Päivä, jolloin sienet eivät maistuneet

Eilen tuntui ihanalta syödä ensin aamulla kahvilassa paahtopaistilla ja vihanneksilla täytetty sämpylä ja myöhemmin iltapäivällä thai-ruokapaikassa tofuannos. Ei sieniä.

Osallistuin nimittäin keskiviikkona oikeaan sieniruokien megapäivään, jolloin ystäväni kanssa kokkasimme kymmenen ruokalajia, jotka toinen ystäväni kuvasi. Kuvia otettiin itse asiassa tusinasta sieniruoasta, sillä olimme valmistaneet pari jo etukäteen.

Totta kai myös maistelimme ruokia ja paria niistä söimme ihan nälkäämme. Osa onnistui loistavasti, osa sillä lailla sopivasti, että saimme hyvät kuvat ja toisiltamme vinkkejä siihen, miten ruokia pitäisi parantaa. Ihan jokaista ruokalajia en tainnut edes muistaa maistaa. Silti illalla oli ähky eikä tehnyt yhtään mieli sieniä. Siitäkin huolimatta, että olimme käyttäneet useita sienilajeja erilaisiin ruokiin.

Tänään olin jo taas toipunut ja saatoin iltasienestyksen jälkeen hyvillä mielin syödä pari lämmintä voileipää, joissa oli päällä paistettuja sekasieniä: limanuljaskoja, koivuhaperoita, vaaleita orakkaita ja känsätuhkeloita.

Suurimman saaliin sain tänään lampaankäävistä, joita tuntui olen metsässä ihan valkoisena mattona. (Kuvista tuli valitettavasti varsin surkeita, valkoisen sienen ja vihreän metsän kontrasti on näköjään ylivoimainen kännykkäkameralle.) Siivutin äsken lampaankäävät kuivuriin, jossa ne ovat jo iloisesti kuivumassa kauniin keltaisiksi viipaleiksi.

Lisäksi sain jonkin verran täydennystä kangasrouskupikkelssipurkkiin, johon lisäsin ensimmäiset sienet keskiviikon retkemme (senkin ehdimme tehdä ruoanlaiton ohessa!) jälkeen.

Ruoka oli hyvää ja liikuntaakin oli riittävästi

En ole pääsiäistä varten laittanut erityistä juhlaruokaa, mutta ei meillä ole ketään jätetty myöskään nälkäiseksi. Lauantaina pöydässä oli neljä henkeä, eilen kuusi, tänään kolme. Tänään jo rääpimme kulhojen pohjilta, mutta edelleen huokailimme lopuksi täysiä vatsojamme.

Tarjolla on ollut punajuuri-vuohenjuustokeittoa, tattikaalikääryleitä, kreikkalaisittain maustettuja lammaslihapullia, tomaattista kastiketta, munakoisosalaattia, perunoita, uunissa haudutettuja juureslohkoja, kahta eri lailla maustettua graavilohta, vihannessalaattia, sienisalaattia, puolukkasurvosta, leipiä ja juustoja. Jälkiruoaksi olen tarjonnut pashaa ja mustikkakukkoa vaniljakastikkeella. Valmiina ostin ainoastaan kalat, leivät, juustot ja vaniljakastikkeen, muut lajit valmistin itse.

Otimme varaslähdön ruokajuhlaan jo viikko sitten maanantaina, kun keittokirjaporukan voimin valmistimme sieniruokia. Kaksi meistä kokkasi, yksi valokuvasi. Työtä riitti noin neljäksi tunniksi.

Kaikki ruokalajit oli valittu sen mukaan, että ne syntyvät kuivatuista tai pakastetuista sienistä. Italialainen kokkimme valmisti antipastoksi herkkutateilla ja taleggio-juustolla päällystettyjä crostineja ja primo piattoksi herkkutattipastaa. Minä taas tein mustatorvisienikeittoa ja herkkutattitäytteisiä kaalikääryleitä.

Ammattikuvaajan otokset ilmestyvät aikanaan kirjassa, mutta ohessa muutama minun ottamani kuva keskeltä ruoanlaittohässäkkää. Olen toki ennenkin huomannut, ettei ruoanlaittaja itse oikeastaan ehdi keskittyä
kuvaamiseen. Usean ruokalajin tehtaassa se oli erityisen hankalaa.

Vielä yhteenveto pääsiäisen liikunnoista: hiihtoa jäällä 10-20 kilometriä päivässä perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Tänään jätin aamuhiihdot väliin mutta kävelin sen sijaan puolison kanssa Päijät-Hämeen keskussairaalaan katsomaan anoppia. Kilometrejä tuli hieman kierrellen ehkä kahdeksan. Vielä tässä iltapäivästä kävimme koiralenkillä läheisellä Kariniemen mäellä, kilometrejä kaksi kolme.

Aurinkoa ja varjoja

Olen aina valokuvannut harrastuksekseni jonkin verran, mutta viimeisen kahden vuoden aikana en oikein ole ehtinyt keskittyä kuvaamiseen. Tänään oli pitkästä aikaa päivä, jolloin olin keksivinäni jonkinlaisen yhteisen teeman luonnon tarkkailulle kameran läpi.

Auringon, lumen ja varjojen leikki ei totisesti ole omaperäisimpiä kuva-aiheita, mutta tänään se lankesi luonnostaan. Nämä kuvat otin maalla Hollolassa noin tunnin aikana puolenpäivän molemmin puolin.

Viikon sienikuvat

Kuusimetsää Hollolan Kutajoella

On tämä sosiaalinen media ihmeellinen. Kun edellisessä postauksessa harmittelin, etten pysty enää lisäämään kuvia blogiini, sain pian neuvot alle. Kuvien lisääminen onnistuu jälleen, kiitos Antin. Itse en ollut onnistunut päättelemään, että se taikakeino on juuri kirjautuminen Google+:aan ja kuvien kierrättäminen blogiin sitä kautta.

Rinne täynnä suppilovahveroita

Tosin vähän ihmettelen sitä, miksi Google haluaa pakottaa meidät kaikki Bloggerin käyttäjät myös Google+-palvelun käyttäjiksi, jotta saisimme jatkaa kuvien lataamista entiseen malliin. Vastaukset löytyvät varmasti kuvien julkisuusasetuksista ja palveluntarjoajan halusta levittää sisältöä mainostajille. Niinhän se on, ettei ilmaisia lounaita ole...

Reilun tunnin aikana keräämäni saalis

Tätä merkintää koristavat nyt kuvat viime keskiviikon retkeltäni, jolloin keräsin kolme korillista/kassillista suppilovahveroita ja yhden kantarellin. Retken jälkeen olen kuivattanut sieniä, tehnyt niistä kastiketta ja suppilovahverohilloa ja lisännyt niitä yhteen kastikkeeseen.

Ei mahdu enää sienikuvia...

Harmittaa. Kävin eilen suppilovahverometsällä ja toin tunnin lenkiltä kolmen täyden korillisen ohessa kotiin joukon valokuvia tunnelmallisesta kuusimetsästä ja suppilovahveroista. Kun yritin ladata niitä tänne blogiin, sain ilmoituksen, että kiintiöni on täynnä. No, olenhan toki julkaissut kuvia blogissani alusta lähtien, keväästä 2005.

Ongelma kohdallani on myös se, että minulla on pari aktiivista blogia ja myös muita kuvia kansioissa Googlen hallinnoimassa Picasassa. Täytynee yrittää perehtyä viikonvaihteessa siihen, miten tekisin tilaa tililleni.

Toki Google tarjoaa minulle maksullista kuvatilaa, johon sitten mahtuisikin aika rajattomasti kuvia. En mitenkään periaatteessa vastusta palveluista maksamista, mutta vierastan kuukausittain velotettavaa kestotilausta, jonka hinnat on ilmoitettu dollareissa eli maksetaan ilmeisesti Yhdysvaltoihin. Tuleekohan moisen pikkusumman (2,49)  maksusta aina saman verran kuluja päälle?

Yksi ratkaisu olisi tietysti siirtää blogi uudelle palvelimelle. Enpä taida haluta, koska näillä tarinoilla lienee joitain vakiolukijoita. Tutkitaan. Otan mielelläni vastaan vinkkejä, miten kannattaisi toimia.

Mainostetaan nyt vielä ilman kuvia, että ainakin täällä Lahden korkeudella kannattaa mennä vielä suppilovahverometsään. Pääsin eilen metsään vasta iltapäivällä, joten valoisa aika loppui kesken. Siihen yhteen rinteeseenkin jäi takuuvarmasti vielä kymmeniä litroja sieniä.

Suurin osa eilen keräämistäni oli napakoita ja hyväkuntoisia. Kuivuri on hurissut ihan koko päivän.

Eräänlaista mökkipuuhastelua

Meillä ei oikeastaan ole mökkiä vaan osuus perikunnan talosta. Vaikka paikka on aivan lähellä, käymme siellä tosi harvoin ja silloinkaan emme yleensä harrasta ns. mökkihommia ollenkaan. Siis nikkarointia, halonhakkuuta, puutarhatöitä tai metsänraivausta.

Puoliso kyllä viihtyy verstaassa, mutta siellä syntyy taidetta tai erittäin mielenkiintoisia tuunauksia arkipäivän esineisiin. Minä olen aikanaan harrastanut paljonkin ompelua ja matonkutomista, mutta nykyisin olen lähinnä keräilijä. Eilen ja tänäänkin kävin napsimassa talteen ja kuivumaan käyttökelpoiset nokkosenlehdet. Sienestyksessä on nyt (toivottavasti hyvin lyhyt) tauko.

Mutta tänä viikonloppuna harrastin myös oikeaa mökkipuuhastelua eli maalasin vanhan pöydän - tai pikemminkin pöytää. Kahdella maalikerroksella homma ei vielä valmistunut, joten asiaan pitää palata. Olin maalarina niin tohkeissani, etten edes muistanut ottaa kuvaa pöydästä. Korjaan asian valmiin värin kanssa.

Voisin tietysti kuvata mopsin selän, sillä koira halusi tietenkin auttaa, ja nyt sillä on terrakottaa väriä mustan turkin seassa. Antaa nyt eläimen kuitenkin levätä, sillä sokea ja kuuro koiravanhus joutui venymään taas jaksamisensa äärirajoille tepastellessaan monta tuntia pihamaalla.

Sen sijaan kuvailin eilen sekä anoppilan pihan että oman kesäpaikkamme kesäilmettä. Vehreys pääsi  yllättämään taas kerran. Monet kukat ovat jo yli ja ohi, ja ihan ruohonleikkuu- mielessäkin puutarhassa pitäisi riehua melkein päätoimisesti.

Ehkä hauskimpia kuvattavia olivat kuitenkin vajaa vuosi sitten edesmenneen appeni veistokset luonnon keskellä. Anoppi halusi pari viikkoa sitten järjestää puutarhaan eräänlaisen muistonäyttelyn vieraille, jotka tulivat katsomaan hänen töitään Hollolan kirkolla avattuun Naivistit kesävisiitillä -näyttelyyn ja sen jälkeen kahville. Mies pääsi puuhastelemaan veistosten kanssa äitinsä pihalle. Minä ja muut kesävieraat saamme nautiskella valmiista näyttelystä.

Laakakorvasieniä ja virtuaalisienestystä

Tämänpäiväinen korvasienireissu sai hetkessä virtuaalisia piirteitä, kun puhelin piippasi taskussani. Itä-Suomeen mökille lähtenyt ystävä lähetti kuvan korvasienistä, jotka hän oli poiminut myrskytuhometsästään.

Olin vilpittömän iloinen viestistä, sillä eilen vielä hän pohti, mahtaako löytää sieniä. Mukaan oli kuulemma tarttunut myös saunayrttejä ja villivihanneksia. Minä lähetin vastavuoroisesti kuvan pienenpienestä sienikaunottaresta, joka juuri silloin osui eteeni.


Minun tämänpäiväinen saaliini ei ollut suuren suuri, mutta ilokseni törmäsin myös muutamaan laakakorvasieneen. Kovin usein en ole niitä löytänyt, viimeksi tosin viime vuoden korvasienireissullamme. Sitä edellinen havainto taisi olla jostain 1980-luvulta, jolloin muutamana keväänä keräsin niitä maalta naapurin maatalon purukasasta.


Tänään nautin erityisesti päivän lämmöstä. Tunne oli jopa hieman hämmentävä, sillä menomatkalla metsään sain polkea pyörälläni ihan tosissani ylämäkeen ja kovaan vastatuuleen. Tullessa taival taittui sitäkin leppoisammin, melkein polkematta.

Auringonlasku ja kuutamo

Eilisellä hiihto- lenkillä oli ihana havaita, miten päivä on jo piden-tynyt.

Kun aurinko alkoi laskea vähän ennen viittä, maisema oli aivan uskomattoman kaunis. Hiihto-olosuhteet muuttuivat samaan aikaan oleellisesti, sillä pakkanen oli muutenkin kiristymässä, ja ladulta katosi hetkessä luisto.

Pikkuisen ehdin palellakin, sillä olin pukeutunut kotimittarissa lähtöhetkellä olleen -2,5 asteen mukaan. Kotiin palatessa oli jo -8,9. Ei muutos sentään tunnin hiihdon aikana tapahtunut, kävimme myös lapioimassa anopin pihasta käytäviä puhtaiksi lumesta. Ja siinä vaiheessa minulla oli jo tikkitakki harteilla.

Lisäbonuksena saimme ihailla taivaalla mollottavaa täysikuuta, joka joissain kohdin melkein häikäisi. Anopppilan pihassa se tosin piiloutui osittain omenapuun oksien taakse.

Kännykkäkameralla on oikeastaan aivan turha tavoitella näiden luonnonilmiöiden tallennusta, sen verran kalpealta näyttää iltarusko ja laimealta kuun kumotus. Julkaistaan nyt kuitenkin muistona tavallisesta hiihtolenkistä, josta tuli vähän tavallista elämyksellisempi.

Kynttilä- ja valokuvausterapiaa

Ihan ensiksi: en erityisemmin pidä kynttilöistä, ainakaan koristeellisista ja tuoksuvista. Ja toiseksi: en yleensä vihaa marraskuuta tai mitään muutakaan kuukautta sen pimeyden, valoisuuden, kylmyyden, kuumuuden, sateiden tai yhtään minkään syyn takia. Liikun säässä kuin säässä ulkona vähintään koirien lenkityksen ajan.

Kostea harmaus ja kohdalle osuneet ikävät uutiset ovat kuitenkin yhdistelmä, jota tänä vuonna on erityisen vaikea kestää. Lunta ei ole valaisemassa, ja melkein kuukausi vielä mennään kohti pimeämpää. Jo aamulla tiesin, ettei tästä päivästä tule hyvää työpäivää. Otin siis ystävän neuvosta vaarin ja tein jotain ihan muuta. Ensimmäiseksi päätin sytyttää kynttilät ikkunatuikuissa. Ja niitä etsiessäni törmäsin vielä ihanampaan aarteeseen: vanhoihin kuusenkynttilänjalkoihin. 

Muutama joulu sitten pidimme glögikutsut, joita varten rakensin vanhasta uushopeavadista ja kynttilöistä valoasetelman keskelle pöytää. Nyt päätin koota asetelman uudelleen, laittaa pöydälle punaisen pöytäliinan (joka olisi kannattanut silittää kaapin jäljiltä, mutta en jaksanut) ja asetella viereen myös ystäväpariskunnalta viime viikolla saamamme hevosenkengän. Sen jälkeen aloin räpsiä vanhalla kamerallani - tosin ilman räpsyvää salamaa - jouluisia valo-otoksia.

Mukaan joihinkin kuviin pääsi myös appeni itse hitsaama ja jo vuosia sitten lahjoittama raskas rautakynttilänjalka. Sillä on nyt erityistä merkitystä, sillä ensimmäistä kertaa vietämme joulua ilman häntä.

On tämä marraskuu nimensä mukaisesti varsinainen kuoleman kuukausi. Luotan kuitenkin elämän ja vuoden kiertoon: kun jotain kuolee, jotain muuta syntyy tilalle. Nyt pitäisi vain pysähtyä ja kuunnella, mitä.

Siihen asti, Leonard Cohenin Anthem-laulun sanoin: "There is a crack in everything, that´s how the light gets in."

P.S. Onneksi päivään mahtui yksi oikeasti ihanakin asia, joulupöytälounas ystävän kanssa ravintola Roux'ssa. Sen jälkeen kävin vielä kuvaamassa tihkuisissa ja pimeissä olosuhteissa entistä Vuorikadun koulua ja vielä entisempää Lahden Kansakoulua, jossa nykyisin toimii Lahden kansanopisto.

Kuvausreissulla oli käytännöllinen tavoite. Perheenjäsenet aikovat vuosien tauon jälkeen rakentaa koulun näköispiparkakkutalon, johon meillä on olemassa ihan hienot kaavatkin. Mutta vanhat diakuvat ovat jossain liian hyvässä tallessa, joten nyt oli aika ottaa digikuvia tilalle. Ohessa yksi otos marraskuun viimeiseltä päivältä 2011. Toivottavasti piparkakkukoulu nousee kunnialla nyt viikonvaihteessa ja pääsen lähettämään myös sen kuvan tänne.

Lehtikuvatyttönä

Pro Mustarousku -blogi esiintyy Finnetin Anette-asiakaslehdessä 3/2011. Jaakko Liikanen kirjoitti ja Matti Immonen kuvitti jutun sieni- ja blogiharrastuksestani Virtuaaliminä-palstalle. Käykääpä kurkkaamassa: sisällysluettelossa sivulla 3 on kiva pikkukuva, sivuilla 6-7 itse juttu.

Matti Immosen kuvat ovat mielestäni aivan uskomattoman upeita: niistä haistaa metsän tuoksun! Kunnioitan myös sitä, että Immonen sai Doris-mäyräkoirani niin hyvin mukaan koko aukeaman pääkuvaan. Kuvaustilanne ei ollut ollenkaan helppo, sillä eihän koira halua poseerata lehtikuvatyttönä uudestaan ja uudestaan saman sienipaikan äärellä.

Sienipiipahduksia

Sienestysaikaa on viime viikkoina ollut niin vähän, että alan jo taantua harrastuksessani. Ja jos joskus olen metsään ehtinytkin, raportointiin ei ainakaan ole jäänyt aikaa...

Viime perjantaina käväisin hieman erikoisissa merkeissä metsässä, sillä olin siellä kuvattavana erään lehden artikkelia varten. Esiinnyn siinä itsenäni eli sienibloggaajana. Laitan linkin tänne siinä vaiheessa, kun juttu ilmestyy. Vaikka valokuvaajalla olikin kiire, ja kuvaaminen oli sienestystä tärkeämpää, sain onneksi vähän satoakin. Pelasin varman päälle eli vein kuvaajan luonnonsuojelualueelle jyrkän mäen alle, jossa tiesin olevan tarpeeksi kosteaa kuivankin kauden jälkeen. Itse päivä oli kovin sateinen, mutta kuvauksen aikana aurinkokin tuli esiin, ja valokuvaaja oli kovin tyytyväisen oloinen sekä metsään, valoon että tietysti saamaani saaliiseen. Itse en ehtinyt kuvata, mutta pääosa sadosta oli kantarelleja.

Tänään työt jumiutuivat iltapäivällä sellaiseen vaiheeseen, että karkasin maalle katsomaan tattitilannetta luettuani uutisia uudesta sadosta. Tutuilla paikoilla ei ollut kuin yksi herkkutatti, mutta punikkitatteja oli jo paremmin. Yllättäen ne olivat myös varsin puhtaita, joten sain siivutella tatit kuivumaan maalla ritilän päälle.

Takaisintulomatkalla oli ihan pakko poiketa vielä sinne luonnonsuojelualueen rinteeseen tsekkaamaan, josko löytäisin mustia torvisieniä tai mustarouskuja. Jälkimmäisiä olikin ihan isoja ryhmiä, mutta suurin osa matoisia tai pahentuneita. Sen verran kuitenkin löysin seuraksi kangasrouskuja, että valmistin tämän kesän ensimmäisen sienisalaatin huomiseksi. Iltapalalle taas paistoin pikaisesti muutaman rinteestä löytyneen kauniin lampaankäävän. Lämpimällä leivällä sipulit, omenasiivut ja lampaankääpäviipaleet maistuivat oikein ihanilta, päälle vuolin vielä muutaman parmesanilastun.

Pakkashiihdon varustelua

Olen pitänyt hiihto- päivien pakkas- rajana -15:ttä astetta, joten eilen tosissani epäröin, kun mittari näytti aamulla toisessa ikkunassa -14.7 ja toisessa -15,5. Lauantaina on kuitenkin paremmin aikaa hiihtää kuin arkena, joten uskaltauduin miehen mukaan Tapanilan hiihtomajalle. Ja siellä sitten mittari näytti tasan -15.

Ihan aluksi pahimmalta tuntui hengittäminen, sillä lähdin hiihtämään viitosen lenkkiä, jossa on aika jyrkkiä nousuja parin ensimmäisen kilometrin matkalla. Pakkasen hengittäminen suoraan huohottavaan suuhun ei houkuttanut, joten laitoin rosvotyylisesti huivin suun eteen. Huivin sisällä taas tuntui happi loppuvan. Vähitellen kuitenkin muodostui sopiva suoja, kun kastunut ohut huivi jäätyi kuperaksi koppuraksi suun eteen.

Pakkaspukeutuminen vaatii monia kerroksia paikkoihin, jotka yleensä palelevat. Onnekseni en ole yhtä arka sormistani kuin puoliso, joten selviän yleensä ihan pelkillä hyvillä hiihtohanskoilla. Eilen olin kuitenkin varautunut neulotuilla sormikkailla ja nahkarukkasilla, joissa tuli jopa vähän kuuma. Monoihin mahtuu yksi villapohjainen urheilusukka, mihin on pakko luottaa säässä kuin säässä, sillä liian ahtaassa varpaat palelevat. Eilisellä vajaan tunnin lenkillä alkoi varpaita kipristellä vasta loppupuolella, kun pysähdyin hetkeksi ihastelemaan auringonnousun punaa, joka ensin vilkkui puiden välistä, vähän ajan kuluttua jo puiden latvoissa.

Hiihto on niin kokonaisvaltaista liikuntaa, että se lämmittää kropan tosi nopeasti. Eilen sain pienen varoituksen siitä, että tuntuva lämpö voi myös pettää. Olin suojannut pakarat ja reidet kuorihousujen lisäksi peräti kaksilla hiihtoalustrikoilla, mutta silti riisuessa huomasin joidenkin kohtien olevan ihan jääkylmiä. Muutaman tunnin iho kihelmöi ja punotti kotona, mutta onneksi taisin sentään välttyä todellisilta paleltumilta. Täytyy ilmeisesti etsiä jostain vielä yhdet villahousut, jos aion jatkossa urheilla samanlaisissa olosuhteissa. Tänä aamuna jätimme ihan suosiolla ulkoilun väliin, kun mittari näytti -17,4:ää.

Merkinnän kuvat on otettu matkapuhelimen kameralla, jonka optiikka etenkin yläkuvassa oli huurussa. Toisaalta kuva näyttää todenmukaisesti sen maiseman, joka avautuu jäätyneiden silmänripsien takaa, ilman silmälaseja.

Miten niin ei ehdi nauttia keväästä?

Viime viikkoina olen elänyt jälleen kerran kiireen ja stressin illuusiossa. Piti saada iso käsikirjoitus valmiiksi, oli pakko hoitaa firman ja erinäisten yhdistysten paperihommat vuosikokouskuntoon, täytyi yrittää hoidella kontakteja uusiin ja vanhoihin asiakkaisiin.

Sitten kuulin, että yksi iäkäs ystävä on kuolemassa. Lähes yhtä iäkkään sukulaisen kunto heikkeni. Omassa kropassa alkoi pistellä ja kiristää. Aivoihin hulvahti hirveä väsymys.

Jätin väliin muutaman asian, joiden uskoin voivan odottaa. Päätin, etten myy työpanostani nyt mihinkään suuntaan, vaikka taloudellisesti siltä tuntuisikin. Lähdin muutamana aamuna kävelylle ja pari kertaa keskellä päivää jumppaan. Vietin kunnollisen äitienpäivän perheen kanssa ja otin vapaata myös tänään, helatorstaina, vaikka en olekaan uskonnollinen.

Eilen kävin hyvästelemässä iäkkään ystäväni helsinkiläisessä sairaalassa, sen jälkeen syömässä tyttären kanssa ja lopuksi vielä junaa odottaessa katsomassa Kiasmassa Denise Grünsteinin valokuvia. Näyttelyyn jaksoin keskittyä vain hetkittäin, mutta olinpa muutaman tovin ihan hiljakseni vain omien ajatusteni ja hyvin moniin tulkintoihin kannustavien kuvien keskellä.

Tänä aamuna tajusin, että olen jo kuukausia pohtinut jotain isoa muutosta. Sellainen näyttäisi nyt olevan tulossa, mutta se on toivottavasti vasta alku. Ihan järjetöntähän se on, jos kevään sinivuokot uhkaavat jäädä näkemättä, raparperisima tekemättä ja ensimmäiset nokkoset keräämättä. Ei siksi, että mikään noista olisi pakko. Vaan siksi, että haluan.

Kaunis ja hankala pakkanen

Tänä talvena on varmasti otettu yhdellä jos toisellakin kameralla enemmän "talven satumaa" -kuvia kuin aiemmin yhteensä digikameran valtakaudella. Minäkin olen mukana valtavirrassa, vaikka itse asiassa parhaillaan käynnissä oleva digikuvakurssi on pistänyt minut myös hieman rajoittamaan kuvien ottamista. Kummasti sitä muuttuu kriittiseksi, kun tajuaa mitä kaikkea ei sitten sinne kuvaan saanutkaan.

Tänään kävin viemässä koiria autolla (!) puistoon, sillä valitettavasti vanhojen leidiemme kunto ei tahdo kestää enää lyhyttäkään kävelyä puistoon tappajasepelin ja pakkasen häiritsessä matkantekoa. Mopsi yskii ja mäyräkoira tärisee, kumpikin nostelee surullisesti tassujaan. Ko. reissulla yritin sitten kuvata myös Pikku Vesijärven puiston sorsalammikon ympäristöä. Omatkin sormet olivat kovilla, joten sommittelu jäi kovin vähiin. No, yhteen pystykuvaan sain sentään mukaan myös siniseltä iltapäivätaivaalta paistavan kuun.

Yhtenä jumppa-aamuna otin kameran mukaan ja kuvasin huurteen kuorruttamaa kaupunkimaisemaa Aleksanterinkadun ja Karjalankadun aamuhämärässä. Olin erityisen innoissani keinovalojen ja lumen yhteisvaikutuksesta urbaanissa maisemassa.

Kauniista maisemista huolimatta pitkä pakkasjakso alkaa ihan pikkuisen väsyttää. Hiihtämään olen päässyt viimeksi melkein kaksi viikkoa sitten. Ensin iski flunssa, toipumisen jälkeen taas entistä kovemmat pakkaset. Sisätiloissa olen jo uskaltanut muutaman kerran jumpata, mutta parissakymmenessä asteessa en ala urheilla hengitystieinfektion jälkeen. Jo vajaan parin kilometrin kävelyt harrastuksiin ja opiskelemaan ovat viime päivinä tuntuneet sekä poskissa että keuhkoissa.
Viimeinen mäntykuva on muuten otettu työkeikalla aivan Lahden keskustan tuntumassa. Täällähän noita harjuja ja niillä humisevia komeita honkia riittää.