Syksy menee ohi!

Kaksi viimeistä viikkoa kuuluvat niihin, joiden aikana olen kokenut vuoden edestä. Työviikot oli pakattu täyteen mielenkiintoista ja tavallisuudesta poikkeavaa kirjoittamista, mutta kieltämättä sitä oli ihan liikaa. Viikonloput taas olivat suurta iloa, ikävästi vain kiireen keskelle pakattuna.

Ei ollut aikaa blogata, mutta onneksi oli aikaa elää.

Aloitetaan tästä kauniista sunnuntaipäivästä, joka oli ensimmäinen täysin vapaa mistään velvotteista. Aamu oli niin upea, että teimme miehen kanssa ulkoilusuunnitelmat koko päiväksi. Ensin kävisin sienimetsässä, sen jälkeen lähtisimme pyörälenkille. Ihme ja kumma, tuuma myös onnistui.

Metsään pääsin jo ennen yhdeksää, tuttuihin Messilän maastoihin. Katsastin ensin mäntymetsän, josta löysinkin muutaman vielä kelvollisessa kunnossa olevan herkkutatin. Seuraavaksi suuntasin kohti tuttua kuusimetsän rouskupaikkaa, mutta matkalla törmäsinkin uudessa paikassa kasvaviin suppilovahveroihin. Yleissilmäyksellä vaikutti siltä, että pieniä ja napakoita suppiksia oli nousemassa käytännössä koko rinteen mitalle. Noukin mukaan vain muutaman isoimman, loput jätin kasvamaan.

Rouskupaikka oli aika köyhä, mutta suppilovahveroita alkoi tulla vastaan yhä enemmän ja enemmän. Melkein huokasin helpotuksesta, kun yksi vakiopaikoistani oli tyhjennetty, sillä halusin kiivetä eteenpäin. Ylempää mäestä löysin ilokseni myös kauniin vaaleanpunaisia karvarouskuja. Parin tunnin metsänaautiskelun saldo oli korillinen suppiksia, tatteja ja lampaankääpiä ja pari litraa rouskuja.

Kotimatkalla päätin koukata vielä yhden julkisen rakennuksen läheisellä nurmikolla, josta sain viime viikolla hyvän vinkin. Sinne olikin kasvanut kelpo määrä ihania pieniä mustarouskuja, joita kukaan muu ei tietenkään kerää. Sunnuntaina sain myös kerätä ne rauhassa, ilman ihmettelevää yleisöä. Jätetään nyt kertomatta, mistä julkisesta rakennuksesta on kysymys - sienestäjän kannalta on oleellista, ettei vieressä ole vilkkaasti liikennöityä tietä tai katua.

Pyörälenkiille pääsimme puolen päivän maissa. Lähdimme vastatuuleen Jokimaalle ja sieltä Ala-Okeroisiin, Salpakankaalle, Messilään ja Rantatien kautta kotiin. Yllättävän hyvin jaksoin lenkin, vaikka alla oli raitista ilmaa ja rinnekävelyä ne pari tuntia. Messilän ylämäkikin meni sutjakkaammin kuin muutamalla edellisellä ajokerralla, mutta kyllähän minä puuskutin. Kilometrejä tuli noin 25.


Tästä päivästä oli helpoin kertoa, sillä sen kuulumiset olivat hyvää, tavallista arkea. Eilinen päivä kului tyttären häissä, mikä tietysti oli suuri päivä nuorelle parille ja meille läheisille. Häät olivat hauskat ja lämminhenkiset, nuorten itsensä järjestämät ja heidän näköisensä.

Edellisenä viikonloppuna minulla oli ilo tavata Vaasassa seitsemän kollegaa, joihin tutustuin vuoden takaisella Århurs-kurssilla. Yksi kurssilaisistamme oli järjestänyt meille mm. luontoretken Merenkurkun maailmanperintökohteessa sijaitseville Valassaarille. Elähdyttävä ja upea kokemus, josta toivottavasti ehdin vielä lähipäivinä kirjoittaa lisää. Ohessa yksi kuva näkötornista.

Nyt en voi kuin surra sitä, että lempivuodenaikani syksy etenee kovaa vauhtia. Minulla on onnekkaasti juuri nyt paljon mielenkiintoisia töitä, mutta niiden vuoksi en pääse läheskään tarpeeksi metsään tai pyöräilemään. Onneksi kyse on valinnasta hyvien asioiden välillä.

Iltasienestyksiä

Mitä pidemmälle syksy ehtii, sitä vähemmän jää valon vuoksi aktiivista sienestysaikaa. Huomasin asian selkeästi viime maanantai-iltana, kun kipaisin metsään iltakuuden ja -seitsemän välissä juuri ennen italian tuntia. Vajaassa tunnissakin muuten keräsin tutusta paikasta ihan hyvän saaliin rouskuja eli meillä kovin tärkeitä salaattisieniä. Osa kangasrouskuista oli niin suloisen pieniä vielä, että jalostin ne seuraavana päivänä etikkasieniksi.

Töitä on nyt paljon, mutta onneksi aloitan työt aamuisin jo aikaisin. Kirjoittavan ihmisen selkä tai  hiirikäsi ei - eikä pääkään - kestä yli seitsemän tunnin kirjoitusrupeamia. Niinpä päätin lähteä kahtena iltapäivänä vähän aiemmin metsään: tiistaina Hollolan Kutajoelle omiin maisemiin, eilen perjantaina Messilän suojelualueen metsään Lahden ja Hollolan rajalle.

Tiistain Kutajoen keikan suurin elämys olivat kurjet, jotka laidunsivat ensin rauhassa pellolla parin sadan metrin päässä ja nousivat sitten rauhallisesti siivilleen. Eikä muutenkaan voi kuin huokailla, miten ihanaa luonnossa liikkkuminen juuri nyt on.

Minulle rakkaissa kuusimetsissä on jo vaikka kuinka paljon kohtuullisen kokoisia suppilovahveroita ja valtavat määrät pieniä kasvamassa. Mustatorvisieniä tulee vastaan vieläkin lähes joka kerta, viimeksi eilen muutama tosi iso yksilö. Kantarellien uusi sato näyttää nousevan, eilen oli polunvieret täynnä pieniä keltaisia pisteitä. Tiistain reissulla omassa metsässä oli oranssinaan rusko-orakkaita, eilisellä piipahduksella keräsin myös pari hyvää kuusenherkkusientä.

Ja sitten ovat vielä rouskut: mustarouskuja on ollut pitkästä aikaa todella runsas sato, kangasrouskuja alkaa nousta ja ilokseni olen löytänyt myös joitain todella kauniita karvarouskuja. Haaparouskuja tulee harvoin vastaan minun vakiometsissäni, eilen löysin niitäkin.

Eilen päätin käväistä nopeasti myös yleensä kuivalla ja vähäsatoisella mäntykankaalla. Sieltä löytyi reissun ainut herkkutatti, isonakin vielä valkopillinen. Vähän eri reitin valinnut toinen sienestäjä näkyi tulevan samalle parkkipaikalle toisen samanlaisen kanssa. Minulla oli siinä vaiheessa kaksi koria täynnä kuusimetsän antia muuta, mutta hänelle oli kelvannut vain tuo sienten kuningas.

Puolukoita näkyy metsissä olevan aivan valtavasti. Nyt keräämällä saisi helposti hyvin hyytyvät hillomarjat, sillä hieman raaoissa puolukoissa on pektiiniä. Valitettavasti tämän sadonkorjaajan aika ei nyt riitä, sillä kaksi viikkoa pitää vielä puurtaa yhden ison projektin kanssa, ja viikonlopuillekin on sovittua ohjelmaa.


Vielä luontohavainto täältä aivan Lahden keskustasta. Aamun koiralenkillä vihainen varisparvi ilmestyi puiston ylle tosi vihaisesti raakkuen. Minkki juoksi vilkkaan Lahdenkadun yli puistoon ja siitä edelleen naapurikerrostalon pihaan. Ilmeisesti peto piiloutui roskakatokseen, koska raakkuvat linnut kiertelivät sen yllä vielä pitkään.

Koirat ja minä

Kulunut viikko on ollut raskas, sillä sairastuin maanantaina mahatautiin. Keskiviikkona varsinainen ripulointi oli ohi, joten kävin hoippumassa yhden päivän kurssinvetäjänä. Ei olisi pitänyt. Torstaina vatsa taas hermostui ja olin aivan kuitti; silloin ymmärsin levätä. Eilinen, perjantai, oli sitten ihan normaali työpäivä, ja jaksoin jopa osallistua tanssituntiin.

Dina, Bessie ja Doris osallistuvat ruoanlaittoon.

Onneksi tytär lähetti eilen kuvia koirista ja minusta. Tytär ja vaaleanruskea koiranpentunsa olivat kylässä vapun tienoilla.

Erityisen hellyttävä on kuva, jossa koirat ovat tiukasti "äidin" jaloissa, kun laitan ruokaa.

Kevätloikka!

Mäyräkoira maastoutuu, takana mäyräkoiran ja pinserin sekoitus, kaunis Dina

Dinan ja Bessien kohtaaminen.

Sain perjantaina myös monta hyvää uutista työrintamalta, mikä sekin auttoi toipumista. Samoin kuin tanssitunnin jälkeinen piipahdus ystävän järjestämässä kotitaide- näyttelyssä. Ihania ystäviä tuli vastaan monta!

Kuvat: © Hilda Ruokolainen

Toiveikkuutta ja turhautumista

Eilen sain toiveikkaita uutisia työrintamalta. Kyse on vasta pienenpienestä mahdollisuudesta, joten ei siitä sen enempää. Mutta muutenkin on ollut hyvä vire tehdä töitä. En hermostunut, vaikka viime viikolla ottamani kuvat olivat surkeita ja tiistainen nauhoitus meni pieleen. Tiistaisen tekstin kirjoitin jo muistin ja hatarien muistiinpanojen varassa, eikä tarkistuksessakaan ilmennyt kuin yksi pieni korjattava kirjoitusasu. Kuva-asia pitää vielä järjestää jotenkin.

Sen sijaan arkiongelmat turhauttavat. Aamulla koneen hiiri lakkasi toimimasta - patterit loppu. Ihme ja kumma, laatikosta löytyi tuoreet. Sen sijaan verkkopankki ei suostu käynnistymään millään, jotta saisin tarkistettua, olenko näpytellyt hukkaamani laskun jo ennalta vai pitääkö ruveta soittelemaan laskun lähettäjälle. Kyse on lainan lyhennyksestä, joten homma pitäisi hoitaa jotenkin. Tällaiseen ei pitäisi jumiutua, mutta niin vain kuluu aikaa.

Sekin harmittaa, etten vieläkään ole saanut nettikirjakaupasta tilaamaani lukupiirikirjaa. Olen kyllä lukenut kirjan aiemmin kirjaston kappaleena, mutta lukupiiri on maanantaina ja haluaisin tarkistaa vielä muutaman asian. Ihan ajoissa tilasin, vaan tällä kerralla nyt tuntuu kestävän. Pieniä asioita, mutta kummasti lähestyvä määräpäivä aina stressaa.

On ihan hyvä, että viikonloppu tulee väliin - huomenna on tarkoitus mennä maalle. Pari sinivuokkopaikkaa haluan ainakin käydä tsekkaamassa. Sinänsä hauskaa, että mies lähti vielä tänä aamuna etsimään hiihdettävää latua Vierumäeltä. Minun hiihtoni loppuivat kyllä pääsiäismaanantaihin. Sen kunniaksi vielä yksi suksikuva viimeisen lenkin loppusuoralta, siinä vaiheessa takana oli 15 ihanaa kilometriä.

Kohta taas kyykkyyn ylös! Ja iltapäivällä on tanssitunti, paras mahdollinen aloitus viikonlopulle.

Piipahduksia metsään ja puutarhaan

Työt ovat alkaneet, joten nyt pääsee sienimetsään ja marjapensaisiin vain iltaisin ja viikonloppuisin. Eilen lähdin puoli viisi iltapäivällä lenkille ystävättären kanssa, ja niinhän siinä kävi, että intouduimme kolmeksi tunniksi tsekkaamaan sienimaastoja Lahden urheilukeskuksesta Tapanilaan päin kulkeviin maastoihin.

Aivan lenkkipolun tuntumasta löysimme ensin yhden mustatorvisienipaikan, ja sittenhän silmä alkoi löytää lisää. Sieniä oli aika runsaasti, mutta vaihteleva sää kyllä näkyi. Lähes kaikki itiöemät olivat vielä pieniä, ja osa mustista torvista oli ehtinyt jo pahentua, vaikka ne näyttivät päältä päin ihan terhakoilta. Keräsin sieniä ehkä reilun litran, mutta kotona oli pakko vielä heittää osa pehmenneistä yksilöistä pois. Kiva kuitenkin, että satoa on selvästi nousemassa, etenkin kun sunnuntaista lähtien on satanut joka päivä. Löysin jopa muutaman mustarouskun. Nyt vain odottelen tattien uutta satoa.

Marjapensaissa ehdin viettää sunnuntaina muutaman tunnin ja kerätä talteen karviaisia. Hilloa tai mehua en karviaisesta tee, sillä ne jäävät syömättä. Viime kesänä keksin etsiä netistä chutney-reseptin, ja se on ollut menestys. Siis karviaisia, sipulia, inkivääriä, chiliä, viinietikkaa ja sokeria keitetään kirpakaksi "hilloksi", joka sopii pääruokien lisukkeeksi.

Työviikko tai ei, aurinkoon pitää päästä

Kahtena päivänä tällä viikolla - maanantaina ja tänään keskiviikkona - aurinko on paistanut niin täysillä myös työhuoneeni ikkunaan, että olen lähtenyt keskellä päivää ulos liikkumaan. Töitä kyllä on jonoon asti, mutta niitä tehdään sitten pimeään aikaan.

Maanantaina olimme jäällä hiihtämässä vähän siinä mielessä, että kävimme katsomassa Lahden Rautakankareen majaa ja tsekkaamassa, kantaako hanki. Maja ei ollut auki, ja hankikin kantoi vain ajoittain, mutta perinteisen hiihdon latujen väliin jäävällä kovemmalla alueella pystyi jotenkuten luisteluhiihtämään. Tosin kävelijät olivat tallanneet sen aika epätasaiseksi, joten sain tehdä aika lailla enemmän töitä kuin kunnon väylällä. Teivaan satama - Mukkula - Rautakankare - Teivaan satama -lenkin jäljiltä olinkin kohtalaisen puhki, mistä kertoo myös erittäin "edustava" kuva hikisine hiustöyhtöineen.

Tänään lähdimme samasta Teivaan satamasta liikkeelle retkiluistimilla, sillä nyt jäälle jonkin aikaa sitten aurattu jäärata on saatu jopa kohtalaiseen kuntoon. Viikko sitten kävimme sillä yhtenä pakkaspäivänä ja teimme sen kyllä melkein henkemme kaupalla, koska jää oli niin rosoista. En tiedä, onko väylää onnistuttu jotenkin jäädyttämään, mutta nyt tosiaan sieltä oli saatu pahimmat kuopat ja rosot pois. Aiempien vuosien tapaan lenkki on n. puolitoista kilometriä pitkä ja ulottuu Teivaan satamasta lähelle matkustajasataman laitureita ja Sibeliustaloa.

Luistelin reilun tunnin aika hidasta vauhtia ja jätin sauvatkin pois vieläkin vihoittelevan käsivamman takia. Itse asiassa juuri tuon vain jaloilla työskentelyn ansiosta huomasin kuitenkin pian, että pakarat ja reidet saavat ihan kunnon harjoitusta. Se on hyvä juttu tällaiselle istumatyöläiselle, jonka alaselkä ja pakarat ovat välillä aika puutuneita tuntikausien jumittamisesta.

Radalla oli tänään hyvin muitakin käyttäjiä, sekä lapsiperheitä taitoluistin- ja hokkarivarustuksella että vähän enemmän harrastavia retkiluistinterät jalassa. Tai matkaluistimistahan tässä tapauksessa pitää puhua, kun kerran ollaan valmiiksi auratulla reitillä, jossa ei etsiskellä mitään uusia, koskemattomia väyliä tuoreelta jäältä. Tällainen väylä on oikein hyvä harjoittelureitti minunkaltaiselleni ihmiselle, joka kyllä pitää vähän tavallista luistinrataa isommasta jäästä, mutta ei halua olla koko ajan huolissaan jään kestävyydestä ja sen myötä turvallisuudesta.

Pahoitteluni jälleen huonolaatuisista kuvista! Nykyisellä kännykälläni ei oikein parempia saa, digikamera taas on liian iso kannettavaksi mukana kovassa vauhdissa.

Lomaton Lahdessa

Aika moni tuttu toivotteli eilen hyvää lomaa, onhan nyt menossa vilkkain hiihtolomakausi. Täällä Lahdessa ja ympäristössä lomaa onkin ensi viikolla ainakin koululaisilla ja opettajilla, joille tietysti toivotan mahdollisimman rentouttavaa viikkoa.

Minulle tuleva viikko on erikoinen kahdesta syystä: Seinäjoella opiskeleva tytär on Lahdessa, ja vakituiset liikuntaharrastukseni eli porukkamme kuntosalivuoro ja aikuisten tanssitunti ovat tauolla. Helposti moinen yhtälö merkitsee sitä, että minä laitan tavallista enemmän ruokaa enkä muista huolehtia omasta kunnostani.

Nyt on kuitenkin pakko tehdä toisin, sillä omaan lomaani on vielä yli kuukausi. Töitä on kasaantunut - tai tarkemmin sanottuna olen niitä itse kasannut - kunnioitettavat pinot sekä pöydälle, kalenteriin että tietokoneelle. Ja ennen kaikkea ne pyörivät päässäni näin viikonloppunakin, jolloin pitäisi levätä.

En ole vielä siinä tilanteessa, että varsinaisesti tekisin töitä viikonloppuna. Mitä nyt luen arkena lukematta jääneitä lehtiä, siivoan sähköpostia, kirjoitan laskuja ja ryhdyn sunnuntai-iltana järjestämään papereita kalenterimerkintöjen järjestyksessä. Ja siinä ohessa luon kolmen ruokalajin viikonloppuaterioita, mistä kylläkin pidän suunnattomasti. Mutta nyt en jaksa. Enkä aio huolehtia ensi viikollakaan siitä, että täällä olisi koko ajan ruokaa muille aikuisille ihmisille.

Kyllähän sen huomaa, että olisi loman tarpeessa. Aamulla kävimme vain lyhyellä hiihtolenkillä ja sen perään tarkistamassa iäkkäiden sukulaisten terveystilanteen. Lounaan jälkeen korjasin vähän vaatteita ja yritin ryhtyä lukemaan lehtiä, kun kaikkiin lihaksiin iski oikein megaluokan uupumus. En kerta kaikkiaan enää pysynyt pystyssä, vaan oli pakko mennä pitkäkseen. Mikäs siinä, viikonlopun päiväunethan ovat terveellisiä. Mutta se vähän hälytti, että heräsin jo vartin päästä pää täynnä ajatuksia.

Se luo toivoa, että pahimmat pakkaset tuntuvat nyt olevan ohi. Eilen, vielä parinkymmenen asteen pakkasen rasittamana, aloin jo tuntea itseni uhmaikäiseksi. Olisin halunnut kiukutella jatkuvasta pukemisesta, särkevän kuivasta ihosta ja katkeilevista kynsistä. Ja minä sentään tykkään talvesta! Tänään ladulla muistinkin taas, miltä ihana pikkupakkanen tuntuu, kun voi hengittää vapaasti eikä varpaita tai sormia palele.

Kuvan puupinot talvelta 2008 eivät oikeastaan liity kirjoittamaani mitenkään. Ehkä ne kertovat kasaantuvista töistä. En myöskään ehdi kuvata mitään tällä hetkellä, joten pitää turvautua vanhoihin kuviin. Ovat ne silläkin tapaa ajankohtaisia, että yksi töistäni liittyy puupinon omistajaan eli Pro Puu -yhdistykseen.

Miten niin ei ehdi nauttia keväästä?

Viime viikkoina olen elänyt jälleen kerran kiireen ja stressin illuusiossa. Piti saada iso käsikirjoitus valmiiksi, oli pakko hoitaa firman ja erinäisten yhdistysten paperihommat vuosikokouskuntoon, täytyi yrittää hoidella kontakteja uusiin ja vanhoihin asiakkaisiin.

Sitten kuulin, että yksi iäkäs ystävä on kuolemassa. Lähes yhtä iäkkään sukulaisen kunto heikkeni. Omassa kropassa alkoi pistellä ja kiristää. Aivoihin hulvahti hirveä väsymys.

Jätin väliin muutaman asian, joiden uskoin voivan odottaa. Päätin, etten myy työpanostani nyt mihinkään suuntaan, vaikka taloudellisesti siltä tuntuisikin. Lähdin muutamana aamuna kävelylle ja pari kertaa keskellä päivää jumppaan. Vietin kunnollisen äitienpäivän perheen kanssa ja otin vapaata myös tänään, helatorstaina, vaikka en olekaan uskonnollinen.

Eilen kävin hyvästelemässä iäkkään ystäväni helsinkiläisessä sairaalassa, sen jälkeen syömässä tyttären kanssa ja lopuksi vielä junaa odottaessa katsomassa Kiasmassa Denise Grünsteinin valokuvia. Näyttelyyn jaksoin keskittyä vain hetkittäin, mutta olinpa muutaman tovin ihan hiljakseni vain omien ajatusteni ja hyvin moniin tulkintoihin kannustavien kuvien keskellä.

Tänä aamuna tajusin, että olen jo kuukausia pohtinut jotain isoa muutosta. Sellainen näyttäisi nyt olevan tulossa, mutta se on toivottavasti vasta alku. Ihan järjetöntähän se on, jos kevään sinivuokot uhkaavat jäädä näkemättä, raparperisima tekemättä ja ensimmäiset nokkoset keräämättä. Ei siksi, että mikään noista olisi pakko. Vaan siksi, että haluan.

Apeissa tunnelmissa

Säiden puolesta elän ihannekesääni. Aurinko on ollut näkyvissä riittävästi, mutta lämpötila on vain harvoin kiivennyt sietämättömän pitkäksi aikaa hellerajan yläpuolelle. Erityisen kiitollinen olen sateista, jotka ovat sopivasti aina noin viikon välein katkaisseet kuivuuden kastellen marja- ja sienimaastot. Siellä täällä olen kuullut jonkun valittavan lomasäitä (ei jatkuvaa hellettä), mutta tuttavapiirissäkin suurin osa ihmisistä tuntuu olevan tyytyväisiä lämpötiloihin, joissa vielä jaksaa tehdä jotain.

Olen kuitenkin apea, kahdesta syystä. Ensimmäisestä saan syyttää melkein pelkästään itseäni. Keväällä - ehkä laman pelossa, vielä enemmän jossain kaikkivoipaisuuden hurmoksessa - keräsin tehtäväkseni ihan liikaa töitä. Oikeaa lomaa en ole ehtinyt viettää vielä ollenkaan, ainoastaan paeta työpöydän äärestä muutamana päivänä. Ihan pikkuisen syytän joitain asiakkaitani eli töideni ostajia, jotka tekivät tilauksensa kovin myöhään tänä vuonna. Jos he olisivat uskaltaneet/osanneet/ehtineet järjestellä tilauksensa paremmin, olisin ehkä saanut työt valmiiksi jo pari viikkoa sitten. Ehkä.

Toinen syy on ainakin melkein suoraa seurausta edellisestä. Luultavasti liian kovan työtahdin takia olen jo kaksi kertaa tänä kesänä sairastunut sen verran pahasti, että oikean loman sijasta olen joutunut sairauslomalle. Nyt sinnittelen vaarattoman mutta äärimmäisen ikävän huimauksen kanssa. Alussa tuntui sängyssäkin, että ihan kohta poraudun patjan läpi syövereihin. Muutaman päivän lepäilyn jälkeen oireet ovat vähän helpottaneet ja osaan myös jo ennakoida asennot, joissa huimaus iskee. Mutta voimat ovat vähissä, enkä todellakaan jaksa keskittyä pahoinvoinnilta kirjoittamiseen ja pitkään istumiseen.

Tällainen pakkohidastettu elämä on todella kaukana siitä, miten haluaisin lomaani viettää. Jos olisin saanut työt aikataulun mukaan valmiiksi viime viikolla, olisin nyt keräämässä marjoja ja sieniä ja jalostamassa niitä säilykkeiksi. Tällä viikolla olen jaksanut olla kaksi tuntia vadelmapöheikössä ja kiertää kerran hyvät kanttarellipaikkamme. Kirvelevin mielin jätin menemättä parin kilometrin matkaa herkkutattimetsään, jossa ensimmäinen sato luultavasti mätänee. Ainakin siitä päätellen, että kotipihamme muutamat herkkutatit olivat ehtineet mennä vanhoiksi sinä aikana, kun minä lepäsin kaupungissa omassa sängyssäni.

Nyt jo vähän hirvittää, miten jaksan ensi viikolla vielä puristaa kasaan ne hommat, jotka vielä ovat jonossa. Lomalle pitäisi lopulta päästä sillä mielellä, ettei yksikään tekemätön työ kaiherra. Toivon tietenkin myös, että säät suosivat myös elokuun lomailijaa. Ei silläkään tosin ole niin valtavasti väliä. Kunhan pääsisi ulos ja vapauteen.

Kylmän kiven odotuksessa

Tällä viikolla ovat tuttavapiirissä alkaneet taas "leikkimieliset" puheet siitä, miten kesä on puolessa eli käytännössä ohi. Viikon kuluttua on se Jaakon päiväkin, jonka jälkeen uimavedet kansanperinteen mukaan viilenevät kylmän kiven kertaheitolla. En halua mennä mukaan voivotteluun, sillä oma lomani on vasta alkamassa tiistaina 28.7.

Häpeäkseni täytyy myöntää, että uin eilen ensimmäistä kertaa tänä kesänä luonnonvesissä eli Vesijärvessä. Ihan riittävän virkistävää oli, joten uiminen jäi lähinnä kastautumiseen. Lisäksi rannan lähistöllä uiva joutsenpari vartioi poikasiaan sen verran tarkkaan, etten halunnut niitä laiturille uhittelemaan - sitä on sattunut, ja vieläpä ison koiran nenän edessä. Toinen rajoittaja oli sukulaistytön sekarotuinen koira, joka koko ajan poukkoili laiturin tikkailla sen näköisenä, että se halusi komentaa minut ylös.

Voi olla, etten olisi eilenkään innostunut menemään järveen, ellen ensin olisi pyöräillyt anoppilaan hikoiluttavassa säässä. 13 kilometrin matka ei kilometreissä ole paha, mutta nousu Lahden keskustasta ensin Kankolanmäelle ja sitten Messilän hiihtomäkien korkeuteen on ihan keskitason urheilusuoritus. Vaikka pyöräilen säännöllisesti hyötyajoja kaupungissa, huomasin maantiekuntoni olevan aika surkea. Niin vaihdepyörää kuin ajelenkin, pakko oli nöyrtyä sekä mennessä että tullessa pahimmassa nousussa hetkeksi pyörää taluttamaan. Tulipa katsottua samalla vähän tarkemmin pientareiden kasveja. Ja tuli tarve pulahtaa veteen.

Hieman se vaivaa, että vuosien mittaan olen muuttunut kovin araksi luonnonvesissä uimariksi. Lapsena kuitenkin uimme ja leikimme sisarusten ja kavereiden kanssa tuntikausia vedessä viimeistään kesäkuun alusta asti. Hiekkarantaelämästä ja auringonotosta en tosin ole välittänyt koskaan, joten siksi ehkä vieraannuin säännöllisistä rantaretkistä teini-iän jälkeen. Toinen syy on siinä, etten ole koskaan omistanut omaa rantapaikkaa. Onneksi on anoppilan ranta, johon pääsee aika lailla rajoituksetta.

Aika monta kertaa silti olen tänä kesänä uinut avoimen taivaan alla, sillä olen vuosien tauon jälkeen löytänyt Lahden Urheilukeskuksen maauimalan hyppyrimäkien juurella. Eihän se mitenkään kaunis tai inspiroiva paikka ole, ellei sitten ole turistien tapaan kiinnostunut mäkihyppääjien ja uimareiden epäkonventionaalisesta yhdistelmästä. Mutta viidenkymmenen metrin altaassa on hyvin tilaa ja lämmin vesi. Olen altaassa yleensä tunnin, josta yritän vesijuosta tehokkaasti vähintään neljäkymmentä minuuttia ja venytellä tai uida hitaahkosti lopun ajan. Vesi kohtelee lihaksia lempeästi ja ulkona on hyvin tilaa hengittää.

Kolme kanttarellia

Kesän ensimmäiset kanttarellit on nyt bongattu omalta kesäpihalta Hollolassa. Eilinen kaatosade sumensi kuitenkin silmäni niin pahasti, että kaikki todisteeksi otetut valokuvat ovat epätarkkoja. Jätin kolme ihan kunnollisen kokoista sientä paikalleen, sillä todennäköisesti ne vielä kasvavat - ja kanttarellithan kestävät "kasvatuksen". Sen sijaan keräsin purkkiin kaikki löytämäni ahomansikat, sillä ne olivat jo kastumassa sateessa kelvottomiksi. Aamulla oli kiva syödä saalis viilin päällä.

Nyt taas kaupungissa ja työkoneen ääressä. Reilun tunnin kuluttua bodybalanceen, sen jälkeen vielä iltapäivä töitä. Illalla yritän mennä maalle oikein yöksi, jos sää vaikuttaa hyvältä. Koirillakin olisi pitkästä aikaa vähän useampi tunti vapautta kerrallaan.

Lomailua rutiineista

En ole vielä kovinkaan lähellä todellista lomaa, mutta lohdutan itseäni rikkomalla rutiineja. Liikunnoissa se on jopa helppoa, sillä kesällähän ovat tarjolla mm. puistojumppa ja melonta. Mutta jotain uuttakin on kiva ottaa haltuun: tänä kesänä se on vesijuoksu ja uinti maauimalassa, jossa olen edellisen kerran käynyt säännöllisesti tai ylipäänsä ollenkaan ehkä kymmenen vuotta sitten.

Uimala sijaitsee Lahden Urheilukeskuksessa hyppyrimäkien juurella, jossa olen päässyt joka kerta seuraamaan samaan aikaan mäkihyppääjien harjoituksia. No, eivät he altaaseen hyppää vaan viereen, sillä allas on suurimman mäen montussa ja siinä sivussa on siis käytössä kahden mäen alastulorinteet. Ei homma lahtelaisesta enää kovin eksoottiselta tunnu, mutta ainakin iltapäivisin hommaa ohjataan seuraamaan ulkomaisten turistien ryhmiä, jotka näpsivät innoissaan kuvia ja usein myös aplodeeraavat hyppääjille. Kasvattaa kyllä nuorehkojen poikien luonnetta, kun he joutuvat tällä lailla yleisön eteen myös aivan tavallisissa harjoituksissa.

Vaikkei maauimala vastaa elämyksiltään luonnonvesiä, vesijuoksu altaassa on ollut yllättävän mukavaa. Allas on täyspitkä, eikä siellä ole vielä kertaakaan ollut minkäänlaista ruuhkaa. Erityisen hauskaa on liikkua avoimen taivaan alla ja nauttia joko auringosta tai edes suuresta määrästä hapekasta ilmaa ympärillään. Äänimaailmakin on mukavampi kuin kaikuvissa halleissa, vaikka jostain kumman syystä maauimalassa soitetaankin suht. kovalla kaupallista paikallisradion kanavaa.

Yhtään kuvaa minulla ei tästä kesäharrastuksesta ole, sillä uimaan mennessä en yleensä viitsi kuljetella kauheasti ylimääräistä elektroniikkaa mukana. Kyllähän siellä altaalla kuvia näpsitään, tänäänkin seurailin erittäin kauniiden thaimaalaisnaisten poseerauksia toisilleen. Ladyt olivat edustavia uima-asuissaan sinivihreää vettä vasten, mutta ehtivät kyllä aika vähän uida.

Oheiset pari ovat kuvaa viime viikon työkeikalta, joka suuntautui luonnonveden ääreen eli Enonsaareen keskellä Vesijärven Enonselkää. Tarjolla oli pari laivamatkaa yhteysaluksella, kävelyä rantahiekalla, kahvit vanhassa huvilassa ja keskustelua saaren käyttäjien kanssa. Ihan rentouttava työtehtävä, etenkin kun sääkin vielä suosi kohtalaisesti.

Lopuksi vielä sienipäivitys. Keskiviikkoiltana kävin lenkillä Urheilukeskuksen takana Salpausselän maastossa, jossa ei näkynyt ainuttakaan itiöemää, vaikka kurkistin pariin supan pohjaankin (ja altistin itseni pahasti hyttysille). Useilta tuttavilta olen kuullut yksittäisistä hapero- ja tattilöydöistä, joten kyllä niitä varmasti jo metsissä on. Tänään näin torilla myynnissä virolaisten kanttarellien ohella röykkiön erittäin muhkeita keltavahveroita henkilöllä, jonka tiedän itse keräävän myymänsä sienet. On siis aika lähteä katsomaan apajat. Huomenna en pääse sosiaalisten velvoitteiden takia, mutta maanantaina taidan tehdä lyhyen työpäivän ja matkata koirien kanssa yöksi maalle. Illalla ehtii tsekata hyvin alle kilometrin päässä pihastamme sijaitsevan herkkutattipaikan, ja pihasta näkee heti, ovatko kanttarellit tulollaan.

Enhän minä puutarhaa halua, mutta...

...anopin keittiöpuutarhassa tunnen aina kummallista haikeutta. Olisihan se hienoa hakea kesällä tuoretta syötävää suoraan kasvimaalta tai perunapellosta. Maistuisi, olisi terveellistä, ehkä jopa taloudellista. Tulisi hyvää liikuntaa ja järkevä rusketus (jos muistaisi suojata ihon tarpeen mukaan). Koirat (ja mahdolliset sukulaislapset) tykkäisivät, kun saisivat olla mukana puuhassa. Mielestä karisisi kaikki turha.

Olen sen verran kokeillut kasvimaan pitoa, että tunnen myös sen toisen puolen. Yrittämistäni juureksista ja kaaleista sain harvoin edes siementen hinnan verran satoa. Maaperä oli hetkessä täynnä rikkaa, jos palstalta oli poissa muutaman päivän. Vesi loppui kaivosta kuivana kesänä, sadekesänä mikään ei ehtinyt valmiiksi. Oli paarmoja ja hyttysiä.

Haikailen kasvimaan kimppuun, koska huomaan keskikesänkin kohta karkaavan käsistä valkokaulustöitä tehdessä. Tänä vuonna ei olisi taaskaan ollut mitään mahdollisuutta raataa taimien tai maaperän kanssa, sillä huhti-kesäkuussa istuin lähes ympäripyöreitä päiviä tietokoneen ääressä.

Mutta onneksi on kohta mahdollisuus luonnon sadonkorjuuseen, kun vadelmat kypsyvät ja sienet alkavat nousta maan pinnalle. Koirien ja parin sukulaisen kanssa olimme jo tänään kartoittamassa ahomansikkapaikkoja. Muutaman päivän päästä sieltä saisi vähintään kupin pohjan täyteen, jos vain ehtii lähteä keräämään. Pitää ehtiä.