatin matkasta. Tosi tiukka tiivistys kuuluu: rentoja pyörälenkkejä päivisin, upeita ruokapaikkoja ja aterioita iltaisin. Kun majoituspaikoista kaksi kolmesta oli vielä elämyksellisiä ja tasokkaita bed & breakfast -paikkoja ja säätkin suosivat, ei voi kuin onnitella itseään siitä, että saimme pika-aikataululla järjestettyä itsemme kevätmatkalle.

Saavuimme Maarianhaminaan laivalla 6.5. maanantaina iltapäivällä ja vietimme kaksi ensimmäistä yötä varsin tylsässä Gästhem Kronanissa, jonka suurin etu oli sen hyvä sijainti sataman, keskustan ja parin hyvän ravintolan lähellä. Retkeilymajan palvelu oli aika ankeaa ja lisämaustetta toivat turkulaiset koululaiset, jotka olivat kyllä ihan kunnollisia varhaisnuoria, mutta ovia he osasivat paukuttaa lahjakkaasti. No, onneksi iltahiljaisuus tuli suunnilleen 22-23 aikoihin.

Jo ensimmäisenä iltapäivänä pukeuduimme pyöräilyvarusteisiin ja ajoimme etelään niin pitkälle kuin Maarianhaminasta pääsee maata ja siltoja pitkin, reilut kymmenen kilometriä, eteläisimpänä Järsö. Matkalle osui paljon kaunista lehtoa ja aika hurja tuuli, joka hirvitti etenkin silta- ja pengerpaikoissa. Perillä oli hetki aikaa istua laiturilla. Yhteensä matkaa kertyi reilu parikymppiä.

Tiistaina teimme koko reissun pisimmän pyörälenkin, edestakaisin Eckeröhön ja vielä vähän harha-ajoa, yhteensä noin 90 kilometriä. Eckerön kuulun postitalon pihassa selvisi, ettei museo tai kahvila ollut vielä auki vaan oli aukeamassa vasta äitienpäiväksi. Eihän meillä mitään hätää ollut (paitsi perinteinen vessahätä, jonka kyllä pääsin hoitamaan pyynnöstä postitalon vessassa), kun oli juomaa pullossa. Paluumatkan vastatuulessa, reilun viidenkympin jälkeen, minulta kuitenkin hävisivät voimat, joten piti pysähtyä kauppaan ostamaan jäätelöä ja suklaata. Mies piti jälleen pintansa ja söi vasta illalla.

Keskiviikkona 8.5. ajoimme autolla seuraavaan majapaikkaamme, Saltvikin kirkon kupeessa sijaitsevaan Kvarnbo Gästhemiin. Olipa viehko paikka, jossa oli mm. maailman ihanin aamiainen (kiitos, Anne, vinkistä!). Saimme paikan pitäjiltä myös hyviä vinkkejä ravintoloista ja leipomoista (joista kirjoitan toiste). Keskiviikon lenkille otimme ensimmäistä kertaa tandemin alle ja suuntasimme Godbyhyn ja Finströmin puolelle Stallhagen-panimoon varaamaan pöytää seuraavaksi illaksi ja juomaan alkoholittomat siiderit. Takaisin kaarsimme hieman pohjoisempaa, Nääs-nimisen kylän kautta. Matkaa tuli vaivaiset 25 km.

Helatorstaina 9.5. meillä oli taas alla omat maantiepyörämme ja tavoitteena ajaa Bomarsundin linnoituksen rauniolle. Reittimme näytti kartalla hyvältä pyörätieltä, mutta saimmekin alle aika monta kilometriä soratietä, joka ei tunnetusti ole hyvä yhdistelmä kapeiden maantiepyörän renkaiden kautta. Tiet olivat kuitenkin varsin elämyksellisiä, sillä pääsaaren korkeimmat mäet osuivat sen varrelle.

Ei tullut onneksi rengasrikkoa, mutta Bomarsundiin asti emme silti päässeet, sillä tietyökoneet olivat valloittaneet ja möyrineet tien parin kilometrin matkalta. Ei ollut mitään järkeä lähteä rikkomaan pyörää niihin olosuhteisiin, joten käännyimme kohti Kastelholmaa. Onneksi oli lenkkarit repussa - linnassa kiipeily olisi ollut aivan liian vaarallista kovat pyöräilykengät jalassa. Päivän saldoksi tuli reilu parikymppiä ajoa ja lisäksi pari tuntia kävelyä Kastelholman alueella.

Perjantaina vaihdoimme majapaikkaa, jonne olimme tervetulleita puolenpäivän jälkeen. Aamulla päätimme ensin ajaa autolla tietyömaan läpi katsomaan Bomarsundin rauniot. Tiheässä sumussa heräsi sitten ajatus, että voisimme tehdä iltapäivän pyörälenkin Vårdössä, jonne pääsisimme lautalla Bomarsundista. Tranvikista löysimme pienen etsiskelyn jälkeen Nybonds Keramik Kunstcentrum & Pensionatin ja seuraavan yön emäntämme. Sovimme yöpymisestä ja vaihdoimme nopeasti vaatteet sekä otimme taas allemme auton.

Lautta Vårdöhön lähti aivan Sundin itäisimmältä reunalta tai oikeastaan Vårdön läntisimmältä - kunnan raja oli pääsaarella juuri ennen lauttarantaa. Vårdössä meillä oli tiedossa parikymmentä kilometriä päällystettyä tietä, joka kulki saarijonon ja useiden siltojen läpi. Otimme allemme tandemin, jonka huomasimme äärimmäisessä pisteessä olevan ilman pumppua tai renkaan täyttöön tarkoitettuja patruunoita. Ei onneksi tullut rengasrikkoa, sillä parinkymmenen kilometrin kävely vain lukkopolkimiin sopivilla kengillä olisi ollut ankeaa. Yhteensä siis tuli noin neljäkymppiä ajoa.

Vårdössä käynti lievitti sitä pientä pettymystä, ettemme päässeet Kökariin tai Föglöhön viimeiseksi yöksi. Kevät oli vasta niin alussa, että etäisimmillä saarilla ei joko vastattu majoituspaikoissa puhelimeen tai emme olisi löytäneet sopivaa lauttavuoroa takaisinpäin. Saattoi olla onnikin, sillä ainakin Kökarissa olisi varmasti ollut kylmä verrattuna pääsaareen ja vain hieman enemmän ulkona olevaan Vårdöhön, jossa päivälämpö helli jo kummasti.

Lauantaina 11.5. ennen lauttamatkaa mantereelle emme enää ajaneet pyörällä vaan keskityimme pakkaamaan ja etsimään tuliaisia kotiin. Pyörän päällä kilometrejä ei vajaan viikon aikana tullut ihan hurjasti, mutta jopa kilpailuhenkisen miehen mielestä se oli vain hyvä asia. Loma tuntui lomalta, kun minunkaan ei tarvinnut ajaa huohottaen koko ajan jaksamisen ylärajoilla. Sain kuitenkin ihan hurjasti varmuutta ajamiseen taas noidenkin päivien aikana. Ensimmäistä kertaa unohdin välillä lukkopolkimet ajaessa, mutta kuitenkin muistin irrottaa itseni niistä vähän tiukemmissa paikoissa.

Kevätmatkalle tandemilla ja singleillä

En ole vapun jälkeen enää ehtinyt metsään sienitsekkaukselle, sillä päivät ovat kuluneet töissä ja illat varusteita pakatessa. Tänään starttaamme kohti Turkua ja sieltä huomenaamulla Ahvenanmaalle viikoksi pyöräilemään. Kotia jäävät pitämään pystyyn koirat ja tytär puolisoineen.

Perjantaina saimme yllättäen tekstiviestin pyöräkorjaamosta, joka oli kuin olikin saanut tandempyörämme huollettua ajoissa ennen matkaa. Veimme kulkupelin sinne jo lokakuussa, mutta eihän sille mitään talven aikana ollut tapahtunut. Kun muistutimme asiasta jokunen viikko sitten, olikin jo "vähän liian myöhäistä". Mutta hyvä näin.

Toki olisimme pärjänneet ihan kahdella yksittäisellä pyörälläkin. Mutta kun pakettiautoon mahtuu, otamme sitten kaikki. Sama periaate näkyy pakkauksissammekin; emme ole hirveästi karsineet, kun on tullut mieleen jotain vaatetta tai muuta tarpeellista. Ihan kiva näinkin vaihteeksi, yleensähän ollaan lentokoneiden ja omien voimien painorajoitusten kanssa tekemisissä.

Eilen kokeilimme tandemilla ajoa noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Takasatulassa tuntui taas vaihteeksi aika extremeltä, kun nopeus ihan tasaisella suoralla kipusi helposti yli neljänkympin. Mitäänhän sieltä ei näe muuta kuin sivulle ja taakse. Ja taakse katsoessaan pitäisi olla heiluttamatta pyörää. Takapenkkiläisen tärkein tehtävähän on vahtia takaa tulevia ajoneuvoja ja seuraavaksi tärkein tsekkailla takavaihtajan kiekkoja, joita edessä ajava ei ylety katsomaan.

Yritän nyt olla stressaamatta pyöränhallintaan liittyvien asioiden kanssa, sillä lomallehan tässä ollaan menossa. Eniten toivon, että tuulet vähän heikkenisivät, sillä saaristossa tuuli kyllä tuntuu. Ei hirveästi huvita ajaa kevyellä pyörällä aukeassa maastossa tai sillalla, jos on vaarana pudota mereen. Tandem on raskaampi väline, mutta siinä on sitten taas omat hankaluutensa. Käännöksissä se on kuin rekka; kaikki tapahtuu hitaasti ja laajalla kaarella.

Eiliseltä reissulta tarttui puhelimen kameraan vain valko- ja sinivuokkoja, ei pyöräilykuvia. Hyvää kevään jatkoa ja vähemmän hyisiä aamuja muillekin!

Pyöräilyä Moselin ja Reinin rannoilla (osa 2)

Pari viikkoa sitten päättyneellä pyöräilymatkallamme oli selkeästi kahdenlaisia pyöräilijöitä: niitä, jotka hehkuttivat mahdollisuutta ajaa joenvarren tasaisissa maastoissa ja niitä, jotka hakivat lisäksi mäkiosuuksia varsinaisen päivämatkan ulkopuolelta. Luulin kuuluvani ensimmäiseen joukkoon - ja varmasti taitojen ja jaksamisen puolesta siihen kuuluinkin. Onhan ihan eri asia ajaa sata kilometriä tasamaalla kuin testata lihas- ja hapenottokuntoaan kilometrikaupalla ylämäissä ja laskutaitojaan alamäissä.

Nautinkin parista ensimmäisestä ajopäivästä, jolloin reitit kulkivat enimmäkseen varsin lähellä joenrantaa. Jos vauhti ei ollut kyvyilleni liian kova (25-28 kilometriä tunnissa on sopiva, välillä jouduin sinnittelemään jopa 32 tuntia tunnissa ajavan porukan joukossa), ehdin katsella maisemia niin rannassa kuin joellakin.

Kuva: Timo Heikkinen

Asuimme Koblenzissa Moselin rannassa sijaitsevassa hotellissa, noin kilometrin päässä Deutsches Eckistä eli kulmasta, jossa Mosel ja Rein kohtaavat. Kulma on ollut varmasti jo luonnontilaisena vaikuttava, mutta totta kai saksalaiset hallitsijat ovat halunneet entisestään korostaa paikkaa rakennetuilla monumenteilla. Mekin kävimme tietysti kuvauttamassa itsemme keisari Wilhelm I:n ratsastajapatsaan juuressa, joka näytti muutenkin olevan pyöräilijöiden suosiossa.

Kaksi jokea ovat muuten varsin erilaisia niin maisemiltaan kuin käytöltäänkin. Moselin varressa huomion kiinnittivät etenkin lukuisat viiniviljelmät, joista moni sijaitsi hyvin jyrkässä rinteessä. Joen yli meni myös tiheästi siltoja, joista muutaman ylitimmekin sekä pyörällä että kävellen. Jokilaivat kuljettivat niin risteilyturisteja kuin lastiakin aina Hollantiin asti. Pyöräteitä ja muuten sopivia väyliä tuntui riittävän joen rannassa aika hyvin, tosin varsinainen pyöräväylä vaihtui yleiseksi ajotieksi aina kylien ja kaupunkien kohdalla. Ensimmäisenä ajoimme noin 50 kilometriä joen etelärantaa länteen ja menimme yli hieman ennen Cochemia, jossa myös söimme. Paluu kulki pohjoisrantaa.

Kuva: Timo Heikkinen

Kuva: Timo Heikkinen

Kakkospäivänä ajoimme Reinin rannoilla astetta juhlallisemmissa maisemissa, sillä Oberes Mittelrheintal eli 65 kilometriä jokivartta etelään kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin - me ajoimme siitä noin 50 kilometriä suuntaansa. Koblenzin kaupungin jälkeen ei vastaamme tullut enää siltoja, vaan ylitykset tehtiin jokilautoilla. Mutta liikenne oli silti ajoittain aika hurjaa, etenkin kun aina ei löytynyt turvallisen oloista tai kunnossa olevaa pyöräväylää rannasta. Ajoimme joitain kilometrejä myös normaalin maantien reunassa, mikä oli tosi ikävää puuhaa rekkojen huristaessa melkein hipoen ohi.

Reinin maisema oli hyvin pitkälti sitä, mitä moni meistä on tottunut lapsena näkemään vaikkapa Grimmin satukirjoista: linnoja ja linnoituksia ja niiden ympärillä kaupunkeja eli aikansa pikkuvaltioita. Toki myös luonto on juuri tuolla Reinin osuudella monessa kohdassa henkeäsalpaavan kaunis, kuuluuhan siihen mm. kuuluisa Loreleyn kallio. Ei yhtään ihme, että lokakuussakin juuri tuolla osuudella riitti risteilylaivoja, jotka näyttivät kuljettavan varakkaita turisteja mm. Sveitsin lipun alla. Ja kyllähän Reinillä liikkuu myös tavaraa aivan koko ajan, jokilaivoissa näkyi kulkevan hyvin monenlaista materiaalia hiilestä koneiden osiin.

Kahden sadan kilometrin jokivarsipäivän jälkeen olin siis sitä mieltä, että kyllähän minä tasaisella jaksan ajaa moisia kilometrimääriä, mutta jyrkät nousut ja laskut eivät ole minua varten. Vaan kuinkas sitten kävikään - siitä ehkä seuraavassa merkinnässä.

Sairaana

Oli tarkoitus kirjoittaa jo viime viikolla vähintään pari uutta merkintää Saksan pyöräreissustamme, mutta terveys saneli toisin. Pyöräilyporukkamme joukossa kiertänyt flunssa osoittautui erittäin sitkeäksi tapaukseksi, joka iski minuun uudestaan viime tiistaina.

Olen niistänyt, nukkunut, niistänyt, yskinyt ja kärsinyt ihan hirveistä lihassäryistä. Pallealihakset ovat aivan hellät yskimisestä. Jotain olen jaksanut lukeakin mutta vain pätkittäin. Tv:n ääressä olen nuokkunut. Koiria on ollut pakko viedä ulos, onneksi nekään eivät vanhuuttaan jaksa kovin montaa askelta lähipuistossamme aivan ikkunan alla.

Tänään tuntuu ja näyttää ehkä jo vähän paremmalta, mutta vielä äskenkin kävin hakemassa apteekista särkylääkettä ja nuhasumutetta. Haluan nukkua ensi yön kunnolla, koska huomenna pitää tehdä edes vähän sovittuja töitä - onneksi vain kotikoneen ääressä.

Puoliso - joka on ollut vähintään yhtä kipeä kuin minä - jo sadatteli, ettei enää koskaan lähde matkoille. Onhan se totta, että matkustaminen aina rasittaa. Vielä todempaa on se, että teimme töitä hullun lailla aivan viime hetkille ennen matkaamme. Myös ajopäivät olivat pitkiä mutta eivät mielestäni ylettömän rasittavia.

Vielä enemmän uskonkin siihen, että meillä vain sattui olemaan huono tuuri. Flunssapöpöjä on aina ympärillämme, mutta tämä oli tosi paha. Kaksi ryhmämme jäsentä joutui lääkäriin jo Saksassa.

Immilän myllyllä

Kotiseutupyöräilimme tänään puolison kanssa Nastolaan Immilän myllylle (ja takaisin), joka sijaitsee noin 27 kilometrin päässä meiltä. Vanhan vesimyllyn paikasta on ensimmäiset maininnat asiakirjoissa jo 1548, mutta nykyisten rakennelmien rakennusaikaa en pystynyt vierailun perusteella selvittämään. Joka tapauksessa perinnemylly ja koskimaisema ovat ehdottomasti vierailun arvoisia. Tänä kesänä tutustumaan pääsee vielä reilun viikon ajan eli 12.8. asti.

Myllärin tuvassa toimiva kahvila on pyöräilijän kannalta oikein mukava kohde. Leivonnaiset ovat tuoreita ja kahvin lisäksi saa mm. jäätelöä ja kylmiä juomia. Puodissa on tarjolla myös jonkin verran paikallisia matkamuistoja ja mm. Vääksyn myllyn jauhoja.

Tulimme paikalle parikymmentä minuuttia ennen kahvilan ja myllymuseon avaamista (12-18), mikä oli vain hyvä asia. Oli hetki aikaa kävellä kosken rannalla ja katsella pihapiiriä. Sääkin suosi jälleen kerran meidän pyöräilyämme: oli aurinkoista mutta ei kuitenkaan tukahduttavaa.

Paluumatkalle lähdimme vajaan tunnin pysähdyksen jälkeen samaa suorinta tietä eli Nastolan keskustan ja Villähteen kautta Lahteen. Lähellä Nastolan keskustaa tein aloittelijan virheen eli jätin sormen etukiekon pinnojen väliin tavoitellessani juomapulloa pyörän telineestä. Olin ilmeisen onnekas, koska vasemman käden etusormesta leikkautui vain pieni siivu sormenpäästä. Verenvuoto oli tietenkin massiivista, mutta onnekseni myös apteekki oli melkein kohdalla. Pesin sormenpään apteekin juomavedellä ja ostin laastaria pitämään nahanriekaleen haavan päällä. Pikkuisen sormea edelleen tykyttää, mutta laastari näyttää pysäyttäneen verenvuodon aika hyvin.

Tullessa jätimme pyörät sopivaan paikkaan...

Matkalla meillä oli mukana uusi laite eli navigaattori, jonka toimintoja yritämme harjoitella ennen syksyllä odottavaa Saksan pyöräilymatkaa. Menomatkalla navigaattori piippaili ahkerasti lähes joka risteyksessä, sillä paikallistuntemuksella varustettuna emme tietenkään noudattaneet sen laskemia reittiohjeita. Paluumatkalla unohdin laittaa aja-komennon päälle, joten piippaukset loppuivat, ja sain nauttia vain nopeus- ja muista mittarilukemista.

Kahvilan avauduttua tajusimme, missä vaarassa niiden renkaat olivatkaan.

Kovin pyörittämäni nopeuslukema oli n. 33 km/h, alamäissä pääsin hetkittäin vielä kovempaa, vaikka en uskallakaan laskea tuntemattomilla pyörätiepäällysteillä täysillä. Pari kertaa eteen tulikin sellaista kynnöspellon ja kasvimaan sekoitusta, kerran melkein lentohiekkaa, ettei hurjasteluun ollut syytäkään. Miehelle moiset nopeuslukemat merkitsevät kevyttä palauttelua varsinaisten harjoitusten välissä; vaan itsepä ilmoittautui.

Sormivammasta huolimatta voin taas olla tyytyväinen tähänkin kotiseutupyöräilyyn.

Hitaanpuoleista matkustamista

Lähdin viime viikon lopulla puolison seuraksi Pohjanmaan kierrokselle, jonka pääkohde oli Retrokilpurit-tapahtuma Vaasassa. Ensin kuitenkin koukkasimme ystävän luokse Kristiinankaupunkiin ja Vaasan päivän jälkeen sukulaisiin Kannukseen.

Koko matkaa emme tehneet pyörällä niin kuin kaksi Tampereelta lähtenyttä urhoa. Heillä olikin uhkarohkea malli, sillä miehet ajoivat yön yli vesisateessa Tampere-Vaasa-välin, n. 250 km. Muut osanottajat tyytyivät joko 32 tai 65 kilometrin lenkkiin Vaasan kauniissa ympäristössä, mm. Strömsössä.

Minä pysyin huoltojoukoissa Vaasan auto- ja moottorimuseossa, joten en nähnyt pyöräreitin upeimpia kohtia pienissä kylissä ja merenrannalla. Sen sijaan pääsin taas pitkästä aikaa näkemään Suomea maantieltä joko ajaessani tai istuessani (pääosin) kyydissä. Joitain luontoelämyksiäkin tuli vastaan, mm. muutama kurki ja useita suomaisemia. Ja onhan kevät upeaa aikaa ylipäänsä liikkua maassa, jossa vuodenajat ovat vielä voimissaan.

Meistä kumpikaan ei ole erityisen innos- tunut autoilusta, mutta kieltä- mättä joskus on ihan virkistävää mennä omaan tahtiin, katsella karttaa ja pysähtyä halutessaan. Etenkin mennessä meillä oli hyvin aikaa, kun Kristiinankaupunkiin piti ehtiä vain jossain välissä iltapäivää. Ehdimme pysähtyä mm. Lankosken hienolla museosillalla lähellä Merikarviaa.

Tullessa oli sitten kiireempi, sillä vuokra- auto piti luovuttaa tiettyyn kellon- aikaan mennessä. Olimme purkamassa tavaroita kotona noin varttia ennen...

Viikonloppuun liittyi yksi sieniretkikin. Kannuksen mäntykankailta löysimme kolmen naisen porukalla kymmenkunta sientä, mikä ei ollut erityisen merkittävä saalis. Täydensimme ruoanhankintaretkeä keräämällä juuri oikean kokoisia pieniä horsmanalkuja, jotka muistuttavat ainakin näöltään parsaa. Saaliit jäivät emännälle, joten tällä kertaa en horsmia maistanut.

Oikea talvi

Viime viikkoina olen voinut vain iloita suomalai- sittain kunnon talvista, jotka olemme saaneet takaisin. Pari viikkoa sitten koin nimittäin talven sinne sopimattomassa paikassa, Roomassa. Osuimme pienen italian kielen opintoryhmän kanssa ikuiseen kaupunkiin juuri silloin, kun sinne ennustettiin talven toista lumimyrskyä.

Ihan myrskyä ei tullut, mutta jo ne muutamat sentit lunta saivat kaupungin tehok- kaasti sekaisin. Museot, virastot ja koulut oli pantu kiinni ja julkista liikennettä karsittu. Onneksi myös yksityisautoilua oli rajoitettu ketjupakolla, joten ei tarvinnut pelätä kesärenkailla urheilevia kuskeja.

Kurjinta suomalaiselle oli se, että usean sentin lumi muuttui nopeasti sohjoksi, joka oli kivillä liukasta ja kasteli kulkuväylät ja kengät nopeasti. Mukana ei tietenkään ollut kumisaappaita, jotka olisivat olleet ne parhaat jalkineet. Mutta toisaalta suomalaisella mielenlaadulla ei pelottanut kulkea kaupungilla, jossa oli hämmästyttävän väljää. Moni oli jäänyt kotiin.

Rooman jälkeen iski tietenkin flunssa, jota piti parannella muutama päivä. Onneksi selvisin nuhalla ilman kuumetta, joten uskalsin heti toivuttuani nousta taas suksille. Ja hyviä kelejä onkin riittänyt! Muutama aste pakkasta ja upeat ladut, uskomattoman ihanaa.

Viikon sisään olen ehtinyt hiihtää viisi kertaa, kerralla 7-15 kilometriä. Hiihtolomaa ei ole, joten kaikki lenkit olen tehnyt työpäivän alle tai päälle. Pari kertaa olemme käyneet lapioimassa anopin pihakäytävät lumesta ja nyt viikonloppuna lisäksi purkaneet tyttären muuttokuormia hänen uuteen asuntoonsa.

Eilen illalla oli aika kuivaksi puristettu olo, ja tänä aamuna huomasin saaneeni toisen pohkeen aivan jumiin.

Kun puolisokin oli tänä aamuna nuhainen, jätimme ulkourheilut väliin lukuun ottamatta muutamaa pikku lenkkiä koirien kanssa. Sen verran käytin kuitenkin aurinkoista pakkaspäivää hyödyksi, että pistin lakanat vaihtoon ja petivaatteet pariksi tunniksi ulos tuulettumaan. Talven hyviä puolia sekin!

Valaita, ikijäätä, myskihärkiä...

Melkein pahaa tekee lukea kavereiden päivityksiä vuosisadan sienisyksystä, jota en ole päässyt kokemaan kuluneen kuukauden aikana. Mutta vain vähän, sillä muita luontoelämyksiä on riittänyt etenkin viimeisen viikon aikana Grönlannissa.


Ensimmäisen kosketuksen Grönlannin luontoon sain reilu viikko sitten Kangerlussuaqissa, joka on entinen amerikkalaisten tukikohta ja nykyinen siviililentokenttä. Pysähdyimme sinne muutamaksi tunniksi odottamaan pienempää konetta Nuukiin.

Odotusaikana oli hyvää aikaa käydä muskus- eli myskihärkäsafarilla. Homma tapahtui keikkuvassa maastoautossa, jota paikallinen kuski ajoi ihailtavan varmasti. Yhtä ihailtavasti hän osoitteli autosta pieniä pisteitä, jotka todennäköisesti olivat myskihärkiä. Saimme myös itse kohdistaa katseemme pari kertaa kiikarilla kaukaisuuteen. Kyllähän siellä jotain liikkui, mutta siinä vaiheessa olin vielä kiinnostuneempi maisemista yleisesti. Sisämaan ikijääkin vilahti parin vuorenhuipun välistä.

Vielä suurempi elämys oli edessä seuraavana viikonloppuna, kun pääsimme ajamaan Nuukista veneillä vuonoa pitkin Kapisillitin kalastajakylään. Olimme Nuukissa aivan kaupungin keskustassa nähneet vilahduksen valaanpyrstöstä istuessamme Kolonihavnin satamakahvilassa. Niinpä osasimme odottaa lisää havaintoja palatessamme viikonloppuretkeltä.

Venettä ajaneet paikalliset oppaat olivat taas kullanarvoisia näyttäessään turistille, missä päin suihkuaa tai vilahtaa selkä tai pyrstö. Lopulta pääsimme niin lähelle, että minäkin osasin ilman apua löytää upeat eläimet uimassa, hyppimässä ja leikkimässä.

Kuvaamista en uskaltanut edes yrittää, mutta jotkut ryhmämme jäsenistä pystyivät ikuistamaan muutaman selän ja pyrstön. Tärkeintä minulle oli kuitenkin kokea kohtaaminen valaiden kanssa keikkuvassa veneessä, melkein myrskylukemissa. Ja osuihan matkalle myös niitä "jäävuoria" - ehkä pikemminkin lohkareita - joita ajelehti vastaan koko ajan eri sinisen ja valkoisen sävyissä.

Viikon Nuukin päivien jälkeen lähdimme kotimatkalle jälleen Kangerlussuaqin lentokentän kautta, ja kuinkas kävikään: jumiuduimme lentokentälle, keskelle ei mitään, odottamaan teknisen vian korjaamista Air Greelandin ainoassa mannertenväliä lentävässä koneessa. Niinpä ryhmällämme oli aikaa lähteä katsomaan myös inlandsisiä eli sisämaan ikijäätä.

Rymistelimme maastobussilla kaksi tuntia teitä, joita kai voisi kutsua pikemminkin leveiksi poluiksi. Välillä keikuimme rotkon reunalla, kun kuljettaja selitti katse matkustajiin päin maisemia. Munuaiset ja selkälihakset olivat kovilla, mutta lopulta sitten odotti palkinto: jään raja.

Täytyy tosin myöntää, ettei käynti itse lumipeitteisellä jäätiköllä ollut niin kovin suuri elämys suomalaiselle. Lumen pinnalta kun ei voi nähdä, onko sen alla kaksi kilometriä jäätä vai aivan tavallinen kallio. Mutta onhan se mukavaa tietää. Tanskalaisilla ja amerikkalaisilla turisteilla oli kuitenkin hauskaa jopa liukastellessaan lammen jäällä. Joten ehkä nyt osaan taas arvostaa paremmin omiakin luonto-olosuhteitamme.


 Vaikka luontoelämykset ovat olleet tärkeitä hieman ylipitkäksi venyneen Grönlannin viikkomme aikana, pääasia on ollut kuitenkin tutustua maan kulttuuriin, politiikkaan ja elinkeinoihin. Kirjoitan Århus-kurssimme sisällöstä tarkemmin Verkkomaisteri-blogissani (tunniste Århus).



Ruotsintaitoiset voivat seurata myös ruotsalaisen journalistin Marina Nilssonin merkintöjä matkastamme.