Huovilanpuisto: mustikkapullaa ja puistoromantiikkaa

Perheen sisäinen kotiseutuaiheinen sivistysprojekti vei meidät tänään Kärkölän Huovilan puistoon. Kyseessä on englantilaistyylinen maisemapuisto, joka on entistetty 1900-luvun alun asuunsa. Lisäksi puistoalueella toimii kotiseutumuseo ja yhdessä sen rakennuksista kahvila.

Ajomatkaa meiltä Lahden keskustasta tulee suuntaansa 31 kilometriä seuraavalla reitillä: ensin keskustasta Mytäjäisiin, josta ajoimme vanhaa Hämeenlinnantietä aina Kukonkoivuun asti. Kukkoon asti pääsee pyörätietä, kunhan ei vain erehdy yrittämään moottoriliikennetien pätkälle, joka ohittaa Soramäen ja Vesalan.

Kukonkoivusta käännyimme Tenniläntielle, jonka nimi vaihtuu Kylä-Horkan tieksi ja Maavehmaantieksi ja jatkuu aina Kärkölän kirkolle menevän tien risteykseen. Ajoimme vielä Kirkkotietä pitkin kirkon ohi ja reilun kilometrin etelään, kunnes näkyi viitta Huovilan puistoon. Viimeiset sadat metrit pitkin Lemmenkujaa ja Museontietä ovat sorapintaisia. Tällä kertaa kuitenkin vältimme rengasrikot.

Heti museon pihapiirissä tuli vastaan paikallinen opas, jolla oli myynnissä viiden euron pääsylippuja. Lippu on voimassa itse asiassa koko kauden, mikä varmasti ilahduttaa lähellä asuvia. Puiston ilme varmasti vaihtuu monta kertaa kasvikauden aikana, kun toiset lajit kukkivat ja toiset lakastuvat.

Tänään meille oikein mainostettiin kukassa olevia vaaleanpunaisia lumpeita, eikä suotta. Puistossa on neljä lampea, joissa on hieman eri lajeja, vaaleanpunaisten lumpeiden lisäksi ainakin valkoisia lumpeita ja ulpukoita ja jotain hyvin peittävää vesikasvia, jonka päällä hyppivistä hyönteisistä syntyi ihan kunnon ratina.

Me kuitenkin aloitimme kierroksen kahvilasta, jonka mustikkapulla oli ehdottomasti kesän paras pullapohjainen leivonnainen.

Kahvittelun jälkeen kävimme läpi kotiseutumuseon rakennukset ja vasta niiden jälkeen kävelimme puistossa. Meistä kumpikaan ei tunne moniakaan puutarhakasveja, mutta se ei tietenkään estä ihailemasta istutuksien ja luonnon yhdistelmää. Ihan viimeksi käväisimme vielä "rauniolla" eli katsomassa kartanonherra Collinin rakennuttamat perustukset, joiden päälle ei sitten koskaan noussutkaan rakennusta. Ruusutarha kivikehän sisällä on ihan hauska oivallus.

Kutsun puolison ja minun yhteisiä kotiseutupyöräiljä sivistysprojektiksi, sillä olemme kumpikin oppineet tämän (ja jo viime) kesän aikana paljon. Mies on ajanut maantiepyörällään Päijät-Hämeen maanteillä satoja lenkkejä ja tuhansia kilometrejä mutta harvoin aiemmin pysähtynyt katsomaan mitään nähtävyyksiä.

Minä taas olen kolunnut erinäisiä näyttelyitä ja muita kulttuurikohteita työn tai harrastuksen puolesta, aina aiemmin autolla.

Mies on kehunut minulle uusia kokemuksia, mutta luulenpa olevani saamapuolella. Maantiepyöräilijänä olen ehdottomasti vielä aloittelija, minkä vuoksi on hienoa (ja välillä ärsyttävää) saada neuvoja ajamiseen. Ehkä vielä tärkeämpää minulle on kuitenkin nähdä vaivaa matkatessani paikasta toiseen ja samalla myös ajatuksen tasolla todella siirtyä uuteen elämykseen. Olen katsellut pelto- ja metsämaisemiakin ihan eri silmin, kun niiden ohi on pitänyt polkea. Ja totta kai on ollut mukavaa jakaa kokemuksia.

Päivän kilometrisaldo: 62 kilometriä.

Kevätmatkalle tandemilla ja singleillä

En ole vapun jälkeen enää ehtinyt metsään sienitsekkaukselle, sillä päivät ovat kuluneet töissä ja illat varusteita pakatessa. Tänään starttaamme kohti Turkua ja sieltä huomenaamulla Ahvenanmaalle viikoksi pyöräilemään. Kotia jäävät pitämään pystyyn koirat ja tytär puolisoineen.

Perjantaina saimme yllättäen tekstiviestin pyöräkorjaamosta, joka oli kuin olikin saanut tandempyörämme huollettua ajoissa ennen matkaa. Veimme kulkupelin sinne jo lokakuussa, mutta eihän sille mitään talven aikana ollut tapahtunut. Kun muistutimme asiasta jokunen viikko sitten, olikin jo "vähän liian myöhäistä". Mutta hyvä näin.

Toki olisimme pärjänneet ihan kahdella yksittäisellä pyörälläkin. Mutta kun pakettiautoon mahtuu, otamme sitten kaikki. Sama periaate näkyy pakkauksissammekin; emme ole hirveästi karsineet, kun on tullut mieleen jotain vaatetta tai muuta tarpeellista. Ihan kiva näinkin vaihteeksi, yleensähän ollaan lentokoneiden ja omien voimien painorajoitusten kanssa tekemisissä.

Eilen kokeilimme tandemilla ajoa noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Takasatulassa tuntui taas vaihteeksi aika extremeltä, kun nopeus ihan tasaisella suoralla kipusi helposti yli neljänkympin. Mitäänhän sieltä ei näe muuta kuin sivulle ja taakse. Ja taakse katsoessaan pitäisi olla heiluttamatta pyörää. Takapenkkiläisen tärkein tehtävähän on vahtia takaa tulevia ajoneuvoja ja seuraavaksi tärkein tsekkailla takavaihtajan kiekkoja, joita edessä ajava ei ylety katsomaan.

Yritän nyt olla stressaamatta pyöränhallintaan liittyvien asioiden kanssa, sillä lomallehan tässä ollaan menossa. Eniten toivon, että tuulet vähän heikkenisivät, sillä saaristossa tuuli kyllä tuntuu. Ei hirveästi huvita ajaa kevyellä pyörällä aukeassa maastossa tai sillalla, jos on vaarana pudota mereen. Tandem on raskaampi väline, mutta siinä on sitten taas omat hankaluutensa. Käännöksissä se on kuin rekka; kaikki tapahtuu hitaasti ja laajalla kaarella.

Eiliseltä reissulta tarttui puhelimen kameraan vain valko- ja sinivuokkoja, ei pyöräilykuvia. Hyvää kevään jatkoa ja vähemmän hyisiä aamuja muillekin!

Kurkihavaintoja ja maantiepyörän koeajo

Sunnuntain hommiin kuului hakea maalta Hollolasta pakettiauton kesärenkaat ja kesäajeluihin sopivat maantiepyörät. Autolla ajelu ei ole varsinaisesti mitään suosikkipuuhaa, mutta tällä kertaa sekin tarjosi elämyksiä. Lähellä kuuluisaa Kutajärven lintujärveä bongasimme ensimmäiset kurjet pellolla.

Nousimme sen verran autosta, että pääsin yrittämään kuvaamista älypuhelimella. Eihän siitä juuri mitään tullut, mutta oheisesta kuvasta ehkä juuri ja juuri erottaa pari isoa hahmoa. Kuvaa isompi elämys oli ääni, jolla nämä pellolla olleet kurjet ja pian kaksi yli lentänyttä lajitoveria keskustelivat keskenään. Kyllä siinä varmaan jotain reittineuvotteluja käytiin.

Kutajoella lastasimme renkaat ja pyörät autoon ja pissatimme koirat. Pumppasimme myös minun kilpurini renkaat pientä ajelua varten. Suuntasimme autolla vielä Hersalaan tapaamaan anoppia ja miehen veljeä. Lankomies oli tehnyt puutarhassa keväthommia nostamalla ylös ison määrän maa-artisokkia. Saimme mukaan pari puolen litran rasiaa valmiiksi putsattuja ja keitettyjä mukuloita.

Pihalla oli auenneita sinivuokkoja moninkertaisesti perjantaihin verrattuna. Lähes koko vierailun ajan ulkoa kuului kurkien huutoa. Pois lähtiessämme bongasimme yhden parin anoppilan läheiseltä pellolta.

Kun pääsimme asfaltin reunaan, minä kaivoin oman maantiepyöräni tavaratilasta ja lähdin kevään neitsytajelulle kilpurilla, muut jatkoivat autolla. Matka oli siis noin 12 kilometriä, ensin kilometri Hersalantietä ja loput Rantatietä ja Jalkarannantietä kohti Lahtea. Matkalle mahtui yksi iso ylämäki Messilän kohdalla, loppumatka olikin melkein pelkkää laskettelua kohti keskustaa.

Lukkopolkimet ja maantiepyörän vaihteet jaksoivat jännittää minua ensimmäisen kilometrin verran, sen jälkeen ajo oli kevyttä juhlaa. Messilän mäessä kyllä tunsi polkevansa ylämäkeä, mutta siinäkin saatoin luottaa pääseväni ylös asti, kun vain jaksoin tikuttaa keveimmällä vaihteella.

Puolet maa-artisokista käytin sunnuntailounaan alkukeitoksi. Aivan uskomattoman upea makuelämys syntyi tällaisella noin-reseptillä: ½ l kanalientä, ½ l keitettyjä maa-artisokkia, 1 dl kermaa, persiljaa. Keitettiin, soseutettiin ja maustettiin. Siinä se.

Leskenlehtiä ja routavaurioita

Päivän pyöräily oli rengasmatka  Lahden keskusta - Messilä - Salpakangas - Jokimaa - Mytäjäinen - keskusta, yhteensä noin 25 kilometriä. Lähdimme aika kovaan vastatuuleen, joka tuntui erityisesti minun ajamisessani, sillä olin edelleen liikkeellä maantiepyörää raskaammalla hybridillä.

Pari ylämäkeä tuntui todella pahalta, mutta kyllähän tuohon reittiin mahtuu Etelä-Suomessa ihan kunnioitettavia korkeuseroja. Toisaalta juuri nuo ylämäet tuottavat odottamaani ajokuntoa ehkä vähän kovempiakin lenkkejä varten.

Itse asiassa sovimme juuri äsken puolison kanssa, että otamme helatorstaiviikolle lomaa ja lähdemme Ahvenanmaalle pyöräilemään. Siellähän eivät tosin korkeuserot kiusaa Getan vuorta lukuunottamatta.

Tämän päivän lenkillä tuli vastaan kaksi merkittävää havaintoa: leskenlehdet Messiläntien varressa ja pahoista routavaurioista varoittavat merkkikepit keskellä pyörätietä lähellä Jokimaata. Lintuja en osannut tai ehtinyt bongata, mutta Porvoonjoen pinta oli juhlallisen korkealla.

Kevät alkaa oikeasti sinivuokoista

Arjessa on muutaman viikon ollut paljon ylimääräistä huolta miehen omaisen sairastamisen ja kotiuttamishoidon vuoksi. Eilen siirsimme hoitovastuun eteenpäin ja pääsimme samalla käymään maalla Hollolassa.

Ensimmäiset sinivuokot olivat nousseet etelärinteeseen. Heti oli paljon helpompi hengittää. Tänään pääsen puolison kanssa myös pyöräilemään. Tuntuu, että kevät on nyt kunnolla alkanut.

Juoksu- ja pyörälenkin kautta kevääseen

Vuodenaika ja liikuntalajien kausi ovat nyt vaihtuneet. Eilen pakkasimme sukset, sauvat ja retkiluistimen terät autoon ja veimme ne säilytykseen maalle. Ajomatkalla katselin maisemia ja vakuutuin lopullisesti, ettei Vesijärven jäällä tai peltojen hangilla enää pääse liikkumaan ainakaan suksilla. Hankikantihiihto jäi meiltä menneenä talvena kokonaan väliin.

Tänä aamuna päätin, että nyt pitää tarttua keväisin lajeihin, vaikka vettä vihmoo ja kura, sepeli ja joissain kohdissa vielä jääkin haittaavat kulkemista. Ensimmäiseksi kävin pyörävajassa pumppaamassa hybridipyöräni renkaat. Mitään pyöräilysuunnitelmaa ei ollut, mutta ajattelin pyörän olevan valmis ainakin huomista italian tunnille ajoa varten.

Sitten tuli mieleeni kokeilla juoksemista, joka ei varsinaisesti kuulu lajeihini. Kävin hissuttelemassa kaksi kertaa Pikku-Vesijärven kilometrin lenkin ja olisin kyllä jaksanut enemmänkin. Sen verran olen kuitenkin vuosien mittaan viisastunut, etten rehkinyt enempää ja juoksin vain puiston polkujen hiekkapohjalla. Siirtymät asvalttikatua pitkin kävelin reippaasti. Yhteenä lenkkiä tuli vaivaiset kolme kilometriä. Kyllä siinäkin vähän kuuma tuli.

Ennen juoksulenkkiä mies oli hihkaissut, että hän voisi lähteä kanssani johonkin pyöräilemään. Niinpä kotiin palattuani vain vaihdoin ulkoiluhousujen alle pyöräilyhousut ja lähdin puolison kanssa katsastamaan eteläisen Lahden pyöräteiden kuntoa. Eteläisen siksi, että lähdemme aina ensin vastatuuleen. Tosin tuuli oli tällä kertaa niin heikkoa, ettei asialla oikeastaan ollut väliä.

Myös tälle lenkille anoin etukäteen kohtuutta, sillä en ole ollut satulassa sitten viime syksyn. Mieshän ajaa koko talven läpi sisällä rullilla, joten hänelle ei välttämättä olisi tullut mieleen pohtia takamuksen kestoa.

Ajoimme keskustasta ensin Mytäjäisiin ja sieltä Porvoonjoen rannan reunoja nuolevalle Eteläiselle Rengastielle, joka jatkui Mäntsäläntienä aina Launeen Tapparakadulle asti. Käännyimme vielä Kerinkallioon ja pyöräteitä pitkin Upon sillan ali Askon alueelle ja sieltä vanhaa Loviisan radan pohjaa pitkin takaisin keskustaan. Sopivan kevyt aamulenkki, jonka aikana vielä sai muutamassa kohdassa varoa irtosoraa, sohjoa ja jäätä. Aika iso osa pyöräteistä oli kuitenkin jo putsattu sorasta, joten kyllä se tästä lähtee.

Vielä en sentään kaiva maantiepyörää esille vaan luotan vakaampaan ja tutumpaan hybridiini. Oli silti hauska huomata, että jotkin maantiepyöräkauden opit olivat jääneet selkäytimeen. Jarrutin ja pysähtelin tyylillä, jolla olisin saanut
myös lukkopolkimet irti äkkitilanteessa.

Päivän ulkokuvat ovat Pikku-Vesijärven puistosta, jossa kukat puskevat jo lumen alta paljastuvan, huonokuntoisen nurmen läpi ja sorsat odottavat herkkuja sulassa. Sisäkuvassa kevään ensimmäinen kukka kiinanruusussamme.

Valo- ja kukkaterapiaa

Viime päivät ovat olleet hyvin hämmentäviä: pakkasta on ollut noin kymmenen astetta, mutta taivas ja aurinko ovat käyttäytyneet kuin parinkymmenen asteen pakkasissa.

Eilen aamulla lähdin puolison mukaan hiihtoladulle aamupäivällä ja siirsin työntekoa vähän myöhemmäksi illalla. Kyllä teki hyvää olla liikkeellä luonnonvalossa!

Aurinko ilahduttaa ulkona ja masentaa sisällä, jossa kaikki pölyt alkavat näkyä päivä päivältä tarkemmin likaisten ikkunoiden läpi. Olen päättänyt kuitenkin olla stressaantumatta, sillä pari seuraavaa viikkoa on käytettävä johonkin ihan muuhun kuin rätin heiluttamiseen. Onneksi osa työkeikoista vie myös ulos.

Jouluiset amaryllikset ovat aloittaneet kodissamme toisen kukintakierroksen. Valkoisen kukkavana on jo vaarallisen pitkä. Toivotaan, että kukka lakastuu ennen kuin varsi katkeaa.

Perinteinen amaryllis - tai ritarinkukka

Perinteisesti ostin lokakuussa Tori Ruposelta neljä amarylliksen sipulia ja istutin niistä muutaman viikon välein kolme. Se neljäs jäi parvekkeelle vievien ovien välissä pitämääni multapussiin kovien pakkasten ajaksi ja todennäköisesti paleltui (ainakin samassa säilössä ollut perunapussi paleltui).

Ensimmäisenä istuttamani punainen oli auennut joskus loppuviikosta melkein salaa. Tänään nostin sen paremmin esille, koska odotamme vieraita. Valkoisessakin kasvissa on jo nuppu puoliksi auki, joten todennäköisesti se on komeimmillaan ensi viikolla.

Kolmas istuttamani sipuli pääsi vähän kuivahtamaan tyttären entisen huoneen ikkunalaudalla, jossa en muistanut käydä tarkastamassa kasvien kuntoa muutamaan päivään. Jotain sieltä on tulossa, mutta onko se valkoinen tai vaaleanpunainen, ei ole vielä selvillä. Ehkä yritän vielä sitä neljättäkin laittaa multaan, ainakin sipulin päässä on jotain elävän näköistä alkua.

Amaryllis on kai oikealta nimeltään ritarinkukka, mutta sinnikkäästi siitä puhutaan amarylliksenä. Niin tai näin, minulle juuri tämä kasvi on se oikea joulukukka.

Jotkut osaavat ilmeisesti säilyttää kukkineen sipulin niin, että se antaa kukkia taas seuraavana syksynä. Minä olen kaivanut muutaman kerran sipulit keväällä maahan maalla ja saanut pari kertaa kukkia joskus syyskuun tienoilla. Hauskaa sekin.

Eräänlaista mökkipuuhastelua

Meillä ei oikeastaan ole mökkiä vaan osuus perikunnan talosta. Vaikka paikka on aivan lähellä, käymme siellä tosi harvoin ja silloinkaan emme yleensä harrasta ns. mökkihommia ollenkaan. Siis nikkarointia, halonhakkuuta, puutarhatöitä tai metsänraivausta.

Puoliso kyllä viihtyy verstaassa, mutta siellä syntyy taidetta tai erittäin mielenkiintoisia tuunauksia arkipäivän esineisiin. Minä olen aikanaan harrastanut paljonkin ompelua ja matonkutomista, mutta nykyisin olen lähinnä keräilijä. Eilen ja tänäänkin kävin napsimassa talteen ja kuivumaan käyttökelpoiset nokkosenlehdet. Sienestyksessä on nyt (toivottavasti hyvin lyhyt) tauko.

Mutta tänä viikonloppuna harrastin myös oikeaa mökkipuuhastelua eli maalasin vanhan pöydän - tai pikemminkin pöytää. Kahdella maalikerroksella homma ei vielä valmistunut, joten asiaan pitää palata. Olin maalarina niin tohkeissani, etten edes muistanut ottaa kuvaa pöydästä. Korjaan asian valmiin värin kanssa.

Voisin tietysti kuvata mopsin selän, sillä koira halusi tietenkin auttaa, ja nyt sillä on terrakottaa väriä mustan turkin seassa. Antaa nyt eläimen kuitenkin levätä, sillä sokea ja kuuro koiravanhus joutui venymään taas jaksamisensa äärirajoille tepastellessaan monta tuntia pihamaalla.

Sen sijaan kuvailin eilen sekä anoppilan pihan että oman kesäpaikkamme kesäilmettä. Vehreys pääsi  yllättämään taas kerran. Monet kukat ovat jo yli ja ohi, ja ihan ruohonleikkuu- mielessäkin puutarhassa pitäisi riehua melkein päätoimisesti.

Ehkä hauskimpia kuvattavia olivat kuitenkin vajaa vuosi sitten edesmenneen appeni veistokset luonnon keskellä. Anoppi halusi pari viikkoa sitten järjestää puutarhaan eräänlaisen muistonäyttelyn vieraille, jotka tulivat katsomaan hänen töitään Hollolan kirkolla avattuun Naivistit kesävisiitillä -näyttelyyn ja sen jälkeen kahville. Mies pääsi puuhastelemaan veistosten kanssa äitinsä pihalle. Minä ja muut kesävieraat saamme nautiskella valmiista näyttelystä.

Siedätys: tuoksuterapiaa

Olen aina ollut haju- ja tuoksuherkkä. Hajuvesiä tai tuoksuvaa kosmetiikkaa en voi käyttää, pyykit pitää pestä hajusteettomilla pesuaineilla. Vaikeaa on myös teatterissa hajustettujen ihmisten lähellä, vaikka aika harvoin saankaan varsinaisia allergiaoireita. Silti tunnen olevani kuin vankilassa tuoksumuurin sisällä.

Sen sijaan nautin vahvasti sammaleisen metsän tai kostean kaislikon tuoksusta, vaikka jälkimmäinen voi joskus lemahtaa vahvastikin muulta kuin tuoreelta. Oikeastaan lähes kaikenlaiset hajut käyvät, jos vain tunnistan ne oikeassa ympäristössään.

Kotonani tuoksuu nyt kuitenkin todella vahvasti. Anopinkieli yllätti toista kertaa parin vuoden sisään ryhtymällä kukkimaan. Ensimmäistä kukkimista en edes huomannut ennen kuin lemusta, jonka lähdettä silloin etsin epätoivoisesti. Löysin lehtien väliin piilottelevan kukkavanan vasta, kun kasvi tiputti vaatimattoman näköiset terälehdet ja tahmeaa mahlaa pöydälle.

Tämä kukkiminen on nyt ollut niin massiivista, että olen päässyt seurailemaan useita kukkavanoja jo viikkoja. Tuoksu alkoi levitä pari viikkoa sitten. Se on vahva ja muistuttaa hyvin paljon monia inhoamiani hajuvesiä (tai siis päinvastoin), mutta jostain syystä kuitenkin siedän sitä.

Taitaa olla kyse sekä tunnistamisesta että ylpeydestä. Tiedän, mistä haju tulee. Se on minun hoitamani huonekasvi, joka nyt työntää kevään ja valon riemussa lisääntymiselimiään meidän nähtäväksemme ja etenkin haistettavaksemme. Kovin kaunishan tuon kasvin kukka ei ole, mutta tuoksu on tyrmäävä.

Pitäisiköhän pullottaa ja myydä kalliilla?

Muutoksia tulee, mutta mitä voi tehdä itse?

Kulunut vuosi on ollut kohdallani yksi elämäni rankimmista. Läheisten sairastelua ja yksi kuolema, vaikeuksia oman työkyvyn kanssa, paljon huolia työelämässä.

Alkuvuosi 2012 on näyttänyt, että ihan kaikki voi todellakin mennä vielä huonommin kuin vähän aikaa sitten luuli. Freelancerin työelämässä on tarjolla nyt vain huonoja uutisia. Itse alan vasta  toipua viime vuoden käsiongelmista ja vuodenvaihteen flunssakierteestä. Influenssan jälkeinen keuhkokuume vei läheisen tiputukseen ja pitkälle sairauslomalle. Vanha koira on ripuloinut lähes viikon lääkityksestä huolimatta ja aiheuttaa tietenkin ihan konkreettisesti unettomia öitä. Jopa pitkään odotettu lomamatka Roomaan helmikuussa oli aiottua rankempi, sillä kaupungin lamauttanut lumisade osui juuri matkamme aikaan. Seuraavalla viikolla tytär ja minä olimme flunssassa.

Osan asioista voi ehkä nähdä myös myönteisessä valossa. Toinen tytär ajoi muuttomatkoillaan helmikuussa kerran rajusti ulos tieltä ja joutui toisen kerran hinaukseen auton vian takia. Vakuutus korvasi hinaukset, korjauksista selvittiin "vain" muutamalla satasella ja ennen kaikkea: ihmiset ovat kunnossa. Toinen taas selvisi omasta ojaanajostaan ihan pikkusäikähdyksellä, kun naapurin isäntä tuli hätiin traktorin kanssa. Mutta ne kaikki vakuutuspaperit ja korjaamoreissut, niihin olen käyttänyt monta tuntia. Minähän auton omistan ja vakuutukset maksan, mistäpä opiskelijat rahat niihin ottaisivat.

Listaa on oikeastaan turha jatkaa, sillä nyt on pakko saada jostain voimia. Olen tietenkin yrittänyt toimia, niin kuin meitä neuvotaan, yksinkertaistaa elämää, vähintäänkin taloudellisesti. En hirveästi matkusta (mitenkähän on - juuri mainitsin Rooman...), en osta vaatteita tai kosmetiikkaa, laitan itse ruokaa raaka-aineista lähtien, luen kirjaston kirjoja, korjaan vaatteita - tällaisia arjen pikku tekoja voi mainita vaikka miten. Liikun luonnossa enkä golfkentällä, en ostele elektroniikkaa tai kalliita pääsylippuja. Käyn halvoilla kielitunneilla.

Mutta, mutta. Asumiskulut ovat isot, vanhat autot rasittavat taloutta. Perikunnan talossa sijaitsevasta kesäkodista tai ainakaan sen kuluista ei niin vain pääse irti. Jälkikasvu ei vielä pitkään ole taloudellisesti omillaan, sillä ns. väärillä aloilla opiskelevien korkeakouluopiskelijoiden kesä- ja pätkätyömarkkinat ovat aika onnettomat. Aina jostain reunasta repeää, kun yrittää saada voimat ja rahat riittämään. Ja on minulla yksi todella kallis harrastus, tanssitunnit musiikkiopistossa. Ne pitäisi itse asiassa voida vähentää verotuksessa työkykyä ylläpitävänä liikuntana, vaan enpä ole edes kokeillut. Kun ei sitä verotettavaa tuloakaan ole ihan hirveästi.

Tämä kirjoitus pyrkii nyt olemaan alku prosessille, joka selkeyttäisi ajatuksiani välttämättömästä muutoksesta. Ehkä se on rivi pieniä askelia, mutta suunta pitäisi löytää. Tai ehkä se tähtää johonkin isompaan kertahyppäykseen, mikä ainakin vielä tuntuu erittäin pelottavalta vaihtoehdolta. Sen tiedän, ettei tätä näköalatonta ja puolitehoista haahuilua jaksa enää pitkään.


Haluaisin uskoa, että minulle käy kohta kuin kuvan anopinkielelle. Istutin sen nykyiseen ruukkuunsa vähintään viisi vuotta sitten. Nyt ruukussa alkaa olla tosi ahdasta, mutta samalla tapahtuu jotain ihmeellistä. Kasvi kukkii hoidossani ensimmäistä kertaa kunnolla (se teki yhden kukkavanan jo viime vuonna, mutta silloin en sitä edes huomannut ennen kuihtumista kuin pöydälle tippuneesta tahmeasta nesteestä). Ajattelin jakaa kasvin ja lisätä tähän ruukkuun multaa, mutta nyt annan kasvin olla rauhassa kukinnan ajan.

Ja vielä toinen pienenpieni toiveikas asia. Vein tänään huoltoon ompelukoneen, jonka tyttäreni puoliso oli saanut perinnöksi ja antoi käyttööni, koska nuoripari ei sitä käytä. Huoltofirma lupaili, että kohtuuhinnalla vanhasta koneesta saisi ihan käytettävän. Ompelukone on ennenkin auttanut vaikeina vuosina.

Kesän airuita

Eilinen lauantai meni siivotessa ja levätessä, sillä perjantai oli aika rankka matkapäivä. Kohde - tyttären opinahjon musikaaliesitys Seinäjoella - oli mieluinen ja inspiroiva, mutta ajomatkat Lahdesta edestakaisin ihan liian rankat yhdelle päivälle. Koirat olivat kuitenkin vain päivähoidossa, joten tällä kertaa asia piti hoitaa näin.

Mutta koska eilinen meni melkein sisällä, tänään olikin sitten hinku päästä ulos. Ensin kävin kävelyllä Lahden sataman seutuvilla, jossa oli käynnissä vauhdikas Casseli Race -kilpapurjehdustapahtuma. Purjeveneitä on aina inspiroivaa katsoa ja eritoten näin keväällä, kun kausi on alussa. Kännykkäkuvista tuli niin surkeita, ettei nyt laiteta edes todisteeksi.


Iltapäivällä kävimme terve(hd)yskäynnillä anoppilassa, jossa kesä oli taas päässyt röyhähtämään kasvuun ihan omassa tahdissaan - tontti sijaitsee etelärinteessä aivan veden äärellä. Pidemmittä puheitta ohessa muutama kuva, joissa pääosassa ovat kielot, syreenit, omenankukat, lemmikit ja mäyräkoira.

Primöörejä

Ruotsin kielessä on sana primör, monikossa primörer, joka merkitsee sadon ensimmäisiä vihanneksia, marjoja jne. Harmittaa, ettei suomen kielessä ole yhtä hyvää. Joskus olen nähnyt ilmauksen ensivihannekset. Puhutaan tietysti uusista perunoista, kauden ensimmäisistä mansikoista ja vielä vähän lituskaisista sokeriherneistä keitettävistä apposista, mutta se iskevä sana siis puuttuu.

Tänään kuitenkin keräsin maalta niitä primöörejä, joita nousee esiin (lähes) ilman viljelyponnistuksia: nokkosia ja raparpereja. Olisin halunnut etsiä myös pieniä horsmanalkuja ja vuohenputkia, ehkä myös vähän voikukanlehtiä salaatiksi, mutta syntymäpäiväjuhlinnan ohessa ei ollut riittävästi aikaa. Hyvä näinkin.

Ryöppäsin äsken nokkoset nopeasti ja aion käyttää puolet niistä huomenna munakasrullan täytteenä. Raparpereista saatan tehdä itselleni ihan pikku pikku kiisselin, koska saan joka tapauksessa syödä sen yksin. Puoliso ei ole ihastunut raparperiin myöskään piirakassa tai muissa makeissa ruoissa, mutta ehkäpä löydän hyvän chutney-reseptin. Tai sitten teen niistä piirakkaa perjantaina tulossa oleville vieraille, jotka eivät ole ihan yhtä kranttuja. Varret säilyvät kyllä muutaman päivän jääkaapissa. Raparperisimakin on hyvää ja raikasta.

Pihalta löysin ihanasti nupulla olevia kieloja, joita keräsin tuomaan tuoksua tänne kaupunkiasuntoon. Metsänreunassa kävin vilkaisemassa paikan, jossa joinain vuosina on ollut korvasieni tai pari. Ei mitään.

Sienessä torilla

Mies palasi eilen torilta kassi täynnä korvasieniä. Ilmassa oli hieman vahingoniloa, sillä hän oli jo useita kertoja kysynyt minulta, olisiko korvasieniä jo noussut. Yhtä monta kertaa olin vakuuttanut, että on a) liian kylmää, b) liian kuivaa.

Ei ollut ainakaan Iitissä, josta sienet kuulemma on kerätty. Kerääjä ja myyjä ei kuulemma ollut kauhean halukas kertomaan edes paikkakuntaa, mutta tässä se nyt sitten kerrotaan laajemminkin. Tuskinpa tällä perusteella kukaan osaa vielä hänen apajilleen.

Kun eilen kävimme anoppilassa, katselin taas uusin silmin maastoja matkan varrella. Ei auton ikkunasta tietenkään korvasieniä näe, mutta sopivia hakkuuaukeita kyllä. En vain taida ehtiä etsintöihin ennen ensi viikonloppua, sillä tänään oli ihan pakko siivota ja tehdä muita huoltohommia, huomenna taas on tiedossa isot syntymäpäivät. Tosin voin sillä reissulla kyllä piipahtaa oman maapaikkamme metsänreunassa, josta useina vuosina olen löytänyt joitain korvasieniä. Jos siellä on jotain, kannattaa kiiruhtaa muuallekin maastoon. Ja kannattaa kyllä siinäkin tapauksessa, että sieltä ei löydy mitään.

Enää en suhtaudu niin, ettei sieniä saisi ostaa torilta - ja mitäpä se kannattaisikaan, jos puoliso on jo hankinnan tehnyt. Aiemmin olin vähän loukkaantunutkin siitä, jos hänelle eivät riittäneet minun kotiin tuomani saaliit. Nyt tajuan käyttäytyneeni kuin muinaiset metsästäjämiehet. Pääasia, että kotiin tuotu tai ostettu ruoka saadaan syötyä tai vähintään säilöttyä. Nämä ostetut korvasienet kuivatamme, jolloin ne säilyvät pitkään.

Sitä paitsi Lahden kauppatori on elämyksellinen paikka, josta ainakin kesällä on ihana tehdä välillä heräteostoksiakin. Tänään ostin sieltä varovasti ensimmäisiä hyötykasvien taimia parvekkeelle: amppelitomaatin, persiljan ja ruohosipulin. Vielä pitää vähän vahtia yölämpötiloja, joten laitoin nyt tomaatin ensin kokonaan keittiön ikkunalle ja varaudun nostelemaan yrtit yöksi parvekkeen tuulikaappiin. Kukkia parvekkeella on ollut pari viikkoa, ihan tavallisia helppoja orvokkeja ja narsisseja.

Korvasieniajasta myöhästymisen lisäksi harmittaa toinenkin laiminlyönti. Aamulla imuroidessa ihmettelin höytyviä, joita löytyi yhden huonekasviasetelmamme alta. Kun nostin vähän katsetta, tajusin, että anopinkielessä oli kukkavana ja jo kuihtuneita kukkia. Ainakin toistakymmentä vuotta minulla ollut kasvi on kukkinut ensimmäistä kertaa, enkä minä ole huomannut mitään! Sikälikin ruoskin itseäni, että ihmettelin asunnossamme leijunutta voimakasta tuoksua tässä päivänä muutamana. Kuvittelin vain, että puiston kevättuoksut tunkeutuvat sisälle, vaikka vähän ihmettelinkin, mikä kasvi se voisi olla. Vastaus olisi ollut nenän edessä.

Aikainen joulukukka

Ostin lokakuussa neljä amarylliksen sipulia ja istutin heti niistä kaksi. Ne kaksi ovat nyt sitten jo näin pitkällä, mikä ei ole ollenkaan harmi keskellä pimeintä marraskuuta.

Se sen sijaan on pikku harmi, että kaksi muuta sipulia (jotka ajattelin istuttaa myöhemmin) olivatkin kaapissa itäneet ja ryhtyneet pahentumaan, kun en ollut tajunnut välillä tarkistaa kaapin olosuhteita. Pimeää siellä kyllä on mutta ilmeisesti liian lämmintä. Edellisessä asunnossa kuivakaappi oli myös kylmäkaappi, joten siellä säilyttäinen onnistui.

Ne kaksi muutakin ovat nyt ruukussa, ja toivon ainakin toisen selviävän - toiveikkaalta näyttää. Tilauksessa ovat vielä valkoinen ja vaaleanpunainen.

Pakkaskukkia, tieteellisesti

Palaan vielä hetkeksi viime vuoteen, aikaan ennen joulua ja lumi- sateita. Eilisessä eli 5.1. Helsingin Sanomissa oli tiedesivulla D 2 (maksullinen artikkeli digilehdessä, hakusanat esim. 'kun järvi jäätyy') oli nimittäin selitys tälle jääilmiölle, jonka näimme ja koimme retkiluistintemme alla 19.12.2009. Koko Vesijärven Laasonpohja ja laajemminkin järvenselkä Hollolan Messilän lähettyvillä näytti olevan peitetty kolmiulotteisilla jääkukilla tai saniaismaisilla pakkaskukilla kuten HS:n artikkelissa Suomen ympäristökeskuksen Esko Kuusisto ilmiötä nimittää.

Artikkelin mukaan ilmiö tunnetaan nimellä sublimoituminen. Kun järvi jäätyy kovalla pakkasella, ohuen ensijään läpi johtuu lämpöä vesimassasta yllä olevaan olevaan ilmaan. Vesi muuttuu suoraan höyryksi, jota pakkasilma ei voi paljon sisältää; siksi höyry härmistyy takaisin kiinteäksi. Jotta kiteet voisivat kasvaa, ei saa tuulla yli viisi metriä sekunnissa. Yksi kide voi kasvaa pituutta kolme millimetriä tunnissa.

Koko artikkelia en tähän tietenkään voi tekijänoikeussyistä kopioida, mutta olin iloinen saadessani selityksen tälle ilmiölle. Kovin yleinen se ei sisävesillä ilmeisesti ole, koska mieheni ei muista nähneensä sellaista koskaan aiemmin ko. paikassa, jossa hänen lapsuudenkotinsa on sijainnut 1960-luvun alusta asti. Myöskään rantaan hälytetty anoppi ei ollut moista kokenut, vaikka hän on nähnyt järven lähes joka päivä viimeisen 50 vuoden aikana. Artikkelin mukaan jäisiä kukkaketoja syntyykin helpommin meren jäälle, koska ilmiö hyötyy railoista ja avovesialueista sekä huokoisesta jäästä.


Kukkaketo yksityis- kohtineen oli minulle yksi niistä uskomat- toman hienoista luonto- elämyk- sistä, jotka tulevat vastaan odottamatta, kunhan vain jaksaa liikkua luonnossa. Yhtään näin hienoa pitsiä tai hääkukka-asetelmaa en ole eläissäni nähnyt ihmisen tekemänä. Myös valo heijastui kukista aivan erityisellä tavalla.

Pakkaskukkailmiö oli ohi Lahden-Hollolan alueella Vesijärven jäällä viimeistään parin päivän päästä näistä kuvista, kun tuuli nousi ja lumisateet alkoivat. Sen jälkeen ei olekaan luisteltu vaan siirrytty laduille.

Kassillinen laaturuokaa kympillä

Tänä aamuna olin todella iloinen, kun tajusin mennä ruokaostoksille Lahden kauppatorille, ja että siellä oli myös jokunen myyjä. Tärkein minulle on näin talviaikaan yksi ns. maalaisten rivin viljelijä, jolta saa laadukasta siikli-perunaa, makeita porkkanoita sekä kauniisti kasvaneita lanttuja ja palsternakkoja. Pieni kappa perunaa ja ihan kohtuulliset määrät mainittuja juureksia maksoivat yhteensä noin kympin, lisäksi sain kuormaan pyytämättä muutaman tosi tiiviin sipulin.

Heti kotona laitoin hautumaan keiton, jolla tällä kertaa ruokin myös aikuiset tyttäret, eli meitä oli ruokapöydässä neljä. Varsinaiseen inspiraatiokeittoon pilkoin sipulia, valkosipulia, porkkanaa, lanttua ja palsternakkaa, lisäsin liotettuja herneitä ja purkillisen tomaattipuretta ja maustoin inkiväärillä, persiljalla, tillillä, pienellä määrällä italialaista yrtti-chilimaustetta sekä normaaleilla suolalla ja pippurilla. Lisäsin sen verran reilusti vettä, että uskalsin jättää keiton hautumaan 100 asteeseen uuniin useaksi tunniksi siksi aikaa, kun käväisin maalla miehen kanssa viemässä talvirenkaita ja muuta varastoon joutavaa tavaraa. (Flunssainen tytär jäi kyllä kotiin sen verran vahdiksi, että olisi voinut puuttua, jos ruoka uunissa olisi jostain syystä kuumentunut liikaa.) Jätin myös hellan viereen kohoamaan löysän leipätaikinan, josta leivoin palattuani keiton seuraksi sämpylöitä ja focaccian kaltaisia leipäsiä. Ensimmäisissä oli mausteena aurinkokuivattuja tomaatteja ja päällä kurpitsansiemeniä, jälkimmäisissä pinnalla oliiveja, aurinkokuivattuja tomaatteja ja yksi jääkaappiin jäänyt kuivahtanut juustoraaste. Keitto hautui niin maukkaaksi, että se itse asiassa loppui kesken, ja leivät maistuivat nekin erinomaisesti erilaisten levitteiden kanssa.

Huomiseksi isänpäiväksi olen varannut Vesijärven siikaa ja jo mainittuja juureksia. Uunissa varmaankin paistan sekä kalat että maustetut juureslastut. Rouskuja on likoamassa sienisalaattia varten. Jälkiruokaan taidan taas kaivaa pakastimesta vadelmia. Minulla on selvästi taas jonkinlainen Muumimamma-vaihde päällä, kun yritän pitää perheen tyytyväisenä ja terveenä laittamalla hyvää ruokaa.

Flunssat ja mahdollisesti myös influenssat kiertävät silti koko ajan lähemmäksi tätä säännöllisesti supistuvaa ja suurenevaa perhekuntaamme. Pohjanmaalta kotiin tullut vanhempi tytär on selvästi jonkinlaisen taudin kourissa, mutta ehkä jo toipumassa - saa nähdä, tarttuuko se meihin muihin. Nuorempi tytär sai juuri viestin, että hänen soluasunnossaan Helsingissä on sikainfluenssapotilas, joten hän pohtii nyt, meneekö sinne heti alkuviikosta. Eihän näiltä välttyä voi, eikä taudin diagnoosikaan välttämättä ole helppo, jos se ei äidy pahaksi. Rokotuksia emme ole kukaan saaneet tai vaatineet, mutta kyllä ainakin piikin otan, jos en ehdi saada tautia ensin.

Päivän kuva ei esitä ruokaa, sillä kamera ei ollut kokkauksen aikana käsillä. Ruokapöytämme kukkakin on silti ajankohtainen. Toissapäivänä näin lopulta, minkä värisen amarylliksen olin istuttanut ruukkuun punaisen seuraksi - aika eri tahdissa näkyvät kehittyvän samaan aikaan istutetut sipulit. Tämä näkyy olevan vaaleanpunainen tai puna-valkoraidallinen, en enää tarkemmin muista määritelmää. Jouluksi on siis jäljellä vielä yksi punainen ja yksi täysvalkoinen sipuli. Ja ne onkin muuten syytä laittaa multaan ihan lähipäivinä, jos aikoo saada vielä kukkia jouluksi.

Pyhäruokaa kahdelle

Osui oikeastaan sattumalta pyhäinpäivään se viikonloppu, jolloin olemme miehen kanssa pitkästä aikaa kahden. Päätimme hyödyntää sen kahdella tavalla: kiinnittää seinään muutaman taulun, yhden naulakon ja peilin sekä laittaa juuri sellaista ruokaa kuin itse haluamme. Onnistuneen pikkuremontin ja siivouksen jälkeen ruoka maistuikin ansaitusti.

Isolle porukalle kokkaamisessa on oma hohtonsa, mutta monen ruokavalion perheessä se merkitsee myös kompromisseja. Mies ja minä syömme kahden ollessamme ruokia, jotka sulkisivat koko perhekokoonpanolla aina jonkun ulos: silakoita, silliä, maksaa, riistaa, äyriäisiä, mätiä ja monenlaisia sipuli- ja sieniruokia. Keväällä herkuttelemme parsalla ja korvasienillä, näin syksyllä mielellämme hirvenlihalla ja rouskusalaatilla tai tulisella sinisimpukkakeitolla.

Tämän päivän menumme koostui kolmesta ruokalajista: hirvicarpacciosta, herkkutattipastasta ja marenkisesta vadelmajälkiruoasta. Carpacciota varten kävin etukäteen tilaamassa pienen määrän hirven sisäfileetä kauppahallista ja valmistin sen niin, kuin useimmat ohjeet neuvovat: pintaan pippuria ja suolaa ja ruokalusikallinen konjakkia, file muovipussissa tunniksi pakastimeen. Sopivasti jähmettynyt liha leikataan ohuiksi viipaleiksi ja tarjoillaan rucolan, majoneesi-balsamico-tomaattipure-kastikkeen sekä parmesaanilastujen kanssa. Meillä oli lisäksi hyvää italialaista punaviiniä, joka tosin oli ehkä tarkoitettu enemmänkin kypsän hirvenlihan kanssa. Alkuruoka onnistui muuten hienosti, mutta liha oli tarjoillessa vähän liian kylmää.

Herkkutattipastan kastikkeen teen aina itse kerätyistä ja viipaleina kuivatuista herkkutateista. Jo valmistaminen on suuri nautinto, sillä kuivatuista sienistä tulee koko asuntoon aivan uskomattoman hieno aromi, kun ne laittaa hetkeksi likoon kiehuvaan veteen. Tällä kertaa paistoin pienessä voimäärässä silputtua purjoa, jonka päälle kaadoin liossa olleet tattiviipaleet liemineen. Paistoin pehmeäksi, lisäsin vielä hieman nestettä ja maustoin varovasti italialaisella chilisuolalla ja mustapippurilla. Paistamisen loppuvaiheessa lisäsin murustettua sinihomejuustoa. Herkkutatti (fungo porcino) tarjotaan italiassa nauhapastan kanssa, joten niin tein myös minä. Onnistui täydellisesti!

Jälkiruoassa hieman oikaisin, sillä tarjosin vadelmat valmiiden marenkien sekä valmiista vaniljakastikkeesta ja rahkasta tehdyn seoksen kanssa. Villivadelmat olin kuitenkin kerännyt ihan itse kesällä maalta, joten niissä oli reippaasti makua. Ja jälkiruoan jälkeen oli todella sellainen olo, ettei enää jaksa syödä yhtään mitään.

Huomiseksi olen jo tehnyt sienisalaatin maustumaan sekä kaivanut pakastimesta lanttulaatikon, joita tehtailin muutama viikko sitten innoissani syksyn edullisista lantuista. Lisäksi on vielä pieni annos hirveä, purkillinen silliä ja pari purkillista syksyllä Norjasta tuotua mätiä. Aion myös tehdä ison tomaattisalaatin sipulilla ja keittää hyviä perunoita. Aikuiset hyppivät pöydillä tai ainakin herkuttelevat ihan tosissaan, kun (aikuiset) lapset ovat poissa...

P.S. Tykkään myös kattaa kauniisti. Kapeat liinat sain lahjaksi kesällä Australian ystävältä Kirsiltä. Kiitos, ne sopivat täydellisesti myös ensimmäisenä auenneen amarylliksen kanssa!

Ikävä maalle

Viihdyn ihan hirveän hyvin keskikaupungilla suurimman osan vuodesta, yleensä myös kesällä. Ehtona on kuitenkin se, että edes jotenkin pystyn liikkumaan paljon ulkona ja seuraamaan luonnossa tapahtuvia muutoksia.

Keväällä ja syksyllä muutokset yleensä näkyvät hyvin ihan katupuissakin, mutta keskikesä on eri juttu. Ei puistoissa ole samoja tienvierien kasveja, pellolla pesiviä töyhtöhyyppiä tai niiden yllä liiteleviä haukkoja. Eikä etenkään kuivilla tienvierillä tai metsäaukioilla viihtyviä ahomansikoita tai hakkuaukeat valloittavia vadelmia. Puhumattakaan auringonnousuista ja -laskuista, jotka kaupungissa tuntuvat aina jäävän jonkin rakennuksen taakse.

Tänään pääsin ihan pikaiselle mansikkaretkelle siskon lasten kanssa ja imin mahdollisimman paljon sisääni värejä, ääniä ja tuoksuja. Yhden kukkakimpunkin keräsin, mutta eihän se pöydällä anna kuin aneemisen aavistuksen siitä, miten luonto ja ihminen yhdessä muovaavat maiseman eri väripintoja.

Miksi sitten ikävöin enkä vietä aikaa maalla? Olen vielä ainakin pari viikkoa niin kiinni kirjoitustöissä ja nettiyhteydessä, ettei muutaman ilta- ja yötunnin takia tunnu oikein järkevältä eikä etenkään ekologiselta ajaa autolla hakemaan luontoelämyksiä. Maalle en haluaisi töitä viedä, vaikka saisinkin järjestettyä itselleni kannettavan koneen. Tilanne voi kyllä kohta muuttua, jos äsken alkanut sade sattuu herättämään ensimmäiset tatit maan pinnalle. Ja muutamassa viikossa kypsyvät myös vadelmat ja heti niiden jälkeen herukat.

Viisainta on yrittää saada kaikkein kiiremmät työt mahdollisimman pian valmiiksi ja napata jossain välissä muutaman päivän vapaa. Kunnon kesäloma on vuorossa vasta elokuun puolivälin jälkeen.