Hieno pöllöhavainto

Joulun ja uudenvuoden tienoon pyhät ja muut vapaapäivät ovat tietysti otollista ulkoilukautta, mutta eihän Etelä-Suomen tämän talven säitä voi kovin inspiroiviksi kuvata. Silti olen joko yksin tai puolison kanssa yrittänyt tehdä päivittäin kävelylenkkejä niin maalla kuin kaupungissa.

Eilen sunnuntaina ihmeellinen aurinko inspiroi meidät kävelemään Hollolan Hersalassa Vesijärven rannoilla ja siltaa pitkin Häyhdön saareen. Vähän ennen siltaa huomasin langalla isohkon linnun, joka ei vaikuttanut tutulta. Hieman lähempänä tunnistin sen joksikin pöllöksi, mutta en osannut määrittää. Mies heitti lonkalta, että se voisi olla hiiripöllö.

Kun pääsimme netin ja lintukirjojen ääreen, totesimme että linnun koko (n. 40 cm ja pitkä pyrstö), väritys (valko-musta) ja päiväaktiivisuus tosiaan sopisivat hiiripöllölle. Se ainoastaan arvelutti, että pöllön varsinainen elinalue on Pohjois-Suomi.

Niinpä lähetimme epäselvän kännykkäkuvan ja kirjallisen kuvauksen biologisukulaiselle ja jäimme odottamaan. Äsken hän vahvisti määrityksemme ja onnitteli hieman tavallista harvinaisemmasta havainnosta. Itse hän on kuulemma nähnyt Hollolassa hiiripöllön joskus 1980-luvulla. Ruoan perässähän pohjoisetkin lajit siirtyvät etelään.

Eilinen aurinko tuntui muutenkin uskomattoman ihanalta sumuisten ja tihkuisten päivien keskellä. Valoa tässä kaivataan, mieluiten sekä lunta että aurinkoa.

Padasjoelle vastatuulessa, laivalla takaisin

Puolisolla on haave ajaa Päijänteen näköalareittiä mahdollisimman pohjoiseen asti. Paras osuus alkaa Pulkkilanharjulta ja jatkuu useiden saarten kautta lähelle Jyväskylää. Olimme laskeskelleet, että jaksaisimme ja ehtisimme ajaa Lahdesta Luhangan Judinsaloon (pikkuteitä pitkin reilut 110 km) jonain keskiviikkona, jolloin pohjoisesta tuleva Päijänne-risteilyt Hildenin Suometar olisi Judinsalossa 13.20 ja toisi meidät sen jälkeen illaksi takaisin Lahteen.

Viime viikon keskiviikkona oli kova sadepäivä, joten silloin emme lähteneet. Eilen eli 18.7. oli seuraava ja meille muiden velvoitteiden vuoksi käytännössä ainoa mahdollisuus enää tällä lomakaudella. Seurasimme viikonlopusta lähtien sääennusteita, jotka lupasivat navakkaa vastatuulta. Niin navakkaa, että jälleen oli pakko muuttaa suunnitelmia. Tiistai-iltana päätimme ajaa toista rantaa pitkin Padasjoelle, jonne olisi reilut 60 kilometriä.

Kuudenkympin lenkkejä on kesän aikana tehty jo useita, joten sikäli matkanteko ei huolettanut. Toki olemme yleensä pyrkineet ajamaan edes puolet lenkistä myötätuuleen. Eilinen tuuli tuli ensin lännestä ja sitten luoteesta, jolloin se oli koko ajan sivuvastaista. Lähtiessä aamulla ehkä n. 5 m/s, päivän ehdittyä pidemmälle varmasti joissain kohdissa 10 m/s.

Lähdimme liikkeelle jo aamuseitsemältä, joten tiesimme voivamme ajaa lähes miten hitaasti hyvänsä. Aamu oli aika viileä, joten minulla oli päällä monta kerrosta verkkopaidasta tuuliliiviin ja villaiseen ajopaitaan, lisäksi irtohihat ja lahkeet. Paimelantien ja vanhan nelostien risteyksessä ennen Vesivehmaata oli pakko riisua verkkopaita ja irtolahkeet, sillä olin pakahtua liikaan lämpöön.

Ensimmäiseen 25 kilometriin kuluikin puolisentoista tuntia, mutta silti olimme Vääksyn kanavalla odottamassa Kanavan Helmen aukeamista. Vartin odottamisen jälkeen saimme kahvia ja tuoretta pullaa. Odottaessa ostimme ja kirjoitimme pari korttia, joita varten piti käydä ostamassa postimerkit keskustan Siwasta. Sieltä lähtiessä valitsimme eri väylät keskustan läpi ja kas, eksyimme toisistamme kymmeneksi minuutiksi. On se mahdollista niinkin pienessä taajamassa, kun on mäki välissä...

Jälleennäkemisen jälkeen matka jatkui Asikkalan- ja Pulkkilantien varren pyörätietä aina siihen asti, että oli aika kääntyä Pätiäläntielle eli kohti länttä. Kun tie muuttui Joenniementieksi, se muuttui yllättäen sorapintaiseksi.

Ei auttanut, oli jatkettava ajamista, vaikka alla olikin ohuttakin ohuemmat maantiepyörän ulkorenkaat. Reilun parin kilometrin soraosuuden jälkeen pysähdyimme kestopäällysteen reunaan ja teimme perinteisen rengastarkistuksen: ensin putsasimme pyörittämällä rengasta ajokäsinettä vasten irtokivet kumin pinnasta ja vielä lopuksi nypimme pienimmät piikit pois. Muutama vekki oli tullut, mutta onneksi yksikään niistä ei ollut puhkaissut sisärengasta.

Loppumatka Maakesken ja Nyystölän läpi olikin taas asfalttipintaa ja oikein mukavaa kylätietä. Muutama kilometri ennen Padasjoen keskustaa tien sivuun ilmestyi taas kevyen liikenteen väylä, jolle siirryimme. Ihan viimeisissä nyppylöissä ennen keskustaa saimme jälleen tuntea vastatuulen voiman. Mutta hyvissä voimissa saavuimme Padasjoen kirkonkylälle jo yhdentoista maissa. Laivan lähtöön olisi siis melkein viisi tuntia.

Suuntasimme ensin Keskustien varrella toimivaan kahvilaan ja lounasravintolaan Modettiin, jossa oli -  kauniisti sanottuna - perinteinen kirkonkylän baarin noutolounas. Kolme erilaista lihavaihtoehtoa lämpimänä ruokana, salaattipöytä sitä mallia, josta ei huomaa vuodenaikojen vaihtelua. Mutta nälkä lähti kohtuuhinnalla. Ruokailun jälkeen kuljeskelimme jonkun aikaa kauppakadulla ja vierailimme mm. Galleria Pikantissa. Hiljaista oli.

Kun yhdistetystä lahja- ja paperikaupasta oli saatu lisää kortteja ja kynät, lähdimme kohti satamaa, jonne oli vielä reilun kilometrin ajomatka. Matkan varrella näimme kauniin kirkon ja idyllistä asutusta, jotka erosivat todella edukseen liikekeskustan rakennuksista.

Padasjoen Laivaranta on yksi Päijänteen vilkkaista satamista, johon kunta on satsannut paljonkin. Keskiviikkona siellä näkyivät hyvin jo tulevan viikonlopun suurkisan, Päijännepurjehduksen valmistelut. Sen sijaan kukaan ei tuntunut sataman palvelupisteissä tietävän, pysähtyykö Hildenin Suometar siellä ja missä laiturissa. Mitään opastetauluakaan ei näkynyt. Ei auttanut kuin soittaa varustamon numeroon ja varmistaa, että siitä samasta laivalaiturista Suometar hakee matkustajat kuin Padasjoen oma Elbatar. Kävin sitten jakamassa tiedon myös ravintolarakennuksen henkilökunnalle.

Muutaman tunnin odottelu sai minut taas muistamaan, millaista elämä on vierassatamissa, joissa olen viettänyt päiviä aika monena purjehduskesänä. Positiivista on kiireetön tunnelma, jonka hidastettujen askelien tahdissa lomalaiset ostavat jäätelöitään, oluitaan ja ruokiaan. Osan porukasta oleskelu on ehtinyt jo ränsistyttää olutlasiensa ääreen. Moni näyttää kuitenkin rehellisesti nauttivan käyskentelystä laitureilla ja syömisestä, juomisesta ja istuskelusta joko aurinkoisella terassilla tai puiden varjossa. Me käytimme suurimman osan ajasta veneiden katseluun ja niiden ominaisuuksien arviointiin.

Kun Suometar vihdoin ajoi laituriin, pääsimme vaihtamaan taas tunnelmaa. Talutimme pyörät keulasalonkiin ja siirryimme itse ravintolapöytään ikkunan ääreen. Ensin odottelimme henkilökuntaa rahastamaan matkan (henkilömaksu Padasjoelta Lahteen 37 euroa, pyöräkuljetuksen vakiohinta 10 euroa), sen jälkeen aloimme kysellä tarjoilua. Laivan seisova pöytä oli jo korjattu pois, mutta kokki suostui ystävällisesti tekemään meille kylmät lautaset täynnä kaloja ja salaatteja. Aikamoinen luksusversio baariruoan jälkeen! Innostuimme jopa tilaamaan kuohuviiniä, sillä ajomatkaahan ei enää kotisatamasta ollut tiedossa kuin vajaa kilometri. Pääosa viinistä tietenkin haihtui päästä kolmen ja puolen tunnin laivamatkan aikana.

Olemme matkustaneet Päijänteen ja Vesijärven reitti- ja risteilylaivoilla suunnilleen joka kesä jonkin välin, pisimmillään koko matkan Lahdesta Jyväskylään tai päinvastoin. Pyörä oli kyydissä ainakin viime kesänä, kun ajoimme Heinolaan ja risteilimme sieltä kahden kanavan eli Kalkkisten ja Vääksyn kautta kotiin. Järvet - etenkin Vesijärvi ja eteläinen Päijänne - ovat purjehdusvuosilta kovin tuttuja, joten muutaman tunnin matka kesää kohti riittää meille nykyisellään oikein hyvin. Laivoilla on kuitenkin oma historiallisen viihtyisä tunnelmansa, joka rauhoittaa katsomaan vettä ja rantoja ja muistelemaan matkoja eri kesinä. Myös risteilymatkustajia on hauska seurata, sillä kaikilla on aikaa joko vaellella ympäri alusta ja katsella maisemia tai täyttää tyhjää tilaa seurustelemalla ja nauttimalla virvokkeita. Suosittelen Hildenin laivoja, joilla on 50-vuotisjuhlakesä menossa!

Kotisatamassa Lahdessa olimme 19.30 ja kymmenen minuutin kuluttua kotona. Reissu oli vienyt meiltä siis yli kaksitoista tuntia, josta ainakin neljä oli odottelua. Kilometrejä tuli n. 63 km maata pitkin, merimaileja en osaa arvioida.

Rentouttava pyöräilyloma

Palasimme viikon Ahvenanmaan reissulta jo sunnuntaina, mutta nyt vasta työt sallivat pienen referaatin matkasta. Tosi tiukka tiivistys kuuluu: rentoja pyörälenkkejä päivisin, upeita ruokapaikkoja ja aterioita iltaisin. Kun majoituspaikoista kaksi kolmesta oli vielä elämyksellisiä ja tasokkaita bed & breakfast -paikkoja ja säätkin suosivat, ei voi kuin onnitella itseään siitä, että saimme pika-aikataululla järjestettyä itsemme kevätmatkalle.

Saavuimme Maarianhaminaan laivalla 6.5. maanantaina iltapäivällä ja vietimme kaksi ensimmäistä yötä varsin tylsässä Gästhem Kronanissa, jonka suurin etu oli sen hyvä sijainti sataman, keskustan ja parin hyvän ravintolan lähellä. Retkeilymajan palvelu oli aika ankeaa ja lisämaustetta toivat turkulaiset koululaiset, jotka olivat kyllä ihan kunnollisia varhaisnuoria, mutta ovia he osasivat paukuttaa lahjakkaasti. No, onneksi iltahiljaisuus tuli suunnilleen 22-23 aikoihin.

Jo ensimmäisenä iltapäivänä pukeuduimme pyöräilyvarusteisiin ja ajoimme etelään niin pitkälle kuin Maarianhaminasta pääsee maata ja siltoja pitkin, reilut kymmenen kilometriä, eteläisimpänä Järsö. Matkalle osui paljon kaunista lehtoa ja aika hurja tuuli, joka hirvitti etenkin silta- ja pengerpaikoissa. Perillä oli hetki aikaa istua laiturilla. Yhteensä matkaa kertyi reilu parikymppiä.

Tiistaina teimme koko reissun pisimmän pyörälenkin, edestakaisin Eckeröhön ja vielä vähän harha-ajoa, yhteensä noin 90 kilometriä. Eckerön kuulun postitalon pihassa selvisi, ettei museo tai kahvila ollut vielä auki vaan oli aukeamassa vasta äitienpäiväksi. Eihän meillä mitään hätää ollut (paitsi perinteinen vessahätä, jonka kyllä pääsin hoitamaan pyynnöstä postitalon vessassa), kun oli juomaa pullossa. Paluumatkan vastatuulessa, reilun viidenkympin jälkeen, minulta kuitenkin hävisivät voimat, joten piti pysähtyä kauppaan ostamaan jäätelöä ja suklaata. Mies piti jälleen pintansa ja söi vasta illalla.

Keskiviikkona 8.5. ajoimme autolla seuraavaan majapaikkaamme, Saltvikin kirkon kupeessa sijaitsevaan Kvarnbo Gästhemiin. Olipa viehko paikka, jossa oli mm. maailman ihanin aamiainen (kiitos, Anne, vinkistä!). Saimme paikan pitäjiltä myös hyviä vinkkejä ravintoloista ja leipomoista (joista kirjoitan toiste). Keskiviikon lenkille otimme ensimmäistä kertaa tandemin alle ja suuntasimme Godbyhyn ja Finströmin puolelle Stallhagen-panimoon varaamaan pöytää seuraavaksi illaksi ja juomaan alkoholittomat siiderit. Takaisin kaarsimme hieman pohjoisempaa, Nääs-nimisen kylän kautta. Matkaa tuli vaivaiset 25 km.

Helatorstaina 9.5. meillä oli taas alla omat maantiepyörämme ja tavoitteena ajaa Bomarsundin linnoituksen rauniolle. Reittimme näytti kartalla hyvältä pyörätieltä, mutta saimmekin alle aika monta kilometriä soratietä, joka ei tunnetusti ole hyvä yhdistelmä kapeiden maantiepyörän renkaiden kautta. Tiet olivat kuitenkin varsin elämyksellisiä, sillä pääsaaren korkeimmat mäet osuivat sen varrelle.

Ei tullut onneksi rengasrikkoa, mutta Bomarsundiin asti emme silti päässeet, sillä tietyökoneet olivat valloittaneet ja möyrineet tien parin kilometrin matkalta. Ei ollut mitään järkeä lähteä rikkomaan pyörää niihin olosuhteisiin, joten käännyimme kohti Kastelholmaa. Onneksi oli lenkkarit repussa - linnassa kiipeily olisi ollut aivan liian vaarallista kovat pyöräilykengät jalassa. Päivän saldoksi tuli reilu parikymppiä ajoa ja lisäksi pari tuntia kävelyä Kastelholman alueella.

Perjantaina vaihdoimme majapaikkaa, jonne olimme tervetulleita puolenpäivän jälkeen. Aamulla päätimme ensin ajaa autolla tietyömaan läpi katsomaan Bomarsundin rauniot. Tiheässä sumussa heräsi sitten ajatus, että voisimme tehdä iltapäivän pyörälenkin Vårdössä, jonne pääsisimme lautalla Bomarsundista. Tranvikista löysimme pienen etsiskelyn jälkeen Nybonds Keramik Kunstcentrum & Pensionatin ja seuraavan yön emäntämme. Sovimme yöpymisestä ja vaihdoimme nopeasti vaatteet sekä otimme taas allemme auton.

Lautta Vårdöhön lähti aivan Sundin itäisimmältä reunalta tai oikeastaan Vårdön läntisimmältä - kunnan raja oli pääsaarella juuri ennen lauttarantaa. Vårdössä meillä oli tiedossa parikymmentä kilometriä päällystettyä tietä, joka kulki saarijonon ja useiden siltojen läpi. Otimme allemme tandemin, jonka huomasimme äärimmäisessä pisteessä olevan ilman pumppua tai renkaan täyttöön tarkoitettuja patruunoita. Ei onneksi tullut rengasrikkoa, sillä parinkymmenen kilometrin kävely vain lukkopolkimiin sopivilla kengillä olisi ollut ankeaa. Yhteensä siis tuli noin neljäkymppiä ajoa.

Vårdössä käynti lievitti sitä pientä pettymystä, ettemme päässeet Kökariin tai Föglöhön viimeiseksi yöksi. Kevät oli vasta niin alussa, että etäisimmillä saarilla ei joko vastattu majoituspaikoissa puhelimeen tai emme olisi löytäneet sopivaa lauttavuoroa takaisinpäin. Saattoi olla onnikin, sillä ainakin Kökarissa olisi varmasti ollut kylmä verrattuna pääsaareen ja vain hieman enemmän ulkona olevaan Vårdöhön, jossa päivälämpö helli jo kummasti.

Lauantaina 11.5. ennen lauttamatkaa mantereelle emme enää ajaneet pyörällä vaan keskityimme pakkaamaan ja etsimään tuliaisia kotiin. Pyörän päällä kilometrejä ei vajaan viikon aikana tullut ihan hurjasti, mutta jopa kilpailuhenkisen miehen mielestä se oli vain hyvä asia. Loma tuntui lomalta, kun minunkaan ei tarvinnut ajaa huohottaen koko ajan jaksamisen ylärajoilla. Sain kuitenkin ihan hurjasti varmuutta ajamiseen taas noidenkin päivien aikana. Ensimmäistä kertaa unohdin välillä lukkopolkimet ajaessa, mutta kuitenkin muistin irrottaa itseni niistä vähän tiukemmissa paikoissa.

Kevätmatkalle tandemilla ja singleillä

En ole vapun jälkeen enää ehtinyt metsään sienitsekkaukselle, sillä päivät ovat kuluneet töissä ja illat varusteita pakatessa. Tänään starttaamme kohti Turkua ja sieltä huomenaamulla Ahvenanmaalle viikoksi pyöräilemään. Kotia jäävät pitämään pystyyn koirat ja tytär puolisoineen.

Perjantaina saimme yllättäen tekstiviestin pyöräkorjaamosta, joka oli kuin olikin saanut tandempyörämme huollettua ajoissa ennen matkaa. Veimme kulkupelin sinne jo lokakuussa, mutta eihän sille mitään talven aikana ollut tapahtunut. Kun muistutimme asiasta jokunen viikko sitten, olikin jo "vähän liian myöhäistä". Mutta hyvä näin.

Toki olisimme pärjänneet ihan kahdella yksittäisellä pyörälläkin. Mutta kun pakettiautoon mahtuu, otamme sitten kaikki. Sama periaate näkyy pakkauksissammekin; emme ole hirveästi karsineet, kun on tullut mieleen jotain vaatetta tai muuta tarpeellista. Ihan kiva näinkin vaihteeksi, yleensähän ollaan lentokoneiden ja omien voimien painorajoitusten kanssa tekemisissä.

Eilen kokeilimme tandemilla ajoa noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Takasatulassa tuntui taas vaihteeksi aika extremeltä, kun nopeus ihan tasaisella suoralla kipusi helposti yli neljänkympin. Mitäänhän sieltä ei näe muuta kuin sivulle ja taakse. Ja taakse katsoessaan pitäisi olla heiluttamatta pyörää. Takapenkkiläisen tärkein tehtävähän on vahtia takaa tulevia ajoneuvoja ja seuraavaksi tärkein tsekkailla takavaihtajan kiekkoja, joita edessä ajava ei ylety katsomaan.

Yritän nyt olla stressaamatta pyöränhallintaan liittyvien asioiden kanssa, sillä lomallehan tässä ollaan menossa. Eniten toivon, että tuulet vähän heikkenisivät, sillä saaristossa tuuli kyllä tuntuu. Ei hirveästi huvita ajaa kevyellä pyörällä aukeassa maastossa tai sillalla, jos on vaarana pudota mereen. Tandem on raskaampi väline, mutta siinä on sitten taas omat hankaluutensa. Käännöksissä se on kuin rekka; kaikki tapahtuu hitaasti ja laajalla kaarella.

Eiliseltä reissulta tarttui puhelimen kameraan vain valko- ja sinivuokkoja, ei pyöräilykuvia. Hyvää kevään jatkoa ja vähemmän hyisiä aamuja muillekin!

Pyöräilyä Moselin ja Reinin rannoilla (osa 2)

Pari viikkoa sitten päättyneellä pyöräilymatkallamme oli selkeästi kahdenlaisia pyöräilijöitä: niitä, jotka hehkuttivat mahdollisuutta ajaa joenvarren tasaisissa maastoissa ja niitä, jotka hakivat lisäksi mäkiosuuksia varsinaisen päivämatkan ulkopuolelta. Luulin kuuluvani ensimmäiseen joukkoon - ja varmasti taitojen ja jaksamisen puolesta siihen kuuluinkin. Onhan ihan eri asia ajaa sata kilometriä tasamaalla kuin testata lihas- ja hapenottokuntoaan kilometrikaupalla ylämäissä ja laskutaitojaan alamäissä.

Nautinkin parista ensimmäisestä ajopäivästä, jolloin reitit kulkivat enimmäkseen varsin lähellä joenrantaa. Jos vauhti ei ollut kyvyilleni liian kova (25-28 kilometriä tunnissa on sopiva, välillä jouduin sinnittelemään jopa 32 tuntia tunnissa ajavan porukan joukossa), ehdin katsella maisemia niin rannassa kuin joellakin.

Kuva: Timo Heikkinen

Asuimme Koblenzissa Moselin rannassa sijaitsevassa hotellissa, noin kilometrin päässä Deutsches Eckistä eli kulmasta, jossa Mosel ja Rein kohtaavat. Kulma on ollut varmasti jo luonnontilaisena vaikuttava, mutta totta kai saksalaiset hallitsijat ovat halunneet entisestään korostaa paikkaa rakennetuilla monumenteilla. Mekin kävimme tietysti kuvauttamassa itsemme keisari Wilhelm I:n ratsastajapatsaan juuressa, joka näytti muutenkin olevan pyöräilijöiden suosiossa.

Kaksi jokea ovat muuten varsin erilaisia niin maisemiltaan kuin käytöltäänkin. Moselin varressa huomion kiinnittivät etenkin lukuisat viiniviljelmät, joista moni sijaitsi hyvin jyrkässä rinteessä. Joen yli meni myös tiheästi siltoja, joista muutaman ylitimmekin sekä pyörällä että kävellen. Jokilaivat kuljettivat niin risteilyturisteja kuin lastiakin aina Hollantiin asti. Pyöräteitä ja muuten sopivia väyliä tuntui riittävän joen rannassa aika hyvin, tosin varsinainen pyöräväylä vaihtui yleiseksi ajotieksi aina kylien ja kaupunkien kohdalla. Ensimmäisenä ajoimme noin 50 kilometriä joen etelärantaa länteen ja menimme yli hieman ennen Cochemia, jossa myös söimme. Paluu kulki pohjoisrantaa.

Kuva: Timo Heikkinen

Kuva: Timo Heikkinen

Kakkospäivänä ajoimme Reinin rannoilla astetta juhlallisemmissa maisemissa, sillä Oberes Mittelrheintal eli 65 kilometriä jokivartta etelään kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin - me ajoimme siitä noin 50 kilometriä suuntaansa. Koblenzin kaupungin jälkeen ei vastaamme tullut enää siltoja, vaan ylitykset tehtiin jokilautoilla. Mutta liikenne oli silti ajoittain aika hurjaa, etenkin kun aina ei löytynyt turvallisen oloista tai kunnossa olevaa pyöräväylää rannasta. Ajoimme joitain kilometrejä myös normaalin maantien reunassa, mikä oli tosi ikävää puuhaa rekkojen huristaessa melkein hipoen ohi.

Reinin maisema oli hyvin pitkälti sitä, mitä moni meistä on tottunut lapsena näkemään vaikkapa Grimmin satukirjoista: linnoja ja linnoituksia ja niiden ympärillä kaupunkeja eli aikansa pikkuvaltioita. Toki myös luonto on juuri tuolla Reinin osuudella monessa kohdassa henkeäsalpaavan kaunis, kuuluuhan siihen mm. kuuluisa Loreleyn kallio. Ei yhtään ihme, että lokakuussakin juuri tuolla osuudella riitti risteilylaivoja, jotka näyttivät kuljettavan varakkaita turisteja mm. Sveitsin lipun alla. Ja kyllähän Reinillä liikkuu myös tavaraa aivan koko ajan, jokilaivoissa näkyi kulkevan hyvin monenlaista materiaalia hiilestä koneiden osiin.

Kahden sadan kilometrin jokivarsipäivän jälkeen olin siis sitä mieltä, että kyllähän minä tasaisella jaksan ajaa moisia kilometrimääriä, mutta jyrkät nousut ja laskut eivät ole minua varten. Vaan kuinkas sitten kävikään - siitä ehkä seuraavassa merkinnässä.

Pyöräilyä Moselin ja Reinin rannoilla (osa 1)

Kirjoittaja ja Moselin viiniä.

Viime vuodenvaihteessa ostimme lentoliput Saksaan ajatuksella osallistua tässä lokakuussa järjestettävään pyöräilymatkaan Moselin ja Reinin rannoilla. Innostuin ajatuksesta, koska se oli sytyttänyt jonkin kipinän matkailua inhoavan mutta pyöräilyä rakastavan mieheni kanssa. Olipahan pitkästä aikaa tiedossa yhteinen matka.

Talvella vielä kuvittelin, että lähden matkalle joko ilman pyörää tai sitten otan mukaan tyttäreltä perimäni hybridin. En ollut koskaan ajanut metriäkään maantiepyörällä, ellei sellaiseksi lasketa tandemia, jolla ajoimme miehen kanssa muutaman vuoden vähän pidempiä matkoja kymmenisen vuotta sitten. (Se ON maantiepyörä osiltaan ja varusteiltaan, mutta toki raskas kuin rekka verrattuna oikeisiin kilpureihin.)

Koitti kevät ja aloin harjoitella ajamista. Heinäkuussa taivuin siihen, että minulle ostetaan maantiepyörä. (Näistä vaiheista on lisää tässä blogissa pyöräily ja kotiseutu -tunnisteiden alla). Reilu viikko sitten lauantaina huomasin kuuluvani viidentoista hengen porukkaan, jonka tarkoitus on ajaa noin sadan kilometrin päivämatkoja uppo-oudoilla reiteillä.

Ennalta en pelännyt kilometrejä, sillä luotin pohjakuntooni. Sen sijaan jännitin 1) ryhmässä ajamista, 2) jyrkkiä ylä- ja alamäkiä, 3) ajamista osittain liikenteen seassa saksalaisen liikennekulttuurin seassa, 4) omaa pyöränhallintaani, johon liittyy aivan vastikään hankittu taito ajaa lukkopolkimilla.

Ryhmässä ajaminen osoittautui sekä helpommaksi että vaikeammaksi kuin kuvittelin. Odotettua helpompaa oli omaksua varoituskäsimerkit (joita en tosin aina pystynyt välittämään eteenpäin, kun piti kaksin käsin hallita pyörää) ja opetella lukemaan muutenkin edellä ajavan käytöstä. Vain kerran tönäisin edellä ajavan takapyörää omalla etupyörälläni - onneksi pysyimme molemmat pystyssä. Vaikeata sen sijaan oli pysyä ryhmän vauhdissa silloin, kun kurvin tai ylä- tai alamäen jälkeen piti kiihdyttää nopeasti. Suurin osa ryhmämme jäsenistä oli ajanut pyörää vuosikausia ja hallitsi sitä huomattavasti paremmin myös vähän vaativimmissa maastonkohdissa kuin minä. Vauhti oli tasaisella kovimmillaan reilusti yli kolmekymppiä tunnissa, mutta pyrkimyksenä oli pitää se 25-28 kilometrissä, jossa minä ja muut vähemmän harjoitelleet pysyimme hyvin mukana.

Varsinaisia ylämäkiä ei osunut kohdalle kuin yksi, kun osallistuin lenkille jokivarresta 400 metriä ylemmäs maastoon. Ensin oli viitisen kilometriä loivaa ylämäkeä, jossa joukkoa johtanut nuori aktiivipyöräilijä neuvoi pyörittämään hyvin hitaasti. Jaloissa olikin ihan reippaasti voimaa, kun tulimme jyrkempään kohtaan, mutta en silti jaksanut tiukinta muutaman sadan metrin pätkää. Kaksi meistä naisista jäi taluttamaan, molemmat pienessä flunssassa. Kun jyrkin kohta oli ohi, nuoret miehet kehottivat meitä nousemaan takaisin satulaan. Edessä oli vielä reilut pari kilometriä nousua, jossa sain osittain työntöapua. Kieltämättä ylhäällä puuskutin. Enkä muistanut ottaa edes kuvaa maisemista alas laaksoon.

Puoliso puolimatkassa Cochemissa, ensimmäinen retki Moselin rannalla.

Noin viiden kilometrin lasku takaisin jokivarteen oli sittenkin vielä pahempi. Tie kiemurteli alas kuulemma aika helponlaisesti, mutta minä puristin jarrukahvoja lähes koko ajan. Onneksi ei ollut nopeusmittari sillä kertaa pyörässä kiinni, joten en tiedä omaa nopeuttani. Muut (lukuun ottamatta perääni ystävällisesti jääneitä omaa miestä ja yhtä vetäjää) olivat tietenkin alhaalla jo odottamassa, he olivat iloisesti painelleet alas seitsemääkymppiä ja ajoittain varmaan kovempaakin.

Saksalainen liikennekulttuuri oli pääosin hurjan paljon ystävällisempi pyöräilijöille kuin suomalainen. Vain pari kertaa rekat tööttäilivät, kun joukkomme ei halunnut kaikissa kohdissa ajaa kevyen liikenteen väylällä hitaampien pyöräilijöiden, lastenvaunujen työntäjien ja koiranulkoiluttajien joukossa. Pelottavinta on se, että autoja on todella paljon, ja ohi huristaviin rekkoihinkin on vain totuttava.

Kirjoittaja Cochemissa

Omasta pyöränhallinnastani olenkin jo sanonut aika monta asiaa. Joukossa ajaminen tuo hyvää harjoitusta kiihdytyksissä, hidastuksissa ja jopa äkkipysähdyksissä. Suurin puutteeni (ja ehkä myös pelastukseni) on liika varovaisuus: kun hidastan joka mutkassa, en tahdo millään saada kiinni joukkoa, joka uskaltaa ajaa tiukatkin paikat kovaa. Mutta toisaalta haluan hallita pyörän vielä paremmin, ennen kuin laskettelen tuntemattomaan kurviin viittä- tai edes kolmeakymppiä.

Olin ensimmäisen päivälenkin jälkeen vähän epävarma siitä, kuulunko joukkoon ollenkaan. Kun sitten seuraavan reissun kahvipödässä tuli puhetta ihmisten ajamista vuosista/kuukausista/kilometreistä, lyhyt ajokokemukseni tuli ilmi. Muutama muukin oli aloittanut kilpurilla ajamisen vasta vuoden sisään, mutta ei kukaan muu vasta keskikesällä. Sain niin monta kannustavaa ja jaksamistani ihailevaa kommenttia, että päätin jaksaa. Taitavaa psykologiaa ajokavereilta!
 
Seuraavassa postauksessa enemmän ajatuksia Moselin ja Reinin rantamaisemista.

Lomapäivä maalla

Olen viettänyt parin päivän minilomaa, ensin eilisen kaupun- gissa ja tämän päivän maalla. Maalle meneminen koirien kanssa onnistui, kun tytär ystävällisesti suostui kuljettamaan autolla meidät eväinemme ja muine tarpeellisine varusteinemme aamulla sinne ja illansuussa takaisin. Oli oikein retkeilytunnelma!

Eilinen säätiedotus ei hyvää luvannut, Päijät-Hämeeseen jokseen- kin jatkuvaa sadetta. Päätin kuitenkin, etten välitä asiasta, koska meillä on joka tapauksessa hyvät sisätilat ja paljon tekemistä myös siellä. Onnekseni koirille ja minulle kuitenkin koitti aivan täydellinen sienestys- ja marjastuspäivä: aurinkoa ja tuulta, lämpötila parinkympin kieppeillä. Hyttyset kiusasivat vain tiheimmässä metsässä, paarmat eivät oikein edes yrittäneet.

Vanhojen koirien kanssa ei enää lähdetä varsinaisesti metsäretkelle vaan kierretään omaa tonttia ympäri. Onneksi meillä on ihan omalla maalla loistavat kantarellipaikat ja tänä vuonna myös paljon mustikoita ja ahomansikoita. Kävin läpi myös raparperimaan ja keräsin pieniä nokkosia paikoista, joissa olen tarkoituksellisesti yrittänyt pitää nokkoskasvuston matalana ja tuoreena.

Kun olin saanut marjat, sienet ja nokkoset talteen ja keittänyt raparperimehut, ehdin jopa istua tunnin verran puutarhassa lukemassa kirjaa ihanan leppoisassa tuulessa.

Hitaanpuoleista matkustamista

Lähdin viime viikon lopulla puolison seuraksi Pohjanmaan kierrokselle, jonka pääkohde oli Retrokilpurit-tapahtuma Vaasassa. Ensin kuitenkin koukkasimme ystävän luokse Kristiinankaupunkiin ja Vaasan päivän jälkeen sukulaisiin Kannukseen.

Koko matkaa emme tehneet pyörällä niin kuin kaksi Tampereelta lähtenyttä urhoa. Heillä olikin uhkarohkea malli, sillä miehet ajoivat yön yli vesisateessa Tampere-Vaasa-välin, n. 250 km. Muut osanottajat tyytyivät joko 32 tai 65 kilometrin lenkkiin Vaasan kauniissa ympäristössä, mm. Strömsössä.

Minä pysyin huoltojoukoissa Vaasan auto- ja moottorimuseossa, joten en nähnyt pyöräreitin upeimpia kohtia pienissä kylissä ja merenrannalla. Sen sijaan pääsin taas pitkästä aikaa näkemään Suomea maantieltä joko ajaessani tai istuessani (pääosin) kyydissä. Joitain luontoelämyksiäkin tuli vastaan, mm. muutama kurki ja useita suomaisemia. Ja onhan kevät upeaa aikaa ylipäänsä liikkua maassa, jossa vuodenajat ovat vielä voimissaan.

Meistä kumpikaan ei ole erityisen innos- tunut autoilusta, mutta kieltä- mättä joskus on ihan virkistävää mennä omaan tahtiin, katsella karttaa ja pysähtyä halutessaan. Etenkin mennessä meillä oli hyvin aikaa, kun Kristiinankaupunkiin piti ehtiä vain jossain välissä iltapäivää. Ehdimme pysähtyä mm. Lankosken hienolla museosillalla lähellä Merikarviaa.

Tullessa oli sitten kiireempi, sillä vuokra- auto piti luovuttaa tiettyyn kellon- aikaan mennessä. Olimme purkamassa tavaroita kotona noin varttia ennen...

Viikonloppuun liittyi yksi sieniretkikin. Kannuksen mäntykankailta löysimme kolmen naisen porukalla kymmenkunta sientä, mikä ei ollut erityisen merkittävä saalis. Täydensimme ruoanhankintaretkeä keräämällä juuri oikean kokoisia pieniä horsmanalkuja, jotka muistuttavat ainakin näöltään parsaa. Saaliit jäivät emännälle, joten tällä kertaa en horsmia maistanut.

Hidas mutta liikuttava pääsiäinen

Olen hiihtänyt nyt jokaisena pääsiäisloman aamuna eli pitkäperjantaista alkaen. Koska pakkasta on ollut pääosin öisin ja lämpö on noussut aina päivällä suojan puolelle, olemme miehen kanssa lähteneet ladulle aikaisin aamulla, viimeistään seitsemältä. No, tänään vähän lipsui, sillä eilen illalla meni myöhään Kärsimystien esitystä seuratessa Lahden kaduilla. Mutta tänäänkin hiihto oli ohi jo aamuyhdeksän maissa, kun useimmat muut hiihtäjät alkoivat vasta kömpiä laduille.

Hiihtäminen keväthangilla on parhaimmillaan luistavaa ja meditatiivista, pahimmillaan rämpimistä ja roskien varomista. Tänään en oikein osannut päättää, kumpaa. Hollolan Heinsuon latuja ei ollut ajettu, joten neulaset ja jalanjäljet häiritsivät välillä pahastikin. Toisaalta aamu oli kaunis, ja tässä vaiheessa kautta oma kunto kestää vähän kurjempaakin latua. Hiihdin ajatuksissani jopa harhaan, kunnes havahduin tuntemattoman alikulun kohdalla. Onneksi oli kaksisuuntainen latu, joten palasin vain takaisin etsimään oikeaa risteystä.

Parina edellisenä aamuna olemme ajaneet Heinolan Vierumäelle, jossa ladut ovat näin lopputalvestakin unelmakunnossa. Molemmilla kerroilla on käynyt niin, että olen hupsahtanut  ylimääräiselle lenkille huomaamatta ajan kulua tai jo hiihtämiäni kilometrejä. Se on ollut mahdollista, sillä meillä ei ole ollut mikään kiire takaisin. Tyttäret ovat ystävällisesti jääneet kotiin koirien kanssa eikä töihinkään ole ollut kiire.

Toinen syy on tietenkin mainitsemani upea keli yhdistettynä hyvin hoidettuihin latuihin, kolmas hiihtäjän kevätkunto. Syksyn ensimmäiset hiihdot ovat väkisin aina jonkinlaista totuttelua samalla tavalla kuin kevään ensi pyöräilyt tai kesän ensimmäiset melontaretket. Muutaman kuukauden levänneet lihakset eivät herää ihan kivutta, vaikka viereistä lihasta olisikin rääkätty ja kunto olisi muuten kohdallaan. Mutta loppukaudesta meno on rentoa ja reipasta, vaikka olisi vähän huonompikin päivä.

Tortas de aceite -leipurit työssään.

Reippaista aamuista huolimatta (tai ehkä niiden vuoksi) tänä pääsiäisenä on väsyttänyt aivan valtavasti. Olen laittanut ja syönyt ruokaa kohtuudella ja nauttinut viiniä vain vähän, mutta silti lounaan tai päivällisen jälkeen on ollut aivan mahdoton pysyä hereillä. Nytkin taistelen sinnikkäästi unta vastaan, sillä haluan pysyä hereillä iltaseitsemältä alkavan Hercule Poirot -elokuvan ajan. Sen jälkeen voikin mennä ihan hyvin nukkumaan, sillä vielä huomenaamulla aiomme hiihtää. Tiistaina ilo sitten loppuu. Töiden takia laduille ei ehdi aamupakkasilla, eikä auringonpaisteen pehmittämille väylille huvita lähteä enää illalla.

Kylmät alkuruoat

Lämpimät ruoat

Tarjosimme tänään lounaan kahdelle tyttärelle ja toisen puolisolle, äidilleni ja anopilleni; meitä oli siis pöydässä seitsemän. Olin aiemmin viikolla paistanut täytetyt lammasjauhelihakääryleet ja kasvispihvit, pannut siman käymään, suolannut graavilohen ja maustanut lohi-cevichen. Puolison ja tyttären kanssa urakoimme pitkäperjantaina tortas de aceite -keksejä, joiden maku sopii loistavasti juustojen kanssa.

Jälkiruokapasha

Eilen mies valmisti pashan ja minä katoin ruokapöytään astiat. Tälle aamupäivälle minulle jäivät perunoiden kuoriminen, lämpimien vihannesten valmistelu sekä sieni- ja hollandaisekastikkeen teko, tyttärelle salaatti ja pashan koristelu. Ja sitten piti tietysti valikoida sopivia tarjoiluastioita, nostaa esille sienisäilykkeitä ja juustoja, hakea juomia kylmästä ja kaikenlaista muuta. Aika hyvin ehdimme valmiiksi kello yhdeksi, kun isoäidit tulivat täsmällisesti paikalle.

Kärsimystien viimeinen kuva.

Pääsiäisemme ohjelmaan ei ole kuulunut yhtään vierailua eikä mitään muuta erikoista kuin tuo eilisiltainen Kärsimystie-näytelmä. Silti en ole ehtinyt lukea edes niitä harvoja lehtiä, jotka pyhäaikaan ilmestyvät, kirjoista puhumattakaan. Olen toki seurustellut kylässä olevien tyttärien kanssa ja käynyt monta kertaa päivässä koiriemme kanssa - noin viisi minuuttia kerrallaan. Niiden vanhuudenväsynyt askel on sopinut oikein hyvin kevätväsyneeseen kulkuvauhtiini. Aamuhiihtämisten ja ruoanlaiton lisäksi en tunnu jaksavan nyt mitään. No, huomisen jälkeen on pakko. Toivottavasti neljän päivän tauko on siinä vaiheessa tehnyt tehtävänsä.

Oikea talvi

Viime viikkoina olen voinut vain iloita suomalai- sittain kunnon talvista, jotka olemme saaneet takaisin. Pari viikkoa sitten koin nimittäin talven sinne sopimattomassa paikassa, Roomassa. Osuimme pienen italian kielen opintoryhmän kanssa ikuiseen kaupunkiin juuri silloin, kun sinne ennustettiin talven toista lumimyrskyä.

Ihan myrskyä ei tullut, mutta jo ne muutamat sentit lunta saivat kaupungin tehok- kaasti sekaisin. Museot, virastot ja koulut oli pantu kiinni ja julkista liikennettä karsittu. Onneksi myös yksityisautoilua oli rajoitettu ketjupakolla, joten ei tarvinnut pelätä kesärenkailla urheilevia kuskeja.

Kurjinta suomalaiselle oli se, että usean sentin lumi muuttui nopeasti sohjoksi, joka oli kivillä liukasta ja kasteli kulkuväylät ja kengät nopeasti. Mukana ei tietenkään ollut kumisaappaita, jotka olisivat olleet ne parhaat jalkineet. Mutta toisaalta suomalaisella mielenlaadulla ei pelottanut kulkea kaupungilla, jossa oli hämmästyttävän väljää. Moni oli jäänyt kotiin.

Rooman jälkeen iski tietenkin flunssa, jota piti parannella muutama päivä. Onneksi selvisin nuhalla ilman kuumetta, joten uskalsin heti toivuttuani nousta taas suksille. Ja hyviä kelejä onkin riittänyt! Muutama aste pakkasta ja upeat ladut, uskomattoman ihanaa.

Viikon sisään olen ehtinyt hiihtää viisi kertaa, kerralla 7-15 kilometriä. Hiihtolomaa ei ole, joten kaikki lenkit olen tehnyt työpäivän alle tai päälle. Pari kertaa olemme käyneet lapioimassa anopin pihakäytävät lumesta ja nyt viikonloppuna lisäksi purkaneet tyttären muuttokuormia hänen uuteen asuntoonsa.

Eilen illalla oli aika kuivaksi puristettu olo, ja tänä aamuna huomasin saaneeni toisen pohkeen aivan jumiin.

Kun puolisokin oli tänä aamuna nuhainen, jätimme ulkourheilut väliin lukuun ottamatta muutamaa pikku lenkkiä koirien kanssa. Sen verran käytin kuitenkin aurinkoista pakkaspäivää hyödyksi, että pistin lakanat vaihtoon ja petivaatteet pariksi tunniksi ulos tuulettumaan. Talven hyviä puolia sekin!