Renkomäen luontopolulla

Mies ehdotti aamulla, että lähtisimme katsomaan Renkomäen luontopolkua ottamalla bussin lähimmälle pysäkille ja kävelemällä siitä metsään. Epäilin hieman melkein 16-vuotiaan mäyräkoiramme jaksamista, mutta suostuin kuitenkin.

Ensin bussi oli täällä keskustan päässä vartin myöhässä ja kuljettajakin kysyttäessä syytä aika stressaantunut (kuulemma tuulilasin puhallus rikki, jolloin sadesäällä on välillä pakko pysähtyä ja kuivata lasia käsin). Pieni viivästys ei tietysti meitä hirveästi haitannut, halusimme vain tietää, pääsemmekö myös pois. 7,5 kilometrin matka ei meille ihmisille olisi ylivoimainen käveltäväkään, mutta seniorimäyräkoiralle kyllä mahdoton.

Pääsimme Tarolankadulle, josta oli lyhyt matka luontopolun alkuun. Polkuhan kiertää soraharjun päällä valtavien hiekkakuoppien kupeessa. Kiipeämistä on jonkin verran, mutta maasto myös vanhan mäyräkoiran mentävää. Sitä paitsi Doris touhusi metsässä innokkaammin kuin kuukausimääriin. Uusi ympäristö (lue: ei ainaisia katuja ja lähipuistoja) näytti nuorentavan vanhaa rouvaa vuositolkulla.

Minulla oli kori mukana siinä toivossa, että jostain sorakuopan reunasta tai polulta löytyisi korvasieniä. Ei näkynyt, vaikka mahdollisia paikkoja oli vaikka kuinka. Muuten metsä oli oikein antoisa, mm. puolukkaa ja kieloa oli paljon. Lenkin lopuksi keräsin mukaan vielä vähän horsmaa, jonka varsia keittelin parsan tapaan.

Sää on tänään ollut viileä ja tihkusateinen, mutta kummasti sitä metsäretkellä pärjää oikeissa varusteissa. Koirallekin puimme päälle takin, joten sekään ei taatusti palellut reilun tunnin lenkillämme.
Paluumatkalla bussi tuli pysäkille ajoissa, kuljettajakin oli ehtinyt vaihtua.

Mäyrä metsäpolulla

En löytänyt aamun metsäretkellä korvasieniä, mutta sainpa hienon luontohavainnon. Mäyrä käveli vastaan Tiirismaan luontopolulla ihan kirkkaassa päivänvalossa.

Herra tai rouva Mäyrä lönkötteli polkua pitkin alle kymmenen metrin päähän, kunnes joko haistoi tai kuuli minut seisomassa risteävällä väylällä - sitten nosti katseensa ja teki päätöksen kääntyä ensin takaisin ja kohta puikahtaa polulta sivuun. Ei se hirveästi pelästynyt, koska vauhti pysyi varsin verkkaisena.

Sienten sijasta keräsin kieloja maljakkoon ja nuoria horsmanvarsia parsan tapaan keitettäväksi. Oikein virkistävä lenkki juuri ennen äsken Lahden päällä käväissyttä ukkosta.

Hieno pöllöhavainto

Joulun ja uudenvuoden tienoon pyhät ja muut vapaapäivät ovat tietysti otollista ulkoilukautta, mutta eihän Etelä-Suomen tämän talven säitä voi kovin inspiroiviksi kuvata. Silti olen joko yksin tai puolison kanssa yrittänyt tehdä päivittäin kävelylenkkejä niin maalla kuin kaupungissa.

Eilen sunnuntaina ihmeellinen aurinko inspiroi meidät kävelemään Hollolan Hersalassa Vesijärven rannoilla ja siltaa pitkin Häyhdön saareen. Vähän ennen siltaa huomasin langalla isohkon linnun, joka ei vaikuttanut tutulta. Hieman lähempänä tunnistin sen joksikin pöllöksi, mutta en osannut määrittää. Mies heitti lonkalta, että se voisi olla hiiripöllö.

Kun pääsimme netin ja lintukirjojen ääreen, totesimme että linnun koko (n. 40 cm ja pitkä pyrstö), väritys (valko-musta) ja päiväaktiivisuus tosiaan sopisivat hiiripöllölle. Se ainoastaan arvelutti, että pöllön varsinainen elinalue on Pohjois-Suomi.

Niinpä lähetimme epäselvän kännykkäkuvan ja kirjallisen kuvauksen biologisukulaiselle ja jäimme odottamaan. Äsken hän vahvisti määrityksemme ja onnitteli hieman tavallista harvinaisemmasta havainnosta. Itse hän on kuulemma nähnyt Hollolassa hiiripöllön joskus 1980-luvulla. Ruoan perässähän pohjoisetkin lajit siirtyvät etelään.

Eilinen aurinko tuntui muutenkin uskomattoman ihanalta sumuisten ja tihkuisten päivien keskellä. Valoa tässä kaivataan, mieluiten sekä lunta että aurinkoa.

Riks, raks ja kops - jäisiä suppilovahveroita

Aamulla sateli joitain lumihiutaleita, mutta onneksi se ei haitannut päivän sieniretkeä. Ei myöskään pikkupakkanen, sillä suppilovahverot tunnestusti kestävät muutaman asteen pakkasta. Kuului vain raks, kun sienen katkaisi ja kops, kun sen heitti koriin.

Vakiopaikkamme Hollolan Kutajoessa antoi todella runsaan sadon, kaksi pientä ja yhden korillisen. Lisääkin olisi saanut haravoimalla rinnettä tarkemmin, mutta paluumatkalla yritimme jo sulkea silmät sienituppailta. Sormetkin olivat aika kohmeessa.

Pakkasaamupäivä toi myös auringon esiin, mikä tuntuu luksukselta mustien ja sateisten marrasviikkojen jälkeen. Edesauttoi kummasti myös sienten löytämistä pimeästä kuusikosta.

Levittelin äsken sienet ritilöille, jotka vein kylpyhuoneeseen lattialämmityksen päälle. Olen viime aikoina ottanut haltuun aika monta uutta tapaa käyttää kuivattuja sieniä, joten täydet varastot kyllä varmasti vajenevat talven aikana.

D-vitamiinia kuusimetsästä

Ensimmäinen talviajan (tai oikeasti normaaliajan) sunnuntai oli niin aurinkoinen, että mies lähes komensi minut sienimetsään aamulla. Ei haitannut vähän pitkäksi mennyt aamukaan, kun varastossa oli ylimääräinen tunti yöllisen kellojen siirron jälkeen.

Pimeää kohti mennessä on toki syytä kerätä talteen jokainen auringon tarjoama D-vitamiinilisä. Puhumattakaan tietysti suppilovahveroista, jotka nekin sisältävät harvinaisen paljon ko. vitamiinia. Osa löytämistäni suppiksista olikin harvinaisen keltaisia, aivan kuin pieniä aurinkoja. Joukossa taisi olla myös kosteikkovahveroita.

Valitsin aika pienen metsänläntin Hollolassa, koska en halunnut joutua hirvenmetsästäjien kanssa samaan maastoon. Paikka ei kuulu parhaisiin tärppeihin, mutta satoa oli ihan riittävästi. Joku muukin oli metsässä käynyt, katkottuja jalkoja oli siellä täällä. Koskaan aiemmin en muista nähneeni juuri tuossa lohkossa sienestäjiä tai jälkiä heistä. Ihan hauskaa, jos harrastus leviää.

Ilman D-vitamiinialtistustakin liikkuminen sammalmättäillä virkistää aina. Saaliskin ilahdutti, vaikka tässä huushollissa on kuivattuja sieniä varmaan lopuksi ikää. Kohta on taas aika jakaa niitä eteenpäin kaikille metsän satoa arvostaville ystäville.

Sienestysoppaana

Kanadalainen (vas.), biologi ja kantarelliapaja

Eilen illalla ystävä soitti ja kysyi, lähtisinkö sienestysoppaaksi kanadalaiselle opiskelijalle. Olin juuri sopinut retkestä parin sukulaisen kanssa muutenkin, joten yhdestä ylimääräisestä ihmisestä ei koitunut mitään vaivaa. Mitä nyt piti yrittää muistutella mieliin sienisanastoa englanniksi. Hänen äidinkielensä tosin on ranska (jota en osaa), joten pian huomasimme, että italian ja saksankin (joita osaan kohtalaisesti) sanoista on apua.

Kanadalaismiehellä oli sikäli aikamoista tuuria, että hän sai elämänsä ensimmäiselle sienireissulle oppaakseen kaksi sieniä hyvin tuntevaa biologia ja minut. Siinä mielessä taas ei, että tähän aikaan vuodesta metsästä ei enää löydä ihan hirveää määrää sienilajeja.

Yllättävän paljon kuitenkin, sillä pääsimme esittelemään hänelle suppilovahveroiden ja kantarellien lisäksi rouskuja, lampaankääpiä, haperoita, mustatorvisieniä, limanuljaskoja ja myrkkysienistä mm. muutamia seitikkilajeja ja punaisen kärpässienen. Rouskut, lampaankäävät ja haperot eivät enää olleet keräyskunnossa, mutta saatoimme näyttää ja kertoa. Eri asia sitten, mitä ensikertalainen voi mieleensä painaa.

Vajaan kolmen tunnin aikana Hollolan Pyhäniemessä keräsimme mukana olleet neljä pienehköä koria täyteen suppilovahveroita ja kantarelleja, minä sain lisäksi muutaman mustatorvisienen ja pari limanuljaskaa. Ensikertalainenkin oppi varsin pian katsomaan jalkoihinsa ja tarkistamaan, kävelikö hän jo suppisten päälle. Emme edes yrittäneet olla salamannopeita, sillä puhuimme samalla aika paljon muutenkin suomalaisesta metsästä.

Kerroimme mm. alkaneesta hirvenmetsästyksestä (joka ehkä oli käynnissä lähimetsässä, josta kuului koiran haukuntaa), jonka varalta olimme ottaneet jokainen päällemme jotain punaista. Totta kai muistimme kehuskella myös jokamiehenoikeudella, jonka ansiosta mekin maattomat voimme sienestää. Oikein mukava retki ihanassa syyssäässä!

Vieraamme otti meistä poseeraus- kuvan, mutta enpä minä huomannut ottaa samaa kuvaa hänestä ja biologeista. No, tärkeintä oli tietenkin ikuistaa saalis.

Lepakkohavainto ja suppilovahveroretki

Siivosimme eilen maalla Hollolassa varastoa, jonka yksi nurkka oli täynnä tiiliä. Jossain vaiheessa tiilikasan tienoilta alkoi kuulua kummallista suhinan tyyppistä ääntä. Onneksi tajusin ajoissa, että suhina olikin kiukkuista sihinää, ääntelijänä herännyt lepakko.

Hetken pohdimme, mitä teemme, kun pino kuitenkin piti siirtää. Mies otti sitten - käsineet kädessä - tiilen lepakkoineen varovasti pesuvatiin ja siirsi sen uuteen paikkaan. Ympärille kasasimme mahdollisimman varovasti tiilet niin, että lepakolla edellleen olisi suojaisa muuri ympärillään. Emme tietenkään uskaltaneet pinota yhtä tiukkaan kuin aiemmassa paikassa, sillä eläimen jalka oli reunan päällä.

Nyt vain toivomme, että talviunet jatkuvat uudessakin paikassa. Tiilikasa joutui sisävarastosta ulkorakennuksen taakse ulos, tosin katon alle. Lepakon tiilen sijoitimme kaikkein lähimmäksi seinää.

Eivät lepakot ole meille mitään uusia tuttavuuksia, viimeksi sellainen löytyi kattoremontin yhteydessä maaseutukodin katon lappeen alle jätetystä vinttitilasta, jossa kukaan ihminen ei ollut käynyt vuosikausiin. Ja kesäiltaisin siivekkäitä on voinut bongata hyvällä tuurilla taivaaltakin. Lajia emme tunne.

Ehdin sieneenkin, tosin vain tunniksi. Onneksi tuttu metsä ei pettänyt. Ensin tuli vastaan kangasrouskuja, ylempänä rinteessä suppilovahveroita. Niitä oli paljon ja juuri sopivan kokoisia, ei liian suuria tai pieniä. Tajusin aika pian, että ehtisin kerätä vain osan ja ryhdyin imuroimaan rinteestä vastaan tulevia sieniä järjestelmällisesti juurikaan eteen katsomatta.

Puolen tunnin jälkeen halusin kuitenkin kiivetä ylemmäksi katsomaan perinteisesti parasta paikkaa. Matkalla tuli vastaan pari komeaa, mutta valitettavasti jo pilaantunutta herkkutattia. Ja olihan siellä hyvässäkin paikassa suppilovahveroita taas tupaskaupalla, tosin ehkä vähemmän kuin oletin.

Kellon kanssa sienestäminen on tuskastuttavaa, tälläkin kertaa oli vain pakko jättää isot määrät saalista metsään, vaikka toisessa korissa olisi vielä ollut tilaa. Kotona sieniä siivotessa on jo tyytyväinen, ettei niitä sittenkään ole kuin pari korillista. Toki yritän napsia jo metsässä pois maapaakut jalan tyvestä, mutta aina jotain roskaa tulee mukaan. Ja ainahan sienet pitää vielä jotenkin muutenkin käsitellä.

Eilen valitsin pari litraa kauneimpia sieniä pikkelssiin. Kuivurin viisi vetivät tasoa osan saaliista, loput levitin kylpyhuoneen lattialämmityksen päälle viritellylle ritilälle. Ritilöitä on parikin, aiemmin ne ovat olleet meillä maalla puuhellan päällä.

Kun maalaiskotia ei kohta enää ole, olen siirtänyt sen parhaita varusteita tänne kaupunkiin. Raivaaminen jatkuu taas tänään.

 

Herkkutattikausi on täällä taas!

Tein päivän sieniretken asiantuntevassa biologiseurassa. Puolison veljen kanssa suuntasimme ensin koivikkoon rajoittuvaan kuusimetsään, josta seuralainen on monena vuonna aiemminkin löytänyt kantarelleja. Niitä löytyikin ihan hulppeasti, kanssasienestäjän mukaan uusistakin paikoista. Oma satoni oli viitisen litraa, lanko taisi saada suunnilleen saman verran.

Koko ajan etsimme samalla herkkutatteja. Ja kun ensimmäisen olin bongannut, alkoi silmä nähdä muitakin. Oli monta jo pehmennyttä tai tautien vaivaamaa, mutta onneksi löytyi myös aivan juuri nousseita pikkutatteja ja vähän isommaksi päässeitä, joissa oli vielä hyvää osaa kerättäväksi. Lisäksi sain pari kaunista punikkitattia. Kaikki tatit ovat nyt kuivurissa.

Toiseen metsään vein minä rouskujen, mustatorvisienten ja suppilovahveroiden toivossa. Kaikkia lajeja tuli vastaan, mutta sato ei ollut kummoinen. Keräsin mukaan muutaman mustarouskun ja puolisen litraa sikuri- ja pikkurouskuja ja yhteensä litran verran muita seiniä. Yksi rinne oli kuitenkin hyvin lupaavasti pikkuruisen suppilovahveromaton peitossa. Lampaankäävät sen sijaan olivat kaikki pahentuneita. Bonuksena tuli vielä vähän lisää kantarelleja ja muutama vaalea ja rusko-orakas.

Biologin kanssa on hauska kulkea metsässä myös muiden luontohavaintojen vuoksi. Ensimmäisessä metsässä näimme jättiläiskokoisen sammakon (se oli sammakko eikä rupikonna, loikki oikein tömähtämällä päin saapastani), metsäkauriin runnomia taimia ja mäyränpesän useine sisäänkäynteineen. Jälkimmäisessä metsässä vastaan tuli yövilkka, vaatimaton suomalainen orkidealaji, jota en tietenkään olisi havainnut tai ainakaan tunnistanut ilman asiantuntijaa. Sain myös varmistuksen sille, että pellon yllä lekutteleva haukka oli hiirihaukka.

Sääkin suosi: puolipilvistä ja parikymmentä astetta lämmintä. Erinomainen aamupäivä Hollolan metsissä!

Pyöräilyä, seurustelua, sienitsekkaus

Eilinen sateinen vappuaatto ei harmittanut yhtään, päin vastoin. Keskikaupungilla asuva on aina tyytyväinen sellaisista karnevaaleista, joiden aikana ihmiset eivät sään vuoksi halua riekkua ulkona pikkutunneille asti huutaen ilosta tai raivosta.

Tänään sen sijaan toivotin auringon tervetulleeksi. On mukava nähdä perheitä ja ystäväporukoita kaupungilla parhaimmissaan ja ulkoilijoita ihan missä vain. Me valitsimme aamulla pyörälenkin, jonka ajaksi veimme koirat anoppilaan. Siellä olikin bonuksena miehen veljen perheen koira, hurmaava noin puolivuotias lagotto.


Pyörälenkkimme suuntautui Hollolan Hersalasta kirkonkylän kautta ja Vesalaan ja takaisin, matkaa tuli noin 28 kilometriä. Tuuli oli navakka, joten olin kyllä tyytyväinen, kun pääsimme tulemaan takaisinpäin alamäkeä ja osittain myötätuleen. Aivan viimeisen kilometrin kohdalla horjahdin pariin kertaan hieman pelottavasti sivutuulessa, mutta onneksi pysyin pystyssä.

Mies vähän valitti sitä, etten osaa ajaa hänen peesissään, jolloin olisimme voineet ajaa ainakin viisi kilometriä kovempaa. Mutta tämä alkukausi on taas harjoittelua sekä välineen että oman kropan kanssa. Selkä on aika jumissa kirjoituskuukausien jälkeen (vaikka olenhan minä koko ajan liikkunut, mm. hiihtänyt ja tanssinut), joten aikamoista räpeltämistähän se ajo on. Mutta selvisin kuitenkin hyvin lukkopolkimilla ajosta, joka vielä syksyllä tuntui hankalalta.

Luontoelämyksiäkin tuli vastaan. Kurki seisoi tutulla paikallaan, töyhtöhyypät ahkeroivat ja ensimmäiset valkovuokot olivat nousseet. Niitä en ehtinyt pyöräillessä kuvata, rakkaita sinivuokkoja pihassa sen sijaan kyllä.

Kotiin palattuamme oli jo vähän kiire valmistaa tyttärelle ja tämän puolisolle luvattu vappulounas. Onneksi olin aamuvarhain paistanut munkit ja eilen laittanut pizzataikinan kohoamaan. Siivutin laakean vadin täyteen salaattia, tomaattia, erilaisia meloneita ja paprikaa, sekoitin pari hyvää kastiketta. Mies kattoi pöytään mm. juustoja ja valmiina ostetun graavilohen ja sillin.

Kaulin pari pizzapohjaa valmiiksi ja siivutin valinnaisiksi täytteiksi munakoisoa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja mozzarellaa, keitin hyvän tomaattikastikkeen ja liotin vähän kuivattuja sieniä. Puoliso raastoi parmesaania. Kun nuoripari saapui puoli yhden aikaan, he saivat täyttää ensimmäisen pizzan, joka laitettiin uuniin, minä täytin meille vielä toisen. Söimme ensin salaattia ja kaloja ja sitten pizzaa, juomaksi oli proseccoa ja mustaherukanlehtisimaa. Lopuksi keitimme kahvit ja söimme tuoreita munkkeja.

Pitkähkön lounaan jälkeen lähdin vielä tsekkaamaan Lahden Radiomäelle, pitävätkö uutiset varhaisista korvasienistä paikkansa. Ei löytynyt, mutta kävely keskikaupungin läpi oli silti hauska. Torilla olivat menossa viimeiset vapputorin hulinat, osa kauppiaista jo kasaili kojujaan.

Kurkihavaintoja ja maantiepyörän koeajo

Sunnuntain hommiin kuului hakea maalta Hollolasta pakettiauton kesärenkaat ja kesäajeluihin sopivat maantiepyörät. Autolla ajelu ei ole varsinaisesti mitään suosikkipuuhaa, mutta tällä kertaa sekin tarjosi elämyksiä. Lähellä kuuluisaa Kutajärven lintujärveä bongasimme ensimmäiset kurjet pellolla.

Nousimme sen verran autosta, että pääsin yrittämään kuvaamista älypuhelimella. Eihän siitä juuri mitään tullut, mutta oheisesta kuvasta ehkä juuri ja juuri erottaa pari isoa hahmoa. Kuvaa isompi elämys oli ääni, jolla nämä pellolla olleet kurjet ja pian kaksi yli lentänyttä lajitoveria keskustelivat keskenään. Kyllä siinä varmaan jotain reittineuvotteluja käytiin.

Kutajoella lastasimme renkaat ja pyörät autoon ja pissatimme koirat. Pumppasimme myös minun kilpurini renkaat pientä ajelua varten. Suuntasimme autolla vielä Hersalaan tapaamaan anoppia ja miehen veljeä. Lankomies oli tehnyt puutarhassa keväthommia nostamalla ylös ison määrän maa-artisokkia. Saimme mukaan pari puolen litran rasiaa valmiiksi putsattuja ja keitettyjä mukuloita.

Pihalla oli auenneita sinivuokkoja moninkertaisesti perjantaihin verrattuna. Lähes koko vierailun ajan ulkoa kuului kurkien huutoa. Pois lähtiessämme bongasimme yhden parin anoppilan läheiseltä pellolta.

Kun pääsimme asfaltin reunaan, minä kaivoin oman maantiepyöräni tavaratilasta ja lähdin kevään neitsytajelulle kilpurilla, muut jatkoivat autolla. Matka oli siis noin 12 kilometriä, ensin kilometri Hersalantietä ja loput Rantatietä ja Jalkarannantietä kohti Lahtea. Matkalle mahtui yksi iso ylämäki Messilän kohdalla, loppumatka olikin melkein pelkkää laskettelua kohti keskustaa.

Lukkopolkimet ja maantiepyörän vaihteet jaksoivat jännittää minua ensimmäisen kilometrin verran, sen jälkeen ajo oli kevyttä juhlaa. Messilän mäessä kyllä tunsi polkevansa ylämäkeä, mutta siinäkin saatoin luottaa pääseväni ylös asti, kun vain jaksoin tikuttaa keveimmällä vaihteella.

Puolet maa-artisokista käytin sunnuntailounaan alkukeitoksi. Aivan uskomattoman upea makuelämys syntyi tällaisella noin-reseptillä: ½ l kanalientä, ½ l keitettyjä maa-artisokkia, 1 dl kermaa, persiljaa. Keitettiin, soseutettiin ja maustettiin. Siinä se.

Bussilla Vääksyyn, hiihtäen takaisin Lahteen

Linja-autolta kohti rantaa.

Otimme tänään 7.40 bussin Vääksyyn, josta lähdimme hiihtämään myötätuulessa pitkin Vesijärveä päin Lahtea. Reitti on etenkin puolisolle tuiki tuttu niin purjehdusvuosilta kuin joiltain aiemmilta jääseikkailuilta. Myös minä huomasin varsin pian, ettei suunnistukseen tarvitse käyttää energiaa. Kapea etelä-pohjois-suuntainen järvi on kuin tehty tällaiseen etenemiseen, sillä aina näkyy myös toinen ranta.

Vääksyn kanavan rantaa pitkin kohti Vesijärveä.

Matkaa päästä päähän kertyy ehkä noin 27 kilometriä. Hiihtomatka voi toki olla vähän enemmänkin, sillä ei kukaan osaa hiihtää aivan suoraan.

Vääksystä lähtiessä liikkeellä oli muutama kalastaja moottorikelkoillaan, sitten oli aika pitkä pätkä lähes autiota järvenselkää. Kun olimme päässeet Siikasalmesta läpi, alkoi järvellä tulla vastaan vähän muitakin hiihtäjiä. Eteläpäässä Enonselältä lähtien oli taas ihan reippaasti porukkaa liikkeellä niin kävellen, hiihtäen kuin moottorikelkoillakin. Lahden päässä jokunen purjelautailijakin yritti saada vauhtia tuulesta.

Suntinkärki pohjoinen - Siikasalmen loisto.

Lumiolosuhteet vaihtelivat jonkin verran, mutta isoin ero oli siinä, miten paljon pintaa oli rikottu missäkin päin järveä. Luisteluhiihdon kannalta parasta rapeaa ja tasaista hankea oli tarjolla hetkittäin Kajaanselällä ja taas vähän matkaa Siikasalmen eteläpuolella.

Kaikkialla muualla piti seurata tarkkaan moottorikelkan ja saappaanjälkien labyrinttejä ja kiiltäväksi kovettuneita lumipolanteita, railoja ei sen sijaan ole tänä talvena näkynyt. Eniten huolta hiihtäjälle aiheuttivat jälleen kerran pienet pilkkiavannot, joita piti varoa sauvojen katkeamisen pelossa. Pari kertaa horjahdin epätasaisella jäällä mutta pysyin kuitenkin pystyssä.

Latua pitkin koko matkan.

Puoliso lykki lähes koko matkan tasatyöntöä valmiilla perinteisen ladulla. Ehkei latukone ollut vetänyt koko matkaa Vääksystä Lahteen, mutta joku ne suksenjäljet oli sinne kuitenkin tehnyt. Minäkin kokeilin muutamaan otteeseen tasatyöntöjä, yhteensä ehkä pari kolme kilometriä.

Kotirannassa.

Kuvaus- ja juomataukoineen hiihto vei meiltä kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia. Kevyestä myötätuulesta oli varmasti hyötyä, sillä hiihto tuntui muutamia kuoppaisia kohtia lukuun ottamatta tosi helpolta. Maalissa Lahden päässä, Teivaan sataman ja matkustajasataman välissä, oli kuitenkin ihan voittajafiilis.

Kylmä ja kaunis kuusenhakureissu

Joskus melkein parikymmentä vuotta sitten autoton ja ajokortiton ystävä kysyi, voisinko lähteä kuljettamaan häntä Hollolaan hakemaan kuusta. Siitä lähti perinne, jonka nykyisin otan huomioon jo oman perheen aikatauluja pohtiessa. Ystävällä on autioksi jäänyt pikkutila lähellä omaa nuoruudenkotiani, joten reissuun on aina hyvä yhdistää lahjojen vientiä ja hakua äidilleni ja muutamille muille lähisukulaisille.

Tänä vuonna päiväksi valikoitui eilinen lauantai, joka näytti meille -22 asteen lukemia. Varustauduin kunnolla toppavaatteilla ja huopatossuilla, ystäväni sopivien vaatteiden lisäksi sahalla, mitalla ja vesurilla. Onneksi hän oli myös saanut tutun maanviljelijän avaamaan kilometrin pikkutien ajettavaan kuntoon, sillä ainakaan minusta ei enää noissa pakkaslukemissa ole tarpomaan edes tuollaisia lyhyitä matkoja.

Huopikkaista ja rukkasista huolimatta varpaat ja sormet olivat jo puolen tunnin päästä aivan tunnottomat - ei sisätyöläinen pärjää pakkaskeleillä ulkona, vaikka pyrinkin ulkoilemaan säännöllisesti ympäri vuoden. Täytyy vain ihailla niitä ihmisiä, jotka ovat huonoissa varusteissa tehneet töitäkin talvisessa metsässä.

Onneksi kuusi löytyi aika nopeasti ystävän pihapiiristä, jossa hän oli sitä jo syksymmällä katsellut. Hän napsaisi mukaan vesurilla myös muutaman pienemmän pöytämallin, joista minä sain yhden mukaani. Ystävä sahasi ja siisti pikkupuut sopiviksi, minä valokuvailin ja yritin pitää mäyräkoiraa lämpimänä. Silläkin jäätyvät tassut näillä keleillä ihan muutamassa minuutissa.

Kaunishan päivä oli kuin mikä, puut lumessa ja huurussa, alhaalta paistava kirkas aurinko niiden lomassa. Jopa tavallinen peltomaisema näytti jotenkin pyhältä.

Äitini oli keittänyt meille kalasoppaa, joka maistui hyvin pienen uurastamisen jälkeen todella ihanalta. Ja kun pääsin kotiin, olin umpiväsynyt kuin paremmankin naparetken jälkeen.

Vähän rouskuja, pieniä suppilovahveroita

Suppilovahverosaaliit riemastuttavat nyt ympäri Etelä-Suomea, ainakin sosiaalisen median päivitysten perusteella. Omienkin kokemusteni mukaan suppiksia löytyy sellaisistakin sammalrinteistä, joissa niitä en aiemmin ole nähnyt. Ja aika monesta tasaisesta heinikostakin...

Eilen tsekkasin ensin edellisen viikon mustarouskunurmikon, jossa oli nyt jäljellä enää pilaantuneita vanhoja itiöemiä. Jatkoin Messilän lenkkipolkujen varrelle, jossa kävijöitä riittää niin paljon, että sienet on yleensä varsin tarkkaan noukittu. Kaikki tatit olikin käännetty, halkaistu ja hylätty (ja hyvät toivottavasti noukittu mukaan), mutta sieltä täältä jopa ihan polunvarresta löytyi suppilovahveromättäitä.

Jatkoin vakiopaikalleni luonnonsuojelualueelle, ensin tosin tsekkasin mäntykankaan sen kupeessa. Ei tatin tattia. Kuusimetsässä oli jokunen rousku, mutta vain pari pientä ja tuoretta. Vastaan tuli myös kaksi mustaa torvisientä ja kolme pientä herkkutattia, jotka olivat suht.koht. kunnossa lukuun ottamatta etanan tekemiä reikiä lakissa.

Ja sitten ne suppilovahverot. Paljon löytyi perattuja jalkojen pätkiä, joten muutkin olivat lopulta löytäneet paikalle. Uusiakin oli tosi paljon, vielä pieniä, kauniin keltaisia ja napakoita. Hyviähän ne ovat, mutta aika vaikeita poimia. Noukin isoimmat ja jätin loput kasvamaan. Parista kohtaa löysin vähän isommaksi röyhähtäneitä tuppaita, joita kukaan muu ei ollut huomannut. Lukumääräisesti sain runsaan sadon, mutta loppujen lopuksi kori ei tullut edes täyteen - ehkä kuutisen litraa.

Metsäretki oli kuitenkin taas upea ja virkistävä, etenkin kun aurinko alkoi paistaa alkuiltapäivästä. Nyt ulkona sataa taukoamatta, joten metsäretki saattaa jäädä väliin. En minä sadetta pelkää, mutta märkien sienten säilöminen etenkin kuivaamalla on aika vaikeaa. Toivotaan, että ensi viikolla on jokin kaunis iltapäivä, jolloin ehdin kipaista metsässä.