Vuodenaika vaihtuu myös urheiluvälinevarastossa

Kun harrastaa liikuntaa edes jonkin verran säännöllisesti, on urheiluvälineitä pakko siirrellä varastoihin ja sieltä ulos aina vuodenaikojen vaihtuessa. Tänään kävimme hakemassa puolison kilpasoutuveneen varastosta, jonka kohta menetämme ja kuljetimme sen auton katolla anoppilan saunan seinälle. Sitä ennen piti etsiä auton kattotelineet ja kaikenlaista muuta välineistöä ja palauttaa mieleen, miten ja missä järjestyksessä kuljetus ja siihen liittyvät asiat sujuvat.

Muutama tunti siihen meni, mutta vene on saunan seinustalla odottamassa vähän lämpimämpiä vesiä. Jääthän lähtivät Vesijärvestä jo viime viikolla, mutta hyytävä tuuli ja aika kovat laineet kyllä pitävät soutajan vielä maissa.

Samalla reissulla järjestelimme yhdessä varastossa suksia sisään ja pyöriä ulos. Puoliso oli jo aiemmin rakentanut suksien kuljetusta varten hienon telineen, joka osoittautui myös hyväksi säilytysvälineeksi. Kun nostimme telineen sopivan parrun päälle, saimme kaikki sukset sen avulla pieneen tilaan pois viemästä lattiapinta-alaa. Vielä pari naulaa seinään ja saimme myös sauvapussin nostettua pois jaloista.

Polkupyöriin mies lisäsi ensiapuna vain polkimet, jotka oli ruuvattu pois talven ajaksi helpottamaan säilytystä. Pyörät ovat tällä hetkellä eteishallissamme, sillä hän halusi ennen kaupunkivarastoon viemistä pestä ja kuivattaa ne kylpyhuoneessa. Totta kai pyörät pestiin ja huollettiin myös syksyllä ennen talvisäilytystä, mutta taisimmepa joutua ajamaan vielä muutaman kilometrin hiekkatiellä ennen varastoon viemistä.

Säät vaihtelevat vielä rajusti, mutta kesälajeihin on kiva valmistautua vähintään huoltamalla välineitä ja varusteita. Hybridipyörä on ollut allani jo viikkoja, ja lenkkitossuja olen kuluttanut pikaisilla juoksupyrähdyksillä ja sauvakävelylenkeillä.

Kiitos laduista, Vierumäki!

Moni olisi jo halunnut pitää aikaisen kevään, mutta minä kyllä realistisesti uskoin lumen ja pakkasen vielä palaavan. Ja kun se palasi, naapuri vitsikkäästi kysyi, olenko järjestänyt ko. sään.

En ainakaan ole siitä pahoillani, sillä Vierumäen urheiluopisto ilmoitti taas huoltavansa latuja. Ja kaipa niitä latuja voisi olla kunnossa lähempänä Lahteakin, ainakin Hollolan Heinsuolla järjestetään ensi viikolla kisatkin.

Vähän kyllä epäröin aamulla lähtöä hiihtämään, sillä perjantaina tuolinjalkaan lyömäni varvas oli edelleen aika kipeä ja turvonnut. Teippasin sen kuitenkin hyvin naapurivarpaaseen ja valitsin kipeään jalkaan ohuemman sukan, jotta varvas mahtui monoon. Siellähän se oli hyvässä tallessa tuettuna, ei kipeytynyt yhtään. Tosin ei-urheilusukka rupesi kesken kaiken valumaan, mutta onneksi autosta löytyi ilmastointiteippiä. Teippasin vielä sukansuun kiinni alusasun kalsareihin. Johan piti!

Vierumäen 3,2 kilometrin latu oli oikein hyvässä kunnossa, vaikka nettisivulla olikin varoitettu ohuesta lumikerroksesta. Keli tosin oli raskas kuin mikä, sillä ihan lähtöhetkelläkin satoi vielä vähän lunta. Jaksoin puskea lenkin läpi kolmesti, joten siitä tuli noin 9,6 kilometrin ulkoilu.

Pahoittelen huonoa latukuvaa, jossa taivas näyttää vielä erityisen synkältä. Harmaahan taivas oli, mutta ei tuolla lumisessa maisemassa muuten kovin synkältä tuntunut.

Iltapäivällä pääsimme vielä syömään tyttären ja miniän valmistaman upean kolmen ruokalajin lounaan. Sen aikana pilvetkin hävisivät ja aurinko alkoi paistaa. Hieno talvipäivä!

Hiihtoa ja luistelua - vieläkö talvi jatkuu?

Helmi-maaliskuun vaihteessa Lahdessa eletään Salpausselän kisojen viimeisiä hetkiä lähes mustassa maisemassa. Sen verran olen seurannut hiihtoja tv:stä, että kilpailijoilla näyttää olevan vaikeuksia kelin kanssa, vaikka kisakoneisto taatusti on tehnyt kaikkensa latujen eteen.

Omat hiihdot ovat jääneet tänä talvena todella vähiin: olen hiihtänyt kaksi kertaa Hollolan Heinsuolla ja kaksi Vierumäen urheiluopiston tykkilumiladulla. Maksan Vierumäellä oikein mielelläni kahdeksan euron latumaksun siitä hyvästä, että väylä on ollut varsin hyvässä kunnossa. Eilen hommaa valvottiinkin ihan koko ajan, näin kaksikin latuvalvojaa.

Maksaisin Heinsuollakin, jos siellä olisi ollut mahdollisuus. ESS kirjoitti latujen hoitamisen tulleen kalliiksi Hollolan Urheilijoille, jotka ovat tehneet latuja oman toimintansa lisäksi kaikille muillekin. No, onneksi olemme maksaneet vuosia HU:n jäsenmaksua.

Jos eilen sai hiihtää upeassa auringonpaisteessa, tämä aamu oli harmaa. Päätimme kuitenkin puolison kanssa käydä tarkistamassa Lahden satamassa Vesijärven jään tilanteen ja onneksi menimme. Aurattu rata oli todella hyvässä kunnossa ja liukkaaksi sulanut jää sen ympärilläkin aivan luistelukelpoinen.

Olimme jäällä reilun tunnin aamukahdeksasta lähtien, ja koko ajan porukkaa tuli lisää. Moni muukin oli varmasti ajatellut haluavansa luistella ennen luvattua räntäsadetta. Kotiin lähtiessä tuli jo hieman kosteata tihkua, mutta varsinainen sade alkoi vasta puolenpäivän jälkeen.

Saapa nähdä, loppuivatko hiihto- ja luistelusäät tähän viikonvaihteeseen. Pahaa pelkään, ettei edes latuja jakseta huoltaa Salpausselän kisojen jälkeen. Täysin ymmärrettävää, jos plusasteet vievät lumien lisäksi hiihtäjätkin maastosta. Mutta kun todennäköisesti vielä jossain vaiheessa sataa lunta, toivon myös latukoneiden kuljettajineen vielä käväisevän metsässä.

Jäät ovat vielä enemmän riippuvaisia säästä. Kaikki jäädytetyt kentät ovat sulaneet aikoja sitten. Luonnonjäillä uskaltaa kulkea vielä jonkin aikaa, mutta ainakaan minä en osaa arvioida jäätä niin hyvin, että kovin pitkän lämpöaallon jälkeen uskaltaisin lähteä kokeilemaan. Tänään vielä näytti siltä, että jäätä on ainakin 25 senttiä. Jossain vaiheessahan se joka tapauksessa muuttuu hauraaksi, vaikka paksuutta riittäisikin.

On tämä talvi! Täytyy kai huomenna kaivaa pyörä esiin.

Ravintolapäivä omalle väelle

Heräsin taas kerran vähän turhan myöhään Ravintolapäivään - siis siihen, että olisi voinut käydä syömässä jossain ulkona. Mutta ei se mitään, pidimme omaa ravintolapäivää syöttämällä tyttäret puolisoineen täyteen blinejä ja hyviä lisukkeita. Meitä oli pöydässä kuusi henkeä ja pöydän alla pari koiraa, jotka saivat paljon ihanaa nuoltavaa sekä ennen että jälkeen ruokailun.

Paistamme aina tattariblinejä paketin ohjeen mukaan. Jauhoina käytämme vain tattarijauhoja, kuohkeus tulee hiivasta ja vatkatusta valkuaisesta. Paistamme kolmella valurautapannulla, mikä vielä toimii kuuden hengen porukan kanssa.

Idea on siis se, että ruokailija odottaa vastapaistettua bliniä. Mies on meillä paistomestari, mutta tänään myös minä häärin pannun kanssa osan aikaa.

Lisukkeina tarjosimme muikun- ja kirjolohenmätiä, sipulia, smetanaa, suolakurkkua ja mustatorvisienellä maustettua juoksevaa hunajaa, graavilohta, savukalatahnaa, munakoisotahnaa, sienisalaattia, etikkasieniä ja tomaatti-fetasalaattia. Aika hienoja makuyhdistelmiä!

Jälkiruoaksi minä olin leiponut ruiskuorisen mustikkakukon ja vanhempi tytär toi sitruunanmakuisen juustokakun. Viimeistään jälkiruokavaiheessa tuli ähky olo.

Onneksi pääsin tänään aamullakin hiihtämään, joten edes osa ihanan lounaan kaloreista kului ennalta. Nyt on kyllä ihanan raukea olo ja tekisi mieli uuvahtaa päiväunille.

Väsyyhän sitä, kun koira ensin herättää kuudelta, itse lähtee hiihtämään kahdeksalta, syö pikkuisen liikaa ja ottaa pari lasia viiniä. Tällainen on oikea sunnuntai!

Ylös, alas, maaliin!

Enpä muista, milloin olisin aloittanut hiihtokauden vasta helmikuussa. Olin siis tänään ensi kertaa ladulla sitten viime kevättalven. Ihan pelkästään ei voi syyttää kurjia säitä ja lumenpuutetta, mutta ei täällä Lahden korkeudella ole aivan valtavasti ollut vaihtoehtoja päästä hiihtämään. Hyvä kuitenkin, ettei koko talvi jää väliin!

Lahden Urheilukeskuksessa on tänä viikonloppuna nuorten SM-kisat, joten sinne ei ollut asiaa. Ajoimme Hollolan Heinsuolle, jossa mies oli käynyt pari kertaa tsekkaamassa latutilanteen. Vielä päättyneellä viikolla keskuksessa tarjolla oli vain lyhennetyt ladut, jotka perinteisesti kiertävät varsin jyrkkien suppien kautta.

Oli siis vain lähdettävä kapuamaan ja laskemaan ja kapuamaan ja laskemaan. Paitsi että yhden kierroksen jälkeen huomasin muutaman hiihtäjän kääntyvän sittenkin sille 2,5 kilometrin kuntoladulle, jota yleensä hiihdän. Onneksi uskalsin kääntyä ja kurkistaa, sillä ilmeisesti latukone oli käynyt juuri ennen viikonloppua!

Koko Heinsuon alue on rakennettu suppaiseen ja sitä kautta mäkiseen maastoon, mutta tutulla reitillä sentään osasin ja jaksoin hiihtää jokseenkin rennosti. Suorastaan ilahduin siitä, ettei kunto tai tekniikka ollut ihan hukassa pitkän tauon jälkeen. Ensimmäisen räpistelykierroksen jälkeen jaksoin hyvin vielä kiertää tuon 2,5 kilometriä kolmasti.

No, myönnettäköön, että näillä harjoituskilometreillä meno on vielä kovin varovaista, etenkin alamäissä. Sukset luistivat puolison voitelun jäljiltä upeasti, mutta vähänpä luistosta on hyötyä, jos laskijaa pelottaa. Siinä mielessä vauhti oli juuri sopiva, että hiihtämisen jäljiltä oli aivan uskomattoman hyvä olo.

Huomenna uudestaan!

Jäähyväiset talven hiihdoille?

Tänään aamulla pysyttelimme hiihtoretkellämme täällä eteläisellä Vesijärvellä, enimmäkseen Lahden kaupungin puolella, hieman myös Hollolan vesialueella. Tuuli oli kääntynyt eilisestä etelän puoleiseksi, joten en halunnut viilettää ensin myötätuuleen sellaista matkaa, jota en jaksaisi puskea vielä vastatuoleen takaisin.

Reitti kulki Teivaan satamasta Mukkulaan, sieltä Selkäsaareen, jonka editse suuntasimme kohti Enonsaarta. Kiersimme Enonsaaren vastapäivään ja lähdimme kohti Rautakankaretta. Sieltä jatkoimme pääosin rantaa pitkin kohti etelää, tosin minä lähdin jossain vaiheessa ennen Myllysaarta oikaisemaan selän yli kohti aallonmurtajan kärkeä ja lähtöpaikkaa. Mies nopeampana veti koko matkan rantoja nuollen.

Rautakankareen edustalla puoliso kävi oikein erikseen pyytämässä, että tulen rantaan asti kuvaamaan hienoja jäämuodostelmia rannnassa. Jääpuikot valuvat ja osittain kasvavat rungoissa ja jopa jäälle tipahtaneissa risuissa. Muodostelmaa oli rannassa ainakin reilun kilometrin matkalla.

Jäätaide oli muutenkin päivän teema. Lumen pinta oli yön aikana taas vähän muuttanut muotoaan ja koostumustaan, nyt se oli monin paikoin täynnä kerroksellista, karheaa ja helposti rikkoutuvaa jääpitsiä. Ainakin minulle tällainen pinta sopii paljon paremmin kuin kovaksi hioutunut ja epätasainen lumi, jossa suksi lipsahtelee sivuttain vähän miten sattuu. Eilisen hiihdon jälkeen olivatkin jalkapohjan lihakset kipeät jännityksestä.

Täksi päiväksi ja huomiseksi on ennustettu lumi- tai räntäsateita, jotka saattavat olla aika tuhoisia hankikannoille. Tänään oli siis jo talven jäähyväishiihdon makua, mutta kuka tietää. Alkuviikko menee joka tapauksessa sen verran tiiviisti töissä, että pääsen tsekkaamaan sää- ja keliolosuhteet muualla kuin kaupungin keskustassa vasta keskiviikkona. Jännittäähän se, miten kevät on siihen mennessä edennyt.

Bussilla Vääksyyn, hiihtäen takaisin Lahteen

Linja-autolta kohti rantaa.

Otimme tänään 7.40 bussin Vääksyyn, josta lähdimme hiihtämään myötätuulessa pitkin Vesijärveä päin Lahtea. Reitti on etenkin puolisolle tuiki tuttu niin purjehdusvuosilta kuin joiltain aiemmilta jääseikkailuilta. Myös minä huomasin varsin pian, ettei suunnistukseen tarvitse käyttää energiaa. Kapea etelä-pohjois-suuntainen järvi on kuin tehty tällaiseen etenemiseen, sillä aina näkyy myös toinen ranta.

Vääksyn kanavan rantaa pitkin kohti Vesijärveä.

Matkaa päästä päähän kertyy ehkä noin 27 kilometriä. Hiihtomatka voi toki olla vähän enemmänkin, sillä ei kukaan osaa hiihtää aivan suoraan.

Vääksystä lähtiessä liikkeellä oli muutama kalastaja moottorikelkoillaan, sitten oli aika pitkä pätkä lähes autiota järvenselkää. Kun olimme päässeet Siikasalmesta läpi, alkoi järvellä tulla vastaan vähän muitakin hiihtäjiä. Eteläpäässä Enonselältä lähtien oli taas ihan reippaasti porukkaa liikkeellä niin kävellen, hiihtäen kuin moottorikelkoillakin. Lahden päässä jokunen purjelautailijakin yritti saada vauhtia tuulesta.

Suntinkärki pohjoinen - Siikasalmen loisto.

Lumiolosuhteet vaihtelivat jonkin verran, mutta isoin ero oli siinä, miten paljon pintaa oli rikottu missäkin päin järveä. Luisteluhiihdon kannalta parasta rapeaa ja tasaista hankea oli tarjolla hetkittäin Kajaanselällä ja taas vähän matkaa Siikasalmen eteläpuolella.

Kaikkialla muualla piti seurata tarkkaan moottorikelkan ja saappaanjälkien labyrinttejä ja kiiltäväksi kovettuneita lumipolanteita, railoja ei sen sijaan ole tänä talvena näkynyt. Eniten huolta hiihtäjälle aiheuttivat jälleen kerran pienet pilkkiavannot, joita piti varoa sauvojen katkeamisen pelossa. Pari kertaa horjahdin epätasaisella jäällä mutta pysyin kuitenkin pystyssä.

Latua pitkin koko matkan.

Puoliso lykki lähes koko matkan tasatyöntöä valmiilla perinteisen ladulla. Ehkei latukone ollut vetänyt koko matkaa Vääksystä Lahteen, mutta joku ne suksenjäljet oli sinne kuitenkin tehnyt. Minäkin kokeilin muutamaan otteeseen tasatyöntöjä, yhteensä ehkä pari kolme kilometriä.

Kotirannassa.

Kuvaus- ja juomataukoineen hiihto vei meiltä kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia. Kevyestä myötätuulesta oli varmasti hyötyä, sillä hiihto tuntui muutamia kuoppaisia kohtia lukuun ottamatta tosi helpolta. Maalissa Lahden päässä, Teivaan sataman ja matkustajasataman välissä, oli kuitenkin ihan voittajafiilis.

Highway Vesijärvi

Vielä tänä aamuna ei ollut mitään merkkiä siitä, että hiihtokausi Lahden Vesijärven jäällä loppuisi pian. Palasimme lenkiltä vähän ennen kymmentä - siis meille aika myöhään - ja siihen aikaan suuret massat hiihtäjiä vasta vyöryivät jääladuille. Yöpakkaset kyllä pitävät baanan kunnossa varsin pitkälle päivään.

Lenkkimme kulki taas Rautakankareelta Enonselän poikki Selkäsaareen ja sieltä rantaan, ohi Mukkulan ja takaisin satamaan. Jäällä alkaa olla jo aikamoiset latuverkostot, suorastaan Highway Vesijärvi.

Ruoka oli hyvää ja liikuntaakin oli riittävästi

En ole pääsiäistä varten laittanut erityistä juhlaruokaa, mutta ei meillä ole ketään jätetty myöskään nälkäiseksi. Lauantaina pöydässä oli neljä henkeä, eilen kuusi, tänään kolme. Tänään jo rääpimme kulhojen pohjilta, mutta edelleen huokailimme lopuksi täysiä vatsojamme.

Tarjolla on ollut punajuuri-vuohenjuustokeittoa, tattikaalikääryleitä, kreikkalaisittain maustettuja lammaslihapullia, tomaattista kastiketta, munakoisosalaattia, perunoita, uunissa haudutettuja juureslohkoja, kahta eri lailla maustettua graavilohta, vihannessalaattia, sienisalaattia, puolukkasurvosta, leipiä ja juustoja. Jälkiruoaksi olen tarjonnut pashaa ja mustikkakukkoa vaniljakastikkeella. Valmiina ostin ainoastaan kalat, leivät, juustot ja vaniljakastikkeen, muut lajit valmistin itse.

Otimme varaslähdön ruokajuhlaan jo viikko sitten maanantaina, kun keittokirjaporukan voimin valmistimme sieniruokia. Kaksi meistä kokkasi, yksi valokuvasi. Työtä riitti noin neljäksi tunniksi.

Kaikki ruokalajit oli valittu sen mukaan, että ne syntyvät kuivatuista tai pakastetuista sienistä. Italialainen kokkimme valmisti antipastoksi herkkutateilla ja taleggio-juustolla päällystettyjä crostineja ja primo piattoksi herkkutattipastaa. Minä taas tein mustatorvisienikeittoa ja herkkutattitäytteisiä kaalikääryleitä.

Ammattikuvaajan otokset ilmestyvät aikanaan kirjassa, mutta ohessa muutama minun ottamani kuva keskeltä ruoanlaittohässäkkää. Olen toki ennenkin huomannut, ettei ruoanlaittaja itse oikeastaan ehdi keskittyä
kuvaamiseen. Usean ruokalajin tehtaassa se oli erityisen hankalaa.

Vielä yhteenveto pääsiäisen liikunnoista: hiihtoa jäällä 10-20 kilometriä päivässä perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Tänään jätin aamuhiihdot väliin mutta kävelin sen sijaan puolison kanssa Päijät-Hämeen keskussairaalaan katsomaan anoppia. Kilometrejä tuli hieman kierrellen ehkä kahdeksan. Vielä tässä iltapäivästä kävimme koiralenkillä läheisellä Kariniemen mäellä, kilometrejä kaksi kolme.

Pitkästä aikaa myös koira hiihtämässä

Melkein 30 vuotta meidän perheessämme on ollut koiria, joita on kuljetettu mukana ihan kaikkialla hiihtoladuilta sienimetsiin. Omat koiramme eivät enää kuitenkaan jaksa kulkea pitkillä lenkeillä, mutta onneksi nuoremman tyttären perheessä on ollut vuoden verran aktiivinen mäyräkoiran ja kääpiöpinserin sekoitus eli mäpi. Dina-prinsessa nauttii suunnattomasti kaikenlaisesta liikunnasta.

Normaali aamuhiihtomme oli kahta hauskempi Dinan ja vävykokelaan seurassa. Loppumatkasta kohtasimme useitakin sopivan pieniä koiria, joiden kanssa mäpin oli hauska temmeltää jäällä. Kuvaa ehdin ottaa vain puolivälistä reissua, kun hetkeksi pysähdyimme juottamaan koiraa.

Reilun kympin hiihtolenkin jälkeen puoliso ja minä kävimme vielä tyhjentämässä loppuun vinttikomeron, jota siivosimme jo viikko sitten. Porrasharjoitukset veivät voimat niin totaalisesti, että olisin puolenpäivän aikaan ollut valmis nukkumaan. Kuuma kylpy kuitenkin friskasi sen verran, että pystyin valmistamaan ruuat pöytään.

Nyt on syöty ja juotukin hyvin ja muu porukka on päiväunilla. Ehkä minunkin kannattaisi levätä hetki.

Aamuhiihto sumuisella järvellä

Näkymä Lahdesta kohti pohjoista

Pääsiäisen säät näyttävät sikäli lupaavilta, että kylmiä öitä ja aurinkoisia päiviä on luvattu pyhien yli. Yhdistelmä takaa hankikannot jäälle ja oletettavasti myös peltoaukeille.

Rautakankareelta kohti kaupunkia

Mies ja minä lähdimme tänä aamuna Vesijärven jäälle seitsemän jälkeen. Ei tuullut yhtään ja maiseman yllä roikkui vielä aika tiivis sumupilvi. Oli huima tunne katsoa tuttuun horisonttiin, jossa normaalisti näkyy saaria tai vastaranta. Tänä aamuna näkyi vain valkoista jäätä, sumua ja sinistä taivasta.

Hiihtolenkkimme oli tavallistakin tavallisempi eli kolmiolatu, joka käy Rautakankareella, Mukkulassa ja päättyy kaupungin puolella satamaan. Me starttasimme Teivaan satamasta, siis muutaman sadan metrin päässä Sibeliustalosta ja matkustajasatamasta.

Myllysaaren rannassa sumu ei tuntunut.

Tuuleton aamu tuntui minusta tosi ihanalta, koska missään vaiheessa ei tarvinnut puskea päin vastatuulta. Puoliso sen sijaan valitti, että kostea sumu tunkeutui luihin ja ytimiin. No, hän joutui hiihtämään minun tahdissani kovin hitaasti omaan normaalivauhtiinsa verrattuna, ja ehkä pukeutumisessakin oli tuijotettu enemmän lämpö- kuin kosteusmittaria.

Hyvä aamulenkki kuitenkin. Kotiin tultuamme kello oli vasta yhdeksän ja koko päivä oli vielä edessäpäin. Pitkäperjantain kunniaksi aloin valmistaa juhlavaa salaattia ja vuohenjuustolla maustettua punajuurikeittoa, jonka nautimme myöhäisellä lounaalla tyttären ja hänen puolisonsa kanssa.

Pääsiäistunnelmaa vintillä

Tämän sunnuntain liikuntasuoritus oli meille kuuluneen vinttikomeron siivous vanhassa talossa Lahden keskustassa. Raahasimme hissittömän talon viidennestä eli vinttikerroksesta pakettiauton tavaratilan täyteen romua, joka lähtee lajiteltuna huomenna jätekeskukseen. Toki komerossa oli jokunen säästettäväkin huonekalu ja muu tavara - tiedossa on siis vielä toinen kuljetusreissu.

Omia syntejä oli lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta, niiden alla ja takana aika paljon myös jo edellisen sukupolven tai aivan tuntemattomien romppeita. Erikoisin ja hauskin piilo löytyi ulkoseinän viereltä, jossa oli enää ryömimiskorkeus katon lappeen alla. Joku oli perustanut sen alle leikkipaikan, josta löytyivät mm. nämä pääsiäisaiheiset kortit. Jätin kortit kiinni laudoitukseen, ehkä joku katon paikkaajista saa niistä hupia.

Toinen kuva tulee Rautakankareen majalta, jonne piipahdimme eilen taas hiihtolenkillämme Vesijärven jäällä. Koirien omistajat olivat kuulemma pilkillä ja koirat siksi ovella "hoidossa", että ne olivat liian ahneesti käyneet kalansaaliiden kimppuun.

Ilmeisesti tänäänkin olisi ollut upeat olosuhteet, mutta aina ei ehdi. Saa nähdä, riittääkö jäätä ja kelejä vielä pääsiäiseksi.

Kevättalven paras hiihtoviikonloppu

Vähintään puolet sosiaalisen median kavereistani on tänään hehkuttanut hiihtämisen ihanuutta jäällä. Eikä ihme, sillä täysillä helottava aurinko ja kantavat jääladut ovat täydellinen yhdistelmä! Näin ainakin siis täällä Lahden ja Hollolan maisemissa.

Mies ja minäkin suuntasimme tutulle Vesijärvelle, tosin tänään lähdimme liikkeelle Myllysaaren kupeesta. Ensin sujuttelimme läheiselle Rautakankareen majalle, mutta ilmeisesti Tiirismaan latu ei ollut saanut sinne vapaaehtoisia hommiin, sillä maja oli kiinni. Vahinko yhdistyksen ja hiihtäjien kannalta, sillä majan ovella olisi ollut vierailijoita jonoksi asti myöhemminkin, kun tulimme sen ohi takaisinpäin.

Kuumat kaakaot piti sitten käydä hakemassa Hollolan puolelta, Messilän satamasta, jossa olikin ihan kunnon kevättalvirieha menossa. Oli pilkkijöitä, hiihtäjiä, napakelkan pyörittäjiä, kävelijöitä ja tietysti myös moottorikelkkailjoita, joiden päristelystä en itse ole kovin innostunut. Mutta kyllähän hekin jäälle mahtuvat, kunhan vain tajuavat hiljentää vauhtia tullessaan lähelle muita liikkujia.

Luisteluhiihtäjälle olosuhteet eivät olleet yhtä ihanteelliset kuin viime viikonloppuna, sillä viikon aikana oli satanut reilun viiden sentin kerros pehmeää höttölunta, joka selvästi hidasti etenemistä. Perinteisen latuja oli ajettu Messilästä Rautakankareelle ja todennäköisesti myös Enonsaaren suuntaan, jonne Messilän kahvilan työntekijät neuvoivat reittiä kysyvää turistia. Sitä hyvää ajettua latua mies ja minäkin sitten lykimme tasatyöntöä aika monta kilometriä, kun umpihangessa ei luistanut. Pitoja meillä ei ole suksen pohjissa, joten perinteinen hiihto ei onnistu.

Kaupungin päässä ei sen sijaan ole nähty ajettuja latuja, mitä kyllä ihmmettelen. Näillä pakkasilla matalahkon Vesijärven jäät kyllä kestäisivät latukoneen. Hiihtäjiä tuntuisi riittävän, samoin pakkasia. Miinusasteista ja lumesta on muuten mielestäni ihan turha valittaa ylipäänsä koskaan tai varsinkaan vielä maaliskuussa. Mieluummin puen vähän enemmän päälle ja nautin aurinkoisista pakkaspäivistä kuin odotan vesisateessa kevättä, joka kuitenkin ottaa vielä monta takapakkia ennen vappua.

Hiihtolenkin jälkeen viimeistelimme lounaan, jonka olimme valmistelleet jo aamulla: simpukkakeiton. Mies oli tunnollisesti koputellut vajaat pari kiloa simpukoita eli katsonut, että ne olivat eläviä. Sen jälkeen ne keitettiin nopeasti pienissä erissä kuumassa vedessä ja vietiin kylmään.

Minä puolestani keitin vahvan keittopohjan. Siihen tuli purjoa, fenkolia, sipulia, tomaattimurskaa, valkosipulia, sitruunamelissaa, tilliä, persiljaa, sitruunamehua, pari pientä chiliä, suolaa, pippuria vettä ja öljyä. Ensin freesasin vihannekset öljyssä, sitten lisäsin vettä vihannesten pintaan asti, tomaattimurskan, chilin ja puolet yrteistä silputtuna ja annoin muhia puolisen tuntia. Lisäsin suolan, pippurin ja sitruunamehun. Tämän keiton jätin odottamaan keittiöön hiihtolenkin ajaksi.

Takaisin tultuamme lämmitin keiton kiehuvaksi ja lisäsin simpukat kuorineen sekaan, panin kannen päälle ja annoin keiton uudestaan lämmetä vain niin kauan, että myös simpukoiden liha lämmetä - enhän halunnut niistä sitkeitä. Lisäsin loput yrtit ja silputtua valkosipulia sekaan, maistoin ja totesin, että nyt oli ruuassa tarpeeksi ytyä.

Simpukkakeiton lisäkkeenä oli patonkia, taleggio-juustoa ja avokadotahnaa (jonka tein siksi, että avokadot olivat juuri ehtineet kypsyä). Juomana Cingue Terre -valkoviiniä Italian Liguriasta.

Vesijärvellä on hankikanto

Moneen vuoteen Vesijärvelle ei ole saatu kunnon luistelurataa tai edes latuja huonojen talvien vuoksi. Juuri nyt luonto kuitenkin tarjoaa jäällä ihanneolosuhteet kaikkeen muuhun paitsi luisteluun. Vesijärvellä on hankikanto ja sen päällä vielä hieman pakkaslunta, jonka ansiosta sekä hiihto että kävely sujuvat hienosti ilman pahempia liukasteluja.

Lähdimme puolison kanssa aamulla puoli kymmenen maissa hiihtämään jäälle Teivaan sataman ja matkustajasataman puolivälistä, jonne kävelimme kotoa ensin vajaan kilometrin. Miehellä oli selässä reppu, johon kävelyn ajaksi laitoimme monot ja vaihdoimme hiihdon ajaksi huopikkaat. Ehkä rantaan olisi juuri ja juuri voinut monoillakin kävellä, mutta hieman jäiset väylät ja kovapohjaiset luistelumonot eivät ole kovin hyvä yhdistelmä.

Aurinko paistoi ja jo rannalta näimme muutaman koiranulkoiluttajan kävelevän jäällä. Hanki siis kantoi.

Vaihdoimme jalkaan monot, kiinnitimme monot suksiin ja aloimme sivakoida kohti länttä eli vastatuulta. Vaatimaton tavoite oli päästä Rautakankareen majalle, jossa Tiirismaan latu pitää talvisin kahvilaa. Kilometrejä tulee satamasta Rautakankareelle ehkä viisi, mikä ei ole paljon tasaisella jäällä - ei edes vastatuulella. Mutta silti olimme perille päästyämme ihan reippaasti hiessä.

Sisällä majassa oli perustarjoilut, kuumia ja kylmiä juomia, suklaapatukoita ja pullaa. Otimme kaakaot ja pullat ja istuimme vartin. Kovin lämmintä majassa ei vielä ollut, sillä sitä oli ehditty lämmittää vasta puolisen tuntia. Silti silmälasit huurtuivat.

Takaisin päin pääsimme hiihtämään myötätuleen, mikä on aina suurta juhlaa. Paluu oli myös vasta-aurinkoon, mikä yllättäen helpotti jäänpinnan hahmottamista menomatkaan verrattuna. Vasta satanut lumi sai sukset tökkäämään, jäisellä pinnalla sivakat olivat välillä lähteä alta. Pääosan matkasta luisteluhiihto kuitenkin tuntui hyvältä. Kerran kaaduin ihan omaa hölmöyttäni: yritin ottaa huppua pois pysäyttämättä vauhtia. Sukset jatkoivat matkaansa, ihminen niiden päällä pyllähti jäähän. Eipä onneksi tälläkään kertaa sattunut kummemmin.       

Sama aurinko hellii nyt Salpausselän kisojen urheilijoita ja katsojia. En ole kisaihminen enkä koskaan ole käynyt katsomassa kilpailuja paikan päältä. Lounaalla katsoimme sprintit tv:stä ja totesimme, että olisihan se mielenkiintoista katsoa paikan päällä, miten kovaa huiput hiihtävät samaa latua, jota on itse tahkonnut kymmeniä ja ehkä satojakin kertoja. Vauhdin kokemiseksi pitäisi kuitenkin päästä aivan lähelle, mikä ei välttämättä onnistuisi.

Torstaina iltapäivällä käväisin kisa-
alueella Stop- telttojen tiedotus- tilaisuu- dessa, jossa yritys esitteli yhteistyökumppaneidensa, muotoilija Tapio Anttilan ja Kera Groupin luomat valaistut muoviseinät. Info pidettiin yrityksen vip-teltassa, jossa valoseinät tulevat varmasti hienosti esille etenkin kisailtoina. Itse muotoilun lisäksi ihailin näkymää mäkikatsomon aivan takimmaisesta reunasta, josta olikin hienot näkymät koko kisamontun yli. Jotkut onnekkaat seuraavat kilpailuja ehkä nytkin juuri sieltä vip-tarjoilujen ohessa.

Meille riittivät tänään omat vip-tarjoilut, paistetut kuhafileet ja monenlaiset lisukkeet uunijuureksista mustatorvisienikastikkeeseen ja tsatsikista lämpimään fenkolisalaattiin. Ja tietenkin hyvän valkoviinin kanssa.

Melkein hiihtolomalla

Lahden seudulla on hiihtoloma, jota en ollut varannut kalenteriin, koska lapsia ei enää ole kotona. Eilen kuitenkin tajusin, ettei minulla (=yhden naisen yritykselläni) ole tälle viikolle sovittuna kuin yksi pakollinen tapaaminen, jonka siis hoidin jo eilen. Kello 14 päätin hypätä lomalle loppuviikoksi.

Kohdallani se merkitsee sitä, että toki vastaan puhelimeen, maksan laskut ja luen sähköpostit, mutta en jumita koko päivää koneen ääressä tai yritä pohtia uusia työtilaisuuksia. Ensi viikollakin ehtii.

Eilinen upea aurinkosää jäi valitet- tavasti kokematta ladulla, mutta tänään lähdin hiihtämään aamu yhdeksän jälkeen. Ei haitannut, vaikka päivä on ollut tänään eilistä harmaampi. Etenkin lumisessa maisemassa valoa riittää.

Vein vanhat koiramme tyttärellemme, joka asuu aivan Tapanilan hiihtomajan tuntumassa ja jatkoin itse ladulle tavoitteena aloittaa lenkki kilpavitoselta. Lähtöalueella tapasin ilokseni vielä ystävänkin, joka tosin halusi hiihtää hitaasti ja valitsi siksi loivemman perhelenkin.

Ladun kunto ei ollut paras mahdollinen, mihin voi olla useita syitä. Viikonlopun Finlandia-hiihto vei aivan varmasti kunnostajien resursseja ja ensi viikolla on taas tiedossa Salpausselän kisat, joiden latuja taatusti pohjustetaan Urheilukeskuksessa. Kevätkin tekee osansa tiputtamalla ladulle roskia. En silti ollut iloinen siitä, että etenkin luisteluväylä oli epätasaiseksi möyhentynyt ja täynnä kokkareita.

Erityisesti harmittaa se, ettei lahtelaisille hiihtolomalaisille tarjota parasta mahdollista baanaa. Minusta ihmisiä pitäisi kannustaa lomailemaan yhä enemmän kotimaisemissa, kun kerran lunta riittää. Aion kyllä käydä "tarkistamassa" tilanteen mahdollisimman monena päivänä. Onhan se mahdollista, että latukone oli tänäänkin tulossa paikalle myöhemmin päivällä.

Päivän kuva ei ole maastosta vaan vahingonlaukaus päivän lounaasta. Lindströminpihvien, uuniporkkanoiden ja salaatin lisukkeeksi olin keittänyt mustatorvisienikastiketta. Värit sekoittuvat aika hauskasti.

Hyvä hiihtoviikonloppu

Eilen puoliso ehdotti jotain poikkeuksellista; hän halusi hiihtää samaan tahtiin minun kanssani. Yleensähän menemme ladunvarteen samalla kyydillä ja sovimme suunnilleen ajan, jolloin taas tapaamme. Toki välillä näemme välillä ladullakin, mutta yleensä mies hiihtää omaan tahtiinsa ja minä omaani.

Hitaampana ei ole pelkästään positiivista hiihtää selvästi paremman kanssa, sillä koko ajan on pieni paine omasta vauhdista. Eilenkin selvästi pinnistin vähän ylimääräistä, mutta mihinkään hirveään riuhtomiseen en ryhtynyt. Ihan hyvä, sillä lähdimme hiihtämään Tapanilan hiihtomajan perhelenkiltä Hollolan Heinsuon suuntaan.

Reitillä on matkalla mukavasti ylä- ja alamäkiä. Jo jossain viiden kilometrin jälkeen huomasin, että nyt ovat vatsa- ja selkälihakset kokonaisvaltaisesti käytössä. Yritin kovasti vetää kaikki ylämäet mahdollisimman puhtaalla luistelulla, mutta välillä homma kyllä hidastui enemmän perinteiseksi haarakäynniksi. Alamäissä taas himmailin, koska en muistanut niitä kaikkia ennalta. Ihan turhaan, sillä ladut olivat todella hyvässä eli turvallisessa kunnossa.

Ihmeen sitkeästi perheen kilpahiihtäjä jaksoi hissutella vierelläni ja perässäni koko noin 15 kilometrin matkan. Minulla oli hieman tavallista kovempi hiki, mutta eivät lihakset sentään kipeytyneet normaalia pahemmin ensimmäisistä tuntemuksista huolimatta.

Tapanilassa kävimme ihan tukimielessä juomassa hiihtomajan kahviossa kuumat kaakaot ja ostimme mukaan neljä munkkia: yhden kummallekin hiihtäjälle, yhden kotona odottavalle tyttärelle, yhden jaettavaksi koirien kesken. Hiihtomajan seinustalla oli ihan hyvin suksia jo 11.15, vartin sen jälkeen, kun majan kahvila oli auennut.

Tänään sain lähteä hiihtämään yksin, sillä puoliso oli aamulla huonovointinen. Tämän päivän lenkki oli enemmän palauttava, sillä kiersin vain 3 X 3 km eli perhelenkin kolmasti, lisäksi tein pienen parin kilometrin piston eiliseen hiihtosuuntaan. Tänääkin oli paljon ihmisiä ladulla, ehkä vielä eilistä enemmän myös pikkulapsia vanhempineen. Ei suomalaisen hiihtoharrastuksen tulevaisuus ihan huonolta näytä.