Kuhinaa

Käyntimme maalla sisältävät nykyään lähinnä siivoamista ja asioista luopumista. Huomenna tulee seuraava omistaja hakemaan vanhaa puista purjevenettämme. Noutoa varten on pitänyt tyhjentää venevaja ja käydä läpi veneen varusteet.

Onneksi ehdin hieman katsella, kuunnella ja haistella myös ympärillä kesään herännyttä luontoa! Muurahaispehässä sananmukaisesti kuhisi. Raparperit olivat kasvattaneet paksuja varsia, ja nokkoset puolestaan olivat vielä syötävän pieniä.

Tänä aamuna ehdin myös siivota parvekkeen ja istuttaa osan yrteistä parempaan ruukkuun. Kylvin myös ruusupavut. Onneksi kesä tulee myös kaupunkiin!

Marraspuuhailua auringossa

Ei ole vielä myrsky yltänyt Lahteen asti, mutta kyllähän tuolla tuulee ihan reippaasti. Eilen sen sijaan oli uskomattoman lämmin ja aurinkoinen marraslauantai, josta käytimme osan anopin auttelemisessa Hollolassa. Kuvat pihalta puhukoot puolestaan.

Lepakkohavainto ja suppilovahveroretki

Siivosimme eilen maalla Hollolassa varastoa, jonka yksi nurkka oli täynnä tiiliä. Jossain vaiheessa tiilikasan tienoilta alkoi kuulua kummallista suhinan tyyppistä ääntä. Onneksi tajusin ajoissa, että suhina olikin kiukkuista sihinää, ääntelijänä herännyt lepakko.

Hetken pohdimme, mitä teemme, kun pino kuitenkin piti siirtää. Mies otti sitten - käsineet kädessä - tiilen lepakkoineen varovasti pesuvatiin ja siirsi sen uuteen paikkaan. Ympärille kasasimme mahdollisimman varovasti tiilet niin, että lepakolla edellleen olisi suojaisa muuri ympärillään. Emme tietenkään uskaltaneet pinota yhtä tiukkaan kuin aiemmassa paikassa, sillä eläimen jalka oli reunan päällä.

Nyt vain toivomme, että talviunet jatkuvat uudessakin paikassa. Tiilikasa joutui sisävarastosta ulkorakennuksen taakse ulos, tosin katon alle. Lepakon tiilen sijoitimme kaikkein lähimmäksi seinää.

Eivät lepakot ole meille mitään uusia tuttavuuksia, viimeksi sellainen löytyi kattoremontin yhteydessä maaseutukodin katon lappeen alle jätetystä vinttitilasta, jossa kukaan ihminen ei ollut käynyt vuosikausiin. Ja kesäiltaisin siivekkäitä on voinut bongata hyvällä tuurilla taivaaltakin. Lajia emme tunne.

Ehdin sieneenkin, tosin vain tunniksi. Onneksi tuttu metsä ei pettänyt. Ensin tuli vastaan kangasrouskuja, ylempänä rinteessä suppilovahveroita. Niitä oli paljon ja juuri sopivan kokoisia, ei liian suuria tai pieniä. Tajusin aika pian, että ehtisin kerätä vain osan ja ryhdyin imuroimaan rinteestä vastaan tulevia sieniä järjestelmällisesti juurikaan eteen katsomatta.

Puolen tunnin jälkeen halusin kuitenkin kiivetä ylemmäksi katsomaan perinteisesti parasta paikkaa. Matkalla tuli vastaan pari komeaa, mutta valitettavasti jo pilaantunutta herkkutattia. Ja olihan siellä hyvässäkin paikassa suppilovahveroita taas tupaskaupalla, tosin ehkä vähemmän kuin oletin.

Kellon kanssa sienestäminen on tuskastuttavaa, tälläkin kertaa oli vain pakko jättää isot määrät saalista metsään, vaikka toisessa korissa olisi vielä ollut tilaa. Kotona sieniä siivotessa on jo tyytyväinen, ettei niitä sittenkään ole kuin pari korillista. Toki yritän napsia jo metsässä pois maapaakut jalan tyvestä, mutta aina jotain roskaa tulee mukaan. Ja ainahan sienet pitää vielä jotenkin muutenkin käsitellä.

Eilen valitsin pari litraa kauneimpia sieniä pikkelssiin. Kuivurin viisi vetivät tasoa osan saaliista, loput levitin kylpyhuoneen lattialämmityksen päälle viritellylle ritilälle. Ritilöitä on parikin, aiemmin ne ovat olleet meillä maalla puuhellan päällä.

Kun maalaiskotia ei kohta enää ole, olen siirtänyt sen parhaita varusteita tänne kaupunkiin. Raivaaminen jatkuu taas tänään.

 

Rouskupäivitys

Pari viimeistä sieniretkeäni olen tehnyt jonkin muun reissun ohessa. Perjantaina meillä kävi maalla ihmisiä katsomassa venettämme, mitä odottaessani kävin läpi  pihapiirin ja metsänpläntin ulkorakennuksen takana. Löysin tosi mukavasti musta- ja karvarouskuja, kahta suosikkilajiani. Ja oli siellä myös muutama kaunis kuusenherkkusieni.

Tänään piti jälleen piipahtaa maalla antamassa eteenpäin kangaspuut. (Meillä tosiaan on menossa maalaisasuntomme tyhjennys.) Siinä oli reilu tunti aikaa etsiskellä sieniä.

Ajomatkan varrella poikkesin ensin Tapanilan hiihtomajan parkkipaikalle ja sieltä metsään. Löytyi kiitettävän paljon koivuhaperoita ja sitten rouskuja. Oli aika monia lajeja, esimerkiksi pikku- ja punarouskuja. Erityisen iloinen oli muutamasta kauniista kangasrouskusta, joista tykkään valmistaa etikkasieniä.

15-vuotias Doris juoksee ja nauttii elämästä

Kävimme eilen maalla, mikä on jo 15-vuotiaamme mäyräkoiramme mielestä aina hieno juttu. Ja kun me muut teimme kaikkea tarpeetonta kuten tarkastelimme vanhan puuveneen kuntoa ja keräsimme sieniä, Doris keskittyi olennaiseen. Tontin nurkat on tsekattava ja mieluiten juoksemalla.

Herkkutattikausi on täällä taas!

Tein päivän sieniretken asiantuntevassa biologiseurassa. Puolison veljen kanssa suuntasimme ensin koivikkoon rajoittuvaan kuusimetsään, josta seuralainen on monena vuonna aiemminkin löytänyt kantarelleja. Niitä löytyikin ihan hulppeasti, kanssasienestäjän mukaan uusistakin paikoista. Oma satoni oli viitisen litraa, lanko taisi saada suunnilleen saman verran.

Koko ajan etsimme samalla herkkutatteja. Ja kun ensimmäisen olin bongannut, alkoi silmä nähdä muitakin. Oli monta jo pehmennyttä tai tautien vaivaamaa, mutta onneksi löytyi myös aivan juuri nousseita pikkutatteja ja vähän isommaksi päässeitä, joissa oli vielä hyvää osaa kerättäväksi. Lisäksi sain pari kaunista punikkitattia. Kaikki tatit ovat nyt kuivurissa.

Toiseen metsään vein minä rouskujen, mustatorvisienten ja suppilovahveroiden toivossa. Kaikkia lajeja tuli vastaan, mutta sato ei ollut kummoinen. Keräsin mukaan muutaman mustarouskun ja puolisen litraa sikuri- ja pikkurouskuja ja yhteensä litran verran muita seiniä. Yksi rinne oli kuitenkin hyvin lupaavasti pikkuruisen suppilovahveromaton peitossa. Lampaankäävät sen sijaan olivat kaikki pahentuneita. Bonuksena tuli vielä vähän lisää kantarelleja ja muutama vaalea ja rusko-orakas.

Biologin kanssa on hauska kulkea metsässä myös muiden luontohavaintojen vuoksi. Ensimmäisessä metsässä näimme jättiläiskokoisen sammakon (se oli sammakko eikä rupikonna, loikki oikein tömähtämällä päin saapastani), metsäkauriin runnomia taimia ja mäyränpesän useine sisäänkäynteineen. Jälkimmäisessä metsässä vastaan tuli yövilkka, vaatimaton suomalainen orkidealaji, jota en tietenkään olisi havainnut tai ainakaan tunnistanut ilman asiantuntijaa. Sain myös varmistuksen sille, että pellon yllä lekutteleva haukka oli hiirihaukka.

Sääkin suosi: puolipilvistä ja parikymmentä astetta lämmintä. Erinomainen aamupäivä Hollolan metsissä!

Uutta sienisatoa nousee

Viikon sateista on ollut iloa! Vakiometsääni Hollolassa oli noussut paljon uusia suppilovahveroita ja ihan kohtuullisesti myös kantarelleja ja haperoita. Mutta rouskuja oli vieläkin kovin vähän ja nekin enimmäkseen joko toukkaisia tai muuten pilalla. Muutama kaunis haaparousku antoi toivoa. Ja se yksi pienenpieni herkkutatti.

Metsä oli siis tismalleen sama kuin viime keskiviikkona, ja silloin näin vain ihan muutamia nuppineulanpään kokoisia suppiksia. Pieniä ne olivat edelleen, mutta keräsin silti mukaan viitisen litraa. Kantarelleja tuli pari litraa, muita sieniä yhteensä vajaa litra.

Toivoa on. Nyt vain pitäisi päästä tsekkaamaan paikat parin päivän välein. Hankalaa, kun työtkin ovat alkaneet, mutta onneksi vielä riittää jonkin verran valoa iltaisin.

Ja tietenkin "pitäisi" harrastaa muutakin sadonkorjuuta. Perjantaina ja lauantaina keräsin marjapensaista kymmenisen litraa herukoita, joista olen vielä tänäänkin keitellyt mehuja. Yksi parin litran astia täynnä karviaisia odottaa vielä jääkaapissa siivoamista, mutta niitä tosin voin napsia viikon mittaan ihan sellaisenaankin, hedelmien sijasta.

Tutuilla kantarellipaikoilla

Jo eilen bongasin auton ikkunasta keltaiset kantarellit mökkitiemme ojasta. Tänään oli siis aika käydä kokemassa muutkin tutut paikat. Ensimmäisen oli ystävän aution lapsuudenkodin piha, jonka sieniin minulla on nautintaoikeus. Sieltä napsin ensimmäiset kultaiset aarteet.

Seuraavaksi ajoin oman kesäkotimme pihaan ja aloin kiertää koiran ja ystävän kanssa tonttia. Oli vähän kuivahtaneita keltavahveroita ojassa ja aika paljon terhakoita pikkukantarelleja heinän seassa. Jälleen kerran oli myös iso esiintymä pimeääkin pimeämmässä kuusimetsän kaistaleessa.

Kantarellit ovat vielä aika pieniä, mutta ei niistä useimpia kannattanut jättää kasvamaan tietämättä lähipäivien säätä. Ainakin hiekkapohjalla kasvavien lakit olivat jo alkaneet nahistua. Siispä urakalla poimimme kolmisen litraa ja jätimme vain aivan naulanpään kokoiset paikoilleen.

Yritin toki tähyillä muitakin sienilajeja. Jokusen haperon näin, mukaan keräsin vain yksinäisen keltahaperon.

Kotimatkalla poikkesimme vielä paikallisen mansikkatilan myyntipisteeseen ostamaan laatikollisen juuri kerättyjä marjoja. Yleensähän en säilö mansikoita, mutta nyt siivutin pari litraa pakastimeen ja ehkä saman verran kuivuriin. Osan jo söimme, loput ovat siivottuina jääkaapissa.

Kuivurikokeilu jännittää, sillä marjaviipaleet näyttävät ainakin parin tunnin jälkeen lähinnä sulaneen kiinni muovialustaan. Mutta ehkä ne saa lastalla irti kuivatuksen jälkeen... Kovasti osaisin arvostaa kuivia marjoja talvella viilin tai puuron kanssa.

Kauniita kantarelleja, hauskoja haperoita

Parin päivän ukkossateet antoivat hieman toivoa siitä, etteivät maastossa kasvavat ensimmäiset kantarellit ja haperot täysin kuivetu. Maapaikallamme Hollolassa näyttikin varsin toiveita herättävältä.

Kantarelleja oli noussut ensimmäisen löytäpaikan lisäksi pariin muuhun vakiopaikkaan. Yhdessä kohtaa sienet olivat jo sen kokoisia, että ne olisi voinut vaikka kerätä, mutta jätin kuitenkin kasvamaan. Kantarellit eivät yleensä hetkessä pahene eivätkä oikein maistu hyönteisillekään.

Yksittäisiä haperoita tuli tänään myös vastaan, mutta ei yhtään oikein herkullista lajia. Itse asiassa aika harvoin viitsin edes kerätä muita kuin koivuhaperoita, joista ensimmäisen näin tiistaina Helsingin Roihuvuoressa. Sitä haperoa en halunnut kerätä, niin ilmiselvästi se kuului ympäristöönsä. Sitä paitsi sieni olisi ehtinyt pahentua helteisen reissuni aikana.

Jos sateita tulee edes joka viikko, sienisesonki varmaankin jatkuu ja runsastuu lähiviikkoina. Lämpö tekee hyvää herkkutateille, joita kuitenkin odotetaan yleensä vasta elokuussa. Mutta koko ajan pitää olla tarkkana, jotta ehtii napata metsästä parhaat herkut ennen sienisääskiä ja mädättäjämikrobeja.

Sieniä sen siis kerännyt, mutta jotain kuitenkin: nokkosia, raparpereja ja mustaherukan lehtiä. Napsin myös ihania ahomansikoita suoraan suuhun.

Nokkosista paistoin lettuja, raparperista keitin mehua ja osasta ehkä huomenna hilloa mansikoiden kanssa. Viinimarjanlehdet odottavat ensimmäisiä säilöttäviä kurkkuja ja pikkelssisieniä.

Pyöräilyä, nokkosia, raparperia ja parsaa

Eilen ja tänään onnistuimme yhdistämään omaishoitokeikkaan myös pyöräilyä. Teimme sen niin, että toinen ajoi pakettiautoa toiseen suuntaan ja toinen sai pyöräillä, vaihdoimme perillä. Minun eilinen lenkkini oli aika vaatimaton, paluu Hollolan Hersalasta, noin 13 kilometriä. Jonkin verran treeniä tuli Messilän mäessä, joka aina pistää hauskasti puuskuttamaan. Nousuprosenttia en tiedä, mutta kyllä se kuuluu näihin tämän alueen ylämäkitärppeihin.

Tänään ajoin samaiseen Hollolan Hersalaan vähän pidempää reittiä: ensin Hämeenlinnantietä pitkin Salpakankaan läpi Soramäkeen ja Vesalaan, sieltä Kirkkotietä pitkin Hollolan kirkolle ja Rantatietä pitkin Hersalantien risteykseen ja lopulta perille. Matkaa kertyi Google-kartan mukaan 28 ja puoli kilometriä.

Oli aivan ihanteellinen pyöräilysää: pilvistä, parikymmentä astetta lämmintä ja lähes tyyntä. Ajaminen oli silkkaa nautintoa, sillä sain mennä ihan omaa vauhtiani ja jopa katsella vähän ympärilleni. Kärpäsenmäki ja muut vähän isommat nousut ajoin opiskelumielessä eli yritin aina vaihtaa juuri sopivan rattaan pakasta ja pitää kadenssin suunnilleen samana.

Polkeminen sujui itse asiassa niin hyvin, että tulin Hollolan kirkollekin melkein varkain, vain parin juomahörpyn jälkeen. Päätin kuitenkin pysähtyä kioskille jäätelölle, koska tiesin meidän syövän lounasta vasta vähän myöhemmin iltapäivällä. Kirkonkylän kioski kuuluu myös turistitärppeihin, joka pitää kokea muutaman kerran kesässä. Enpä kuitenkaan muistanut ottaa kuvaa, vaikka kioskin ympärillä oli houkuttelevasti sekä ihmisiä että isot määrät myytäviä kukkia ja taimia.

Kevät on edennyt niin hurjaa vauhtia, että vaaleanvihreä huntu on muutamassa päivässä muuttunut tiheäksi lehtiverhoksi. Lintuhavaintojakin on nyt jotenkin vähemmän, kun muuttajat ovat asettuneet pesimään. Ainoa hieman jokapäiväisestä poikkeava luontohavainto oli pellolla pinkova rusakko. Ja tuoksut! Mielestäni jossain matkan varrella tuli jo vastaan tuomen tuoksu.

Kevättä on ollut lautasellakin. Perjantaina kävin keräämässä kevään ensimmäiset nokkoset, joista osan käytin eiliseen lettutaikinaan. Ensimmäiset valkoiset parsat löysin kaupasta niin ikään perjantaina. Korvasienimuhennoksen taas tein viime kevään kuivatusta sadosta. Näiden kolmen liitto on aika lähellä täydellistä! Keräsin perjantaina talteen myös ensimmäiset raparperit ja keitin niistä mehua. Se on vichyllä laimennettuna tosi hyvä ja raikas pyöräilyjuoma.

Juuri tällä hetkellä ulkona sataa, mikä toivottavasti nostaa korvasieniä vielä esiin. Viime keväänä olin tähän päivämäärään mennessä kerännyt jo monta korvasienisatsia, tänä vuonna en ole löytänyt ainuttakaan kurttuista herkkua. Toivottavasti ensi viikolla ehdin piipahtamaan metsässä joku ilta.

Pyöräilyä, seurustelua, sienitsekkaus

Eilinen sateinen vappuaatto ei harmittanut yhtään, päin vastoin. Keskikaupungilla asuva on aina tyytyväinen sellaisista karnevaaleista, joiden aikana ihmiset eivät sään vuoksi halua riekkua ulkona pikkutunneille asti huutaen ilosta tai raivosta.

Tänään sen sijaan toivotin auringon tervetulleeksi. On mukava nähdä perheitä ja ystäväporukoita kaupungilla parhaimmissaan ja ulkoilijoita ihan missä vain. Me valitsimme aamulla pyörälenkin, jonka ajaksi veimme koirat anoppilaan. Siellä olikin bonuksena miehen veljen perheen koira, hurmaava noin puolivuotias lagotto.


Pyörälenkkimme suuntautui Hollolan Hersalasta kirkonkylän kautta ja Vesalaan ja takaisin, matkaa tuli noin 28 kilometriä. Tuuli oli navakka, joten olin kyllä tyytyväinen, kun pääsimme tulemaan takaisinpäin alamäkeä ja osittain myötätuleen. Aivan viimeisen kilometrin kohdalla horjahdin pariin kertaan hieman pelottavasti sivutuulessa, mutta onneksi pysyin pystyssä.

Mies vähän valitti sitä, etten osaa ajaa hänen peesissään, jolloin olisimme voineet ajaa ainakin viisi kilometriä kovempaa. Mutta tämä alkukausi on taas harjoittelua sekä välineen että oman kropan kanssa. Selkä on aika jumissa kirjoituskuukausien jälkeen (vaikka olenhan minä koko ajan liikkunut, mm. hiihtänyt ja tanssinut), joten aikamoista räpeltämistähän se ajo on. Mutta selvisin kuitenkin hyvin lukkopolkimilla ajosta, joka vielä syksyllä tuntui hankalalta.

Luontoelämyksiäkin tuli vastaan. Kurki seisoi tutulla paikallaan, töyhtöhyypät ahkeroivat ja ensimmäiset valkovuokot olivat nousseet. Niitä en ehtinyt pyöräillessä kuvata, rakkaita sinivuokkoja pihassa sen sijaan kyllä.

Kotiin palattuamme oli jo vähän kiire valmistaa tyttärelle ja tämän puolisolle luvattu vappulounas. Onneksi olin aamuvarhain paistanut munkit ja eilen laittanut pizzataikinan kohoamaan. Siivutin laakean vadin täyteen salaattia, tomaattia, erilaisia meloneita ja paprikaa, sekoitin pari hyvää kastiketta. Mies kattoi pöytään mm. juustoja ja valmiina ostetun graavilohen ja sillin.

Kaulin pari pizzapohjaa valmiiksi ja siivutin valinnaisiksi täytteiksi munakoisoa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja mozzarellaa, keitin hyvän tomaattikastikkeen ja liotin vähän kuivattuja sieniä. Puoliso raastoi parmesaania. Kun nuoripari saapui puoli yhden aikaan, he saivat täyttää ensimmäisen pizzan, joka laitettiin uuniin, minä täytin meille vielä toisen. Söimme ensin salaattia ja kaloja ja sitten pizzaa, juomaksi oli proseccoa ja mustaherukanlehtisimaa. Lopuksi keitimme kahvit ja söimme tuoreita munkkeja.

Pitkähkön lounaan jälkeen lähdin vielä tsekkaamaan Lahden Radiomäelle, pitävätkö uutiset varhaisista korvasienistä paikkansa. Ei löytynyt, mutta kävely keskikaupungin läpi oli silti hauska. Torilla olivat menossa viimeiset vapputorin hulinat, osa kauppiaista jo kasaili kojujaan.

Laiska lauantai

Eilen päätin, että tänään laiskottaa. Puoliso vähän nurisi tekosyilleni jättää pyörälenkki väliin. Itse suorastaan ilahduin, kun aamulla satoi räntää, ja sain oikean syyn. Kantapäätä särki, väsytti.

Kävimme maalla autolla kuljettelemassa autonrenkaita ja etsimässä suojapressuja miehen työpaikan ikkunaremonttityömaalle. Kävelin hiljaksiin pihalla ja katsoin, kun mäyräkoira intoutui jopa juoksemaan ja mopsi pysyi juuri ja juuri jaloillaan.

raparperit

Oli kuraista ja harmaata mutta linnut huusivat ihan keväisesti. Töyhtöhyypät olivat ilmestyneet pellolle. Otin muutaman innottoman ja epätarkan kuvan näkemästäni.

Mies lähti reippaasti polkemaan pyörällä maalta kaupunkiin, minä pakkasin koirat autoon. Kotiin saavuttuani kaivoin kylmäravarastoista eiliset parsat, eilen tehdyn korvasienikastikkeen, parmankinkun ja parmesaanin, katoin pöydän valmiiksi, laitoin osan ruoista lämpiämään.

Kohta puoliso olikin jo kotona ja avasi pullon valkoviiniä. Söimme ja joimme, veimme koirat pissalle. Puoliso on urheillut ja nukkuu päiväunia. Minuakin väsyttää syömisestä ja lepäämisestä. Yritän vähän lueskella, Annie Proulxin novellit ovat juuri sopivan ankeita.

Huomennakaan en aio urheilla, sillä olen menossa Fellmanin pelto -performanssiin. Tiedossa on muutaman tunnin ulkoilu, jota varten pitää pukeutua lämpimästi ja varata mukaan kärsivällisyyttä. Uskon, että taide-elämys myös palauttaa voimia.

Reilun viikon päästä olemme lähdössä viikoksi pyöräilemään Ahvenanmaalle. Totta kai olisi hyödyllistä harjoitella, mutta en ole huolissani. On parempi olla terve ja vähän vähemmän kilometrejä alla kuin sairastua ylirasituksesta vaikkapa viime hetken flunssaan.

Kevät alkaa oikeasti sinivuokoista

Arjessa on muutaman viikon ollut paljon ylimääräistä huolta miehen omaisen sairastamisen ja kotiuttamishoidon vuoksi. Eilen siirsimme hoitovastuun eteenpäin ja pääsimme samalla käymään maalla Hollolassa.

Ensimmäiset sinivuokot olivat nousseet etelärinteeseen. Heti oli paljon helpompi hengittää. Tänään pääsen puolison kanssa myös pyöräilemään. Tuntuu, että kevät on nyt kunnolla alkanut.

Aurinkoa ja varjoja

Olen aina valokuvannut harrastuksekseni jonkin verran, mutta viimeisen kahden vuoden aikana en oikein ole ehtinyt keskittyä kuvaamiseen. Tänään oli pitkästä aikaa päivä, jolloin olin keksivinäni jonkinlaisen yhteisen teeman luonnon tarkkailulle kameran läpi.

Auringon, lumen ja varjojen leikki ei totisesti ole omaperäisimpiä kuva-aiheita, mutta tänään se lankesi luonnostaan. Nämä kuvat otin maalla Hollolassa noin tunnin aikana puolenpäivän molemmin puolin.