Renkomäen luontopolulla

Mies ehdotti aamulla, että lähtisimme katsomaan Renkomäen luontopolkua ottamalla bussin lähimmälle pysäkille ja kävelemällä siitä metsään. Epäilin hieman melkein 16-vuotiaan mäyräkoiramme jaksamista, mutta suostuin kuitenkin.

Ensin bussi oli täällä keskustan päässä vartin myöhässä ja kuljettajakin kysyttäessä syytä aika stressaantunut (kuulemma tuulilasin puhallus rikki, jolloin sadesäällä on välillä pakko pysähtyä ja kuivata lasia käsin). Pieni viivästys ei tietysti meitä hirveästi haitannut, halusimme vain tietää, pääsemmekö myös pois. 7,5 kilometrin matka ei meille ihmisille olisi ylivoimainen käveltäväkään, mutta seniorimäyräkoiralle kyllä mahdoton.

Pääsimme Tarolankadulle, josta oli lyhyt matka luontopolun alkuun. Polkuhan kiertää soraharjun päällä valtavien hiekkakuoppien kupeessa. Kiipeämistä on jonkin verran, mutta maasto myös vanhan mäyräkoiran mentävää. Sitä paitsi Doris touhusi metsässä innokkaammin kuin kuukausimääriin. Uusi ympäristö (lue: ei ainaisia katuja ja lähipuistoja) näytti nuorentavan vanhaa rouvaa vuositolkulla.

Minulla oli kori mukana siinä toivossa, että jostain sorakuopan reunasta tai polulta löytyisi korvasieniä. Ei näkynyt, vaikka mahdollisia paikkoja oli vaikka kuinka. Muuten metsä oli oikein antoisa, mm. puolukkaa ja kieloa oli paljon. Lenkin lopuksi keräsin mukaan vielä vähän horsmaa, jonka varsia keittelin parsan tapaan.

Sää on tänään ollut viileä ja tihkusateinen, mutta kummasti sitä metsäretkellä pärjää oikeissa varusteissa. Koirallekin puimme päälle takin, joten sekään ei taatusti palellut reilun tunnin lenkillämme.
Paluumatkalla bussi tuli pysäkille ajoissa, kuljettajakin oli ehtinyt vaihtua.

Mäyrä metsäpolulla

En löytänyt aamun metsäretkellä korvasieniä, mutta sainpa hienon luontohavainnon. Mäyrä käveli vastaan Tiirismaan luontopolulla ihan kirkkaassa päivänvalossa.

Herra tai rouva Mäyrä lönkötteli polkua pitkin alle kymmenen metrin päähän, kunnes joko haistoi tai kuuli minut seisomassa risteävällä väylällä - sitten nosti katseensa ja teki päätöksen kääntyä ensin takaisin ja kohta puikahtaa polulta sivuun. Ei se hirveästi pelästynyt, koska vauhti pysyi varsin verkkaisena.

Sienten sijasta keräsin kieloja maljakkoon ja nuoria horsmanvarsia parsan tapaan keitettäväksi. Oikein virkistävä lenkki juuri ennen äsken Lahden päällä käväissyttä ukkosta.

Riks, raks ja kops - jäisiä suppilovahveroita

Aamulla sateli joitain lumihiutaleita, mutta onneksi se ei haitannut päivän sieniretkeä. Ei myöskään pikkupakkanen, sillä suppilovahverot tunnestusti kestävät muutaman asteen pakkasta. Kuului vain raks, kun sienen katkaisi ja kops, kun sen heitti koriin.

Vakiopaikkamme Hollolan Kutajoessa antoi todella runsaan sadon, kaksi pientä ja yhden korillisen. Lisääkin olisi saanut haravoimalla rinnettä tarkemmin, mutta paluumatkalla yritimme jo sulkea silmät sienituppailta. Sormetkin olivat aika kohmeessa.

Pakkasaamupäivä toi myös auringon esiin, mikä tuntuu luksukselta mustien ja sateisten marrasviikkojen jälkeen. Edesauttoi kummasti myös sienten löytämistä pimeästä kuusikosta.

Levittelin äsken sienet ritilöille, jotka vein kylpyhuoneeseen lattialämmityksen päälle. Olen viime aikoina ottanut haltuun aika monta uutta tapaa käyttää kuivattuja sieniä, joten täydet varastot kyllä varmasti vajenevat talven aikana.

D-vitamiinia kuusimetsästä

Ensimmäinen talviajan (tai oikeasti normaaliajan) sunnuntai oli niin aurinkoinen, että mies lähes komensi minut sienimetsään aamulla. Ei haitannut vähän pitkäksi mennyt aamukaan, kun varastossa oli ylimääräinen tunti yöllisen kellojen siirron jälkeen.

Pimeää kohti mennessä on toki syytä kerätä talteen jokainen auringon tarjoama D-vitamiinilisä. Puhumattakaan tietysti suppilovahveroista, jotka nekin sisältävät harvinaisen paljon ko. vitamiinia. Osa löytämistäni suppiksista olikin harvinaisen keltaisia, aivan kuin pieniä aurinkoja. Joukossa taisi olla myös kosteikkovahveroita.

Valitsin aika pienen metsänläntin Hollolassa, koska en halunnut joutua hirvenmetsästäjien kanssa samaan maastoon. Paikka ei kuulu parhaisiin tärppeihin, mutta satoa oli ihan riittävästi. Joku muukin oli metsässä käynyt, katkottuja jalkoja oli siellä täällä. Koskaan aiemmin en muista nähneeni juuri tuossa lohkossa sienestäjiä tai jälkiä heistä. Ihan hauskaa, jos harrastus leviää.

Ilman D-vitamiinialtistustakin liikkuminen sammalmättäillä virkistää aina. Saaliskin ilahdutti, vaikka tässä huushollissa on kuivattuja sieniä varmaan lopuksi ikää. Kohta on taas aika jakaa niitä eteenpäin kaikille metsän satoa arvostaville ystäville.

Kuivaa, kuivaa - ja nyt sataa!

Kuivuuden takia sienisatotoiveet ovat olleet aika alhaalla. Viikko sitten raportoimani herkkutattiretken jälkeen olen kerran vilkaissut kotimetsään Hollolassa marjapensasreissun yhteydessä. Siltä reissulta taisi tulla mukaan muutama kuiva kantarelli eikä yhtään mitään muuta.

Tänään ajoin Hollolaan Messilän lähelle suojelualueen reunaan ja kävin tsekkaamassa, mitä parin viikon takaisille suppilovahveroille oli tapahtunut. Näky oli aika odotettu: joitain kuivahtaneita pikkusuppiloita, enimmäkseen tyhjää. Toivotaan, että joku olisi ehtinyt saada mukaansa hieman isommaksi kasvaneita itiöemiä. Pelkään kuitenkin, että sienet olivat pilaantuneet ja kuivuneet enimmäkseen paikalleen.

Tiukasti haravoimalla rinteen alta, kosteikosta ojan viereltä, löysin joitain syötäviä rouskuja ja vähän enemmän haperoita. Lisäksi sain koriin yhden herkkutatin, kolme kehnäsientä, kymmenkunta pientä kantarellia, yhden pienen lampaankäävän ja vaalean orakkaan. Saalis oli yhteensä noin puolitoista litraa.

Käväisin paluumatkalla vielä Lahden Tapanilan maastoissa soisen laikun reunamilla. Siellä kasvoi pieni rypäs kauniita lakritsirouskuja, jotka siis ovat ainakin lievästi myrkyllisiä. Käänsin vielä yhden nurin ja kokeilin, että maitiaisneste tosiaan on väritöntä päinvastoin kuin esim. karva- ja kangasrouskuissa, jotka voivat ainakin kuivahtaneina muistuttaa lakritsirouskua. En kerännyt.

Kotimatkalla alkoi toiveita herättävä sade, jota on käsittääkseni luvattu huomiseksi lisää. Saisi nyt sataa muutamana päivänä oikein kunnolla, jotta sieniä alkaisi nousta. Sieniruokakirjaprojektimmekin odottaa tuoreita sieniä, joista valmistaa herkullisen näköisiä ruokia kuvauksiin. Reseptit ovat olemassa, nyt tarvitaan sieniä!

Paistosienet pilkoin kaikki samaan pannuun, joten huomenna meillä syödään todellista sekamuhennosta. Ei paras mahdollinen ratkaisu, mutta eivätköhän nuokin sienet tule syötyä sipulilla ja yrteillä maustettuina. Rouskut keitin ja suolasin odottamaan täydennystä. 

Olikin jo ikävä metsään

Välillä elämässä tapahtuu paljon sellaista, joka estää menemästä metsään. Olen ajanut pyörällä mielenkiintoisiin paikkoihin kotiseudulla ja käynyt ystävien kanssa kulttuuriretkillä vähän kauempana Suomen suvessa. Jokunen päivä on kulunut myös kaikenlaisia käytännön asioita hoitaessa. Ja sitten oli niin kylmää ja tuulista, että tein mieluummin hommia sisällä.

Tänään pääsin irti hommista iltapäivällä, jonka jälkeen viiletin pyörällä ensin Lahden Urheilukeskukseen ja aloin siitä kiivetä vähän hitaammassa tahdissa harjulle. Tsekkasin muutaman kantarellipaikan (yhteensä n. ½ litraa), keräsin eteen osuneet haperot ja värjäsin sormet mustikalla. Löysin jopa pari hyvää vadelmapaikkaa, josta riivin mukaan muutaman desin vadelmia.

En ole ihan hirveän innoissani haperoista, mutta tänään sain niistä juuri sopivan iltapalan. Keräsin jokusen koivu-, kangas-, silli- ja viinihaperon sekä yhden kangastatin, joka mukavasti maustoi pientä paistosta. Perkausvaiheessa muuten hylkäsin pari punaista haperoa, jotka maistaessa tuntuivat kirpeiltä. Haperoitahan voi varovasti maistaa vähän raakana: otetaan pala suuhun, pureskellaan ja syljetään pois. Jos sieni maistuu kirpeältä, se on kirpeä punahapero tai jokin muu kirpeä lajike. Haperoissa on useita punaiseen vivahtavia lajeja, joista yksikään ei ole myrkyllinen mutta osa aika pahan makuisia.

Riivin parvekkeelta sekaan timjamia, persiljaa ja ruohosipulia, lisäsin paistamisen lopussa hyvää oliiviöljyä, suolaa ja mustapippuria. Päällystin pari paahtoleivän siivua paistetuilla sienillä, lisäsin kypsää taleggio-juustoa päälle ja työnsin uuniin. Ihana iltapala saunan päälle!

Näin metsässä myös pari vanhaksi mennyttä punikkitattia ja varsin monta sappitattia. Kyllä se tattisesonkikin siis on tulossa.

Kylmä ja kaunis kuusenhakureissu

Joskus melkein parikymmentä vuotta sitten autoton ja ajokortiton ystävä kysyi, voisinko lähteä kuljettamaan häntä Hollolaan hakemaan kuusta. Siitä lähti perinne, jonka nykyisin otan huomioon jo oman perheen aikatauluja pohtiessa. Ystävällä on autioksi jäänyt pikkutila lähellä omaa nuoruudenkotiani, joten reissuun on aina hyvä yhdistää lahjojen vientiä ja hakua äidilleni ja muutamille muille lähisukulaisille.

Tänä vuonna päiväksi valikoitui eilinen lauantai, joka näytti meille -22 asteen lukemia. Varustauduin kunnolla toppavaatteilla ja huopatossuilla, ystäväni sopivien vaatteiden lisäksi sahalla, mitalla ja vesurilla. Onneksi hän oli myös saanut tutun maanviljelijän avaamaan kilometrin pikkutien ajettavaan kuntoon, sillä ainakaan minusta ei enää noissa pakkaslukemissa ole tarpomaan edes tuollaisia lyhyitä matkoja.

Huopikkaista ja rukkasista huolimatta varpaat ja sormet olivat jo puolen tunnin päästä aivan tunnottomat - ei sisätyöläinen pärjää pakkaskeleillä ulkona, vaikka pyrinkin ulkoilemaan säännöllisesti ympäri vuoden. Täytyy vain ihailla niitä ihmisiä, jotka ovat huonoissa varusteissa tehneet töitäkin talvisessa metsässä.

Onneksi kuusi löytyi aika nopeasti ystävän pihapiiristä, jossa hän oli sitä jo syksymmällä katsellut. Hän napsaisi mukaan vesurilla myös muutaman pienemmän pöytämallin, joista minä sain yhden mukaani. Ystävä sahasi ja siisti pikkupuut sopiviksi, minä valokuvailin ja yritin pitää mäyräkoiraa lämpimänä. Silläkin jäätyvät tassut näillä keleillä ihan muutamassa minuutissa.

Kaunishan päivä oli kuin mikä, puut lumessa ja huurussa, alhaalta paistava kirkas aurinko niiden lomassa. Jopa tavallinen peltomaisema näytti jotenkin pyhältä.

Äitini oli keittänyt meille kalasoppaa, joka maistui hyvin pienen uurastamisen jälkeen todella ihanalta. Ja kun pääsin kotiin, olin umpiväsynyt kuin paremmankin naparetken jälkeen.

Viikon sienikuvat

Kuusimetsää Hollolan Kutajoella

On tämä sosiaalinen media ihmeellinen. Kun edellisessä postauksessa harmittelin, etten pysty enää lisäämään kuvia blogiini, sain pian neuvot alle. Kuvien lisääminen onnistuu jälleen, kiitos Antin. Itse en ollut onnistunut päättelemään, että se taikakeino on juuri kirjautuminen Google+:aan ja kuvien kierrättäminen blogiin sitä kautta.

Rinne täynnä suppilovahveroita

Tosin vähän ihmettelen sitä, miksi Google haluaa pakottaa meidät kaikki Bloggerin käyttäjät myös Google+-palvelun käyttäjiksi, jotta saisimme jatkaa kuvien lataamista entiseen malliin. Vastaukset löytyvät varmasti kuvien julkisuusasetuksista ja palveluntarjoajan halusta levittää sisältöä mainostajille. Niinhän se on, ettei ilmaisia lounaita ole...

Reilun tunnin aikana keräämäni saalis

Tätä merkintää koristavat nyt kuvat viime keskiviikon retkeltäni, jolloin keräsin kolme korillista/kassillista suppilovahveroita ja yhden kantarellin. Retken jälkeen olen kuivattanut sieniä, tehnyt niistä kastiketta ja suppilovahverohilloa ja lisännyt niitä yhteen kastikkeeseen.

Ei mahdu enää sienikuvia...

Harmittaa. Kävin eilen suppilovahverometsällä ja toin tunnin lenkiltä kolmen täyden korillisen ohessa kotiin joukon valokuvia tunnelmallisesta kuusimetsästä ja suppilovahveroista. Kun yritin ladata niitä tänne blogiin, sain ilmoituksen, että kiintiöni on täynnä. No, olenhan toki julkaissut kuvia blogissani alusta lähtien, keväästä 2005.

Ongelma kohdallani on myös se, että minulla on pari aktiivista blogia ja myös muita kuvia kansioissa Googlen hallinnoimassa Picasassa. Täytynee yrittää perehtyä viikonvaihteessa siihen, miten tekisin tilaa tililleni.

Toki Google tarjoaa minulle maksullista kuvatilaa, johon sitten mahtuisikin aika rajattomasti kuvia. En mitenkään periaatteessa vastusta palveluista maksamista, mutta vierastan kuukausittain velotettavaa kestotilausta, jonka hinnat on ilmoitettu dollareissa eli maksetaan ilmeisesti Yhdysvaltoihin. Tuleekohan moisen pikkusumman (2,49)  maksusta aina saman verran kuluja päälle?

Yksi ratkaisu olisi tietysti siirtää blogi uudelle palvelimelle. Enpä taida haluta, koska näillä tarinoilla lienee joitain vakiolukijoita. Tutkitaan. Otan mielelläni vastaan vinkkejä, miten kannattaisi toimia.

Mainostetaan nyt vielä ilman kuvia, että ainakin täällä Lahden korkeudella kannattaa mennä vielä suppilovahverometsään. Pääsin eilen metsään vasta iltapäivällä, joten valoisa aika loppui kesken. Siihen yhteen rinteeseenkin jäi takuuvarmasti vielä kymmeniä litroja sieniä.

Suurin osa eilen keräämistäni oli napakoita ja hyväkuntoisia. Kuivuri on hurissut ihan koko päivän.

Se kaikkein paras suppilovahveropaikka

Alitajuisesti olen tänä syksynä vältellyt menemästä Siihen Kaikkein Parhaaseen Suppilovahverometsään Hollolassa lähellä maaseutukotiamme. Aavistin, että siellä saattaa epätoivo iskeä, kun ei kaikkea saa mukaansa. Tänään kuitenkin puoliso ehdotti retkeä, joten totta kai suostuin.

Onneksi meillä oli myös aikaraja, sillä 15-vuotias mopsimme jäi hoitoon äidilleni, jolla taas oli menoa puolen päivän aikaan. Meillä oli reilut kaksi tuntia aikaa.

Ensimmäinen rinne ei vaikuttanut lupaavalta, joten noukimme mukaan jo vähän kärsineitä rouskuja. Mies löysi myös kantarellipaikan, jonka aarteet olivat suurimmat hänen koskaan keräämänsä.

Juuri kun hän oli ilmoittanut kantarelleista, sain ensimmäisen näköhavainnon suppilovahveromatosta. Sienet olivat suuria, niitä oli paljon, ja joka kiven ja mättään takaa paljastui lisää. Me keräsimme niitä noin sadan metrin säteeltä kolmekymmentä litraa, kunnes kaksi koria ja kaikki mahdolliset taskuista löytyneet muovipussitkin olivat täynnä. Sateessa hytisevä mäyräkoira yritti moneen kertaan vetää kotiin.

Emme päässeet koskaan kohtaan, joka edellisvuosina on ollut kaikkein satoisin. Voihan olla, että sienet kasvoivat nyt vähän eri kohdassa. Vielä todennäköisempää on se, että niitä olisi ollut siellä vielä kymmeniä litroja lisää. Vaikka ämpäreitä ja koreja olisi ollut lisää, emme olisi jaksaneet kantaa enempää märkää saalista.

Laitoimme maalla tulen hellaan ja siivosimme osan saaliista kuivatusritilöiden päälle kuivumaan. Otimme loput mukaan kaupunkiin ja jatkoimme hommaa lounaan jälkeen. Keitimme ja suolasimme rouskut (4-5 litraa) ja teimme kantarelleista säilykettä latomalla ne valkosipulin, mustaherukanlehtien ja suolan kanssa astiaan ja survomalla, kunnes neste nousi pintaan.

Suppilovahveroita on nyt kuivurissa ja sanomalehden päällä ympäri asuntoa. Ne ovat niin märkiä, että kuivumista pitää seurata, jotta home ei yllätä. Juuri nyt ei tunnu yhtään siltä, että lähipäivinä pitäisi päästä katsomaan se vielä parempi paikka. Katsotaan, missä vaiheessa alkaa poltella.

Vähän rouskuja, pieniä suppilovahveroita

Suppilovahverosaaliit riemastuttavat nyt ympäri Etelä-Suomea, ainakin sosiaalisen median päivitysten perusteella. Omienkin kokemusteni mukaan suppiksia löytyy sellaisistakin sammalrinteistä, joissa niitä en aiemmin ole nähnyt. Ja aika monesta tasaisesta heinikostakin...

Eilen tsekkasin ensin edellisen viikon mustarouskunurmikon, jossa oli nyt jäljellä enää pilaantuneita vanhoja itiöemiä. Jatkoin Messilän lenkkipolkujen varrelle, jossa kävijöitä riittää niin paljon, että sienet on yleensä varsin tarkkaan noukittu. Kaikki tatit olikin käännetty, halkaistu ja hylätty (ja hyvät toivottavasti noukittu mukaan), mutta sieltä täältä jopa ihan polunvarresta löytyi suppilovahveromättäitä.

Jatkoin vakiopaikalleni luonnonsuojelualueelle, ensin tosin tsekkasin mäntykankaan sen kupeessa. Ei tatin tattia. Kuusimetsässä oli jokunen rousku, mutta vain pari pientä ja tuoretta. Vastaan tuli myös kaksi mustaa torvisientä ja kolme pientä herkkutattia, jotka olivat suht.koht. kunnossa lukuun ottamatta etanan tekemiä reikiä lakissa.

Ja sitten ne suppilovahverot. Paljon löytyi perattuja jalkojen pätkiä, joten muutkin olivat lopulta löytäneet paikalle. Uusiakin oli tosi paljon, vielä pieniä, kauniin keltaisia ja napakoita. Hyviähän ne ovat, mutta aika vaikeita poimia. Noukin isoimmat ja jätin loput kasvamaan. Parista kohtaa löysin vähän isommaksi röyhähtäneitä tuppaita, joita kukaan muu ei ollut huomannut. Lukumääräisesti sain runsaan sadon, mutta loppujen lopuksi kori ei tullut edes täyteen - ehkä kuutisen litraa.

Metsäretki oli kuitenkin taas upea ja virkistävä, etenkin kun aurinko alkoi paistaa alkuiltapäivästä. Nyt ulkona sataa taukoamatta, joten metsäretki saattaa jäädä väliin. En minä sadetta pelkää, mutta märkien sienten säilöminen etenkin kuivaamalla on aika vaikeaa. Toivotaan, että ensi viikolla on jokin kaunis iltapäivä, jolloin ehdin kipaista metsässä.

Sienestysoppaana

Tytär miesystävänsä ja koiransa kanssa tuli viikonlopuksi kylään sen verran sopivasti, että kysyin, kiinnostaako sienestys. Eivät olleet ajatelleet, mutta lähtivät kuitenkin, todennäköisesti lähinnä ulkoiluttamaan koiria. Otimme mukaan heidän "mäpinsä" eli puolimäyräkoiran ja sekä meidän mäykkymme, joille metsässä juokseminen on suurta onnea.

Nuorella parilla on jonkinlaista kiinnostusta sienestykseen, sillä he syövät mielellään sieniruokia. Olivat kuulemma myös kesällä pohtineet, kenen kanssa lähtisivät opettelemaan ja kertaamaan sienitietoutta. Hmm... 

Olin vähän suunnitellut, että menisin etsimään herkkutatteja mäntymetsästä, mutta päädyin kuitenkin viemään joukon taattuun suppilovahverometsään. Vähän tosin pelkäsin, että joku muu olisi käynyt tyhjentämässä paikan, jonne jätin suppikset kasvamaan perjantaina. Turha pelko, niitä oli siellä ihan riittävästi, vaikka joku olikin vähän käynyt katkomassa jalkoja. Vai katsoinkohan omia jälkiäni parin päivän takaa?

Ehdimme myös kerätä talteen hyvän saaliin erilaisia rouskuja. Kotona teimme jaon: suppilovahverot Helsinkiin, sekalaiset muut paistosienet heti lounaaksi, rouskut minun talvivarastoihini.

Ja koiratkin saivat hienosti liikuntaa. Yhtään kuvaa en ehtinyt tosin ottaa metsässä, joten ohessa vain tylsiä kuvia peratuista sienistä.

Iltasienestyksiä

Mitä pidemmälle syksy ehtii, sitä vähemmän jää valon vuoksi aktiivista sienestysaikaa. Huomasin asian selkeästi viime maanantai-iltana, kun kipaisin metsään iltakuuden ja -seitsemän välissä juuri ennen italian tuntia. Vajaassa tunnissakin muuten keräsin tutusta paikasta ihan hyvän saaliin rouskuja eli meillä kovin tärkeitä salaattisieniä. Osa kangasrouskuista oli niin suloisen pieniä vielä, että jalostin ne seuraavana päivänä etikkasieniksi.

Töitä on nyt paljon, mutta onneksi aloitan työt aamuisin jo aikaisin. Kirjoittavan ihmisen selkä tai  hiirikäsi ei - eikä pääkään - kestä yli seitsemän tunnin kirjoitusrupeamia. Niinpä päätin lähteä kahtena iltapäivänä vähän aiemmin metsään: tiistaina Hollolan Kutajoelle omiin maisemiin, eilen perjantaina Messilän suojelualueen metsään Lahden ja Hollolan rajalle.

Tiistain Kutajoen keikan suurin elämys olivat kurjet, jotka laidunsivat ensin rauhassa pellolla parin sadan metrin päässä ja nousivat sitten rauhallisesti siivilleen. Eikä muutenkaan voi kuin huokailla, miten ihanaa luonnossa liikkkuminen juuri nyt on.

Minulle rakkaissa kuusimetsissä on jo vaikka kuinka paljon kohtuullisen kokoisia suppilovahveroita ja valtavat määrät pieniä kasvamassa. Mustatorvisieniä tulee vastaan vieläkin lähes joka kerta, viimeksi eilen muutama tosi iso yksilö. Kantarellien uusi sato näyttää nousevan, eilen oli polunvieret täynnä pieniä keltaisia pisteitä. Tiistain reissulla omassa metsässä oli oranssinaan rusko-orakkaita, eilisellä piipahduksella keräsin myös pari hyvää kuusenherkkusientä.

Ja sitten ovat vielä rouskut: mustarouskuja on ollut pitkästä aikaa todella runsas sato, kangasrouskuja alkaa nousta ja ilokseni olen löytänyt myös joitain todella kauniita karvarouskuja. Haaparouskuja tulee harvoin vastaan minun vakiometsissäni, eilen löysin niitäkin.

Eilen päätin käväistä nopeasti myös yleensä kuivalla ja vähäsatoisella mäntykankaalla. Sieltä löytyi reissun ainut herkkutatti, isonakin vielä valkopillinen. Vähän eri reitin valinnut toinen sienestäjä näkyi tulevan samalle parkkipaikalle toisen samanlaisen kanssa. Minulla oli siinä vaiheessa kaksi koria täynnä kuusimetsän antia muuta, mutta hänelle oli kelvannut vain tuo sienten kuningas.

Puolukoita näkyy metsissä olevan aivan valtavasti. Nyt keräämällä saisi helposti hyvin hyytyvät hillomarjat, sillä hieman raaoissa puolukoissa on pektiiniä. Valitettavasti tämän sadonkorjaajan aika ei nyt riitä, sillä kaksi viikkoa pitää vielä puurtaa yhden ison projektin kanssa, ja viikonlopuillekin on sovittua ohjelmaa.


Vielä luontohavainto täältä aivan Lahden keskustasta. Aamun koiralenkillä vihainen varisparvi ilmestyi puiston ylle tosi vihaisesti raakkuen. Minkki juoksi vilkkaan Lahdenkadun yli puistoon ja siitä edelleen naapurikerrostalon pihaan. Ilmeisesti peto piiloutui roskakatokseen, koska raakkuvat linnut kiertelivät sen yllä vielä pitkään.

Eihän niitä vielä pitäisi olla...

...mutta suppilovahverot olivat silti nousseet. Minun mittapuullani itiöemät olivat vielä kovin alamittaisia, mutta oli niitä joku jo ehtinyt kerätä ennen minua. Ja sitten minäkin napsaisin muutaman suurimman mukaani kantarellien seuraksi.

Mustat torvisienet ilahduttavat tässä vaiheessa sesonkia vielä paljon enemmän. Osa puski suoraan soran läpi polulla, osa kurkotteli ylös perinteisemmin sammaleesta. Vaaleita orakkaita oli myös, jokunen kantarelli ja yksi hyväkuntoinen limanuljaska.

Pikasienestystä

Työpäivän ja saunavuoron välissä oli tänään vajaan parin tunnin kolo, jonka käytin Lahden Tapanilan maastoissa mäyräkoiran kanssa. Lenkkipolkujen halkoma metsä Tapanilan hiihtomajan takana on sen verran helppo ja avoin, että koiravanhuskin vielä jaksaa kulkea mukana. Tallatussa maastossa ei tietenkään voi odottaa valtavia saaliita, mutta aina jotain löytyy.

Ensimmäinen havainto oli pieni herkkutatti, seuraava rypäs mustien torvisienten alkuja. Herkkutatteja tuli sen jälkeen vastaan enemmänkin, valitettavasti useimmat jo pehmeitä ja toukkaisia. Napsin mukaan myös pari litraa kantarelleja ja joitain hyväkuntoisia koivuhaperoita ja limanuljaskoja.

Miksi työt alkavat kesken sadonkorjuun?

Suomalaisten lempilomakuukausi on heinäkuu. Se kuvaa mielestäni hyvin ajatusta siitä, ettei lomalla voi tehdä mitään, ellei sitten omista hyvin työlästä puutarhaa. Siinäkin tapauksessa kylvöt ja istutukset on tehty keväällä ja sadonkorjuuseen pääsee pääosin vasta elokuussa.

Olen tyypillinen keräilijä, joka haluaisi viettää juuri nyt kaiken ajan metsässä ja marjapensaissa. Tänään oli silti pakko palata taas täysipäiväisesti työpöydän ääreen. Freelancerina olen tietysti periaatteessa vapaa, mutta työt noudattavat muiden loma-aikoja. Viimeistään ensi viikolla puhelin alkaa soida, sähköpostissa on ollut vilkasta jo maanantaista lähtien.

Eilen vielä keräsin vakiosienipaikoistani hienot saaliit kantarelleja, vaaleita ja rusko-orakkaita ja muutamia muita paistosieniä. Muutama pienenpieni rouskukin oli noussut esiin airuena syksyn sienisalaattiajalle. Maaseutuasuntomme lähimetsästä kauhoin mukaan vielä pari litraa villivadelmia, vajaan litran ahomansikoita ja tämän päivän piirakkaan tarvittavan litran mustikoita.

Tämä aamun aloitin ahomansikoilla päällystetyllä viilikupillisella. Lounaaksi on tiedossa sienipastaa ja iltapäiväkahvilla mustikkapiirakkaa. Ehkei tämä niin paha työpäivä olekaan.


Ja onneksi on vielä kohtuullisen valoisia iltoja ja tyhjiä viikonloppuja, jolloin pääsee keräämään ja jalostamaan satoa. Tänään tosin aion mennä illansuussa pyöräilemään, ellei sade täysin sumenna maisemaa.

Keräilykauden alku

Vietin pitkästä aikaa maalla pari yötä ja tietenkin ne päivät siinä välissä. Pääasia oli siivota ylimääräisiä rojuja pakettiautoon ja eteenpäin jäteasemalle, mutta ehdinpä vähän metsäänkin. Edellinen postaukseni olikin kännykällä suoraan lähimetsästä, jonne oli taas noussut kantarelleja.

Kun ehdin vähän pidem- mälle, vastaan tuli myös jokunen tatti, joista yksi herkku- tatti oli kunnossa ja kaksi valitettavasti pilalla. Keräsin mukaani myös kauniin ja lähes syömättömän punikkitatin, jonka kuivatan mausteeksi.

Iloisin yllätys olivat vaaleat orakkaat, joita kasvoi pari ihan kunnollista ryvästä. Niiden ympäriltä keräsin reippaan saaliin myös ahomansikoita ja mustikoita.

Marjapensaissa ei ole vielä oikein mitään kypsää, mutta mustikoita metsässä riittää. Hyttysiä on myös paljon, mikä vähän lannistaa kerääjän intoa. Ilokseni kuitenkin huomasin, että syöty kaula rauhoittui hyvin kortisonivoiteella. Ehkä menen uudestaankin jopa mustikkametsään.