sunnuntaina, elokuuta 28, 2011

Sienet jäävät Suomeen

Tämä sienisyksy on ilmeisesti yksi parhaista vuosiin. Olenkin elänyt kahteen suuntaan raastavia päiviä viime aikoina, sillä olen lähdössä kuudeksi viikoksi pois Suomesta. Opintomatka sisältöineen innostaa aivan valtavasti, mutta toisaalta rakastan sieniä ja sienestystä myös suuresti. Ei auta, nyt on vain uskottava, että kotiin jäävät käyvät hakemassa osansa metsän sadosta ja virkistyksestä. Etenkin sienikoiramme Doris tarvitsisi ulkoilua ja metsäelämyksiä.

Eilen kävin vielä tarkistamassa ilmeisimmät herkkutattipaikat - ja löysinkin paljon jo pilalle menneitä sieniä. Onneksi mukaan tarttui joitain kunnossa olevia herkkutatteja ja vielä hieman enemmän punikkitatteja.

Suurin ilo pilkotti kuitenkin tiuhan kuusimetsän laidalla: kymmenkunta täydellistä ukonsientä. Niitä en ole aiemmin löytänyt koskaan isona ryppäänä. Ukonsienet paistoinkin heti iltapäivällä ahvenfileiden seuraksi, ja tietenkin ne maistuivat aivan taivaallisilta.

Käväisin myös aamulla torilla moikkaamassa tuttua torimyyjää, jolla usein on monenlaisia sieniä myytävänä. Aina silloin tällöin ostan ihan sen takia, että haluan kannattaa sitä, että herkut kerätään talteen. Tällä kertaa vain valokuvasin.

Ja nyt istunkin jo lentokentällä odottamassa uusia kokemuksia. Käykääpä muut tsekkaamassa sienipaikkani Hollolassa! Ehkä pääsen lokakuussa vielä mukaan suppilovahverokauteen!

sunnuntaina, elokuuta 21, 2011

Paistosienten päivä

Parasta sienes- tyksessä on se, ettei koskaan tiedä, mitä lajeja löytää. Sienimetsän tyypin toki voi valita, ja toki myös ajankohta kesällä ja syksyllä vaikuttaa, mutta silti metsän antimia on aika hankala ennustaa.

Tänään päätin tarkistaa mustatorvisienipaikat - ja olin onnekas, sillä niille oli noussut ihan uusia yksilöitä sateessa pilaantuneen edellisen sadon tilalle. Sain myös muutaman pienen ja kauniin herkkutatin, mikä ilahdutti. Se tuli kuitenkin yllätyksenä, että ehjiä pieniä limanuljaskoita oli melkein joka askeleella, luultavasti ne olivat nousseet juuri tämän viikonlopun aikana. (Jälleen kerran muistutan, että ko. sieni on hurjasta nimestään huolimatta todella maistuva ruokasieni. Ainoa haittapuoli on se limakerros, jonka nylke- misessä saa sormensa mustiksi.)


Lisäksi noukin mukaani muutaman kantarellin, haperon, jyvästatin ja lampaankäävän - kaikki hyviä paistosieniä. Rouskuja sen sijaan en löytänyt kuin yhden mustarouskun. Eihän sillä yksinäisellä oikein mitään tee, mutta tunnesyistä otin mukaan. Näkyi mies senkin puhdistaneen sillä aikaa, kun minä nukuin päiväunia. Aika hyvä palvelu meillä.

Minulle jäi vielä sienten valmistus ja säilöminen. Herkkutatit ja osan torvisienistä panin kuivumaan sanomalehden päälle, osasta torvia tein kastikkeen päivän kala-aterialle (Vesijärven kuhaa). Jyvästateista ja haperoista tein täytteen sienipulliin, joita aion tarjota viikolla lukupiirillemme. Limanuljaskat paistoin pakastimeen, loput sienistä menivät jääkaappiin odottamaan ensi viikon aterioita.




torstaina, elokuuta 18, 2011

Sienipiipahduksia

Sienestysaikaa on viime viikkoina ollut niin vähän, että alan jo taantua harrastuksessani. Ja jos joskus olen metsään ehtinytkin, raportointiin ei ainakaan ole jäänyt aikaa...

Viime perjantaina käväisin hieman erikoisissa merkeissä metsässä, sillä olin siellä kuvattavana erään lehden artikkelia varten. Esiinnyn siinä itsenäni eli sienibloggaajana. Laitan linkin tänne siinä vaiheessa, kun juttu ilmestyy. Vaikka valokuvaajalla olikin kiire, ja kuvaaminen oli sienestystä tärkeämpää, sain onneksi vähän satoakin. Pelasin varman päälle eli vein kuvaajan luonnonsuojelualueelle jyrkän mäen alle, jossa tiesin olevan tarpeeksi kosteaa kuivankin kauden jälkeen. Itse päivä oli kovin sateinen, mutta kuvauksen aikana aurinkokin tuli esiin, ja valokuvaaja oli kovin tyytyväisen oloinen sekä metsään, valoon että tietysti saamaani saaliiseen. Itse en ehtinyt kuvata, mutta pääosa sadosta oli kantarelleja.

Tänään työt jumiutuivat iltapäivällä sellaiseen vaiheeseen, että karkasin maalle katsomaan tattitilannetta luettuani uutisia uudesta sadosta. Tutuilla paikoilla ei ollut kuin yksi herkkutatti, mutta punikkitatteja oli jo paremmin. Yllättäen ne olivat myös varsin puhtaita, joten sain siivutella tatit kuivumaan maalla ritilän päälle.

Takaisintulomatkalla oli ihan pakko poiketa vielä sinne luonnonsuojelualueen rinteeseen tsekkaamaan, josko löytäisin mustia torvisieniä tai mustarouskuja. Jälkimmäisiä olikin ihan isoja ryhmiä, mutta suurin osa matoisia tai pahentuneita. Sen verran kuitenkin löysin seuraksi kangasrouskuja, että valmistin tämän kesän ensimmäisen sienisalaatin huomiseksi. Iltapalalle taas paistoin pikaisesti muutaman rinteestä löytyneen kauniin lampaankäävän. Lämpimällä leivällä sipulit, omenasiivut ja lampaankääpäviipaleet maistuivat oikein ihanilta, päälle vuolin vielä muutaman parmesanilastun.

tiistaina, elokuuta 09, 2011

Piipahduksia metsään ja puutarhaan

Työt ovat alkaneet, joten nyt pääsee sienimetsään ja marjapensaisiin vain iltaisin ja viikonloppuisin. Eilen lähdin puoli viisi iltapäivällä lenkille ystävättären kanssa, ja niinhän siinä kävi, että intouduimme kolmeksi tunniksi tsekkaamaan sienimaastoja Lahden urheilukeskuksesta Tapanilaan päin kulkeviin maastoihin.

Aivan lenkkipolun tuntumasta löysimme ensin yhden mustatorvisienipaikan, ja sittenhän silmä alkoi löytää lisää. Sieniä oli aika runsaasti, mutta vaihteleva sää kyllä näkyi. Lähes kaikki itiöemät olivat vielä pieniä, ja osa mustista torvista oli ehtinyt jo pahentua, vaikka ne näyttivät päältä päin ihan terhakoilta. Keräsin sieniä ehkä reilun litran, mutta kotona oli pakko vielä heittää osa pehmenneistä yksilöistä pois. Kiva kuitenkin, että satoa on selvästi nousemassa, etenkin kun sunnuntaista lähtien on satanut joka päivä. Löysin jopa muutaman mustarouskun. Nyt vain odottelen tattien uutta satoa.

Marjapensaissa ehdin viettää sunnuntaina muutaman tunnin ja kerätä talteen karviaisia. Hilloa tai mehua en karviaisesta tee, sillä ne jäävät syömättä. Viime kesänä keksin etsiä netistä chutney-reseptin, ja se on ollut menestys. Siis karviaisia, sipulia, inkivääriä, chiliä, viinietikkaa ja sokeria keitetään kirpakaksi "hilloksi", joka sopii pääruokien lisukkeeksi.

lauantaina, elokuuta 06, 2011

90-vuotisjuhlapurjehduksella Suomenlahdella

Olin vuosikausia sitä mieltä, että muut perheenjäsenet saavat purjehtia, minä kuljen metsissä. Sen verran kokemusta sisävesipurjehduksesta oli etenkin 1990-luvulta, että koin märän puuhan aiheuttavan lähinnä kuhmuja ja mustelmia. Silti huomasin viime vuonna olevani mukana, kun otimme uudestaan käyttöön silloin 89-vuotiaan puuveneemme. Muutaman päivän reissu innosti suunnittelemaan suurta 90-vuotisjuhlapurjehdusta, jonka aikana matkaisimme Suomenlahdella Helsingistä itään.

Nyt, kun kahdessa osassa tehty matka on takana, en voi muuta kuin olla tyytyväinen. Heinäkuun alussa purjehdimme pääosin vastatuulessa itään, mutta välipäivät maissa kevensivät hieman työlästä matkantekoa. Pysähdyimme Emäsalossa ystävien upealla mökillä, Loviisassa Laivasillalla ja Kotkassa Puuvenekeskuksen laiturissa. Näimme ja koimme myös maissa paljon: kulttuuria, maisemia, hyviä ravintoloita ja mielenkiintoisia kesäkauppoja. Emäsalosta pääsimme maitse Porvooseen päiväretkelle, Loviisasta Strömforsin ruukille. Perillä Virolahden Klamilassa odotti purjehduskavereidemme tunnelmallinen kesäpaikka, jossa oli tarjolla ihana kesäkeittiö, viihtyisät majoitustilat, mustikkamaastoja ja lämmintä merivettä.

Matkustimme välillä pariksi viikoksi kotiin ja palasimme Klamilaan heinäkuun loppupuolella, jolloin teimme ensin päiväpurjehduksen Tammion kalastajasaarelle. Haminan edustalla oleva saari oli ehkä matkan omaleimaisin kohde - valitettavasti vain hirveä helle väsytti osan joukostamme niin pahasti, että visiitti jäi muutamaan tuntiin. Sen jälkeen oli pari päivää ukkosta, jolloin pystyimme lepäämään ja odottamaan Klamilassa sekä käymään maitse syömässä Haminan pursiseuran paviljongissa.

Paluumatkalle lähdimme viikko sitten, upeassa myötätuulessa. Pian kuitenkin huomasimme tekevämme matkaa varsin jännittävissä merkeissä. Osuimme Ruotsinsalmen ohitettuamme Kotkan vesillä keskelle Meripäivien ohjelmaan kuulunutta pikaveneiden offshore-kilpailua. Järjestäjien ja meri- pelastajien veneistä meitä katseltiin lähinnä kauhuissaan, mutta muuta mahdollisuutta ei ollut kuin purjehtia laivaväylää pitkin pois alueelta. Mitään varoituksia kun ei missään ennalta näkynyt, emme voineet edes välttää joutumista radalle. Yhdellä kääntöpaikalla olimme aika täpärästi kahden pikakiitäjän ajoradan välissä, mutta törmäykseltä vältyttiin. 90-vuotiaalla purjeveneellä on aika vähän väistämismahdollisuuksia, jos joku nopeampi tulee päälle.

Kotkan jännitysnäytelmän jälkeen suuntasimme Pyhtään Kaunissaareen, joka sekin oli hyvin omaleimainen kalastajasaari - tosin huomattavasti enemmän turisteille suunnattu kuin Tammio. Hauska saaristolaismuseo ja saaren kauniit talot ja pihat tekivät vaikutuksen.

Seuraava etappi oli taas tuttu mökkiranta Emäsalossa, johon meidät toivotettiin jo toistamiseen tervetulleiksi. Sieltä lähtiessä koimme tosin kaksi retken isointa takaiskua: ensin juutuimme mutaan, josta päästyämme katkesi apumoottorin bensaletku. Mökin emäntä oli avulias ja kuljetti yhden miehistön jäsenen hakemaan varaosia letkuun, joten uskalsimme lähteä retkemme viimeiseen kohteeseen, Söderskärin majakalle.

Minulle Söderskär oli yksi purjehduksen kohokohdista. Astuimme maihin 1.8, jolloin saarten jokavuotinen maihinnousukielto oli kumottu lintujen pesimärauhan päätyttyä. Varasimme majakkasaarten ainoan majoitustilan eli itse majakassa sijaitsevan "sviitin" - aika hulppea nimi pikkuruiselle huoneelle ja puolikaaren muotoon rakennetulle sängylle. Sviitissä yövyimme minä ja matkan toisen pariskunnan vaimo, sillä miehet halusivat vahtia venettämme tuulen ja aaltojen vuoksi. Syynä oli iltapäivän rantautuminen, jonka aikana oli kuulostanut siltä, että köli ajoittain osuu kallioon. Syväystä kyllä riitti, mutta kapea veneemme osuikin kallion reunaan... Yöstä kuitenkin tuli rauhallinen ja tunnel- mallinen kokemus meille kaikille, niin veneessä aaltoja ja tuulta kuunnelleille miehille kuin meille majakan paksujen seinien sisällä, täydellisessä hiljaisuudessa, nukkuneille naisille.

Meitä oli veneessä vaihtelevasti neljästä kuuteen ihmistä ja kaksi koiraa, joista viimeiset alkavat olla jo aikamoisia senioreja. Väsymystä ja joitain kuhmuja lukuun ottamatta koko miehistö säilyi terveenä purjehduksen ajan. Mäyräkoiran vatsa petti kuulemma vasta kotona, johon vanhempi tyttäremme lähti koirien kanssa ennen paluumatkaa.














Myös itse sankaritar eli 90-vuotias purjeveneemme Naja selvisi pääosin ehjänä. Parissa rantautumisessa keulapiikki joutui koville ja vääntyi (ja teki tietenkin pienen loven myös laituriin), ja Emäsalossa tosiaan katkesi bensaletku. Yksi vanha köysi katkesi vauhdissa ja aiheutti ajossa pientä jännitystä, mutta kippari onnistui korjaamaan tilanteen seuraavassa satamassa. Menomatkalla miehiltä meni yksi päivä tiivistäessä mastonkaulusta, josta on jo pitkään vuotanut vettä aallokossa kajuuttaan.

Oli tärkeää tuoda vene ehjänä takaisin Helsinkiin, sillä tänä viikonloppuna se osallistuu kilpailumiehistön voimin Helsingissä järjestettävään Champagne Regattaan. Meillä riittikin vielä runsaasti puuhaa Helsingissä, kotisatamassamme Helsingfors Segelsällskapetin Liuskasaaressa (Skifferholmen), kun palasimme sinne tiistaina iltapäivällä. Vene piti tyhjentää kokonaan paitsi kuuden ihmisen kahden viikon purjehdusvarusteista, myös kaikesta veneen retkivarustuksesta kuten astioista ja yöpymisvarustuksista. Irti piti ottaa myös retkipurjeet, jotta kilpailumiehistö pääsi vaihtamaan vauhdikkaammat lakanat tilalle. Osa purjehdussäkeistä lojuu edelleen eteisen lattialla, mutta lojukoot.

Kun purjehdus on nyt ohi, olen palaamassa takaisin töiden pariin. Onneksi on vielä sen verran valoa iltaisinkin, että pääsen vielä maalle ja metsään. Kuivuus on verottanut pahasti sienisatoa, mutta tämän iltapäivän sade Lahden seudulla ehkä lupaa parempaa. Huomenna, sunnuntaina, lähden joka tapauksessa tarkistamaan, miten marjapensaat ja kantarellit maalla jaksavat.