Kuvia juhannuspyöräilyltä

Meille suurinta suven juhlaa on päästä yhdessä pyöräilemään. Eilen saimme vanhan koiran hoitoon anopille ja kävimme maltillisella noin 33 kilometrin lenkillä Hollolan kirkonkylästä ensin Uskilan koulun ohi (huh, ylämäkeä!), Hatsinantieltä Isomyllyntielle ja sieltä Manskiventielle kohti etelää. Hatsinantien risteyksessä käänsimme takaisin kohti kirkonkylää.

Isomyllyn- ja Manskiventiessä puolison piti tosin pysähtyä vaihtamaan rengasta, joka oli vaikuttanut epäilyttävältä jo kotona pumpatessa. Jokin pikku reikä siellä varmaan oli, koska rengas oli ehtinyt pehmetä aika lailla jo noin viidentoista kilometrin aikana.

Aika paljon näkyi olevan muitakin pyöräilijöitä liikkeellä, eikä ihme. Eilen Lahden ja Hollolan maisemissa oli oikein hyvä pyöräilysää. Tuntui paljon rentouttavammalta istua satulassa kuin ajatella olevansa yhdessä niistä autoista, jotka kiireisen oloisesti suhailivat viime hetkellä kaupan pihasta kohti juhannuskohdetta.

Anoppilan pihassa juhannustunnelma oli käsin kosketeltava, sillä eteläisellä Vesijärven rantatontilla on lähes aina monta astetta lämpimämpää kuin muualla. Monenlaiset kukat kukkivat, myös viimeiset juhannusruusut rannassa. Auttelimme hetken talon töissä ja lähdimme sen jälkeen takaisin kaupunkiin luontoannoksemme täyttäneinä.

Tänään sataa, mutta aiomme silti käväistä ainakin jonkinlaisella kaupunkipyöräilyllä sillä aikaa, kun tytär puolisoineen on luvannut hoitaa koiraa ja laittaa ruokaa. Aika hyvä hyvä järjestely meidän kannaltamme. Hyvää juhannuksen jatkoa kaikille!

Yhteisiä ruokapöytiä ennen joulua

Olen tällä viikolla päässyt laittamaan ruokaa ja syömään isommassa seurassa viisi kertaa.

Maanantaina osallistuin italian kielen porukkamme joulujuhlaan, jossa me oppilaat ensin itse valmistimme ruoat hyvän italialaisen opettajamme johdolla. Vaikka ympäristö, koulun opetuskeittiö, ei ollut kaikkein tunnelmallisin, ilta itsessään sitä oli. 25 ihmistä hyöri keittiössä välillä toistensa tielläkin, mutta niin vain valmistui kolmen ruokalajin illallinen. Aivan ihania ruokia!

Tiistaina teimme ruokaa kuvauksia varten. Monista ruokalajeista ehdimme nyppäistä suuhumme vain maistiaisia, mutta onneksi isoin osa ruoista oli mahdollista säilöä jatkokäyttöön.

Keskiviikkona puoliso ja minä matkustimme valmiiseen pöytään Messilän kartanoravintolaan, johon olimme kutsuneet myös äitini ja anoppini. Neljän hengen lounaamme oli samalla myöhästynyt 35-vuotishääpäivälounaamme. Tuolloin 35 vuotta sitten 8.12. söimme samassa ravintolassa kahta henkeä suuremmalla joukolla, sillä silloin mukana olivat myös puolison ja minun jo edesmenneet isät.


Eilen, torstaina, tarjosin ensin aamukahvit vakituiselle aamukahviporukallemme, joka kokoontuu normaalisti keskustan kahvilassa. Alkuillaksi olimme kutsuneet työtuttavia ja muita vuoden aikana tapaamiamme henkilöitä jouluglögille. Tarjoilu käsitti jo aiemmin leipomiamme joululeipiä, itse tehtyä maksapasteijaa ja yrttitahnaa, juustoja, piparkakkuja ja pähkinöitä. Ihmiset viihtyivät tunnin tai pari, ihailivat asianmukaisesti piparkakkutaloamme ja keskustelivat iloisesti.

Nämä kohtaamiset ovat ilahduttaneet kovin, enkä kaipaa enää jouluksi muuta. Olemmekin puolison kanssa kahden ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvun, sillä tyttäret puolisoineen ovat matkoilla ja äiditkin omissa oloissaan. Takana on sen verran työntäyteinen syksy, että nyt tuntuu hyvältä vain elää omassa tahdissa.

Padasjoelle vastatuulessa, laivalla takaisin

Puolisolla on haave ajaa Päijänteen näköalareittiä mahdollisimman pohjoiseen asti. Paras osuus alkaa Pulkkilanharjulta ja jatkuu useiden saarten kautta lähelle Jyväskylää. Olimme laskeskelleet, että jaksaisimme ja ehtisimme ajaa Lahdesta Luhangan Judinsaloon (pikkuteitä pitkin reilut 110 km) jonain keskiviikkona, jolloin pohjoisesta tuleva Päijänne-risteilyt Hildenin Suometar olisi Judinsalossa 13.20 ja toisi meidät sen jälkeen illaksi takaisin Lahteen.

Viime viikon keskiviikkona oli kova sadepäivä, joten silloin emme lähteneet. Eilen eli 18.7. oli seuraava ja meille muiden velvoitteiden vuoksi käytännössä ainoa mahdollisuus enää tällä lomakaudella. Seurasimme viikonlopusta lähtien sääennusteita, jotka lupasivat navakkaa vastatuulta. Niin navakkaa, että jälleen oli pakko muuttaa suunnitelmia. Tiistai-iltana päätimme ajaa toista rantaa pitkin Padasjoelle, jonne olisi reilut 60 kilometriä.

Kuudenkympin lenkkejä on kesän aikana tehty jo useita, joten sikäli matkanteko ei huolettanut. Toki olemme yleensä pyrkineet ajamaan edes puolet lenkistä myötätuuleen. Eilinen tuuli tuli ensin lännestä ja sitten luoteesta, jolloin se oli koko ajan sivuvastaista. Lähtiessä aamulla ehkä n. 5 m/s, päivän ehdittyä pidemmälle varmasti joissain kohdissa 10 m/s.

Lähdimme liikkeelle jo aamuseitsemältä, joten tiesimme voivamme ajaa lähes miten hitaasti hyvänsä. Aamu oli aika viileä, joten minulla oli päällä monta kerrosta verkkopaidasta tuuliliiviin ja villaiseen ajopaitaan, lisäksi irtohihat ja lahkeet. Paimelantien ja vanhan nelostien risteyksessä ennen Vesivehmaata oli pakko riisua verkkopaita ja irtolahkeet, sillä olin pakahtua liikaan lämpöön.

Ensimmäiseen 25 kilometriin kuluikin puolisentoista tuntia, mutta silti olimme Vääksyn kanavalla odottamassa Kanavan Helmen aukeamista. Vartin odottamisen jälkeen saimme kahvia ja tuoretta pullaa. Odottaessa ostimme ja kirjoitimme pari korttia, joita varten piti käydä ostamassa postimerkit keskustan Siwasta. Sieltä lähtiessä valitsimme eri väylät keskustan läpi ja kas, eksyimme toisistamme kymmeneksi minuutiksi. On se mahdollista niinkin pienessä taajamassa, kun on mäki välissä...

Jälleennäkemisen jälkeen matka jatkui Asikkalan- ja Pulkkilantien varren pyörätietä aina siihen asti, että oli aika kääntyä Pätiäläntielle eli kohti länttä. Kun tie muuttui Joenniementieksi, se muuttui yllättäen sorapintaiseksi.

Ei auttanut, oli jatkettava ajamista, vaikka alla olikin ohuttakin ohuemmat maantiepyörän ulkorenkaat. Reilun parin kilometrin soraosuuden jälkeen pysähdyimme kestopäällysteen reunaan ja teimme perinteisen rengastarkistuksen: ensin putsasimme pyörittämällä rengasta ajokäsinettä vasten irtokivet kumin pinnasta ja vielä lopuksi nypimme pienimmät piikit pois. Muutama vekki oli tullut, mutta onneksi yksikään niistä ei ollut puhkaissut sisärengasta.

Loppumatka Maakesken ja Nyystölän läpi olikin taas asfalttipintaa ja oikein mukavaa kylätietä. Muutama kilometri ennen Padasjoen keskustaa tien sivuun ilmestyi taas kevyen liikenteen väylä, jolle siirryimme. Ihan viimeisissä nyppylöissä ennen keskustaa saimme jälleen tuntea vastatuulen voiman. Mutta hyvissä voimissa saavuimme Padasjoen kirkonkylälle jo yhdentoista maissa. Laivan lähtöön olisi siis melkein viisi tuntia.

Suuntasimme ensin Keskustien varrella toimivaan kahvilaan ja lounasravintolaan Modettiin, jossa oli -  kauniisti sanottuna - perinteinen kirkonkylän baarin noutolounas. Kolme erilaista lihavaihtoehtoa lämpimänä ruokana, salaattipöytä sitä mallia, josta ei huomaa vuodenaikojen vaihtelua. Mutta nälkä lähti kohtuuhinnalla. Ruokailun jälkeen kuljeskelimme jonkun aikaa kauppakadulla ja vierailimme mm. Galleria Pikantissa. Hiljaista oli.

Kun yhdistetystä lahja- ja paperikaupasta oli saatu lisää kortteja ja kynät, lähdimme kohti satamaa, jonne oli vielä reilun kilometrin ajomatka. Matkan varrella näimme kauniin kirkon ja idyllistä asutusta, jotka erosivat todella edukseen liikekeskustan rakennuksista.

Padasjoen Laivaranta on yksi Päijänteen vilkkaista satamista, johon kunta on satsannut paljonkin. Keskiviikkona siellä näkyivät hyvin jo tulevan viikonlopun suurkisan, Päijännepurjehduksen valmistelut. Sen sijaan kukaan ei tuntunut sataman palvelupisteissä tietävän, pysähtyykö Hildenin Suometar siellä ja missä laiturissa. Mitään opastetauluakaan ei näkynyt. Ei auttanut kuin soittaa varustamon numeroon ja varmistaa, että siitä samasta laivalaiturista Suometar hakee matkustajat kuin Padasjoen oma Elbatar. Kävin sitten jakamassa tiedon myös ravintolarakennuksen henkilökunnalle.

Muutaman tunnin odottelu sai minut taas muistamaan, millaista elämä on vierassatamissa, joissa olen viettänyt päiviä aika monena purjehduskesänä. Positiivista on kiireetön tunnelma, jonka hidastettujen askelien tahdissa lomalaiset ostavat jäätelöitään, oluitaan ja ruokiaan. Osan porukasta oleskelu on ehtinyt jo ränsistyttää olutlasiensa ääreen. Moni näyttää kuitenkin rehellisesti nauttivan käyskentelystä laitureilla ja syömisestä, juomisesta ja istuskelusta joko aurinkoisella terassilla tai puiden varjossa. Me käytimme suurimman osan ajasta veneiden katseluun ja niiden ominaisuuksien arviointiin.

Kun Suometar vihdoin ajoi laituriin, pääsimme vaihtamaan taas tunnelmaa. Talutimme pyörät keulasalonkiin ja siirryimme itse ravintolapöytään ikkunan ääreen. Ensin odottelimme henkilökuntaa rahastamaan matkan (henkilömaksu Padasjoelta Lahteen 37 euroa, pyöräkuljetuksen vakiohinta 10 euroa), sen jälkeen aloimme kysellä tarjoilua. Laivan seisova pöytä oli jo korjattu pois, mutta kokki suostui ystävällisesti tekemään meille kylmät lautaset täynnä kaloja ja salaatteja. Aikamoinen luksusversio baariruoan jälkeen! Innostuimme jopa tilaamaan kuohuviiniä, sillä ajomatkaahan ei enää kotisatamasta ollut tiedossa kuin vajaa kilometri. Pääosa viinistä tietenkin haihtui päästä kolmen ja puolen tunnin laivamatkan aikana.

Olemme matkustaneet Päijänteen ja Vesijärven reitti- ja risteilylaivoilla suunnilleen joka kesä jonkin välin, pisimmillään koko matkan Lahdesta Jyväskylään tai päinvastoin. Pyörä oli kyydissä ainakin viime kesänä, kun ajoimme Heinolaan ja risteilimme sieltä kahden kanavan eli Kalkkisten ja Vääksyn kautta kotiin. Järvet - etenkin Vesijärvi ja eteläinen Päijänne - ovat purjehdusvuosilta kovin tuttuja, joten muutaman tunnin matka kesää kohti riittää meille nykyisellään oikein hyvin. Laivoilla on kuitenkin oma historiallisen viihtyisä tunnelmansa, joka rauhoittaa katsomaan vettä ja rantoja ja muistelemaan matkoja eri kesinä. Myös risteilymatkustajia on hauska seurata, sillä kaikilla on aikaa joko vaellella ympäri alusta ja katsella maisemia tai täyttää tyhjää tilaa seurustelemalla ja nauttimalla virvokkeita. Suosittelen Hildenin laivoja, joilla on 50-vuotisjuhlakesä menossa!

Kotisatamassa Lahdessa olimme 19.30 ja kymmenen minuutin kuluttua kotona. Reissu oli vienyt meiltä siis yli kaksitoista tuntia, josta ainakin neljä oli odottelua. Kilometrejä tuli n. 63 km maata pitkin, merimaileja en osaa arvioida.

Pyöräilyä, seurustelua, sienitsekkaus

Eilinen sateinen vappuaatto ei harmittanut yhtään, päin vastoin. Keskikaupungilla asuva on aina tyytyväinen sellaisista karnevaaleista, joiden aikana ihmiset eivät sään vuoksi halua riekkua ulkona pikkutunneille asti huutaen ilosta tai raivosta.

Tänään sen sijaan toivotin auringon tervetulleeksi. On mukava nähdä perheitä ja ystäväporukoita kaupungilla parhaimmissaan ja ulkoilijoita ihan missä vain. Me valitsimme aamulla pyörälenkin, jonka ajaksi veimme koirat anoppilaan. Siellä olikin bonuksena miehen veljen perheen koira, hurmaava noin puolivuotias lagotto.


Pyörälenkkimme suuntautui Hollolan Hersalasta kirkonkylän kautta ja Vesalaan ja takaisin, matkaa tuli noin 28 kilometriä. Tuuli oli navakka, joten olin kyllä tyytyväinen, kun pääsimme tulemaan takaisinpäin alamäkeä ja osittain myötätuleen. Aivan viimeisen kilometrin kohdalla horjahdin pariin kertaan hieman pelottavasti sivutuulessa, mutta onneksi pysyin pystyssä.

Mies vähän valitti sitä, etten osaa ajaa hänen peesissään, jolloin olisimme voineet ajaa ainakin viisi kilometriä kovempaa. Mutta tämä alkukausi on taas harjoittelua sekä välineen että oman kropan kanssa. Selkä on aika jumissa kirjoituskuukausien jälkeen (vaikka olenhan minä koko ajan liikkunut, mm. hiihtänyt ja tanssinut), joten aikamoista räpeltämistähän se ajo on. Mutta selvisin kuitenkin hyvin lukkopolkimilla ajosta, joka vielä syksyllä tuntui hankalalta.

Luontoelämyksiäkin tuli vastaan. Kurki seisoi tutulla paikallaan, töyhtöhyypät ahkeroivat ja ensimmäiset valkovuokot olivat nousseet. Niitä en ehtinyt pyöräillessä kuvata, rakkaita sinivuokkoja pihassa sen sijaan kyllä.

Kotiin palattuamme oli jo vähän kiire valmistaa tyttärelle ja tämän puolisolle luvattu vappulounas. Onneksi olin aamuvarhain paistanut munkit ja eilen laittanut pizzataikinan kohoamaan. Siivutin laakean vadin täyteen salaattia, tomaattia, erilaisia meloneita ja paprikaa, sekoitin pari hyvää kastiketta. Mies kattoi pöytään mm. juustoja ja valmiina ostetun graavilohen ja sillin.

Kaulin pari pizzapohjaa valmiiksi ja siivutin valinnaisiksi täytteiksi munakoisoa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja mozzarellaa, keitin hyvän tomaattikastikkeen ja liotin vähän kuivattuja sieniä. Puoliso raastoi parmesaania. Kun nuoripari saapui puoli yhden aikaan, he saivat täyttää ensimmäisen pizzan, joka laitettiin uuniin, minä täytin meille vielä toisen. Söimme ensin salaattia ja kaloja ja sitten pizzaa, juomaksi oli proseccoa ja mustaherukanlehtisimaa. Lopuksi keitimme kahvit ja söimme tuoreita munkkeja.

Pitkähkön lounaan jälkeen lähdin vielä tsekkaamaan Lahden Radiomäelle, pitävätkö uutiset varhaisista korvasienistä paikkansa. Ei löytynyt, mutta kävely keskikaupungin läpi oli silti hauska. Torilla olivat menossa viimeiset vapputorin hulinat, osa kauppiaista jo kasaili kojujaan.

Simaa, siis meillä Louhisaaren juomaa

En erityisemmin pidä makeasta vappusimasta, vaikka joskus olenkin saanut myös raikasta vappujuomaa. Mutta simareseptit näin kevään juhlan alla saivat minut kurkistamaan pakastimeen, olisiko siellä vielä jäljellä mustaherukanlehtiä.

Ja olihan siellä, peräti kaksi pussillista, säilötty syyskesällä erilaisia säilykkeitä varten. Uhrasin toisen niistä juomaan.Teemme ja juomme siis Louhisaaren juomaa/simaa, josta olen aiemminkin kirjoittanut tässä blogissa. Resepti löytyy merkinnästä heinäkuulta 2006.

Eilen iltapäivällä panin siman alulle kattilassa, tänä aamuna pullotin. Viisi puolitoistalitraista pulloa on nyt kylmenemässä parvekkeella. Sima on juomakelpoista huomenna, parhaimmillaan luultavasti juuri vappuaattona.

Ruoka oli hyvää ja liikuntaakin oli riittävästi

En ole pääsiäistä varten laittanut erityistä juhlaruokaa, mutta ei meillä ole ketään jätetty myöskään nälkäiseksi. Lauantaina pöydässä oli neljä henkeä, eilen kuusi, tänään kolme. Tänään jo rääpimme kulhojen pohjilta, mutta edelleen huokailimme lopuksi täysiä vatsojamme.

Tarjolla on ollut punajuuri-vuohenjuustokeittoa, tattikaalikääryleitä, kreikkalaisittain maustettuja lammaslihapullia, tomaattista kastiketta, munakoisosalaattia, perunoita, uunissa haudutettuja juureslohkoja, kahta eri lailla maustettua graavilohta, vihannessalaattia, sienisalaattia, puolukkasurvosta, leipiä ja juustoja. Jälkiruoaksi olen tarjonnut pashaa ja mustikkakukkoa vaniljakastikkeella. Valmiina ostin ainoastaan kalat, leivät, juustot ja vaniljakastikkeen, muut lajit valmistin itse.

Otimme varaslähdön ruokajuhlaan jo viikko sitten maanantaina, kun keittokirjaporukan voimin valmistimme sieniruokia. Kaksi meistä kokkasi, yksi valokuvasi. Työtä riitti noin neljäksi tunniksi.

Kaikki ruokalajit oli valittu sen mukaan, että ne syntyvät kuivatuista tai pakastetuista sienistä. Italialainen kokkimme valmisti antipastoksi herkkutateilla ja taleggio-juustolla päällystettyjä crostineja ja primo piattoksi herkkutattipastaa. Minä taas tein mustatorvisienikeittoa ja herkkutattitäytteisiä kaalikääryleitä.

Ammattikuvaajan otokset ilmestyvät aikanaan kirjassa, mutta ohessa muutama minun ottamani kuva keskeltä ruoanlaittohässäkkää. Olen toki ennenkin huomannut, ettei ruoanlaittaja itse oikeastaan ehdi keskittyä
kuvaamiseen. Usean ruokalajin tehtaassa se oli erityisen hankalaa.

Vielä yhteenveto pääsiäisen liikunnoista: hiihtoa jäällä 10-20 kilometriä päivässä perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Tänään jätin aamuhiihdot väliin mutta kävelin sen sijaan puolison kanssa Päijät-Hämeen keskussairaalaan katsomaan anoppia. Kilometrejä tuli hieman kierrellen ehkä kahdeksan. Vielä tässä iltapäivästä kävimme koiralenkillä läheisellä Kariniemen mäellä, kilometrejä kaksi kolme.

Laturetki, teerihavainto ja synttäribrunssi

On aika tavallista, että mies ja minä olemme sunnuntaiaamuna jo kahdeksalta hiihtämässä. Tänään lenkki sai hieman ekstrahohtoa Tiirismaan laturetkestä, joka tosin alkoi virallisesti vasta yhdeksän maissa. Oma reilun kymmenen kilometrin hiihtoni oli siinä vaiheessa jo pääosin takana, mutta sain kuitenkin täyttää Tapanilan hiihtomajalla Tiirismaan Ladun arpalipun.

Mukavasti näkyi väkeä valuvan paikalle, eikä ihme, sillä pakkasta oli juuri sopivasti kolmisen astetta ja ladut aivan upeassa kunnossa latukoneen jäljiltä. Toivottavasti 11-18 auki ollut hiihtomajan kahvilakin sai oman osansa reippailijoista päivän mittaan.

Minun hiihtoni kohokohta oli kuitenkin harvinainen lintuhavainto ladun pielessä aika lähellä hiihtomajaa. Iso metsäkanalinnun naaras siinä pörhisteli lumen päällä, todennäköisesti teeri. Enhän minä isoja lintuja ole kovin usein metsässä nähnyt, joten määritys ei ole sataprosenttinen, vaan eipä niitä mahdollisuuksiakaan ole loputtomasti. Silloin tällöin olen toki sienimetsässä kuullut, kuinka iso lintu on lähtenyt ryskeellä jostain läheltä, mutta lumettomaan aikaan näköhavainnot ovat vielä hankalampia.

Olimme hiihtämään lähtiessä jättäneet koirat hoitoon nuorenparin luokse, sillä se asuu kätevästi muutaman sadan metrin päässä hiihtomajasta. Hiihtolenkin jälkeen pääsimme suoraan kahvipöytään, jossa juhlittiin tyttären puolison syntymäpäivää. Olisi ollut tarjolla oikein runsas brunssi, mutta me vieraat satsasimme täytekakkuun, koska olimme jo panneet alulle blinitaikinan ja valmistelleet sen lisukkeet. Täytekakku oli todella hyvää: suklaapohja oli täytetty tuorejuustojen, valkosuklaan ja marjojen raikkaalla sekoituksella.

Oma bliniateriamme oli tavallisen laadukas, ei siitä tällä kertaa sen enempää. Yksi lisukkeista kuitenkin kannattaa panna muistiin, eräänlainen sienipesto tai -tahna. Tein sen pari päivää sitten kotoa löytyvistä raaka-aineista, ja hyvää tuli.

Sienitahna: 1 dl kuivattuja kantarelleja, 1 dl kuivattuja suppilovahveroita, n. 1 dl kuumaa vettä, 1 sipuli, 2 valkosipulinkynttä, ½ dl mantelilastuja, ½ dl oliiviöljyä, ½ dl karkeaa parmesaaniraastetta, 70 g (1 pieni peltipurkillinen) tomaattipyreetä. Liotin sienet kuumassa vedessä, silppusin sipulit, freesasin ne nopeasti öljytilkassa, lisäsin lionneet sienet liemineen, annoin kiehua, kunnes ylimääräinen neste oli haihtunut. Kaadoin sieni-sipulimössön sekoittajaan, lisäsin muut aineet ja ajoin tahnaksi.

Sienitahnaan olisi toki voinut käyttää tuoreita yrttejä (timjami, basilika, persilja) ja mantelien sijaan pinjansiemeniä, mutta niitä ei ollut. Tomaattipyree on aika dominoiva ainesosa, joten ensi kerralla joko puolitan määrän tai vaihdan sen öljyisiin aurinkokuivattuihin tomaatteihin ja vähennän öljymäärää. Tällaisenaan tahnasta tuli hyvin tasapainoisen makuista tiilenruskeaa levitettä, joka oli tosi hyvää aiemmin tekemieni sieninäkkärien päällä.

Jouluasetelma

Siivoukset ja koristelut jäivät tämän joulun alla väliin, piparkakkutalokin on vielä vaiheessa. Satsasimme hyvään ruokaan ja yhdessäoloon.

Pienen jouluasetelman sentään rakensin noutopöydäksi muuttuneelle työpöydälleni. Kuusi ja hahmot liittyvät kaikki jollain lailla ystävääni, jonka kanssa olin lauantaina kuusimetsässä.

Hyvää joulua vielä kaikille!

Syntymäpäivälahjaksi sienestystä

Elämme kahden koiramme ja minun yhteistä syntymäpäiväviikonloppua. Puoliso ehdotti meille sankareille yhteistä sienireissua. Hyvä lahja, sillä niin 15 vuotta tänään täyttänyt mopsi kuin huomenna 14 täyttävä mäyräkoira alkavat olla metsässä henkilökohtaisen avustajan tarpeessa. Minä siis saisin sienestää rauhassa, mies toimisi taluttajana ja tarpeen mukaan nostelijana.

Lähtöhetkellä aamulla mopsi kuitenkin ilmoitti hyvin selvästi, että se halusi jäädä tyynylle nukkumaan. Se sai jäädä, me muut kolme lähdimme metsään. Valitsin kohtalaisen vaativan rinteen Messilän läheisellä luonnonsuojealueella.

Ja hyvin toimi! Sain ryömiskellä ryteiköissä ja kiipeillä kivillä vain sienten perässä, kun koira ja taluttaja etsivät hieman helpommat reitit. Heidänkin tielleen osui ihan kiitettävästi mustarouskuja ja suppilovahveroita, jotka muodostivat retken pääsaaliin.

Kotiin palattuamme tapasimme syntymäpäiväsankarin nukkumasta siltä samalta tyynyltä aivan tyytyväisenä. Se sai toki osallistua sienisaaliin jalostukseen ja lounasruuan kokkaukseen. Jokaisella on vahvuutensa.

Ja onhan myös mopsi on elämässään sienestänyt monen monta kertaa - viimeksi reilu viikko sitten kotipihalla maalla. Kuva siltä reissulta.

Hidas mutta liikuttava pääsiäinen

Olen hiihtänyt nyt jokaisena pääsiäisloman aamuna eli pitkäperjantaista alkaen. Koska pakkasta on ollut pääosin öisin ja lämpö on noussut aina päivällä suojan puolelle, olemme miehen kanssa lähteneet ladulle aikaisin aamulla, viimeistään seitsemältä. No, tänään vähän lipsui, sillä eilen illalla meni myöhään Kärsimystien esitystä seuratessa Lahden kaduilla. Mutta tänäänkin hiihto oli ohi jo aamuyhdeksän maissa, kun useimmat muut hiihtäjät alkoivat vasta kömpiä laduille.

Hiihtäminen keväthangilla on parhaimmillaan luistavaa ja meditatiivista, pahimmillaan rämpimistä ja roskien varomista. Tänään en oikein osannut päättää, kumpaa. Hollolan Heinsuon latuja ei ollut ajettu, joten neulaset ja jalanjäljet häiritsivät välillä pahastikin. Toisaalta aamu oli kaunis, ja tässä vaiheessa kautta oma kunto kestää vähän kurjempaakin latua. Hiihdin ajatuksissani jopa harhaan, kunnes havahduin tuntemattoman alikulun kohdalla. Onneksi oli kaksisuuntainen latu, joten palasin vain takaisin etsimään oikeaa risteystä.

Parina edellisenä aamuna olemme ajaneet Heinolan Vierumäelle, jossa ladut ovat näin lopputalvestakin unelmakunnossa. Molemmilla kerroilla on käynyt niin, että olen hupsahtanut  ylimääräiselle lenkille huomaamatta ajan kulua tai jo hiihtämiäni kilometrejä. Se on ollut mahdollista, sillä meillä ei ole ollut mikään kiire takaisin. Tyttäret ovat ystävällisesti jääneet kotiin koirien kanssa eikä töihinkään ole ollut kiire.

Toinen syy on tietenkin mainitsemani upea keli yhdistettynä hyvin hoidettuihin latuihin, kolmas hiihtäjän kevätkunto. Syksyn ensimmäiset hiihdot ovat väkisin aina jonkinlaista totuttelua samalla tavalla kuin kevään ensi pyöräilyt tai kesän ensimmäiset melontaretket. Muutaman kuukauden levänneet lihakset eivät herää ihan kivutta, vaikka viereistä lihasta olisikin rääkätty ja kunto olisi muuten kohdallaan. Mutta loppukaudesta meno on rentoa ja reipasta, vaikka olisi vähän huonompikin päivä.

Tortas de aceite -leipurit työssään.

Reippaista aamuista huolimatta (tai ehkä niiden vuoksi) tänä pääsiäisenä on väsyttänyt aivan valtavasti. Olen laittanut ja syönyt ruokaa kohtuudella ja nauttinut viiniä vain vähän, mutta silti lounaan tai päivällisen jälkeen on ollut aivan mahdoton pysyä hereillä. Nytkin taistelen sinnikkäästi unta vastaan, sillä haluan pysyä hereillä iltaseitsemältä alkavan Hercule Poirot -elokuvan ajan. Sen jälkeen voikin mennä ihan hyvin nukkumaan, sillä vielä huomenaamulla aiomme hiihtää. Tiistaina ilo sitten loppuu. Töiden takia laduille ei ehdi aamupakkasilla, eikä auringonpaisteen pehmittämille väylille huvita lähteä enää illalla.

Kylmät alkuruoat

Lämpimät ruoat

Tarjosimme tänään lounaan kahdelle tyttärelle ja toisen puolisolle, äidilleni ja anopilleni; meitä oli siis pöydässä seitsemän. Olin aiemmin viikolla paistanut täytetyt lammasjauhelihakääryleet ja kasvispihvit, pannut siman käymään, suolannut graavilohen ja maustanut lohi-cevichen. Puolison ja tyttären kanssa urakoimme pitkäperjantaina tortas de aceite -keksejä, joiden maku sopii loistavasti juustojen kanssa.

Jälkiruokapasha

Eilen mies valmisti pashan ja minä katoin ruokapöytään astiat. Tälle aamupäivälle minulle jäivät perunoiden kuoriminen, lämpimien vihannesten valmistelu sekä sieni- ja hollandaisekastikkeen teko, tyttärelle salaatti ja pashan koristelu. Ja sitten piti tietysti valikoida sopivia tarjoiluastioita, nostaa esille sienisäilykkeitä ja juustoja, hakea juomia kylmästä ja kaikenlaista muuta. Aika hyvin ehdimme valmiiksi kello yhdeksi, kun isoäidit tulivat täsmällisesti paikalle.

Kärsimystien viimeinen kuva.

Pääsiäisemme ohjelmaan ei ole kuulunut yhtään vierailua eikä mitään muuta erikoista kuin tuo eilisiltainen Kärsimystie-näytelmä. Silti en ole ehtinyt lukea edes niitä harvoja lehtiä, jotka pyhäaikaan ilmestyvät, kirjoista puhumattakaan. Olen toki seurustellut kylässä olevien tyttärien kanssa ja käynyt monta kertaa päivässä koiriemme kanssa - noin viisi minuuttia kerrallaan. Niiden vanhuudenväsynyt askel on sopinut oikein hyvin kevätväsyneeseen kulkuvauhtiini. Aamuhiihtämisten ja ruoanlaiton lisäksi en tunnu jaksavan nyt mitään. No, huomisen jälkeen on pakko. Toivottavasti neljän päivän tauko on siinä vaiheessa tehnyt tehtävänsä.

Vähitellen kohti arkea

Olen tosi onnellinen vuodenvaihteen lumisateista ja pakkasista, vaikka ne ehkä ovatkin vähän sotkeneet ihmisten matkasuunnitelmia. Moni on myös osannut nauttia hyvistä ulkoilusäistä ja kaivanut sukset esiin. Tänä aamunakin yhdeksän maissa oli täysi tohina ladulla, noin 12 asteen pakkasessa, jossa kävin sujuttelemassa noin kahdeksan kilometriä, mies 12. Kaikki eivät siis elä sen "virallisen" järjestyksen mukaan, jossa pitäisi uudenvuodenaatto kuluttaa kosteasti valvoen ja seuraava päivä oloa korjaillen. Minun eilisillan ohjelmaani kuului tunnin kävely vanhemman tyttären kanssa Lahden valoja katselemaan.

Ruokapuolella uusi vuosi alkoi puolijuhlallisella ruuantähteiden uudistamisella. Tein tyttären kanssa caesar-salaattia, johon pilkoin jouluaaton jälkeen pakastettua kalkkunanrintaa. Resepti oli muutenkin hieman sovellettu, sillä eilen iltapäivällä kaupasta ei enää löytynyt romaine-salaattia tai rucolaa, mutta jäävuorisalaattikin oli ihan hyvää. Lisäksi kasasimme salaatin päälle krutonkeja, ihan pikkuisen aurinkokuivatun tomaatin paloja sekä parmesaanilastuja ja oheen hunajamelonin viipaleita. Kastiketta varten emme ymmärtäneet ostaa anjovista, joten maustoimme sitä öljyisillä aurinkokuivatuilla tomaateilla ja parmesaaniraasteella. Ne muut aineethan ovat sitruuna, öljy ja munankeltuaiset plus mausteet.

Valmis salaatti maistui soveltamisesta huolimatta ihan oikealta - ainakin sen perusteella, mitä olen ko. salaattia syönyt sekä kotimaassa että ulkomailla. Lisäksi meillä oli lämmintä patonkia ja juustoja ja jälkiruuaksi vielä eilen leivottua amerikkalaista omenapiirakkaa vaniljakastikkeella. "Kevyt" lounas oli siis itse asiassa varsin tuhti aloitus tälle vuodelle.

Olen ollut puolivirallisesti lomalla eli tekemättä ansiotöitä joulukuun puolivälistä lähtien, mutta kovin montaa rentouttavaa lomapäivää en ole vielä ehtinyt viettää. Jouluun liittyy aina omat puuhansa, minkä lisäksi olen joutunut miehen kanssa purkamaan myymäämme asuntoa ja kuljettamaan siellä olleita tavaroita moneen paikkaan. Onneksi älysin ottaa vapaata varsinaisista töistä, sillä fyysinen kunto ei millään olisi kestänyt kirjoituspäivien päälle purkamisia, roudauksia ja siivouksia. Samaan syssyyn sattui vielä koira tulehduttamaan tassunsa, minkä vuoksi se on ollut osittain kannettavassa kunnossa. Joulukylässä olleista aikuisista lapsista ystävineen on ollut apua mutta myös lisähuolta, sillä ruokaa piti olla mietittynä koko ajan tavallista enemmän.

Yksi porukka lähti äsken ovesta kohti omaa kotiaan ja muutenkin ajatukset tuntuvat täällä suuntautuvan kohti arkea. Minä yritän nipistää ensi viikosta vielä muutaman hetken lukemiselle, liikunnalle ja yksinololle. Jos työ alkaa maistua, voin sitä vähän viritellä.

Hiihtoa, ruokaa, roudausta ja vähän lepoakin

Kuvittelin, että tämän joulun valmisteluun olisi ruhtinaallisesti aikaa, koska jäin lomalle ansiotöistä jo 15.12. Kummasti vain joulunaluspäivät kuitenkin hupenivat pakollisiin hoidettaviin asioihin, joista pienin ei ole myydyn asunnon tyhjentäminen. Itse asunnosta lähdimme jo pari vuotta sitten ja tietenkin muutimme huonekalumme ja päivittäiset tavarat mukanamme. Mutta kun selvisi, ettei uusi omistaja halua käyttää asuntoon rakennettuja kiinteitä kalusteita, päätimme purkaa ne. Ja sitten oli vielä selvitettävä vintti- ja kellarikomerot... Tänään, joulupäivänä, olen viimeksi kulkenut parikymmentä reissua rappusia ylös neljänteen kerrokseen (ja muutaman kerran vintille viidenteen) ja takaisin alas kantaen milloin parven laitoja, milloin sen alla olleita laatikoston osia. Mutta nyt näyttää jo lohdulliselta: pakettiauto on täynnä tavaraa, jotka huomenna pitää kantaa vain yhden kerroksen ylöspäin maaseutukotimme vintille.

Kiitos massiivisten lumisateiden liikuntaa on päässyt harjoittamaan myös ladulla. Aatonaattona ja jouluna mies pelasti minut ja tyttären keittiöstä hiihtämään Tapanilan hiihtomajan maisemiin. Aatonaaton sateen keskellä latu oli todella raskas ja haastava vuoden ensimmäiselle hiihtolenkille, mutta tarvoimme silti urheasti tyttären kanssa kilpaviitosen, jossa riittää myös ylämäkiä ihan kohtuullisesti. Aattona väylät olivat latukoneen jäljiltä todella luistavia, joten jaksoimme hyvin kiertää kolmen kilometrin perhelenkin kolmeen kertaan. Mies kilpaurheilijana meni tietenkin omaa vauhtiansa ja nieli kilometrejä ihan toisenlaisia määriä. Aattopäivän hiihto valitettavasti todisti, että oma hiihtokuntoni on aika pahasti romahtanut. Vuosia hiihtämätön tytär on nyt perheen hiihtokuningatar. Hänen ansiostaan muuten uskaltauduin hiihtolenkin päälle ensimmäistä kertaa kerrostaloyhtiömme yhteiseen joulusaunaan, jossa ei sitten ollutkaan muita naisia kuin me.

Jouluruokien valmistamisessa tein tänä vuonna yhden uuden aluevaltauksen. Vuosien mittaan olen pari kertaa kokeillut hämäläisen imelletyn perunalaatikon valmistamista ja epäonnistunut pahasti. Tällä kertaa päätin tehdä kaiken mahdollisen alusta asti oikein. Ostin torilta erityisesti "imelämuusiin" tarkoitettuja perunoita, luin useita ohjeita, kuuntelin ohjeita radiosta ja keräsin niistä mielestäni oleelliset asiat. Tärkeitä neuvoja näytti olevan kolme: perunat pitää keittää kuorineen, ne pitää kuoria ja survoa lämpiminä ja muusin pitää imeltyä oikeasti lämpimässä paikassa. Päädyin pistämään muusin ja jauhot kokkipadassa uuniin +50 asteeseen koko yöksi ja lisäsin maidon, voisulan ja suolan vasta seuraavana päivänä, jolloin myös paistoin itse laatikot 200-170 asteessa. Ja ihan älyttömän hyväähän siitä laatikosta tuli. Kelpasi jopa toiselle tyttärelle, joka ei koske lanttulaatikkoon.

Joulupöydässämme oli tänä vuonna seuraavia itse valmistettuja ruokalajeja: sienisalaatti (musta-, kangas- ja karvarouskuista), rosolli, graavilohi, haukiceviche, korvasieni-broilerinmaksapasteija, lanttulaatikko, imelletty perunalaatikko, hedelmillä ja leivällä täytetty kalkkunanfilee sekä kastike, jonka tein kalkkunan ohessa hautuneista purjoista, suppilovahveroista ja kermasta. Lisäksi oli ostettua munajuustoa, tomaatti-fetasalaattia ja olisi ollut vielä omatekoista joululeipää, mutta sitä ei kukaan tarvinnut laatikoiden oheen. Jälkiruoka oli myös omatekoinen, meillä kovin perinteinen piparkakkujäädyke, jonka oheen survoin kesällä keräämistäni vadelmista ja mustikoista kastikkeen. Ruokajuomana oli ensin aitoa shampanjaa, sitten keskinkertaista punaviiniä.

Joulupäivänä on sitten syöty suunnilleen samoja ruokia, vähän rennommin ja arkisemmilta astioilta. Leivonnaisia meillä ei harrasteta koristeltavia piparkakkuja lukuun ottamatta, mutta yksi hyvä taatelikakku tuli sentään lahjaksi. Ja sitten on tietenkin suklaata ja hedelmiä. Pöytä on runsas, mutta ei meillä jouluna ihan hirveän paljon ylimää- räistä syödä. Kun liikkuu säännöl-lisesti, tulee kyllä nälkä mutta ei turhia mieli-tekoja.

On tässä onneksi ehditty vähän levätäkin. Paria lahjakirjaa olen lueskellut ja katsonut miehen kanssa digiboxiin tallennettuja klassikkoelokuvia. Tyttäret näyttävät keskittyvän joko lukemiseen tai filmien katseluun, koirat ruokien kerjäämiseen. Ja huomenna on sitten vuorossa sukulaislounas, tällä kertaa äitini luona.

Ihan kohta isä ottaa jälkiruokaa...

Isänpäivälounas onnistui oikein hyvin sekä ruokien että tunnelman osalta, kiitokset myös syöjille! Kuten eilen ennustin, meillä oli uunikalaa, juureslastuja, sienisalaattia, feta-tomaattisalaattia ja keitettyjä perunoita.

Ahkeroin mielelläni viikonloppuna keittiössä, jos muut läsnäolijat malttavat rauhoittua istumaan ja keskustelemaan pöydässä, kuten tänään kävi. Aika usein joku muukin osallistuu myös itse ruuanlaittoon, mutta tänään olin kyllä päävastuussa. Onneksi pöydän kattaminen ja siivoaminen sekä tiskikoneen täyttäminen ovat sentään aina yhteisiä tehtäviä.

Rakastan alku- ja pääruokien laittamista, mutta en ole mikään jälkiruokien superkokki. Yleensä tyydyn latomaan marjoja, rahkaa ja kermaa tai vaniljakastiketta kerroksittain johonkin kauniiseen astiaan. Rahka ja marjat pitävät yleensä huolta siitä, ettei systeemi ole liian makea. Tänään jälkiruoka oli hieman tavallista juhlavampi, sillä kasasin komeuden marenkinlevyjen päälle ja pilkoin sekaan myös Tanskasta ostamaani nugaata. Oli melkeimpä liian makeaa minun makuuni, mutta muut kyllä tyhjensivät maljan tehokkaasti.

Pyhäruokaa kahdelle

Osui oikeastaan sattumalta pyhäinpäivään se viikonloppu, jolloin olemme miehen kanssa pitkästä aikaa kahden. Päätimme hyödyntää sen kahdella tavalla: kiinnittää seinään muutaman taulun, yhden naulakon ja peilin sekä laittaa juuri sellaista ruokaa kuin itse haluamme. Onnistuneen pikkuremontin ja siivouksen jälkeen ruoka maistuikin ansaitusti.

Isolle porukalle kokkaamisessa on oma hohtonsa, mutta monen ruokavalion perheessä se merkitsee myös kompromisseja. Mies ja minä syömme kahden ollessamme ruokia, jotka sulkisivat koko perhekokoonpanolla aina jonkun ulos: silakoita, silliä, maksaa, riistaa, äyriäisiä, mätiä ja monenlaisia sipuli- ja sieniruokia. Keväällä herkuttelemme parsalla ja korvasienillä, näin syksyllä mielellämme hirvenlihalla ja rouskusalaatilla tai tulisella sinisimpukkakeitolla.

Tämän päivän menumme koostui kolmesta ruokalajista: hirvicarpacciosta, herkkutattipastasta ja marenkisesta vadelmajälkiruoasta. Carpacciota varten kävin etukäteen tilaamassa pienen määrän hirven sisäfileetä kauppahallista ja valmistin sen niin, kuin useimmat ohjeet neuvovat: pintaan pippuria ja suolaa ja ruokalusikallinen konjakkia, file muovipussissa tunniksi pakastimeen. Sopivasti jähmettynyt liha leikataan ohuiksi viipaleiksi ja tarjoillaan rucolan, majoneesi-balsamico-tomaattipure-kastikkeen sekä parmesaanilastujen kanssa. Meillä oli lisäksi hyvää italialaista punaviiniä, joka tosin oli ehkä tarkoitettu enemmänkin kypsän hirvenlihan kanssa. Alkuruoka onnistui muuten hienosti, mutta liha oli tarjoillessa vähän liian kylmää.

Herkkutattipastan kastikkeen teen aina itse kerätyistä ja viipaleina kuivatuista herkkutateista. Jo valmistaminen on suuri nautinto, sillä kuivatuista sienistä tulee koko asuntoon aivan uskomattoman hieno aromi, kun ne laittaa hetkeksi likoon kiehuvaan veteen. Tällä kertaa paistoin pienessä voimäärässä silputtua purjoa, jonka päälle kaadoin liossa olleet tattiviipaleet liemineen. Paistoin pehmeäksi, lisäsin vielä hieman nestettä ja maustoin varovasti italialaisella chilisuolalla ja mustapippurilla. Paistamisen loppuvaiheessa lisäsin murustettua sinihomejuustoa. Herkkutatti (fungo porcino) tarjotaan italiassa nauhapastan kanssa, joten niin tein myös minä. Onnistui täydellisesti!

Jälkiruoassa hieman oikaisin, sillä tarjosin vadelmat valmiiden marenkien sekä valmiista vaniljakastikkeesta ja rahkasta tehdyn seoksen kanssa. Villivadelmat olin kuitenkin kerännyt ihan itse kesällä maalta, joten niissä oli reippaasti makua. Ja jälkiruoan jälkeen oli todella sellainen olo, ettei enää jaksa syödä yhtään mitään.

Huomiseksi olen jo tehnyt sienisalaatin maustumaan sekä kaivanut pakastimesta lanttulaatikon, joita tehtailin muutama viikko sitten innoissani syksyn edullisista lantuista. Lisäksi on vielä pieni annos hirveä, purkillinen silliä ja pari purkillista syksyllä Norjasta tuotua mätiä. Aion myös tehdä ison tomaattisalaatin sipulilla ja keittää hyviä perunoita. Aikuiset hyppivät pöydillä tai ainakin herkuttelevat ihan tosissaan, kun (aikuiset) lapset ovat poissa...

P.S. Tykkään myös kattaa kauniisti. Kapeat liinat sain lahjaksi kesällä Australian ystävältä Kirsiltä. Kiitos, ne sopivat täydellisesti myös ensimmäisenä auenneen amarylliksen kanssa!