tiistaina, heinäkuuta 30, 2013

Herkkutattihälytys

Kuuman ja kuivan jakson jälkeiset sateet ovat nostaneet nyt esille myös herkkutatit. Tänään oli tilaisuus käydä pikaisesti tarkistamassa kaksi aiemmilta vuosilta tuttua paikkaa, ja tulos oli odotettu: sekä pahentuneita että vielä käyttökelpoisia tatteja. Ei mitään henkeäsalpaavaa satoa mutta hyvä alku. Yhteensä ehkä pari kiloa.

Keräsin myös kolmisen litraa kantarelleja, joitain kohtalaisessa kunnossa olevia koivu-, kelta- ja viinihaperoita ja jopa muutaman vaalean orakkaan. Kuivuus kyllä näkyi, iso osa nousseista sienistä oli pilaantunut kuivumalla.

Kaikki sienet löytyivät Hollolan Kutajoelta, pääosin pienten sorateiden ja kuusimetsien rajalta. Ohitin myös monta nyt ihan tyhjää paikkaa, jossa aiemmin kesällä on ollut paljonkin kantarelleja.

Tänään olen liian väsynyt enää miettimään, mitä ruokaa sienistä aion lähipäivinä valmistaa. Haperot kuivatin pannulla, kantarellit putsasin ja laitoin jääkaappiin odottamaan. Herkkutatit viipaloin kuivuriin, joka nyt hurisee.

sunnuntaina, heinäkuuta 28, 2013

Vesijärven ympäri

Vesijärven ympäri on klassikkoreitti, jota voi ajaa eri versioilla. Me valitsimme kartasta tälle aamupäivälle pyöräilijälle sopivan lyhyimmän reitin, jossa on Google-kartan mukaan vähän reilut 79 kilometriä ajettavaa.

Teimme lenkin vastapäivään eli ajoimme ensin Lahdesta Paimelantien ja Vesivehmaan kautta Vääksyyn, jossa tsekkasimme, että Kaisan Tupaleipomo oli juuri tämän viikonlopun kiinni. Jatkoimme siis heti matkaa ja käännyimme Jyväskyläntielle, jossa ensimmäiset kilometrit saimme ajaa pyörätiellä.

Ehkä pariksi kilometriksi ennen vasemmalle kääntyvää Hilliläntien risteystä oli pakko siirtyä ison tien reunaan. Ei siinä mitään, penkereet ovat periaatteessa leveät, mutta jostain syystä tärinäraita on tehty valkoisen reunaviivan pyörätien puolelle, jolloin se tietysti kaventaa pyöräilijän turvallista ajouraa. Aika usein sitä saa ihmetellä tientekijöiden ratkaisuja.

Hillilän-Kurhilan seutu Asikkalassa on taas silkkaa maalaisidylliä, johon kuuluvat myös päällystevauriot. Sunnuntaiaamuna liikennettä oli onneksi sen verran vähän, että railoja ja koloja uskalsi väistää vähän leveämminkin. Saimme tosin myös kärsiä aikaisuudesta, sillä Vääksyn jälkeen ensimmäinen kahvila eli kestikievari Vanha Kevar ei ollut vielä auki. Ulospäin näytti oikein viihtyisältä.

Hollolan Viitailaan ja sieltä eteenpäin Lahdenpohjaan ajaessa päällystevauriot jatkuvat. Lahdenpohjassa tulevat vastaan Vääksyn jälkeen ensimmäiset rantamaisemat. Jos joku luulee, että Vesijärven ympäriajo sujuu rantoja pitkin tasamaalla, erehtyy. Lahdenpohjan jälkeen on taas ihan kunnioitettavia nousuja, jotka alkoivat tuntua pohkeissani ja reisissäni tavallista enemmän. Energiatankkaus olisi ollut todella paikallaan, pelkkä juoma ei riittänyt.

Kun olimme päässeet tutulle Isomyllyntielle, olo oli jo toiveikas. Manskiventielle käännyttyämme edessä olikin lähes pelkkää laskua Hollolan kirkonkylään. Toisinpäin ajaessa samaiset mäet, etenkin nousu Uskilan (lopetetun) koulun kohdalla, vaativat asennetta ja voimaa reisiin.

Kirkonkylässä ehdin havaita, että paikallisen Salen edustalla oli jo joukko pyöräilijöitä nauttimassa jäätelöitä ja juomia. Muutaman sadan metrin päässä kirkonkylän kioskillekin saimme pian puolituttua pyöräilijäseuraa. Oma mies nautti vain kivennäisvettä ja muut miehet kahvia tai teetä, mutta minä tankkasin lisäksi sekä kotipullan että pienen suklaapatukan. Vähän voimat palasivatkin.

Silti täytyy myöntää, että viimeiset noin 17 kilometriä kotiin olivat minulle aika kovat. Hollolan Rantatiellä on toinen pitkä mahdollisuus katsella vettä ja ajaa tasaisella, mutta pieni vastatuuli tuntui väsyneen ihmisen ajossa. Messilän kohdalla tasaisuus loppuu kertaheitolla, nousu on yksi seutumme kovimmista. Nousin jopa hetkeksi satulasta taluttamaan, mitä ei ole tapahtunut kertaakaan sen jälkeen, kun sain alleni kevyen maantiepyörän.

Rautakankareelta laskettelu kotiin päin oli sitten taas silkkaa juhlaa. Toki matkalle mahtuu jokunen töyssy, jota voi kutsua ylämäeksi, mutta ne menivät vauhdilla ylös. Kotiin päästyämme olin iloinen, kun sentään selvittiin ilman haavereita. Pysähdysten kanssa reissuun meni vajaat neljä tuntia.

Olen ollut tyytyväinen jokaiseen ajamaamme lenkkiin, mutta samalla olen pyrkinyt miettimään, mitä voisi parantaa. Tämänpäiväistä retkeä varten minun olisi ehdottomasti pitänyt tankata paremmin jo eilen ja ottaa mukaan edes jotain energiapitoista. Luotin liikaa siihen, että matkalle osuu sopivia kahviloita. Padasjoen reissullemme ottamani kaurakeksit jäivät syömättä, tällä kertaa niitä olisi tarvittu.

lauantaina, heinäkuuta 27, 2013

Mustatorvisieniä! Mustarouskuja! Suppilovahveroita!

Otsikon kolme huutomerkkiä kuvaavat hyvin ihmetystä, jonka koin eilisellä iltasienestyksellä. Piti vain mennä katsomaan, olisiko sesonki tosissaan alkanut. Ennalta ajattelin, että kerään vähän lisää haperoita, joita on löytynyt edellisilläkin retkillä.

Rakas kuusimetsänpläntti kosteahkossa rinteessä ei pettänyt. Ensin tuli vastaan niitä odotettuja haperoita, sitten suureksi ihmetykseksi pari karvalaukkua. Kohta olikin polun varressa jo mustatorvisieniä. Ei kovin paljon mutta kuitenkin lupaavasti.

Rinteen alla laaksossa on perinteinen mustarouskupaikka, jossa ihmeekseni oli sitäkin satoa. Ja kun hetken jatkoin laakson reunaa pitkin, törmäsin varsinaiseen mustatorvisieni- aarteeseen. Isoja itiöemiä kasvoi litrakaupalla niin tiheässä, että oli varottava askeliaan.
Ja tallasinhan minä - suppilovahveroiden päälle. Useimmat suppikset olivat vasta kasvunsa alussa ja siksi huomaamattomia. Kun terästin katsettani, näin keltaisia jalkoja ja ruskeita lakkeja mattona rinteessä. Keräsin talteen - todistusaineistoksi - muutaman isoimman, loput jätin kasvamaan. Todennäköisesti joku muu sienestäjä löytää ne ennen minun seuraavaa reissuani, mutta saa löytää. Suppisten sesonki on kuitenkin pitkä, ehdin omani kerätä.

Päätös oli oikein hyvä, sillä jo pienen korillisen perkaamisessa ja rouskujen keittämisessä meni loppuilta. Mustatorvisienet ja suppilovahverot laitoin suoraan kuivuriin, sillä molemmat lajit ovat mielestäni parhaita ensin kuivattuina. Etenkin torvisienen tryffelimäinen maku (tryffeleitä keräävän tuttavan määritelmä) tiivistyy kuivaamalla, minkä ansiosta sientä tarvitaan itse ruokaan vain vähän.

Tänään syömme kaalikääryleiden kanssa sekasienihöystöä, johon tulee ainakin kangas-, kelta-, viini- ja koivuhaperoita, lampaankääpää, vaaleata ja rusko-orakasta, leppärouskua ja kehnäsientä, kesäsipulia varsineen, timjamia, persiljaa, suolaa, pippuria ja smetanaa.


Lempisienistäni tatit antavat odottaa itseään. Pari koivunpunikkitattia ja yhden kangastatin olen kerännytkin, lisäksi olen nähnyt yhden pilaantuneen herkkutatin ja jo aika monta sappitattia. Sappitattejahan ei voi syödä, mutta ne enteilevät usein muiden tattien nousua. Seuraavaksi todennäköisimmin nousevat lehmäntatit, joista saatan tatinpuutteessa kelpuuttaa koriini jonkin pienen ja kiinteän.

torstaina, heinäkuuta 25, 2013

Olikin jo ikävä metsään

Välillä elämässä tapahtuu paljon sellaista, joka estää menemästä metsään. Olen ajanut pyörällä mielenkiintoisiin paikkoihin kotiseudulla ja käynyt ystävien kanssa kulttuuriretkillä vähän kauempana Suomen suvessa. Jokunen päivä on kulunut myös kaikenlaisia käytännön asioita hoitaessa. Ja sitten oli niin kylmää ja tuulista, että tein mieluummin hommia sisällä.

Tänään pääsin irti hommista iltapäivällä, jonka jälkeen viiletin pyörällä ensin Lahden Urheilukeskukseen ja aloin siitä kiivetä vähän hitaammassa tahdissa harjulle. Tsekkasin muutaman kantarellipaikan (yhteensä n. ½ litraa), keräsin eteen osuneet haperot ja värjäsin sormet mustikalla. Löysin jopa pari hyvää vadelmapaikkaa, josta riivin mukaan muutaman desin vadelmia.

En ole ihan hirveän innoissani haperoista, mutta tänään sain niistä juuri sopivan iltapalan. Keräsin jokusen koivu-, kangas-, silli- ja viinihaperon sekä yhden kangastatin, joka mukavasti maustoi pientä paistosta. Perkausvaiheessa muuten hylkäsin pari punaista haperoa, jotka maistaessa tuntuivat kirpeiltä. Haperoitahan voi varovasti maistaa vähän raakana: otetaan pala suuhun, pureskellaan ja syljetään pois. Jos sieni maistuu kirpeältä, se on kirpeä punahapero tai jokin muu kirpeä lajike. Haperoissa on useita punaiseen vivahtavia lajeja, joista yksikään ei ole myrkyllinen mutta osa aika pahan makuisia.

Riivin parvekkeelta sekaan timjamia, persiljaa ja ruohosipulia, lisäsin paistamisen lopussa hyvää oliiviöljyä, suolaa ja mustapippuria. Päällystin pari paahtoleivän siivua paistetuilla sienillä, lisäsin kypsää taleggio-juustoa päälle ja työnsin uuniin. Ihana iltapala saunan päälle!

Näin metsässä myös pari vanhaksi mennyttä punikkitattia ja varsin monta sappitattia. Kyllä se tattisesonkikin siis on tulossa.






torstaina, heinäkuuta 18, 2013

Padasjoelle vastatuulessa, laivalla takaisin

Puolisolla on haave ajaa Päijänteen näköalareittiä mahdollisimman pohjoiseen asti. Paras osuus alkaa Pulkkilanharjulta ja jatkuu useiden saarten kautta lähelle Jyväskylää. Olimme laskeskelleet, että jaksaisimme ja ehtisimme ajaa Lahdesta Luhangan Judinsaloon (pikkuteitä pitkin reilut 110 km) jonain keskiviikkona, jolloin pohjoisesta tuleva Päijänne-risteilyt Hildenin Suometar olisi Judinsalossa 13.20 ja toisi meidät sen jälkeen illaksi takaisin Lahteen.

Viime viikon keskiviikkona oli kova sadepäivä, joten silloin emme lähteneet. Eilen eli 18.7. oli seuraava ja meille muiden velvoitteiden vuoksi käytännössä ainoa mahdollisuus enää tällä lomakaudella. Seurasimme viikonlopusta lähtien sääennusteita, jotka lupasivat navakkaa vastatuulta. Niin navakkaa, että jälleen oli pakko muuttaa suunnitelmia. Tiistai-iltana päätimme ajaa toista rantaa pitkin Padasjoelle, jonne olisi reilut 60 kilometriä.

Kuudenkympin lenkkejä on kesän aikana tehty jo useita, joten sikäli matkanteko ei huolettanut. Toki olemme yleensä pyrkineet ajamaan edes puolet lenkistä myötätuuleen. Eilinen tuuli tuli ensin lännestä ja sitten luoteesta, jolloin se oli koko ajan sivuvastaista. Lähtiessä aamulla ehkä n. 5 m/s, päivän ehdittyä pidemmälle varmasti joissain kohdissa 10 m/s.

Lähdimme liikkeelle jo aamuseitsemältä, joten tiesimme voivamme ajaa lähes miten hitaasti hyvänsä. Aamu oli aika viileä, joten minulla oli päällä monta kerrosta verkkopaidasta tuuliliiviin ja villaiseen ajopaitaan, lisäksi irtohihat ja lahkeet. Paimelantien ja vanhan nelostien risteyksessä ennen Vesivehmaata oli pakko riisua verkkopaita ja irtolahkeet, sillä olin pakahtua liikaan lämpöön.

Ensimmäiseen 25 kilometriin kuluikin puolisentoista tuntia, mutta silti olimme Vääksyn kanavalla odottamassa Kanavan Helmen aukeamista. Vartin odottamisen jälkeen saimme kahvia ja tuoretta pullaa. Odottaessa ostimme ja kirjoitimme pari korttia, joita varten piti käydä ostamassa postimerkit keskustan Siwasta. Sieltä lähtiessä valitsimme eri väylät keskustan läpi ja kas, eksyimme toisistamme kymmeneksi minuutiksi. On se mahdollista niinkin pienessä taajamassa, kun on mäki välissä...

Jälleennäkemisen jälkeen matka jatkui Asikkalan- ja Pulkkilantien varren pyörätietä aina siihen asti, että oli aika kääntyä Pätiäläntielle eli kohti länttä. Kun tie muuttui Joenniementieksi, se muuttui yllättäen sorapintaiseksi.

Ei auttanut, oli jatkettava ajamista, vaikka alla olikin ohuttakin ohuemmat maantiepyörän ulkorenkaat. Reilun parin kilometrin soraosuuden jälkeen pysähdyimme kestopäällysteen reunaan ja teimme perinteisen rengastarkistuksen: ensin putsasimme pyörittämällä rengasta ajokäsinettä vasten irtokivet kumin pinnasta ja vielä lopuksi nypimme pienimmät piikit pois. Muutama vekki oli tullut, mutta onneksi yksikään niistä ei ollut puhkaissut sisärengasta.

Loppumatka Maakesken ja Nyystölän läpi olikin taas asfalttipintaa ja oikein mukavaa kylätietä. Muutama kilometri ennen Padasjoen keskustaa tien sivuun ilmestyi taas kevyen liikenteen väylä, jolle siirryimme. Ihan viimeisissä nyppylöissä ennen keskustaa saimme jälleen tuntea vastatuulen voiman. Mutta hyvissä voimissa saavuimme Padasjoen kirkonkylälle jo yhdentoista maissa. Laivan lähtöön olisi siis melkein viisi tuntia.


Suuntasimme ensin Keskustien varrella toimivaan kahvilaan ja lounasravintolaan Modettiin, jossa oli -  kauniisti sanottuna - perinteinen kirkonkylän baarin noutolounas. Kolme erilaista lihavaihtoehtoa lämpimänä ruokana, salaattipöytä sitä mallia, josta ei huomaa vuodenaikojen vaihtelua. Mutta nälkä lähti kohtuuhinnalla. Ruokailun jälkeen kuljeskelimme jonkun aikaa kauppakadulla ja vierailimme mm. Galleria Pikantissa. Hiljaista oli.

Kun yhdistetystä lahja- ja paperikaupasta oli saatu lisää kortteja ja kynät, lähdimme kohti satamaa, jonne oli vielä reilun kilometrin ajomatka. Matkan varrella näimme kauniin kirkon ja idyllistä asutusta, jotka erosivat todella edukseen liikekeskustan rakennuksista.

Padasjoen Laivaranta on yksi Päijänteen vilkkaista satamista, johon kunta on satsannut paljonkin. Keskiviikkona siellä näkyivät hyvin jo tulevan viikonlopun suurkisan, Päijännepurjehduksen valmistelut. Sen sijaan kukaan ei tuntunut sataman palvelupisteissä tietävän, pysähtyykö Hildenin Suometar siellä ja missä laiturissa. Mitään opastetauluakaan ei näkynyt. Ei auttanut kuin soittaa varustamon numeroon ja varmistaa, että siitä samasta laivalaiturista Suometar hakee matkustajat kuin Padasjoen oma Elbatar. Kävin sitten jakamassa tiedon myös ravintolarakennuksen henkilökunnalle.

Muutaman tunnin odottelu sai minut taas muistamaan, millaista elämä on vierassatamissa, joissa olen viettänyt päiviä aika monena purjehduskesänä. Positiivista on kiireetön tunnelma, jonka hidastettujen askelien tahdissa lomalaiset ostavat jäätelöitään, oluitaan ja ruokiaan. Osan porukasta oleskelu on ehtinyt jo ränsistyttää olutlasiensa ääreen. Moni näyttää kuitenkin rehellisesti nauttivan käyskentelystä laitureilla ja syömisestä, juomisesta ja istuskelusta joko aurinkoisella terassilla tai puiden varjossa. Me käytimme suurimman osan ajasta veneiden katseluun ja niiden ominaisuuksien arviointiin.

Kun Suometar vihdoin ajoi laituriin, pääsimme vaihtamaan taas tunnelmaa. Talutimme pyörät keulasalonkiin ja siirryimme itse ravintolapöytään ikkunan ääreen. Ensin odottelimme henkilökuntaa rahastamaan matkan (henkilömaksu Padasjoelta Lahteen 37 euroa, pyöräkuljetuksen vakiohinta 10 euroa), sen jälkeen aloimme kysellä tarjoilua. Laivan seisova pöytä oli jo korjattu pois, mutta kokki suostui ystävällisesti tekemään meille kylmät lautaset täynnä kaloja ja salaatteja. Aikamoinen luksusversio baariruoan jälkeen! Innostuimme jopa tilaamaan kuohuviiniä, sillä ajomatkaahan ei enää kotisatamasta ollut tiedossa kuin vajaa kilometri. Pääosa viinistä tietenkin haihtui päästä kolmen ja puolen tunnin laivamatkan aikana.

Olemme matkustaneet Päijänteen ja Vesijärven reitti- ja risteilylaivoilla suunnilleen joka kesä jonkin välin, pisimmillään koko matkan Lahdesta Jyväskylään tai päinvastoin. Pyörä oli kyydissä ainakin viime kesänä, kun ajoimme Heinolaan ja risteilimme sieltä kahden kanavan eli Kalkkisten ja Vääksyn kautta kotiin. Järvet - etenkin Vesijärvi ja eteläinen Päijänne - ovat purjehdusvuosilta kovin tuttuja, joten muutaman tunnin matka kesää kohti riittää meille nykyisellään oikein hyvin. Laivoilla on kuitenkin oma historiallisen viihtyisä tunnelmansa, joka rauhoittaa katsomaan vettä ja rantoja ja muistelemaan matkoja eri kesinä. Myös risteilymatkustajia on hauska seurata, sillä kaikilla on aikaa joko vaellella ympäri alusta ja katsella maisemia tai täyttää tyhjää tilaa seurustelemalla ja nauttimalla virvokkeita. Suosittelen Hildenin laivoja, joilla on 50-vuotisjuhlakesä menossa!

Kotisatamassa Lahdessa olimme 19.30 ja kymmenen minuutin kuluttua kotona. Reissu oli vienyt meiltä siis yli kaksitoista tuntia, josta ainakin neljä oli odottelua. Kilometrejä tuli n. 63 km maata pitkin, merimaileja en osaa arvioida.

sunnuntaina, heinäkuuta 14, 2013

Vähän muutakin kuin kantarelleja

Toiveikkaasti olin lähdössä aamupäivällä sieneen, mutta auton akku olikin tyhjä. Se vähän pidempi reissu jäi nyt sitten tekemättä, mutta onneksi myös pyörällä ja kävellen pääsee metsään. Iltapäivällä ajoin asiointipyörälläni Lahden Urheilukeskukseen ja lähdin tsekkaamaan Tapanilaan menevien lenkkipolkujen reunoja.

Ensimmäinen supan rinne oli tyhjä, mutta pohjalla häämötti jotain keltaista. Kantarellien seassa oli myös yksi kaunis limanuljaska, jonka tietenkin keräsin talteen. Supasta noustuani huomasin lisää kantarelleja suunnilleen siinä kohtaa polun varressa, josta olin jo kävellyt yli. Ja sen paikan jälkeen vielä muutamasta muustakin kohdasta. Keräsin talteen myös pari haperoa.

Supanpohjia lukuun ottamatta metsässä on tosi kuivaa, joten vajaan litran saalis oli ihan ok. Mustikoita söin suuhuni. Keräämään en ehtinyt ennen ukkoskuuroa, joka tosin valitettavasti loppui varsin pian. Ilman sateita sienisadot tuskin paranevat lähiaikoina. Mutta onhan tässä vielä aikaa. Ja ainahan metsässä on muutakin nähtävää.



lauantaina, heinäkuuta 13, 2013

Huovilanpuisto: mustikkapullaa ja puistoromantiikkaa

Perheen sisäinen kotiseutuaiheinen sivistysprojekti vei meidät tänään Kärkölän Huovilan puistoon. Kyseessä on englantilaistyylinen maisemapuisto, joka on entistetty 1900-luvun alun asuunsa. Lisäksi puistoalueella toimii kotiseutumuseo ja yhdessä sen rakennuksista kahvila.

Ajomatkaa meiltä Lahden keskustasta tulee suuntaansa 31 kilometriä seuraavalla reitillä: ensin keskustasta Mytäjäisiin, josta ajoimme vanhaa Hämeenlinnantietä aina Kukonkoivuun asti. Kukkoon asti pääsee pyörätietä, kunhan ei vain erehdy yrittämään moottoriliikennetien pätkälle, joka ohittaa Soramäen ja Vesalan.

Kukonkoivusta käännyimme Tenniläntielle, jonka nimi vaihtuu Kylä-Horkan tieksi ja Maavehmaantieksi ja jatkuu aina Kärkölän kirkolle menevän tien risteykseen. Ajoimme vielä Kirkkotietä pitkin kirkon ohi ja reilun kilometrin etelään, kunnes näkyi viitta Huovilan puistoon. Viimeiset sadat metrit pitkin Lemmenkujaa ja Museontietä ovat sorapintaisia. Tällä kertaa kuitenkin vältimme rengasrikot.

Heti museon pihapiirissä tuli vastaan paikallinen opas, jolla oli myynnissä viiden euron pääsylippuja. Lippu on voimassa itse asiassa koko kauden, mikä varmasti ilahduttaa lähellä asuvia. Puiston ilme varmasti vaihtuu monta kertaa kasvikauden aikana, kun toiset lajit kukkivat ja toiset lakastuvat.

Tänään meille oikein mainostettiin kukassa olevia vaaleanpunaisia lumpeita, eikä suotta. Puistossa on neljä lampea, joissa on hieman eri lajeja, vaaleanpunaisten lumpeiden lisäksi ainakin valkoisia lumpeita ja ulpukoita ja jotain hyvin peittävää vesikasvia, jonka päällä hyppivistä hyönteisistä syntyi ihan kunnon ratina.

Me kuitenkin aloitimme kierroksen kahvilasta, jonka mustikkapulla oli ehdottomasti kesän paras pullapohjainen leivonnainen.

Kahvittelun jälkeen kävimme läpi kotiseutumuseon rakennukset ja vasta niiden jälkeen kävelimme puistossa. Meistä kumpikaan ei tunne moniakaan puutarhakasveja, mutta se ei tietenkään estä ihailemasta istutuksien ja luonnon yhdistelmää. Ihan viimeksi käväisimme vielä "rauniolla" eli katsomassa kartanonherra Collinin rakennuttamat perustukset, joiden päälle ei sitten koskaan noussutkaan rakennusta. Ruusutarha kivikehän sisällä on ihan hauska oivallus.

Kutsun puolison ja minun yhteisiä kotiseutupyöräiljä sivistysprojektiksi, sillä olemme kumpikin oppineet tämän (ja jo viime) kesän aikana paljon. Mies on ajanut maantiepyörällään Päijät-Hämeen maanteillä satoja lenkkejä ja tuhansia kilometrejä mutta harvoin aiemmin pysähtynyt katsomaan mitään nähtävyyksiä.

Minä taas olen kolunnut erinäisiä näyttelyitä ja muita kulttuurikohteita työn tai harrastuksen puolesta, aina aiemmin autolla.

Mies on kehunut minulle uusia kokemuksia, mutta luulenpa olevani saamapuolella. Maantiepyöräilijänä olen ehdottomasti vielä aloittelija, minkä vuoksi on hienoa (ja välillä ärsyttävää) saada neuvoja ajamiseen. Ehkä vielä tärkeämpää minulle on kuitenkin nähdä vaivaa matkatessani paikasta toiseen ja samalla myös ajatuksen tasolla todella siirtyä uuteen elämykseen. Olen katsellut pelto- ja metsämaisemiakin ihan eri silmin, kun niiden ohi on pitänyt polkea. Ja totta kai on ollut mukavaa jakaa kokemuksia.

Päivän kilometrisaldo: 62 kilometriä.

perjantaina, heinäkuuta 12, 2013

Retki Pajulahteen

Aina ei itsekään osaa selittää, miksi kahdesta samantyyppisestä asiasta valitsee lähes aina sen toisen. Aivan Lahden lähellä toimii kaksi arvostettua urheiluopistoa, Suomen urheiluopisto Heinolan Vierumäellä ja Pajulahden urheiluopisto Nastolassa.

Etäisyys on suunnilleen sama, samoin ne palvelut, joita me käyttäisimme (emme harrasta golfia, joka on yksi Vierumäen isoista houkuttimista). Tai itse asiassa en tiedä, millaiset ladut Pajulahdessa on talvella, sillä valitsemme aina Vierumäen. Ja siinä samassa käymme siellä syömässä ja ostamassa leipää jne.

Pyöräreitti Pajuhlahteen on kuitenkin astetta mukavampi ja helpompi kuin Vierumäelle. Lahdesta pääsee pyörätietä pitkin koko matkan Villähteen ohi Nastolan keskustaan ja sieltä edelleen Pajulahteen, matkaa kertyy vähän vajaat 20 kilometriä. Pari kertaa seuraavaa käännöstä kohti järkevää suuntaa saa hakea Nastolan omakotialueella, mutta ainakin kartan kanssa reitti on varsin sujuva.

Toki maasto on harjun molemmin puolin varsin mäkinen mutta ehdottomasti ajettava. Keskustasta Pajulahteen laskeva Karhusillantiekin näyttää ylhäältä hurjemmalta kuin se on kiivetä ylämäkeen. Menimme ja palasimme tällä kertaa lähes tismalleen samoja jälkiä pitkin, sillä isompaan lenkiin ei ollut aikaa.

Pajulahdessa näimme ensin uimarannan ja sen lähistöllä olevan ison kickbike-lapsiporukan lähdössä. Enpäs tajunnut pysähtyä kuvaamaan vaan porhalsimme ohi pihaan. Päärakennuksen edustalla köytimme pyörät kiinni roskikseen ja menimme sisään kahville.

Kahvilan tarjoilut eivät olleet kovin omaperäiset: munkkeja, sämpylöitä, peruskorvapuusteja, suodatinkahvia, virvoitusjuomia, hirveä määrä chipsejä (!) ja pakattuja jäätelöitä. Lounaslistat vaikuttivat houkuttelevimmilta, sillä tänään olisi ollut tarjolla mm. silakkapihvejä, mutta lounasaika ei vielä ollut käsillä. Ihan pikasilmäyksellä Pajulahden kahvila- ja ruokatarjonta kyllä häviää Vierumäen ravintolamaailmalle ainakin monipuolisuudessa.

Urheiluopiston piha-alueella oli ilahduttavan paljon lapsiperheitä, joista moni kuului puhuvan venäjää. Olen sen verran ollut itsekin urheiluopiston (sen toisen eli Vierumäen) järjestämillä perhelomilla, että voin suositella. Tarjolla on monipuolista liikuntaa, muuta ohjelmaa ja hyvää ruokaa.

Tein tänään toisenkin pienen kotiseuturetken, kun käväisin nopeasti Hollolassa tsekkaamassa kantarellipaikat ja ostamassa mansikoita, ihan autolla. Kovin oli maalla kuivaa, ilmeisesti tämän viikon sateet eivät sittenkään olleet kovin kummoiset. Keräsin vajaan litran kantarelleja ja ostin kaksi litraa mansikoita.

keskiviikkona, heinäkuuta 10, 2013

Kantarellikeitto on klassikko

Olen valmistanut kantarellikeittoa ainakin kymmeniä, jos en satoja kertoja. Netistä ja keittokirjoista löytyy myös resepti toisensa jälkeen. Kovin paljon ne eivät toisistaan eroa. Yleensä aineksiin kuuluvat kantarellien lisäksi sipuli, voi, tuorejuusto ja/tai kerma, persilja ja erilaiset mausteet, joihin usein kuuluu kasvis- ja sieniliemikuutio tai -fondi. Moni myös suurustaa keiton jauhoilla.

Olen aika usein keittänyt hieman rikastettua versiota, jossa makua tulee myös juureksista ja metwurstista. Muutamassa reseptissä olen nähnyt porkkanaa, palsternakkaa ja selleriä. Reseptien lihalisäkkeenä on usein pekoni, jota hieman vierastan. Ihan hyvää varmasti sekin, mutta paistettu pekoni pitää lisätä vasta keiton päälle, jotta se säilyy rapeana. Metwursti ei kärsi keittämisestä tai uudestakaan lämmittämisestä.

Tämän päivän keitossamme oli suunnilleen nämä ainekset: 1 litra kantarelleja, 2 silputtua kesäsipulia varsineen, 100 g juuriselleriä raastettuna, 100 g  voita, 2 dl kermaa, 50 g tilli-pippuri-tuorejuustoa, 50 g luomumetwurstia, ½ ruukullista persiljaa, muutama oksa timjamia, kourallinen ruohosipulinvarsia, 1 rkl lipstikkasuolaa, muutama kierros mustapippuria myllystä, 1½ litraa vettä.

Freesasin ensin pannulla voissa selleriraasteen ja persilja- ja sipulisilpun. Silppusin metwurstin kattilan pohjalle, paistoin hetken omassa rasvassaan, siirsin vihannessilput pannulta sekaan ja lisäsin pari desiä kuumaa vettä. Lisäsin tyhjälle pannulle kantarellit ilman rasvaa, haudutin pois nesteen ja annoin paistua rapeiksi. Siirsin myös kantarellit kattilaan, huuhtelin pannun kuumalla vedellä, jotta sain kaikki aromit talteen, ja kaadoin veden kattilaan. Lisäsin kattilaan timjamin, suolan ja pippurin, annoin hautua n. 20 minuuttia. Maistelin, lisäsin kerman ja tuorejuuston. Juuri ennen pöytään vientiä silppusin päälle ruohosipulia.

Keitosta tuli jälleen kerran todella hyvää, vaikka maku olikin varsin lempeä. Sen lisukkeeksi tarjosin naurisrieskaa ja juustoja ja tomaatti-leipäjuustosalaattia. Vähän harmittaa, että unohdin lisätä keittoon tuoreita herneitä, joita minulla olisi ollut jääkaapissa eiliseltä. Keitothan ovat siitä hyviä ruokia, että niihin voi usein upottaa kaikenlaisia vihannesten jämiä jalostamaan makua. Kokeilut jatkuvat.

sunnuntaina, heinäkuuta 07, 2013

Kolme rengasrikkoa Urajärven retkellä

Tämän päivän vaihtoehdot olivat Kärkölän Huovilanpuisto ja tänä kesänä remontin jälkeen avattu Urajärven kartanomuseo. Kärkölä tipahti laskuista, koska emme viitsineet lähteä tukkimaan Royal-pyöräilyn tiukemman sarjan eli 132 kilometrin lenkin ajajien tietä. Kuntosarjaan (50 km) olisin kunnon puolesta voinut osallistua, mutta massatapahtumat eivät oikein ole minua varten.

Urajärven lenkki on tuttu muutaman vuoden takaa, olemme olleet kartanomuseon alueella pariin otteeseen yötäkin. Matkahan ei ole pitkä, vain 29 kilometriä suuntaansa valitsemallamme reitillä: ensin pyörätietä Vääksyntien reunassa Lahdesta Kalliolaan, jossa käännös Paimelantielle. Kun Paimelantie palaa Vääksyntielle, pitää ylittää stop-merkillä varustettu vilkas risteys ja jatkaa Vesivehmaantielle, josta taas käännytään Urajärventielle. Maisema etenkin Paimelasta eteenpäin on enimmäkseen kumpuilevaa maalaismaisemaa, siis oikein mielenkiintoista poljettavaa.


Viimeinen kilometri museolle kulkee soratietä pitkin. Kapea tie sopii hienosti kartanomiljööseen, mutta koitui todennäköisesti eturenkaani kohtaloksi. Huomasin tyhjentyneen renkaan tosin vasta kahvittelujen jälkeen. Ehkä onneksi, sillä sain nauttia rauhassa Lilly ja Hugo -kahvilan vielä aamupäivällä rauhallisesta tunnelmasta ja hyvistä tarjoiluista - mies otti kahvinsa kanssa suklaamoussekakkua ja minä rouva Döllin omenatorttua. Oli oikein hauska myös jutella vuosien takaa muualta tutun kahvilanpitäjän kanssa. Kartanokierroksen jätimme tällä kertaa väliin, mutta menemme varmasti taas lähiaikoina myös museoon.

Tyhjä rengas siis paljastui aikoessamme lähteä polkemaan kotiin päin (rengas oli tyhjentynyt pienen reiän vuoksi tosi hitaasti eikä vieläkään ollut aivan littana). Ritarillisesti puoliso alkoi vaihtaa sisärengasta, koska hän ilmoitti haluavansa lopultakin kokeilla hiilidioksidipatruunaa renkaan täyttämiseen. Kävi kuitenkin ilmi, että minun pyöräni satulalaukkuun pakatussa vararenkaassa oli liian lyhyt venttiili, joten  ilmaa ei saatu menemään kumin sisään. Ei muuta kuin rengas irti ja oikeanlainen kumi tilalle miehen satulalaukusta, jossa sellainen onneksi oli. Patruunatkin toimivat ja rengas tuntui kovalta.

Puolison mielessä oli jo käynyt, että syyllinen rengasrikkoon saattoi olla myös Vesivehmaan pyöräteiden irtosora, jota oli paikoitellen runsaasti asvaltin päällä. Ja niinhän siinä kävi, että seuraavaksi puhkesi miehen pyörän takarengas. Siinä toista renkaanvaihtoa seuratessani tsekkasin myös oman etukumini, ja eikös sekin ollut taas löysä. Ilmeisesti ulkorenkaan sisään oli tarkastuksesta huolimatta jäänyt jokin pieni kivi (tai itse renkaan vaurio toimi piikkinä), joten toinenkin sisäkumi oli puhki. Se tyhjeni kuitenkin niin hitaasti, että päätimme vielä pumpata ja koettaa renkaan pitävyyttä.

Pian selvisi, että on viisainta antaa periksi ja soittaa tytär pakettiautolla apuun, sillä yhtään vararengasta ei enää ollut vaihdettavaksi. Hän tuli meitä vastaan Paimelan Simolantien risteyksessä, josta olisi ollut 11,5 kilometriä kotiin. Ehkä olisin voinut pumpata aina muutaman kilometrin välein ja siten päästä polkemallakin perille, mutta kolmen rengasrikon jälkeen ei oikein enää huvittanut. 58 kilometristä ajoimme lihasvoimin lopulta 46,5.

Onneksi tiedämme molemmat, että rengasrikot kuuluvat maantiepyöräilyyn. Senkin opimme, että minun pyöräni kiekkoihin sopivat vain pitkällä venttiilillä varustetut kumit. Kotona lohduttauduimme mm. kantarellikastikkeella, sillillä, bratwurstilla ja Stallhagen-oluella. Loppujen lopuksi ihan hyvä retkipäivä.

lauantaina, heinäkuuta 06, 2013

Tutuilla kantarellipaikoilla

Jo eilen bongasin auton ikkunasta keltaiset kantarellit mökkitiemme ojasta. Tänään oli siis aika käydä kokemassa muutkin tutut paikat. Ensimmäisen oli ystävän aution lapsuudenkodin piha, jonka sieniin minulla on nautintaoikeus. Sieltä napsin ensimmäiset kultaiset aarteet.

Seuraavaksi ajoin oman kesäkotimme pihaan ja aloin kiertää koiran ja ystävän kanssa tonttia. Oli vähän kuivahtaneita keltavahveroita ojassa ja aika paljon terhakoita pikkukantarelleja heinän seassa. Jälleen kerran oli myös iso esiintymä pimeääkin pimeämmässä kuusimetsän kaistaleessa.

Kantarellit ovat vielä aika pieniä, mutta ei niistä useimpia kannattanut jättää kasvamaan tietämättä lähipäivien säätä. Ainakin hiekkapohjalla kasvavien lakit olivat jo alkaneet nahistua. Siispä urakalla poimimme kolmisen litraa ja jätimme vain aivan naulanpään kokoiset paikoilleen.

Yritin toki tähyillä muitakin sienilajeja. Jokusen haperon näin, mukaan keräsin vain yksinäisen keltahaperon.

Kotimatkalla poikkesimme vielä paikallisen mansikkatilan myyntipisteeseen ostamaan laatikollisen juuri kerättyjä marjoja. Yleensähän en säilö mansikoita, mutta nyt siivutin pari litraa pakastimeen ja ehkä saman verran kuivuriin. Osan jo söimme, loput ovat siivottuina jääkaapissa.

Kuivurikokeilu jännittää, sillä marjaviipaleet näyttävät ainakin parin tunnin jälkeen lähinnä sulaneen kiinni muovialustaan. Mutta ehkä ne saa lastalla irti kuivatuksen jälkeen... Kovasti osaisin arvostaa kuivia marjoja talvella viilin tai puuron kanssa.