Sienestysoppaana

Kanadalainen (vas.), biologi ja kantarelliapaja

Eilen illalla ystävä soitti ja kysyi, lähtisinkö sienestysoppaaksi kanadalaiselle opiskelijalle. Olin juuri sopinut retkestä parin sukulaisen kanssa muutenkin, joten yhdestä ylimääräisestä ihmisestä ei koitunut mitään vaivaa. Mitä nyt piti yrittää muistutella mieliin sienisanastoa englanniksi. Hänen äidinkielensä tosin on ranska (jota en osaa), joten pian huomasimme, että italian ja saksankin (joita osaan kohtalaisesti) sanoista on apua.

Kanadalaismiehellä oli sikäli aikamoista tuuria, että hän sai elämänsä ensimmäiselle sienireissulle oppaakseen kaksi sieniä hyvin tuntevaa biologia ja minut. Siinä mielessä taas ei, että tähän aikaan vuodesta metsästä ei enää löydä ihan hirveää määrää sienilajeja.

Yllättävän paljon kuitenkin, sillä pääsimme esittelemään hänelle suppilovahveroiden ja kantarellien lisäksi rouskuja, lampaankääpiä, haperoita, mustatorvisieniä, limanuljaskoja ja myrkkysienistä mm. muutamia seitikkilajeja ja punaisen kärpässienen. Rouskut, lampaankäävät ja haperot eivät enää olleet keräyskunnossa, mutta saatoimme näyttää ja kertoa. Eri asia sitten, mitä ensikertalainen voi mieleensä painaa.

Vajaan kolmen tunnin aikana Hollolan Pyhäniemessä keräsimme mukana olleet neljä pienehköä koria täyteen suppilovahveroita ja kantarelleja, minä sain lisäksi muutaman mustatorvisienen ja pari limanuljaskaa. Ensikertalainenkin oppi varsin pian katsomaan jalkoihinsa ja tarkistamaan, kävelikö hän jo suppisten päälle. Emme edes yrittäneet olla salamannopeita, sillä puhuimme samalla aika paljon muutenkin suomalaisesta metsästä.

Kerroimme mm. alkaneesta hirvenmetsästyksestä (joka ehkä oli käynnissä lähimetsässä, josta kuului koiran haukuntaa), jonka varalta olimme ottaneet jokainen päällemme jotain punaista. Totta kai muistimme kehuskella myös jokamiehenoikeudella, jonka ansiosta mekin maattomat voimme sienestää. Oikein mukava retki ihanassa syyssäässä!

Vieraamme otti meistä poseeraus- kuvan, mutta enpä minä huomannut ottaa samaa kuvaa hänestä ja biologeista. No, tärkeintä oli tietenkin ikuistaa saalis.

Päivä, jolloin sienet eivät maistuneet

Eilen tuntui ihanalta syödä ensin aamulla kahvilassa paahtopaistilla ja vihanneksilla täytetty sämpylä ja myöhemmin iltapäivällä thai-ruokapaikassa tofuannos. Ei sieniä.

Osallistuin nimittäin keskiviikkona oikeaan sieniruokien megapäivään, jolloin ystäväni kanssa kokkasimme kymmenen ruokalajia, jotka toinen ystäväni kuvasi. Kuvia otettiin itse asiassa tusinasta sieniruoasta, sillä olimme valmistaneet pari jo etukäteen.

Totta kai myös maistelimme ruokia ja paria niistä söimme ihan nälkäämme. Osa onnistui loistavasti, osa sillä lailla sopivasti, että saimme hyvät kuvat ja toisiltamme vinkkejä siihen, miten ruokia pitäisi parantaa. Ihan jokaista ruokalajia en tainnut edes muistaa maistaa. Silti illalla oli ähky eikä tehnyt yhtään mieli sieniä. Siitäkin huolimatta, että olimme käyttäneet useita sienilajeja erilaisiin ruokiin.

Tänään olin jo taas toipunut ja saatoin iltasienestyksen jälkeen hyvillä mielin syödä pari lämmintä voileipää, joissa oli päällä paistettuja sekasieniä: limanuljaskoja, koivuhaperoita, vaaleita orakkaita ja känsätuhkeloita.

Suurimman saaliin sain tänään lampaankäävistä, joita tuntui olen metsässä ihan valkoisena mattona. (Kuvista tuli valitettavasti varsin surkeita, valkoisen sienen ja vihreän metsän kontrasti on näköjään ylivoimainen kännykkäkameralle.) Siivutin äsken lampaankäävät kuivuriin, jossa ne ovat jo iloisesti kuivumassa kauniin keltaisiksi viipaleiksi.

Lisäksi sain jonkin verran täydennystä kangasrouskupikkelssipurkkiin, johon lisäsin ensimmäiset sienet keskiviikon retkemme (senkin ehdimme tehdä ruoanlaiton ohessa!) jälkeen.

Uutta sienisatoa nousee

Viikon sateista on ollut iloa! Vakiometsääni Hollolassa oli noussut paljon uusia suppilovahveroita ja ihan kohtuullisesti myös kantarelleja ja haperoita. Mutta rouskuja oli vieläkin kovin vähän ja nekin enimmäkseen joko toukkaisia tai muuten pilalla. Muutama kaunis haaparousku antoi toivoa. Ja se yksi pienenpieni herkkutatti.

Metsä oli siis tismalleen sama kuin viime keskiviikkona, ja silloin näin vain ihan muutamia nuppineulanpään kokoisia suppiksia. Pieniä ne olivat edelleen, mutta keräsin silti mukaan viitisen litraa. Kantarelleja tuli pari litraa, muita sieniä yhteensä vajaa litra.

Toivoa on. Nyt vain pitäisi päästä tsekkaamaan paikat parin päivän välein. Hankalaa, kun työtkin ovat alkaneet, mutta onneksi vielä riittää jonkin verran valoa iltaisin.

Ja tietenkin "pitäisi" harrastaa muutakin sadonkorjuuta. Perjantaina ja lauantaina keräsin marjapensaista kymmenisen litraa herukoita, joista olen vielä tänäänkin keitellyt mehuja. Yksi parin litran astia täynnä karviaisia odottaa vielä jääkaapissa siivoamista, mutta niitä tosin voin napsia viikon mittaan ihan sellaisenaankin, hedelmien sijasta.

Tutuilla kantarellipaikoilla

Jo eilen bongasin auton ikkunasta keltaiset kantarellit mökkitiemme ojasta. Tänään oli siis aika käydä kokemassa muutkin tutut paikat. Ensimmäisen oli ystävän aution lapsuudenkodin piha, jonka sieniin minulla on nautintaoikeus. Sieltä napsin ensimmäiset kultaiset aarteet.

Seuraavaksi ajoin oman kesäkotimme pihaan ja aloin kiertää koiran ja ystävän kanssa tonttia. Oli vähän kuivahtaneita keltavahveroita ojassa ja aika paljon terhakoita pikkukantarelleja heinän seassa. Jälleen kerran oli myös iso esiintymä pimeääkin pimeämmässä kuusimetsän kaistaleessa.

Kantarellit ovat vielä aika pieniä, mutta ei niistä useimpia kannattanut jättää kasvamaan tietämättä lähipäivien säätä. Ainakin hiekkapohjalla kasvavien lakit olivat jo alkaneet nahistua. Siispä urakalla poimimme kolmisen litraa ja jätimme vain aivan naulanpään kokoiset paikoilleen.

Yritin toki tähyillä muitakin sienilajeja. Jokusen haperon näin, mukaan keräsin vain yksinäisen keltahaperon.

Kotimatkalla poikkesimme vielä paikallisen mansikkatilan myyntipisteeseen ostamaan laatikollisen juuri kerättyjä marjoja. Yleensähän en säilö mansikoita, mutta nyt siivutin pari litraa pakastimeen ja ehkä saman verran kuivuriin. Osan jo söimme, loput ovat siivottuina jääkaapissa.

Kuivurikokeilu jännittää, sillä marjaviipaleet näyttävät ainakin parin tunnin jälkeen lähinnä sulaneen kiinni muovialustaan. Mutta ehkä ne saa lastalla irti kuivatuksen jälkeen... Kovasti osaisin arvostaa kuivia marjoja talvella viilin tai puuron kanssa.

Kauniita kantarelleja, hauskoja haperoita

Parin päivän ukkossateet antoivat hieman toivoa siitä, etteivät maastossa kasvavat ensimmäiset kantarellit ja haperot täysin kuivetu. Maapaikallamme Hollolassa näyttikin varsin toiveita herättävältä.

Kantarelleja oli noussut ensimmäisen löytäpaikan lisäksi pariin muuhun vakiopaikkaan. Yhdessä kohtaa sienet olivat jo sen kokoisia, että ne olisi voinut vaikka kerätä, mutta jätin kuitenkin kasvamaan. Kantarellit eivät yleensä hetkessä pahene eivätkä oikein maistu hyönteisillekään.

Yksittäisiä haperoita tuli tänään myös vastaan, mutta ei yhtään oikein herkullista lajia. Itse asiassa aika harvoin viitsin edes kerätä muita kuin koivuhaperoita, joista ensimmäisen näin tiistaina Helsingin Roihuvuoressa. Sitä haperoa en halunnut kerätä, niin ilmiselvästi se kuului ympäristöönsä. Sitä paitsi sieni olisi ehtinyt pahentua helteisen reissuni aikana.

Jos sateita tulee edes joka viikko, sienisesonki varmaankin jatkuu ja runsastuu lähiviikkoina. Lämpö tekee hyvää herkkutateille, joita kuitenkin odotetaan yleensä vasta elokuussa. Mutta koko ajan pitää olla tarkkana, jotta ehtii napata metsästä parhaat herkut ennen sienisääskiä ja mädättäjämikrobeja.

Sieniä sen siis kerännyt, mutta jotain kuitenkin: nokkosia, raparpereja ja mustaherukan lehtiä. Napsin myös ihania ahomansikoita suoraan suuhun.

Nokkosista paistoin lettuja, raparperista keitin mehua ja osasta ehkä huomenna hilloa mansikoiden kanssa. Viinimarjanlehdet odottavat ensimmäisiä säilöttäviä kurkkuja ja pikkelssisieniä.

Pyöräilyä, parveketta ja muuta puuhailua

Onneksi olemme aamuvirkkuja, muuten tällaisena +30-asteen hellepäivänä ei saisi mitään aikaiseksi. Päivän pyörälenkin teimme aamulla kahdeksan ja kymmenen välissä ja selvisimme ilman lämpöhalvausta tai palaneita käsivarsia. Erityisen mieleenpainuvia tänään olivat kesäiset tuoksut ja täydessä kukassa olevat valtavat sireenipuskat kylänraiteilla.

Ajoimme Lahden keskustasta ensin hetken pohjoiseen eli Takkulaan, josta käännyimme itään Sipurantielle ja kohti Ahtialaa. Ahtialasta taas on suora yhteys Nastolan Villähteelle ja sieltähän pääsee kätevästi Orimattilan Pennalaan. Loppumatka olikin paluuta Lahteen sen eteläisten kaupunginosien Renkomäen, Patomäen ja Launeen läpi. Kilometrejä tuli noin 45.

Aamulenkin jälkeen söimme varhaisen lounaan ja puuhastelimme hieman parvekkeella. Tai siis puoliso viritteli minulle ripustussysteemin, johon saan riippuvan puutarhan eli muutaman amppelin. Tähän asti olen ehtinyt täyttää yhden pöydän yrttiruukuilla ja istuttaa parvekkeen lattialla seisoviin isoihin ruukkuihin tomaattia, chiliä, lipstikkaa ja ruohosipulia.

Iltapäivällä käväisin vielä maalla noukkimassa kieloja, korjaamassa raparperisatoa ja noutamassa turhaksi käyneen pikkuauton, jolle yllättäen löytyi ostaja. Pienen koeajon jälkeen jätin ajoneuvon tulevalle omistajalle ja palasin kotiin harvinaisen uupuneena ja hikisenä.

Vielä yksi hajahavainto rytinällä tulleesta kesästä: koiralenkillä näin Lahden Kirkkopuistossa ison ryppään herkkusieniä. Päivällä ei ollut kameraa mukana, joten kipaisin illansuussa paikalle. Muutamassa tunnissa sienet olivat pahentuneet täysin kuumuudessa, nurmikolla oli enää yksi lakki, joka vielä oli valkoinen. Täytyy toivoa, ettei koko sienisesonki ole tällaista kilpajuoksua kuumuuden kanssa.

Kuusenkerkkäsiirappia

Sain kuin sainkin aikaiseksi kuusenkerkkäsiirappia seuraamalla tätä Kotikokin ohjetta. Minulla oli vain noin kolme desiä kerkkiä, joten jaoin määrät viidellä. Hyvää!

Ei minun korvasienikevääni

Olen käynyt etsimässä korvasieniä tänä keväänä kolme kertaa, käytännössä nollatuloksella. Tänään tein perinteisen retken miehen biologiveljen kanssa Hollolan metsiin.

Tsekkasimme lähes kymmenen hakattua tai myllerettyä mäntymetsän plänttiä, joista neljässä oli mielestämme ihanteelliset olosuhteet. Biologi löysi yhden etanansyömän itiöemän, minä en mitään.

Lähes kolmen tunnin retki ei tietenkään mennyt hukkaan, sillä nyt meillä on muistissa ainakin pari sellaista paikkaa, joissa ensi vuonna voi olla sieniä. Ja näimme toki paljon kaunista kevään ja alkukesän luontoa. Mäyräkoirakin nautti koluamisesta.

Yhdeltä hakatulta pläntiltä löysin kaatuneen kuusen, jossa oli vielä ihan tuoreen oloisia kerkkiä oksissaan. Kuusenkerkkiähän ei saa kerätä ilman lupaa elävistä puista, mutta tässä tapauksessa kyllä hyödynsin kuolemaantuomittua puuta. En ole koskaan tehnyt kuusenkerkistä mitään, mutta ajattelin kokeilla siirappia.

Se ainut löytynyt korvasieni pääsi jo aamulla tekemäni korvasienikastikkeen jatkoksi - toki asianmukaisesti kahteen kertaan keitettynä. Onneksi on vielä kuivattuja korvasieniä kaapissa. Täytynee kuitenkin käydä torilta katsomassa, saisiko sieltä täydennystä varastoihin.

Pyöräilyä, nokkosia, raparperia ja parsaa

Eilen ja tänään onnistuimme yhdistämään omaishoitokeikkaan myös pyöräilyä. Teimme sen niin, että toinen ajoi pakettiautoa toiseen suuntaan ja toinen sai pyöräillä, vaihdoimme perillä. Minun eilinen lenkkini oli aika vaatimaton, paluu Hollolan Hersalasta, noin 13 kilometriä. Jonkin verran treeniä tuli Messilän mäessä, joka aina pistää hauskasti puuskuttamaan. Nousuprosenttia en tiedä, mutta kyllä se kuuluu näihin tämän alueen ylämäkitärppeihin.

Tänään ajoin samaiseen Hollolan Hersalaan vähän pidempää reittiä: ensin Hämeenlinnantietä pitkin Salpakankaan läpi Soramäkeen ja Vesalaan, sieltä Kirkkotietä pitkin Hollolan kirkolle ja Rantatietä pitkin Hersalantien risteykseen ja lopulta perille. Matkaa kertyi Google-kartan mukaan 28 ja puoli kilometriä.

Oli aivan ihanteellinen pyöräilysää: pilvistä, parikymmentä astetta lämmintä ja lähes tyyntä. Ajaminen oli silkkaa nautintoa, sillä sain mennä ihan omaa vauhtiani ja jopa katsella vähän ympärilleni. Kärpäsenmäki ja muut vähän isommat nousut ajoin opiskelumielessä eli yritin aina vaihtaa juuri sopivan rattaan pakasta ja pitää kadenssin suunnilleen samana.

Polkeminen sujui itse asiassa niin hyvin, että tulin Hollolan kirkollekin melkein varkain, vain parin juomahörpyn jälkeen. Päätin kuitenkin pysähtyä kioskille jäätelölle, koska tiesin meidän syövän lounasta vasta vähän myöhemmin iltapäivällä. Kirkonkylän kioski kuuluu myös turistitärppeihin, joka pitää kokea muutaman kerran kesässä. Enpä kuitenkaan muistanut ottaa kuvaa, vaikka kioskin ympärillä oli houkuttelevasti sekä ihmisiä että isot määrät myytäviä kukkia ja taimia.

Kevät on edennyt niin hurjaa vauhtia, että vaaleanvihreä huntu on muutamassa päivässä muuttunut tiheäksi lehtiverhoksi. Lintuhavaintojakin on nyt jotenkin vähemmän, kun muuttajat ovat asettuneet pesimään. Ainoa hieman jokapäiväisestä poikkeava luontohavainto oli pellolla pinkova rusakko. Ja tuoksut! Mielestäni jossain matkan varrella tuli jo vastaan tuomen tuoksu.

Kevättä on ollut lautasellakin. Perjantaina kävin keräämässä kevään ensimmäiset nokkoset, joista osan käytin eiliseen lettutaikinaan. Ensimmäiset valkoiset parsat löysin kaupasta niin ikään perjantaina. Korvasienimuhennoksen taas tein viime kevään kuivatusta sadosta. Näiden kolmen liitto on aika lähellä täydellistä! Keräsin perjantaina talteen myös ensimmäiset raparperit ja keitin niistä mehua. Se on vichyllä laimennettuna tosi hyvä ja raikas pyöräilyjuoma.

Juuri tällä hetkellä ulkona sataa, mikä toivottavasti nostaa korvasieniä vielä esiin. Viime keväänä olin tähän päivämäärään mennessä kerännyt jo monta korvasienisatsia, tänä vuonna en ole löytänyt ainuttakaan kurttuista herkkua. Toivottavasti ensi viikolla ehdin piipahtamaan metsässä joku ilta.

Viikon sienikuvat

Kuusimetsää Hollolan Kutajoella

On tämä sosiaalinen media ihmeellinen. Kun edellisessä postauksessa harmittelin, etten pysty enää lisäämään kuvia blogiini, sain pian neuvot alle. Kuvien lisääminen onnistuu jälleen, kiitos Antin. Itse en ollut onnistunut päättelemään, että se taikakeino on juuri kirjautuminen Google+:aan ja kuvien kierrättäminen blogiin sitä kautta.

Rinne täynnä suppilovahveroita

Tosin vähän ihmettelen sitä, miksi Google haluaa pakottaa meidät kaikki Bloggerin käyttäjät myös Google+-palvelun käyttäjiksi, jotta saisimme jatkaa kuvien lataamista entiseen malliin. Vastaukset löytyvät varmasti kuvien julkisuusasetuksista ja palveluntarjoajan halusta levittää sisältöä mainostajille. Niinhän se on, ettei ilmaisia lounaita ole...

Reilun tunnin aikana keräämäni saalis

Tätä merkintää koristavat nyt kuvat viime keskiviikon retkeltäni, jolloin keräsin kolme korillista/kassillista suppilovahveroita ja yhden kantarellin. Retken jälkeen olen kuivattanut sieniä, tehnyt niistä kastiketta ja suppilovahverohilloa ja lisännyt niitä yhteen kastikkeeseen.

Ei mahdu enää sienikuvia...

Harmittaa. Kävin eilen suppilovahverometsällä ja toin tunnin lenkiltä kolmen täyden korillisen ohessa kotiin joukon valokuvia tunnelmallisesta kuusimetsästä ja suppilovahveroista. Kun yritin ladata niitä tänne blogiin, sain ilmoituksen, että kiintiöni on täynnä. No, olenhan toki julkaissut kuvia blogissani alusta lähtien, keväästä 2005.

Ongelma kohdallani on myös se, että minulla on pari aktiivista blogia ja myös muita kuvia kansioissa Googlen hallinnoimassa Picasassa. Täytynee yrittää perehtyä viikonvaihteessa siihen, miten tekisin tilaa tililleni.

Toki Google tarjoaa minulle maksullista kuvatilaa, johon sitten mahtuisikin aika rajattomasti kuvia. En mitenkään periaatteessa vastusta palveluista maksamista, mutta vierastan kuukausittain velotettavaa kestotilausta, jonka hinnat on ilmoitettu dollareissa eli maksetaan ilmeisesti Yhdysvaltoihin. Tuleekohan moisen pikkusumman (2,49)  maksusta aina saman verran kuluja päälle?

Yksi ratkaisu olisi tietysti siirtää blogi uudelle palvelimelle. Enpä taida haluta, koska näillä tarinoilla lienee joitain vakiolukijoita. Tutkitaan. Otan mielelläni vastaan vinkkejä, miten kannattaisi toimia.

Mainostetaan nyt vielä ilman kuvia, että ainakin täällä Lahden korkeudella kannattaa mennä vielä suppilovahverometsään. Pääsin eilen metsään vasta iltapäivällä, joten valoisa aika loppui kesken. Siihen yhteen rinteeseenkin jäi takuuvarmasti vielä kymmeniä litroja sieniä.

Suurin osa eilen keräämistäni oli napakoita ja hyväkuntoisia. Kuivuri on hurissut ihan koko päivän.

Tryffeliartikkeli Kotiliedessä

Tänään ilmestyneessä Kotiliedessä 24/2012 on julkaistu kirjoittamani Ruokavieras-artikkeli Kyllä tryffelinenä tietää!, joka kertoo lahtelaisten Jaana Lamppu-Blickin, Esa Blickin ja heidän lagottokoiriensa tryffelilöydöistä sekä pariskunnan jalostamista sieniherkuista ja ruokafilosofiasta. Kuvat otti Silvi Kaarakainen.

Jutunteon yhteydessä kolmisen viikkoa sitten pääsin myös näkemään, miten ja mistä niitä multasieniä kerätään. Lupasin säilyttää salaisuuden tarkasta löytöpaikasta, mutta kyllähän reissulla silmät aukenivat. Todennäköisesti sieniä voi olla vaikka missä - ainakin tammien ja pähkinäpuiden alla.

Koska Kotilieden numero on ilmestynyt vasta tänään, en vielä julkaise tekstiä täällä blogissa, teen sen, kun seuraava numero tulee myyntiin. Kuvia en ottanut lainkaan itse, joten käykääpä kurkkaamassa Blickien TryffDeli-yrityksen kotisivua. On siellä kuvia niistä sympaattisista ja innokkaista koiristakin.

Se kaikkein paras suppilovahveropaikka

Alitajuisesti olen tänä syksynä vältellyt menemästä Siihen Kaikkein Parhaaseen Suppilovahverometsään Hollolassa lähellä maaseutukotiamme. Aavistin, että siellä saattaa epätoivo iskeä, kun ei kaikkea saa mukaansa. Tänään kuitenkin puoliso ehdotti retkeä, joten totta kai suostuin.

Onneksi meillä oli myös aikaraja, sillä 15-vuotias mopsimme jäi hoitoon äidilleni, jolla taas oli menoa puolen päivän aikaan. Meillä oli reilut kaksi tuntia aikaa.

Ensimmäinen rinne ei vaikuttanut lupaavalta, joten noukimme mukaan jo vähän kärsineitä rouskuja. Mies löysi myös kantarellipaikan, jonka aarteet olivat suurimmat hänen koskaan keräämänsä.

Juuri kun hän oli ilmoittanut kantarelleista, sain ensimmäisen näköhavainnon suppilovahveromatosta. Sienet olivat suuria, niitä oli paljon, ja joka kiven ja mättään takaa paljastui lisää. Me keräsimme niitä noin sadan metrin säteeltä kolmekymmentä litraa, kunnes kaksi koria ja kaikki mahdolliset taskuista löytyneet muovipussitkin olivat täynnä. Sateessa hytisevä mäyräkoira yritti moneen kertaan vetää kotiin.

Emme päässeet koskaan kohtaan, joka edellisvuosina on ollut kaikkein satoisin. Voihan olla, että sienet kasvoivat nyt vähän eri kohdassa. Vielä todennäköisempää on se, että niitä olisi ollut siellä vielä kymmeniä litroja lisää. Vaikka ämpäreitä ja koreja olisi ollut lisää, emme olisi jaksaneet kantaa enempää märkää saalista.

Laitoimme maalla tulen hellaan ja siivosimme osan saaliista kuivatusritilöiden päälle kuivumaan. Otimme loput mukaan kaupunkiin ja jatkoimme hommaa lounaan jälkeen. Keitimme ja suolasimme rouskut (4-5 litraa) ja teimme kantarelleista säilykettä latomalla ne valkosipulin, mustaherukanlehtien ja suolan kanssa astiaan ja survomalla, kunnes neste nousi pintaan.

Suppilovahveroita on nyt kuivurissa ja sanomalehden päällä ympäri asuntoa. Ne ovat niin märkiä, että kuivumista pitää seurata, jotta home ei yllätä. Juuri nyt ei tunnu yhtään siltä, että lähipäivinä pitäisi päästä katsomaan se vielä parempi paikka. Katsotaan, missä vaiheessa alkaa poltella.

Vähän rouskuja, pieniä suppilovahveroita

Suppilovahverosaaliit riemastuttavat nyt ympäri Etelä-Suomea, ainakin sosiaalisen median päivitysten perusteella. Omienkin kokemusteni mukaan suppiksia löytyy sellaisistakin sammalrinteistä, joissa niitä en aiemmin ole nähnyt. Ja aika monesta tasaisesta heinikostakin...

Eilen tsekkasin ensin edellisen viikon mustarouskunurmikon, jossa oli nyt jäljellä enää pilaantuneita vanhoja itiöemiä. Jatkoin Messilän lenkkipolkujen varrelle, jossa kävijöitä riittää niin paljon, että sienet on yleensä varsin tarkkaan noukittu. Kaikki tatit olikin käännetty, halkaistu ja hylätty (ja hyvät toivottavasti noukittu mukaan), mutta sieltä täältä jopa ihan polunvarresta löytyi suppilovahveromättäitä.

Jatkoin vakiopaikalleni luonnonsuojelualueelle, ensin tosin tsekkasin mäntykankaan sen kupeessa. Ei tatin tattia. Kuusimetsässä oli jokunen rousku, mutta vain pari pientä ja tuoretta. Vastaan tuli myös kaksi mustaa torvisientä ja kolme pientä herkkutattia, jotka olivat suht.koht. kunnossa lukuun ottamatta etanan tekemiä reikiä lakissa.

Ja sitten ne suppilovahverot. Paljon löytyi perattuja jalkojen pätkiä, joten muutkin olivat lopulta löytäneet paikalle. Uusiakin oli tosi paljon, vielä pieniä, kauniin keltaisia ja napakoita. Hyviähän ne ovat, mutta aika vaikeita poimia. Noukin isoimmat ja jätin loput kasvamaan. Parista kohtaa löysin vähän isommaksi röyhähtäneitä tuppaita, joita kukaan muu ei ollut huomannut. Lukumääräisesti sain runsaan sadon, mutta loppujen lopuksi kori ei tullut edes täyteen - ehkä kuutisen litraa.

Metsäretki oli kuitenkin taas upea ja virkistävä, etenkin kun aurinko alkoi paistaa alkuiltapäivästä. Nyt ulkona sataa taukoamatta, joten metsäretki saattaa jäädä väliin. En minä sadetta pelkää, mutta märkien sienten säilöminen etenkin kuivaamalla on aika vaikeaa. Toivotaan, että ensi viikolla on jokin kaunis iltapäivä, jolloin ehdin kipaista metsässä.

Sienestysoppaana

Tytär miesystävänsä ja koiransa kanssa tuli viikonlopuksi kylään sen verran sopivasti, että kysyin, kiinnostaako sienestys. Eivät olleet ajatelleet, mutta lähtivät kuitenkin, todennäköisesti lähinnä ulkoiluttamaan koiria. Otimme mukaan heidän "mäpinsä" eli puolimäyräkoiran ja sekä meidän mäykkymme, joille metsässä juokseminen on suurta onnea.

Nuorella parilla on jonkinlaista kiinnostusta sienestykseen, sillä he syövät mielellään sieniruokia. Olivat kuulemma myös kesällä pohtineet, kenen kanssa lähtisivät opettelemaan ja kertaamaan sienitietoutta. Hmm... 

Olin vähän suunnitellut, että menisin etsimään herkkutatteja mäntymetsästä, mutta päädyin kuitenkin viemään joukon taattuun suppilovahverometsään. Vähän tosin pelkäsin, että joku muu olisi käynyt tyhjentämässä paikan, jonne jätin suppikset kasvamaan perjantaina. Turha pelko, niitä oli siellä ihan riittävästi, vaikka joku olikin vähän käynyt katkomassa jalkoja. Vai katsoinkohan omia jälkiäni parin päivän takaa?

Ehdimme myös kerätä talteen hyvän saaliin erilaisia rouskuja. Kotona teimme jaon: suppilovahverot Helsinkiin, sekalaiset muut paistosienet heti lounaaksi, rouskut minun talvivarastoihini.

Ja koiratkin saivat hienosti liikuntaa. Yhtään kuvaa en ehtinyt tosin ottaa metsässä, joten ohessa vain tylsiä kuvia peratuista sienistä.

Iltasienestyksiä

Mitä pidemmälle syksy ehtii, sitä vähemmän jää valon vuoksi aktiivista sienestysaikaa. Huomasin asian selkeästi viime maanantai-iltana, kun kipaisin metsään iltakuuden ja -seitsemän välissä juuri ennen italian tuntia. Vajaassa tunnissakin muuten keräsin tutusta paikasta ihan hyvän saaliin rouskuja eli meillä kovin tärkeitä salaattisieniä. Osa kangasrouskuista oli niin suloisen pieniä vielä, että jalostin ne seuraavana päivänä etikkasieniksi.

Töitä on nyt paljon, mutta onneksi aloitan työt aamuisin jo aikaisin. Kirjoittavan ihmisen selkä tai  hiirikäsi ei - eikä pääkään - kestä yli seitsemän tunnin kirjoitusrupeamia. Niinpä päätin lähteä kahtena iltapäivänä vähän aiemmin metsään: tiistaina Hollolan Kutajoelle omiin maisemiin, eilen perjantaina Messilän suojelualueen metsään Lahden ja Hollolan rajalle.

Tiistain Kutajoen keikan suurin elämys olivat kurjet, jotka laidunsivat ensin rauhassa pellolla parin sadan metrin päässä ja nousivat sitten rauhallisesti siivilleen. Eikä muutenkaan voi kuin huokailla, miten ihanaa luonnossa liikkkuminen juuri nyt on.

Minulle rakkaissa kuusimetsissä on jo vaikka kuinka paljon kohtuullisen kokoisia suppilovahveroita ja valtavat määrät pieniä kasvamassa. Mustatorvisieniä tulee vastaan vieläkin lähes joka kerta, viimeksi eilen muutama tosi iso yksilö. Kantarellien uusi sato näyttää nousevan, eilen oli polunvieret täynnä pieniä keltaisia pisteitä. Tiistain reissulla omassa metsässä oli oranssinaan rusko-orakkaita, eilisellä piipahduksella keräsin myös pari hyvää kuusenherkkusientä.

Ja sitten ovat vielä rouskut: mustarouskuja on ollut pitkästä aikaa todella runsas sato, kangasrouskuja alkaa nousta ja ilokseni olen löytänyt myös joitain todella kauniita karvarouskuja. Haaparouskuja tulee harvoin vastaan minun vakiometsissäni, eilen löysin niitäkin.

Eilen päätin käväistä nopeasti myös yleensä kuivalla ja vähäsatoisella mäntykankaalla. Sieltä löytyi reissun ainut herkkutatti, isonakin vielä valkopillinen. Vähän eri reitin valinnut toinen sienestäjä näkyi tulevan samalle parkkipaikalle toisen samanlaisen kanssa. Minulla oli siinä vaiheessa kaksi koria täynnä kuusimetsän antia muuta, mutta hänelle oli kelvannut vain tuo sienten kuningas.

Puolukoita näkyy metsissä olevan aivan valtavasti. Nyt keräämällä saisi helposti hyvin hyytyvät hillomarjat, sillä hieman raaoissa puolukoissa on pektiiniä. Valitettavasti tämän sadonkorjaajan aika ei nyt riitä, sillä kaksi viikkoa pitää vielä puurtaa yhden ison projektin kanssa, ja viikonlopuillekin on sovittua ohjelmaa.


Vielä luontohavainto täältä aivan Lahden keskustasta. Aamun koiralenkillä vihainen varisparvi ilmestyi puiston ylle tosi vihaisesti raakkuen. Minkki juoksi vilkkaan Lahdenkadun yli puistoon ja siitä edelleen naapurikerrostalon pihaan. Ilmeisesti peto piiloutui roskakatokseen, koska raakkuvat linnut kiertelivät sen yllä vielä pitkään.

Nimikkosieniä

Nopea iltalenkki Messilän alueen metsiin antoi saaliiksi vuoden ensimmäiset mustarouskut. Olivatkin lähes ainoita rouskuja metsässä, sain oheen vain joitain kangasrouskuja ja yhden pienen ja kauniin karvalaukun. Mies ystävällisesti perkasi noin parin litran rouskusaaliini, joka päätyy huomenna salaattiin.

Muuta saalista olivat paljousjärjestyksessä suppilovahverot (n. kolme litraa, enemmänkin olisi ollut, mutta kovin pieniä), lampaankäävät (noin litra pieniä ja napakoita), kantarellit (puolisen litraa), mustat torvisienet (puolisen litraa), kangastatit ja rusko-orakkaat (yhteensä kolmisen desiä).

Suppikset ja mustat torvisienet menivät kuivumaan, muut paistosienet paistoin kuiviksi pannulla ja rouskut keitin ja suolasin kevyesti. Rouskuihin lisään suolaa aina silloinkin, kun se ei ole säilymisen kannalta välttämätöntä, sillä suola pitää sienen rakenteen napakkana. Liottaahan ne pitää aina ennen ruoaksi valmistamista, mutta silti mielestäni suolaus kannattaa.

Lauman kanssa marjapensaissa

Tyttären koira on ollut viikonlopun ajan laumanjatkona, yhden vuorokauden myös ilman häihin matkustaneita emäntäänsä ja isäntäänsä. Melkein vuoden ikäinen koiraneito on muuten helppohoitoinen tapaus, mutta kombinaatio kahden vanhan tätikoiran kanssa ei ole ihan yksinkertainen. Nuori tarvitsee paljon enemmän liikuntaa kuin vanhat ja on muutenkin tottunut erilaiseen päivärytmiin.

Eilen aktivointi sujui helposti kärrää- mällä koko lauma maalle. Marjapensaiden ympärillä riittii nuuskittavaa ja havainnoitavaa, marjojakin upposi eri muotoisiin kuonoihin. Minä sain kerätyksi pari litraa punaisia viinimarjoja, joista keittelin tänään hyytelöä.

Tänään otin nuoren mäpin (sekoitus mäyrä- koiraa ja pinseriä) ja vanhan mäyrä- koiran kanssani helppokulkuiseen metsään. Vesisade vähän sotki matkaamme, mutta reilun puolen tunnin lenkillä löysimme kuitenkin muutaman herkkutatin ja pari leppärouskua niiden jatkoksi - juuri sopivasti pannullisen lounaan jatkoksi.