keskiviikkona, marraskuuta 30, 2011

Kynttilä- ja valokuvausterapiaa

Ihan ensiksi: en erityisemmin pidä kynttilöistä, ainakaan koristeellisista ja tuoksuvista. Ja toiseksi: en yleensä vihaa marraskuuta tai mitään muutakaan kuukautta sen pimeyden, valoisuuden, kylmyyden, kuumuuden, sateiden tai yhtään minkään syyn takia. Liikun säässä kuin säässä ulkona vähintään koirien lenkityksen ajan.

Kostea harmaus ja kohdalle osuneet ikävät uutiset ovat kuitenkin yhdistelmä, jota tänä vuonna on erityisen vaikea kestää. Lunta ei ole valaisemassa, ja melkein kuukausi vielä mennään kohti pimeämpää. Jo aamulla tiesin, ettei tästä päivästä tule hyvää työpäivää. Otin siis ystävän neuvosta vaarin ja tein jotain ihan muuta. Ensimmäiseksi päätin sytyttää kynttilät ikkunatuikuissa. Ja niitä etsiessäni törmäsin vielä ihanampaan aarteeseen: vanhoihin kuusenkynttilänjalkoihin. 

Muutama joulu sitten pidimme glögikutsut, joita varten rakensin vanhasta uushopeavadista ja kynttilöistä valoasetelman keskelle pöytää. Nyt päätin koota asetelman uudelleen, laittaa pöydälle punaisen pöytäliinan (joka olisi kannattanut silittää kaapin jäljiltä, mutta en jaksanut) ja asetella viereen myös ystäväpariskunnalta viime viikolla saamamme hevosenkengän. Sen jälkeen aloin räpsiä vanhalla kamerallani - tosin ilman räpsyvää salamaa - jouluisia valo-otoksia.

Mukaan joihinkin kuviin pääsi myös appeni itse hitsaama ja jo vuosia sitten lahjoittama raskas rautakynttilänjalka. Sillä on nyt erityistä merkitystä, sillä ensimmäistä kertaa vietämme joulua ilman häntä.

On tämä marraskuu nimensä mukaisesti varsinainen kuoleman kuukausi. Luotan kuitenkin elämän ja vuoden kiertoon: kun jotain kuolee, jotain muuta syntyy tilalle. Nyt pitäisi vain pysähtyä ja kuunnella, mitä.

Siihen asti, Leonard Cohenin Anthem-laulun sanoin: "There is a crack in everything, that´s how the light gets in."

P.S. Onneksi päivään mahtui yksi oikeasti ihanakin asia, joulupöytälounas ystävän kanssa ravintola Roux'ssa. Sen jälkeen kävin vielä kuvaamassa tihkuisissa ja pimeissä olosuhteissa entistä Vuorikadun koulua ja vielä entisempää Lahden Kansakoulua, jossa nykyisin toimii Lahden kansanopisto.

Kuvausreissulla oli käytännöllinen tavoite. Perheenjäsenet aikovat vuosien tauon jälkeen rakentaa koulun näköispiparkakkutalon, johon meillä on olemassa ihan hienot kaavatkin. Mutta vanhat diakuvat ovat jossain liian hyvässä tallessa, joten nyt oli aika ottaa digikuvia tilalle. Ohessa yksi otos marraskuun viimeiseltä päivältä 2011. Toivottavasti piparkakkukoulu nousee kunnialla nyt viikonvaihteessa ja pääsen lähettämään myös sen kuvan tänne.




sunnuntaina, marraskuuta 20, 2011

Ruokaa ei mene hukkaan, se menee koirille

Parin viime vuoden aikana on kerrottu sekä ruokaa tuhlaavista kotitalouksista että koirien hiilijalanjäljestä. Selvitysten tai tutkimusten mukaan pahimpia ruoan tuhlaajia ovat naiset - siis henkilöt, jotka todennäköisesti sitä myös eniten valmistavat. Jossain uutisissa olen nähnyt, että pahimpia ovat sinkkunaiset (jotka ehkä yliarvioivat ostaessaan sen, miten paljon syövät kotona), toisissa taas on syytetty kaikkia naisia liian tarkasta päivämäärien tuijottelusta.

Koirille taas on laskettu hurjia hiilijalanjälkiä sen perusteella, että erikseen koirille valmistettavat ruoat sisältävät paljon lihaa ja tietenkin myös niitä syötäviä viljoja, joita ihmisetkin tarvitsevat.

Ihmettelen vähän, eivätkö nykyperheet syötä ollenkaan ylimääräistä ruokaa lemmikeilleen. Kun meidän lapsemme olivat pieniä, silloisen mäyräkoirakaksikon suurinta herkkua olivat vauvaikäisten pöperöt maustettuna sillä ihanalla pikkulapsen hajulla, jota lautaseen oli tarttunut.

Ensimmäisten koirien jälkeen olemme kasvattaneet vielä kaksi mäyräkoiraa, yhden englanninbulldogin ja yhden mopsin pääosin kotiruoalla. Kaikki ne (lukuunottamatta sitä yhtä epäonnista, joka löysi maalta rotanmyrkkyä) ovat eläneet rotuun suhteutettuna pitkän elämän: kaikki mäyräkoirat vähintään 13 (se elossa oleva on 13 ja 3 kk), englanninbulldoggi 8 ja vielä elossa oleva mopsi ainakin yli 14 vuotta.

Appivanhemmilla ollut sekarotuinen noutaja eli kotiruoalla yli 15-vuotiaaksi. Nyt yksin elävä anoppi suree koko ajan sitä, ettei hänellä enää ole koiraa syömässä yli jäänyttä ruokaa. Ja hän on sentään muutenkin tarkka taloudenpitäjä ja kompostoija, ei siis mikään tyypillinen sinkkunainen.

Vatruskoita ei anneta koirille, sillä niissä on perunaa.
Tiedän, ettei koirille ihan kaikkea saa syöttää. Perunasta varoite- taan, mutta vain mopsimme on osoittanut selkeästi oireita sen suhteen. Siispä leivon yli jääneistä perunoista vatruskoita, jotka menevät aina kaikki kaupaksi ihmisille. Pieni määrä perunasosetta muun ruoan seassa ei koskaan ole aiheuttanut mitään oireita yhdellekään muulle koirallemme.

Koirien allergioitakin esiintyy, ja niitä hoidetaan mm. kalliilla erikoisruoilla. Ymmärrän koiran isäntää ja emäntää, sillä jos lemmikki on koko ajan kipeänä, sitä haluaa kokeilla vaikka mitä.

Mopsille ostimme joitain allergiaruokanappuloita johonkin oireeseen, jota en enää muista. Kyllähän ne liotettuna menivät, mutta siinä vaiheessa koira oli jo tottunut nuolemaan mäykkykaverinsa kanssa tiskikoneeseen menevät ihmisten lautaset, joten mitään tarkkaa dieettiä emme voineet toteuttaa. Teimme tietoisen päätöksen, jossa koirien elämänlaatuun kuuluu saada osallistua ruokailun jälkien siivoamiseen. Se mopsi on nyt yli 14, ja sen suurimmat onnen hetket liittyvät kyllä ruokailuun.

Mopsi putsaa munakaspannua.
Siitä olemme pitäneet huolen, ettei yhdelle-
kään koiralle ole annettu sen paremmin tähteitä kuin erikseen valmistettuakaan koiranruokaa koskaan liikaa. Jos tähteitä on paljon, pakastan ne koiranruoaksi. Meidän koiramme eivät ole ylipainoisia.

No, kyllähän meilläkin koiranruokaa ostetaan, koska syömme itse niin vähän lihaa. Keskihintaista koiranmakkaraa kuluu kahdelle koiralla viikossa yksi pötkö, lisäksi menee yksi kaupan halpismaksalaatikko. Paljon mieluummin kuitenkin ostan esimerkiksi kokonaisen kalan ja keitän siitä pään ja muut fileroinnin jälkeen yli jääneet osat koirille. Etenkin rasvainen lohi on suurta herkkua.

Annosten päälle kaadamme vatsaystävällistä piimää ja etenkin talvella lorautamme vähän rypsiöljyä estämään turkin kutiamista. Ei se öljy auta pakkasilla nykyistä mäyräkoiraamme, jolla on aina talvella kutiava ja hilseilevä turkki. Mutta ei auttanut eläinlääkäriasemalta ostettu kallis ja vitaminoitu öljylisäkään. Mopsin turkki sen sijaan kiiltää niin, että eläinlääkärikin ihmetteli sitä sydäntarkastuksen yhteydessä.

sunnuntaina, marraskuuta 13, 2011

Keltaiset yllätykset

Piti käväistä maalla vain pikaisesti keräämässä kuivuneet suppilovahverot kuivausritilöiltä (tuli neljän litran muovipussi täyteen), ompelemassa pari saumaa (minulla ei ole ompelukonetta kaupungissa) ja etsimässä piparkakkutalon muotit, nimenomaan sata vuotta ensi vuonna täyttävän Lahden kaupungintalon.

Kaksi ensimmäistä tehtävää onnistuivat hyvin, mutta kaupungintalon kaavat jäivät johonkin hyvään piiloon. Niiden sijaan löysin Vuorikadun koulun eli entisen Lahden kansakoulun kaavat, jotka nekin käyvät hyvin, sillä ko. koulurakennus täyttää ensi vuonna 110 vuotta. Sehän on oikein upea uusrenessanssi- rakennus, jonka olen kuvannut mm. toiseen blogiini, kun koulua oltiin lakkauttamassa. (Onneksi koulurakennus siirtyi myöhemmin Lahden kansanopistolle ja jatkaa siten koulutus- ja kulttuurikäytössä.)

Leivoimme ja koristelimme monena vuonna hienon näköispiparkakkutalon koulun joulumyyjäisiin silloin, kun lapsemme olivat Vuorikadulla 3.-6. luokilla. Se oli varsinainen hitti, josta luokka tienasi aina vähintään tuhat markkaa (se vanha valuutta) matkakassaansa varten. Kummankin lapsen luokka pääsi kuudennen keväällä Saksaan palkkiona siitä, että olivat valinneet saksan ykköskielekseen.

Olemme siis myös pari kertaa leiponeet Lahden kaupungintalon, joka on Eliel Saarisen suunnittelema upea jugendlinna. Oli tarkoitus nyt juhlistaa satavuotiasta jo juhlavuoden aattona, mutta emmepä taida ehtiä tehdä uusia kaavoja. Ne edelliset on tehty Lahden kaupunginmuseon myymistä pahvimalleista, mutta leipomista varten on pitänyt tehdä mm. torneja varten kolmiulotteisia palikoita jne. virityksiä. Harmi, ettei muinaisista piparkakkutaloista ole kuvia digitaalisessa muodossa. Täytynee etsiä vanhoja kuvia ja skannata.

Mutta takaisin tähän aamupäivään ja maalla käyntiini. Vein myös äitini koiralle lammaspatamme luut ja pääsin samalla istumaan aamukahvipöytään äidin ja sisaren perheen kanssa. Mukavaa pitkästä aikaa!

rusko-orakkaita
Mutta sienimetsään ei pitänyt missään tapauksessa mennä, sillä sieniähän on vaikka kuinka, enkä oikein ehtinytkään. Koiria ulkoiluttaessa päätin kuitenkin tsekata pihapiirin ja siitähän se vähän laajeni törmättyäni keltaisiin yllätyksiin. Ensin tuli vastaan toistakymmentä kantarellia, seuraavaksi aikamoinen esiintymä rusko-orakkaita. Niitä nyt sitten hauduttelen hellalla. Aika mukava päivä.

lauantaina, marraskuuta 12, 2011

Uuniruokaa, hitaasti improvisaatiopohjalta

Uuniruoka ei ole mitään pikaruokaa, mutta niin vain tämän viikonlopun ateriat syntyivät inprovisaatiopohjalta. Aamulla torilla tutulta perunakauppiaalta löytyi lanttuja, joista päätin hauduttaa lanttulaatikkoa. Se ei tietenkään ehtinyt hautua valmiiksi tämän päivän lounaalle, mutta sain siitä hyvän syyn myös huomiselle ruoalle. 
Kun uuni oli kuitenkin ollut lämpimänä koko päivän, sinne oli taloudellista lykätä lammaspata. Ja sen taas keksin vasta siinä vaiheessa, kun aivan viime tingassa ennen sulkemisaikaa ryntäsi kauppaan ja näin seinällä ilmoituksen edullisista kotimaisen lampaan etuosista. Itse lihat oli jo ehditty pakata rullakkoihin, mutta saihan niitä sieltä pyytämällä. Ja nyt sitten huominen pata muhii uunissa.

Päivän lounas kuitenkin syntyi kuhafileistä, joita näkötuttu kalastaja möi Lahden torilla 20 euron kilohintaan. Kastoin ne munaan ja leivitin rikotuilla nachoilla, jotka eivät olleet menneet kaupaksi barbeque-mausteensa takia. Kuhafileen maustettu maissimuru kuitenkin maustoi hienosti!

Näiden improvisoitujen ruokien edellytyksiä ovat ainekset, joita minulla on melkein aina: sipulia, öljyä, kuivattuja sieniä, yrttejä ja joku punaviinipullon pohja. Säästelen myös jääkaappiin aurinkokuivattujen tomaattien ja fetajuustojen öljyjä, joita lisäilen mm. sämpylätaikinoihin ja keittoihin. Voin siis tarttua edullisiin aineksiin niitä nähdessäni tarvitsematta ryhtyä joka kerta miettimään, mitä pitikään ostaa.

Lahden kauppatorilla alkaa olla jo todellä vähän myyjiä, tänään omenanmyyjä kertoi olevansa viimeistä päivää. Perunakauppiaita on korkeintaan muutama, samoin kalastajia, jotka siis itse myyvät kalansa ja mätinsä. On myös kananmunien ja marjojen myyjiä, mutta ei enää ahkeria aasialaisia, jotka pitkin syksyä tarjosivat mm. mustikoita ja puolukoita vähän edullisemmin kuin tukusta tuotteensa ostavat vihanneskauppiaat. Viikolla ei näe juuri ketään, useimmat kauppiaat tulevat paikalle perjantaina ja lauantaina ja joskus keskiviikkona.

Tänä syksynä lähes jokaisella tiskillä on ollut myynnissä muiden tuotteiden rinnalla suppilovahveroita, joita saa litran kahdella eurolla tai jopa kolme litraa neljällä eurolla. Nyt kannattaisi kyllä kenen tahansa ostaa kotimaista sientä, jos ei itse sitä pääse metsästä hakemaan. Voi olla, etten minäkään enää mene sieneen, koska kuivattuja sieniä ovat jo kaikki paikat täynnä. Mutta eihän sitä tiedä, voi olla, että huomenaamulla on mieli muuttunut.

sunnuntaina, marraskuuta 06, 2011

Vanhan kertausta - ja uusi sieni

Viikonloppu on noudatellut syksyisiä rutiineja: sienestystä, ruoanlaittoa ja pöydän ääressä seurustelua. Eikä rutiineissa mitään vikaa olekaan, kun niistä nauttii. Pidän metsässä samoilusta, sienten käsittelystä ja pitkän kaavan mukaan ruoanlaitosta. Hyvässä lykyssä saan pöytään perheenjäseniä ja joskus jonkun vieraankin, kuten tänään.

Tänään rikoin hieman rutiineja opettelemalla uuden sienilajin. Tai olen minä viiruvalmuskan aiemminkin tuntenut mutta en kerännyt, sillä sitä ei ole koskaan aiemmin tullut vastaan isoja määriä. Tänä syksynä noita musta-harmaa-viiruisia myöhäissieniä on ollut melkein tallottavaksi asti siinä metsän reunassa juuri ennen suppilovahverovyöhykettä. Tänään tsekkautin pari yksilöä sieniin erikoistuneella biologisukulaisella, joten nyt uskallan käyttää keräämäni sienet. Lajin pitäisi olla mieto, hyvän makuinen ja turvallinen paistosieni. Huomenna aion paistaa ja maistaa.

Syksyisessä ruokavaliossamme on paljon juureksia. Emme viljele niitä itse, mutta torilta ostetuttanakin lantut, nauriit, punajuuret, porkkanat ja palsternakat ovat sekä maukkaita että edullisia. Usein siivutan juurekset, maustan niitä maun mukaan, pirskotan päälle öljyä ja paistan uunissa. Eilen päätin tehdä punajuurista laatikon, sillä jääkaapissa oli vajaa pussi sinihomejuustomurua ja purkki kermaa. Maustoin punajuuria lisäksi valkosipulilla, happamalla omenaraasteella, suolalla ja pippurilla ja tyrkkäsin uuniin. Vahvoista mausteista huolimatta uunista tuli ulos ihanan miedoksi muhinut ruoka, joka kelpasi hyvin jopa kylässä olleelle nuorelle ammattikokille. Nauriit ja porkkanat paistoin lohkoina.

Sieniä tarjosin taas niin monessa muodossa, että melkein hävettää. Oli rouskuista tehtyä sienisalaattia, kuivattuja punikkitatteja paistikastikkeessa ja nopeasti paistettuja rusko-orakkaita. Kauppansa tekivät, joten ehkä sieni-intoiluni ei sittenkään ole ongelma.

Viikonlopun pakollinen suppilovahveroretki suuntautui umpituttuun metsään, josta jo pari viikkoa sitten keräsin teevadin kokoisia yksilöitä. Ei tarvinnut pettyä tälläkään kertaa, sillä enhän minä ollut edellisellä kerralla tietenkään huomannut kaikkia hyviä paikkoja. Paljon oli isoja ja kiinteitä suppiksia, jonkin verran myös jo pilalle homehtuneita ja liiskaantuneita. Oli oikeastaan helpotus, ettei joka kivenkoloa tarvinnut kaapia kovin tarkkaan. Ensin täyttyi noin kymmenen litran kori, seuraavaksi vain varuiksi mukaan otettu muovipussi.

Osan suppilovahveroista levitin kuivumaan, noin puolet odottaa parvekkeella huomista. Kysyin jo ystävältä, saanko viedä hänelle pussillisen tuoreita sieniä. Kuulemma kelpaavat.